Kosteusvaurioinen kysyy: onko isänpäivänä pakko muistaa vanhempaansa?

Sain täsmäkysymyksen liikaa juovan vanhemman aikuiselta lapselta. Se käsitteli aihetta, joka näyttääkin ohjaavan blogiini ihmisiä lukuhommiin aina näin marraskuussa ja toisaalta äitien kyseessä ollessa aina toukokuun tullen. Kysymys kuului näin: miten toimia isänpäivän kanssa, kun isä juo liikaa? Onko soitettava tai lähetettävä onnittelukortti, vaikka siltä ei yhtään tunnu?

Sellaiselle lukijalle, jolla on verrattain mutkattomat välit vanhempiinsa, eikä perheessä ole isompia riippuvuusteemoja käsiteltäväksi, tämä voi tuntua tosi kummalta kysymykseltä. Miksi onnittelukortti voisi olla kovin iso päätettävä asia? Kai sellaisen voi laittaa matkaan ilman suurempia pohdintoja? Eikä pirauttaminenkaan kai kovin kaksinen vaiva ole? Ne meistä taas, jotka ovat ikänsä puljailleet hankalien isä- ja äitisuhteidensa kanssa, tunnistavat todennäköisesti tilanteesta paljonkin painolastia ja ristiriitaisia tunteita.

Vanhemmuus on melkoinen laji, sekä lapsen että aikuisen roolista katsottuna. Siihen liittyy kaiken kauniin ohella valtavat määrät oletuksia ja odotuksia, riittämättömyyden tunteita, syyllisyyttä ja surujakin. Nämä vanhemmuutta juhlivat merkkipäivät ihan erityisesti ovat ladattuina kaiken sortin kipupisteillä. Monen iho nousee kananlihalle, kun kaupan korttihyllyyn alkaa ilmestyä teemapäivän tarjokkaita ja yritykset mainostavat erilaisia muistamisen tapoja imellettyine kuvastoineen.

Meillä on ylipäätään paljon erilaisia vanhemmuuteen liittyviä, tarkasti sisäistettyjä iskulauseita. Olisi esimerkiksi kunnioitettava isää ja äitiä, ikään kuin se olisi ainut ihmissuhde maailmassa, jossa eivät päde universaalit vastavuoroisen hyvinkohtelun säännöt, vaan kunnioituksen pitäisi syntyä automaationa huolimatta siitä, millaiseksi helvetiksi yhteinen elämä on voinut kilpistyä.  Todetaan myös vaikkapa veren olevan vettä sakeampaa, mutta jätetään huomaamatta, kuinka paljon etanoli voi liuottaa siitä siteestä.

Kosteusvaurioiselle aikuiselle isän- ja äitienpäivät eivät todellakaan ole neutraaleja hetkiä. Kun perheessä eletään alkoholin liikakäytön kanssa, ui kylkeen helposti erilaisia vittumaisia liitännäisiä. Yksi liittyy erityisesti yksipuoliseen kiltteyteen. Perheenjäsenten käyttäytyminen toisiaan kohtaan muuttuu vuosien saatossa ja moni lapsi oppii asettelemaan olemisiaan ja sanomisiaan tarkasti juovan vanhemman tunnelmia myötäilemään. Tämä kiltteys ja myötäkarvaisuus voi jäädä pitkäksi aikaa päälle ja vaikuttaa vielä aikuisuudessakin vahvasti. Vaikkapa juuri sellaisena ajatuksena, että vaikka vanhempi olisi käyttäytynyt kuinka hirviömäisesti hyvänsä, olisi ihan kohtuuttoman tuhmaa ja huonoa käytöstä olla muistamatta häntä kansallisena juhlapäivänä.

Katsotaan vähän kauempaa. Kuinka moni meistä lähettäisi ruusunpunaisen kiitos- ja rakkauskortin kenellekään suvun ulkopuoliselle tuttavalle, joka olisi tehnyt omasta elämästä helvettiä erilaisin kekseliäin keinoin vaikkapa vuosikymmenten ajan? Ilmestyisimmekö tiettynä päivänä ovelle ilmoittamaan, että sinä se olet loistotyyppi ja lippua salkoon? Ja näin kuitenkin helposti mietimme meidän kuuluvan toimia isän- ja äitienpäivän kohdalla. Että korvapuustit kertakaikkiaan on kaivettava pakkasesta, vaikka hampaat irvessä.

Ei tarvitse.

Jos minun sanoillani ei ole riittävää painoarvoa, niin otetaan käyttöön korkeampi auktoriteetti. MC Nikke T sen jo nimittäin sanoi: Jos haluu saada on pakko antaa. Ihmissuhteissa pätee vastavuoroisuuden periaate. Suhteessa on hyvä olla, kun saamisen ja antamisen balanssi on olemassa, edes kohtuullisesti mitoitettuna. Imeväiset ovat tietenkin erikseen. He voivat ottaa elämänsä ensi hetket syntymäoikeutenaan irti kaiken ilon vanhemmastaan. Siitä vanhempien eläjien kanssa toimii tasapuolisempi meininki.

Pelkkä siittäminen, synnyttäminen, adoptio tahi muu tapa tulla isäksi tai äidiksi jollekulle ei vielä tarkoita sitä, että siitä pitäisi soitella fanfaareja seuraavat sata vuotta, vaikka kaikki sen nopean hetken jälkeen olisi mennyt miten myttyyn hyvänsä. Suhde syntyy sanoissa ja teoissa. Sitä pitää ylläpitää, jotta se voisi hyvin. Ei ole pakko joustaa loputtomasti. Ei ole pakko näytellä sellaisia kohtauksia, jotka tuntuvat vääriltä. Ei tarvitse marssia läpi ulkoapäin annettuja askelmerkkejä ollakseen jotenkin parempi jälkeläinen.

En yritä karnevalisoida kivuliasta aihetta, mutta ehkä keventää hiukan. En myöskään ole julistamassa mitään täydellistä vanhemmista erkaantumisen ilosanomaa, koska siitä on ilo kaukana.  Ja tietysti me myös rakastamme vahempiamme, niitä rajusti törttöilleitäkin jollain saakelin tavalla, vaikka olisi niin paljon helpompaa ilman. Mutta ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että pakotamme itseämme toteuttelemaan joitakin annettuja juhlistamisen muotoja, kuten isänpäiväpuheluita tai kyläreissuja.

Aikuisilla ihmisillä on aina ensisijainen vastuu itsestään ja sukupolvien ketjussa seuraavina tulevista ihmisistä, ja niihin suhteisiin on jäätävä tarpeeksi energiaa. Jos suhde liikaa juovaan tai juoneeseen vanhempaan on niin raskas, että virtaa omaan elämään ja olemiseen vaikka puolisona, vanhempana ja ystävänä ei tunnu riittävän, on aika löysätä omia vaatimuksiaan. Lopettaa vanhemman pelastusyritykset omalla kustannuksella. Antaa itsellensä lupa siirtyä eteenpäin. Se voi alkaa esimerkiksi sillä, ettei hirtä itseään ulkokultaisilta tuntuvien onnittelukorttien, -vierailujen tai -puheluiden suorittamiseen. Kaiken sen pohtimiseen kuluvan energian voi suunnata paljon hedelmällisempiinkin hommiin, eikä siitä tarvitse kantaa tunnontuskia.

Lupaan, että aurinko nousee vielä muistamatta jättämistä seuraavanakin päivänä, vaikka nämä tuntemukset joskus tuppaavatkin kasvamaan megalomaanisen järeiksi mielissämme. Se kuuluu tähän kinkkiseen piirileikkiin, mutta siitä on mahdollisuus irrottautua. Kannoin itsekin samoja kipuja sisuksissani vuosikaudet, kunnes aloin laskea irti. Edelleen joka äitienpäivänä joku varjo menneistä pääsee vähän viipyilemään mielen päälle, mutta niihin ajatuksiin ei liity enää samanlaista halvaannuttavaa tuskaa, kuin joskus ennen. En enää osta tykkäämistä kortti- tai soittosuorituksilla. Tuntuisi kertakaikkisen irvokkaalta laulaa Äideistä parhaimman sain, joten jätä laulamatta.

Entä jos vanhemmalle tulee paha mieli? Voi tulla. Siihenkään ei kukaan kuole. Vanhemman paha mieli ei ole lapsen vastuulla. Ja eikö se ole myös ihan terve merkki, jos huonolla tolalla olevasta suhteesta tulee paha mieli? Siitä havahtumisestahan lähtien voisi olla jopa mahdollisuus alkaa muuttaa asian tilaa.

Juhlin nykyisin äitienpäivinä sitä, että saan itse olla lapsilleni äitinä joka päivä, ja kaikkia niitä upeita naisia ympärilläni, joiden elämässä olen saanut olla mukana ja joilta olen saanut poimia palasia vanhemmuuteeni. Toivon tulevan isänpäivän tarjoavan tämänkaltaisia hyviä tunnelmia myös kaikille aiheen äärellä nyt kipuileville.

 

Mainokset

13 thoughts on “Kosteusvaurioinen kysyy: onko isänpäivänä pakko muistaa vanhempaansa?

  1. Kiitos tekstistäsi. Juuri tuo, että vanhemmalle saattaa tulla paha mieli jos jätän kortin lähettämättä tai puhelun soittamatta pyöri minunkin mielessä asiaa pohtiessani. Pyörii edelleen. En tiedä mistä tämä ”minun pitää olla kiltti lapsi” -ajatus oikein on tullut. Miksi se ei lähde pois. Tavallaan järjellä ajateltuna tiedostan, ettei minun pidä toimia tavalla, joka ahdistaa minua, ja näin varmasti osaisin neuvoa ystäväänikin. Mutta kun on kyse itsestä ja omista vanhemmista, sitä on niin perin sokea.
    Ehkä se on osittain sitä, ettei tilannetta kotona halua myöntää. Ei haluaisi uskoa, että ”meidän perheelle kävi näin”. Tai haluaisi uskoa, että kyllä se isä lopettaa juomisen.
    Takanani on erityisen rankka viikonloppu, kun menin vanhemmilleni kylään ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen, mieli täynnä odotuksia ”kyllä ne asiat ovat varmasti muuttuneet” (en tiedä MIKSI ajattelen aina näin), ja visiitti päättyi alle tunnissa kun humalatila oli niin valtava kotona ja tilanne ahdistava. Oli lähdettävä ajamaan kotiin, toiselle puolelle Suomea kun siellä ei pystynyt olla. Sittenpä ajomatkalla tuli pohdittua tätä isänpäivä-asiaa ja heitettyä sinulle siitä kyssäriä.

    Kiitos. On mukava tietää, ettei ole näiden ajatusten kanssa yksin.

    1. Kiitos itsellesi hyvästä kysymyksestä! Kuulostaa todella kurjalta tuo viikonlopun pieleen mennyt kotiretki. Pettymykset ottavat tosi koville.
      Olen ajatellut, että se kiltin lapsen kysymys liittyy jotenkin siihen pelkoon, että toinen suuttuu ja sitä kautta hylkäämispelkoihin. Sellainen ajatus, että pitää aina vain olla kiva ja ottaa vastaan kaikki skeida istuu hirmuisen syvällä. Toivotan rohkeutta aiheen käsittelyyn ja kivaa talven alkua!

  2. Ihanaa kun kirjoitit tämän jutun! Mietin hetki sitten isänpäiväkorttia kirjoittaessani, että mistä tämä ahdistus ja syyllisyyden tunne johtuu. Luettuani kirjoituksesi ymmärsin, että isänpäivään kulminoituu kaikki se menettämisen tuska. Millaista isänpäivää voisikaan viettää, jos minulla olisi ollut läsnäoleva isä? Miten paljon olen menettänyt. Miten paljon isäni on menettänyt, kun ei ole ollut elämäni tärkeissä hetkissä mukana. Tunnen vain syvää surua siitä, etten ole saanut sellaista kuin olisin tarvinnut. Kortti lähtee kuitenkin, velvollisuudentunnosta.

    1. Kiitos kommentistasi Heli! Tosi tuttuja mietteitä meistä hirmu monelle nämä. Juuri tuo molemminpuolinen menetys on niin hirmuisen surullinen juttu.

  3. Juttelen tästä samasta aiheesta jo aikuisten lasteni kanssa ennen joka joulua, syntymäpäivää ja isäinpäivää. Olen sanonut mielipiteenäni, että isän ajatuksista ei heidän tarvi välittää mutta jokaisen on elettävä itsensä kanssa. Joskus ovat vieneet jotain lahjaa tms. ja joskus ei. Joskus isä on jopa palauttanut tuomiset takaisin. Tuskin semmoisen jälkeen ketään viitsii enää vaivautua lahjoja ostaan.

    1. On kyllä ollut helpottavaa, kun omat lapset on kasvaneet niin isoiksi, että näistäkin voi puhua ihan suoraan. Turhan moni ei kerro edes lapsilleen hankaluuksista, ja sitten ihmetellään kulmakarvaviestintää. Todella surullista kuultavaa tuollainen lastenlasten lahjojen vähätteleminen.

  4. ”— Ja tietysti me myös rakastamme vahempiamme, niitä rajusti törttöilleitäkin jollain saakelin tavalla, vaikka olisi niin paljon helpompaa ilman. —”

    Hyvä kirjoitus, vain tuo ylläoleva häiritsi! Miksi rakastaisimme? Jokainen vastaavanlaisissa olosuhteissa elänyt lapsi on taatusti antanut anteeksi tuon kuuluisan ”70 kertaa 7” kertaa. Tulee myös aika lopettaa se, jos vanhemmilla / vanhemmalla kaikki vain jatkuu ennallaan. On rohkeaa myöntää itselleen, että rakastin (koko sydämestäni niin kuin lapsi vain voi!), mutta en rakasta enää. Olen aikuinen ja annan rakkauteni niille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat ja ottavat vastaan.

    1. Olen samaa mieltä tuosta anteeksi jatkuvasti antamisen lopettamisesta. Ihan turha siinä on roikkua väkisin kiinni ja tuhlata energiaansa aina vain uusiin toiveisiin jostakin paremmasta alusta. Mutta omalla kohdallani, ja monien keskustelujen äärellä myös, olen silti huomannut sellaisen rakkauden pohjavireen. Jonkin lämpimän tunteen ainakin niitä hyviä hetkiä kohtaan, joita joskus oli. Sehän onkin sitten eri juttu, miten rakkautta käyttelee. Ehdottomasti sen varjolla ei tarvitse ainakaan käydä takaisin kynnysmatoksi. Omalla kohdallani suhde juoneeseen vanhempaan on katkennut kokonaan, mutta tunnen silti ne kauniitkin tunteet, jotka liittyvät parempiin aikoihimme yhdessä. Minusta on ihan mukava pitää kiinni niistäkin.

  5. Varmasti näinkin. Joskus on vain niin, että toinen vanhemmista voi ylittää sellaisen rajan, että anteeksianto (miljoonien yritysten jälkeen!) on suorastaan väärin omaa itseään kohtaan. Ja vaikka voi ymmärtääkin, ainakin jossakin määrin, ei enää aikuisena tarvitse rakastaa. Se voi olla tavattoman helpottava ja suorastaan puhdistava kokemus! Alkoholi tuhoaa aivoja pitkään käytettynä, vie kontrollin, kyvyn itsesäätelyyn jne. Pahinta voi myös olla se, että tällainen vanhempi heittäytyy sääliä ja sympatiaa anovaksi pikkuiseksi, jolloin lapselta menee loullisesti kyky selviytyä järjellisesti tilanteesta. Hänet laitetaan hoivaajaksi, aikuiseksi, joka ymmärtää loputtomasti! Sellaiset muistot karistavat pois sen pienen, pienen hyvänkin, mitä saattoi olla. Mutta kiitos vastauksestasi. Hienoa, että sinulla on myös hyviä muistoja ♥. (Ps. Kirjoituksesi herätti selvästi minussa tuon iän ikuisen syyllisyyden, jota lapsi minussa aina kantaa, kun en enää voi rakastaa ja pahinta on se, etten edes tahdo. Ja hups! Tämä on julkinen tunnustus…)

    1. Totta kyllä. Anteeksiannon teema on ollut itselleni tosi hankala ja painiskelen sen kanssa aina välillä edelleenkin. Onneksi sitä ei tarvitse sekoittaa sinällään rakkauteen, jonka voi pitää itsellään omassa mielessään. Syvimmillään se ehkä onkin rakkautta itse, sitä omaa lapsi-itseään kohtaan. Tuossa kirjassa pohdin myös minulle kaikkein mieleisintä anteeksiantamisen tapaa, ns. välillistä anteeksiantoa. Moni, minä myös, kokee sen hedelmällisimmäksi tavaksi käsitellä menneitä ilman, että pitäisi sukeltaa takaisin niihin sakkaisiin verkostoihin vanhempansa kanssa.

  6. Niin kuin huomaat, en ole lukenut kirjaasi, valitettavasti, mutta listalle se on päässyt, monien tärkeiden kirjojen joukkoon. Mutta näyttää siltä, että hyvin samanlaisten asioiden kanssa olen vuosikymmenet painiskellut – enkä tiedä pääsenkö koskaan täysin irti. Menneisyyttään ei voi pyyhkiä pois. Sen kanssa on elettävä, mutta on tultava siitä täysin tietoiseksi, jottei siirtäisi sitä kaikkea omiin jälkeläisiinsä torjumalla, kieltämällä, projisoimalla jne. Ihanaa jatkoa sinulle.

    1. Näin se juuri on: siellä se vaikuttaa. ja just samalla tapaa ajattelen, että meidän hetkemme toimia näiden käsittelemiseksi on tässä juuri, kun voimme vielä vaikuttaa seuraavien polvien oloihin. Uskon, että kirja tarjoaa hyviä aineksia näihin pohdintoihin. Mieluusti kuulenkin mitä ajatuksia se herätti, jos saat sen käsiisi ❤ Kivaa jatkoa sinulle myös!

  7. Enköhän saa sen käsiini aika piankin. Olen vain nyt niin kiireinen, etten ehdi juurikaan lukea mitään. Ainakin 10 kirjaa on tuossa odottanut jo liiankin pitkään. Blogiasi seuraan aktiivisesti. Kirjoitat todella tärkeästä aiheesta! Siitä isot kiitokset ♥.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s