Ken on meistä kaikkein hulluin – harrastatko kurjuuskilpailua?

Eilen vietettiin maailman mielenterveyspäivää. Sielu puristaen luin läheisten ja etäisempienkin tuttavien kertomuksia melskeistään tällä myteröisellä merellä. Miten sitkasta sakkia ihmiset ovat! Pysähdyin miettimään omaakin mielenterveyshistoriaani. Omia ja lähipiirini puljauksia niissä lietteissä. Aina ei todellakaan ole mennyt hyvin, eikä mene aina nytkään. Tämä ei ole niitä juttuja, joka suoritetaan ja sitten on valmista.

Keskivaikea masennus ja burnout ovat osa omaakin tarinaani. Kumpikin rysähti ylleni pitkän pinnistelyn jälkeen parikymppisenä, kun akuutti selviämiskamppailu lapsuudenkodin liikajuomiskysymysten äärellä hivenen hellitti omille muuttamisen myötä. Useamman vuoden katastrofista toiseen kaatuminen ylikuormitti sekä kehon että mielen ja tuli täysi stoppi. Lääkäri totesi minulle, joka nukahtelin keskelle lauseita seisten, että kolmen kuukauden päästä voit alkaa miettiä kukkien kastelemista. En muista kastelinko tai mietinkö. En muista niistä alkukuukausista yhtikäs mitään muutakaan.

Alkoi pitkä terapia, jonka alkuvaiheessa vastustin vielä ajatusta mielenterveyteni horjumisesta jyrkästi, vaikka kaikki todisteet olivat kiinni lumpsahtelevien silmieni edessä. Olin kiistatta pätevin kaveri kaikista tuntemistani. Pärjäämisen suurvisiiri! Sanoin ylimielisesti terapeutille, että tuntuu hankalalta olla odotustilassa ”kun siellä on niitä hulluja”. Terapeutti kysyi suoraan, mitä itse sitten ajattelen siellä tekeväni. Kielto voi olla aika kova, ja ihmisen mieli, mutta pehmiää kyllä kun pehmitellään.

Mielenterveyden ongelmat tuntuvat helposti kuuluvan jollekin toiselle. Niille hulluille. Samaan aikaan meistä valtavan suuri joukko on just nyt joko menossa kohti romahdusta, keskellä koettelevaa vaihetta tai siitä jo voiton puolella. Ehkä tylyn kuuloinen asetelma, mutta kuka mitään muuta lupasikaan. Ei elämä ole mitään mielenterveysongelmista erillistä juttua, vaan ihan sitä samaa souvaamista. Nämä ovat meidän kaikkien juttuja ja osuvat joko omalle tai läheisen kohdalle jossakin vaiheessa elämää melkoisella todennäköisyydellä. Ehkä monta kertaa. Joskus liian monta. Ei siis pitäisi olla mitenkään erityisen rohkeaa sanoa, että minäkin kuulun joukkoon. Sitä meille silti usein maireasti toitotellaan. Väitän, että jokainen elävä ihminen on hiton rohkea, ilman sen kummempaa erittelyä. Onhan tämä nyt ihan pimeä laji!

Yksi teema mietityttää erityisesti. Tämä valmiiksi tulemisen ajatus. Sellainenhan kuuluu tarinaan: hankaluus -> hoito -> voitto. Nimittäin kun sitten akuutista vaikeasta vaiheesta alkaa olla aikaa ja elämä rullailee paremmin raiteillaan, unohtuu ympäristöltä helposti, että nämä kaikki kokemukset kulkevat matkassa mukana myös. Ettei näistä hommista sillä tavalla valmistuta, että kaikki siitä eespäin olisi selvää ja seesteistä. Luoti väistetty ja onneksi olkoon!

Itse ainakin tajua ihan joka päivä, että myös se masentuva ja loppuunpalava puoli elää minussa edelleen ja aina. Että on syytä tehdä visusti voitavansa, että se toinen puoli pysyy voitolla. Ja siksi eilenkin, sateesta ja vitutuksesta huolimatta, hilauduin kiltisti vertaistukiryhmääni aukomaan päätäni.

Joskus tällaista valmistumisen ajatusta tarjoillaan omienkin joukosta. Ihmettelen välillä sitä kurjuuskilpailuksi mielessäni kutsumaani piirrettä kovia kokeneiden keskuudessa. Sitä ajatusta, että vähän kilpaillaan siitä, kellä on kovinta ja kamalinta. Kuka selvisi kaikkein huonoiten. Se on syvästi inhimillistä ja hyvin ymmärrettävääkin, mutta myös vahingollista, taannuttavaa ja eteenpäin pääsemistä väkevästi jarruttavaa. Väitän, että hengenvaarallista. Ei auta ketään, jos aletaan laittaa arvojärjestykseen sen mukaan, kenellä on mennyt pahimmin (aina minulla) ja kuka on päässyt vähemmällä (aina ne kaikki muut). Kenen geenit, olosuhteet ja mitkä lie suhdanteet ovat onnekkaammassa asennossa. Niissä mietteissä ihminen, joka näyttää voivan hyvin ja on tyytyväinen elämäänsä on joku, joka ei tiedä näistä synkistä vesistä mitään. Ei, vaikka hän olisi puljannut samoissa sakoissa puolet elämäänsä.

Elpymistä, toipumista ja oman henkisen hyvinvoinnin eteen nähtyä kivuliasta vaivaa ei haluta ehkä nähdä, vaan mitätöidään kokemus toteamalla, että hyvähän sun on, kun sulla meni noin helposti. Se on syvästi epäreilua. Olen itsekin kuullut jokusen kerran, etten voi tietää oikeista vaikeuksista mitään, koska olen tänään niin hymyileväinen. Että hyvähän mun on. En pysty mihinkään jaloon sellaista kuullessani. Tekee mieli repiä naama irti.

Se, että jollakulla menee nyt hyvin, ei missään määrin tarkoita sitä, että elämän mustat mudat olisivat hänelle vieraita. Että hän olisi päässyt helpommalla tai saanut paremmat lähtökohdat tai mitä vielä. Ollut onnekas. Se voi tarkoittaa myös sitä, että on kulkenut tolkuttoman pitkän matkan juuri tähän pisteeseen, kolunnut monet läheltä piti-tilanteet ja konttauskamaluudet. Että on onnellisen ja tasapainoisen oloinen juuri nyt siksi, että hyvin tietää. Että on katsonut sitä samaa silmiin. Että on tänäänkin jaksanut ottaa lääkkeet, käydä terapiassa, sittenkin lähtenyt sateessa vertaistukiryhmään. Ottanut mielensä vakavasti.

Vaikka ihan kaikesta muusta osaisimmekin kisata, niin ei kisata tästä. Henkinen hyvinvointi ei ole kilpalaji. Se ei tapahdu itsestään, vahingossa, sattumalta. Siinä ei yhtään tarvitse vertailla. Puhua pitää.

Mainokset

2 thoughts on “Ken on meistä kaikkein hulluin – harrastatko kurjuuskilpailua?

  1. Ani, kommentoin sinulle nyt ensimmäistä kertaa. Luin juuri erinomaisen kirjasi.
    Meillä ei juotu yhtään lasten nähden, mutta meillä sairastettiin skitsofreniaa ja siitä sairastui koko perhe eri tavoilla. Löydän todella paljon samaistuttavaa kosteikoissa kasvaneiden lasten tarinoihin, ja tunnen saavani kirjan kautta vertaistukea vaikka käytännön eroja on toki joitakin ollut. Tuttua ovat kodin turvattomuus ja epävarmuus, vanhemman aivan arvaamaton vaihtelu omista kaukaisista oudoista maailmoista siihen että saa sitä paljon kaivattua pehmeyttä, jo ulko-ovella haistelu että kumpaa on tarjolla. Lapselle käsittämättömät raivokohtaukset, vanhempana toimiminen aikuiselle vaikka on itse ala-asteella, se että toisten kodeissa on jotain perustavanlaatuista ihan toisin…

    Eräs raskas kysymys tosin nousi mieleeni.

    Kirjasi käsitteli ehkä 95% tarinoita, joissa lapsi on ollut superkiltti, pärjääjä, suojellut sisaruksia, kannatellut kulisseja. Sitä tein minäkin kyllä. Mutta ehkä yksi, kaksi sitaattia sanoi ”häpesin omaa käytöstäni” ja ”purin pahaa oloa koulussa”, tosin noistakin ensimmäinen lause on niin geneerinen – tiedän että kultaisinkin pikkuaikuinen voi hävetä omaa käytöstään hyvin syvästi.

    Missä ovat ne kaikki minun kaltaiseni, jotka alkoivat jo lapsena lyödä heikompia tai muulla tavoin riehua jollain strategisella hetkellä, kun ei ollut täysin pakko pitää kulissia yllä? Missä on heidän äänensä?

    Minä kiemurran burn-outin ja vaikean unihäiriön kourissa vuosien ylisuorittamisyritysten (monesti pahoin epäonnistuneiden) jälkeen, käyn terapiassa, ja mielessäni välkkyvät kuvat omista nyrkeistä. Ja olen vielä nainen, mikä tuntuu pahentavan asiaa entisestään. Minuun ei käy ”pojat on poikia, ne nyt painii ja mätkii” -sanonnat.

    Kurjuuskilpailuista kanssasi aivan samaa mieltä – ei ole mitään tolkkua sanoa että onpas mennyt hyvin kun et sentään alkanut lyömään, joten ooppas nyt tyytyväinen vain, sinä senkin. Meitä on niin monenlaisia ja joku joka ei ole koskaan lyönyt toista saattaa nyt voida todella paljon huonommin kuin minä.

    Jokainen täällä rämpii omassa suossaan ja me voidaan tarjota kättä, näyttää missä voi levätä, antaa tilaa puhua, ymmärtää hiljaa tai ääneen, sen sijaan että painetaan toisiamme syvemmälle. Kuten Sinä sen oletkin erinomaisesti ymmärtänyt. Kiitos rohkeudestasi, hyvin huomaavaisesti ja tarkkanäköisesti tehdystä keskustelun avauksesta kirjan muodossa, rehellisyydestäsi. Pidän myös silmällä jos joskus kirjoitat uusia kirjoja!

    1. Heippa Neiti E, iso kiitos viestistäsi! Tuntuu hyvältä kuulla, että kirjasta on löytynyt tuttua ja tunnistettavaa. Joku muukin muutoin kuin kosteassa kodissa kasvanut toimintahäiriöisen perheen kasvatti on kertonut samaa, että jaettuja piirteitä tosiaan löytyy.
      Olet ihan oikeassa siinä, että reippauden suuntaan taipuneet ovat kirjassa isoimmin edustettuina. He kokivat eniten halua lähesty minua kirjeillä ja kertomuksilla ja ehkä sillä tavalla purkaa mietteitään. Tunnistan hyvin, että eri tavoilla reagoineet eivät tehneet sitä yhtä paljon, syistä joita en tiedä. Kirjassa tuuminkin, että osa hyvin pahasti vaurioituneista ei todennäköisesti kyennyt minua edes lähestymään. Toivoisin kovasti kuulevani nekin tarinat. Ehkäpä vielä tulee sellaisenkin aika.
      Tilaa olla ja kokea asiat juuri omilla henkilökohtaisilla tavoillamme me todella voimme tarjota ja jakamalla avoimesti kokemuksiamme tulemme aina auttaneeksi muita. Kiitos siis viestistäsi ja rauhallista syksyn jatkoa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s