Katkera auttaja on kamalaa seuraa

Aloitin aamun toimimalla sänkykuriirina. Kiertelimme läheisen kanssa kauppoja, valkkasimme sopivan ja roudasimme sen uuteen kotiin. Kuorimme paketista, kiinnitimme jalat ja petasimme iltaa odottamaan. Seuraavaksi siirryin teinin huoneeseen ja jeesasin tätä huonejärjestyksen muuttamisessa. Puunasimme paikan kaaoksesta kivaksi.

Oli kerrankin sopiva, tyhjä lauantai ja tarpeeksi virtaa kaiken tämän kaamoksen keskellä. Saimme puuhat touhuttua ja nyt maittaa kahvi. Loppupäivän otan lunkistellen. Tuli hyvä mieli oikeista syistä. On nimittäin aiempina vuosina tullut paljon vääristäkin.

Olin ennen mestariauttaja. Aina siellä, missä suinkin tarvittiin. Ja jos jossain on auttajia, on aina myös avun pyytäjiä. Hommaa siis riitti. Ja mikäpä siinä, auttaminenhan on iloinen asia. Paitsi ei muuten aina ole. Motiivilla on paljon merkitystä.

Ennen autoin marttyyrimielellä. En tajunnut sitä itse, mutta hommista tuli usein älyttömän paha mieli jälkikäteen. Väsyin ja kiristelin. Avun saajat eivät nimittäin ymmärtäneet olla minulle riittävän kiitollisia. Minä todella janosin kiitosta. Himosin ihailua kyvykkyydestäni, nopeudestani ja uupumattomasta uurastuksestani toisten hyvän eteen. Ajattele pesusientä, joka vain imee ja imee ja imee. Ja kun olin sitten lähtenyt auttamaan jotakuta, vaikken oikeasti olisi ollenkaan jaksanut, paiskinut hommia tuplatehoilla ja sitten jäänyt ilman ylistyslaulupalkintoa, pidin vastapuolta ihan mulkerona. Taas minua hyväksikäytettiin!

Sehän on ihan paskamaista auttamista sellainen. Sehän ei ole oikeastaan auttamista ollenkaan.

Tämä kaava on tosi tuttu monelle kosteassa tai muulla tapaa toimintahäiriöisessä kodissa kasvaneelle. Meistä moni on tottunut ostamaan hyväksyntää teoilla. Sellainen jää helposti päälle. Sitten aikuisena ihmetellään, miten paljon sietämättömiä riistäjiä ja hyväksikäyttäjiä aina osuukin tielle. Oma taipumus haluta ihan vääriä juttuja palkaksi avusta jää huomaamatta.

Nyt autan paljon harvemmin, mutta kun autan, teen sen omasta halustani, enkä kaipaa ylistyslauluja. Tyydytys tulee siitä, että saadaan hommat hoidettua ja arkea inasen helpommaksi. Se tarkoittaa sitäkin, että sanon paljon useammin ei. En auta, jos en oikeasti ehdi, viitsi tai halua, ja nuo kaksi viimeistäkin ovat muuten ihan täysin ok syitä myös,  vaikka varsinkin kosteikkojen kasvateille tämä kuulostaa tyrmistyttävän itsekkäältä kylmyydeltä. Omien rajojen ja oikeuksien hahmottaminen on meille usein vierasta, mutta sitä voi onneksi harjoitella.

Olen itsekin ollut se, joka ei kertakaikkiaan uskalla sanoa ei, jos jokin pyyntö vain lehahtaa kuuloetäisyydelle, koska kaikenlainen tarpeellisena ja hyödyllisenä oleminen on ollut suorassa suhteessa pitämiseen ja kelpaamiseen. Tämänkaltaisessa ajatusrakennelmassa ihminen on hyvä, tarpeeksi ja kelpaava sen hetken, kun on kantamassa jonkun pianoa viidenteen kerrokseen. Saman tien, kun soitin kolahtaa parkettiin, alkaa seuraavan miellyttämishetken jahtaaminen. Ensimmäinen ”ei” tarkoittaa toisen katoamista ikuisiksi ajoiksi. Sitä kaikkein pelätyintä: hylätyksi tulemista.

Se ei pidä paikkaansa oikeasti. Kyse on vinoutuneesta ajatusmallista, jolle ei löydy vastinetta tosimaailmasta.

Tätä nykyä elämäni on hullun paljon kevyempää. Auttaminenkin tuntuu paljon kivemmalta. En itsekään haluaisi kenenkään auttavan pelkän kiitoksen toivossa. Sen paineistavan odotuksen ilmapiirin nimittäin kyllä aistii. Ja sen katkeran kiristelyn varsinkin. Terveissä suhteissa osataan pyytää apua, kun sitä tarvitaan, ja osataan olla auttamatta, kun ei ole sopiva hetki. Eri juttu tietysti, jos joku tekee hukkumiskuolemaa vieressä, tai avuntarvitsija on oikeustoimikelvoton huollettava, mutta se nyt on selvää kai kaikille.

Jos olet samanlainen kitkerä kuoliaaksiauttaja kuin minä ennen, niin haastan sut kokeilemaan kieltäytymisen ihanuutta. Kun joku seuraavan kerran haluaa sinulta palveluksen, kieltäydy kokeeksi. Vaikkei olisi oikein mitään syytäkään. Siksi, että voit. Siksi, että sinun aikasi on arvokasta myös omassa käytössäsi. Ja siksi, että huomaat, että maailma ei kaadu siihen(kään).

Mainokset

5 thoughts on “Katkera auttaja on kamalaa seuraa

  1. Lapsuuden perheeni pahin ongelma ei ollut niinkään alkoholi, vaikka sekin nousi välillä pelottavaksi möröksi, mutta tunnistan nuoruuden itseäni paljonkin tästä kirjoituksestasi. Vieläkin, vuosikymmeniä myöhemmin, tunnistan tämän tarpeeni olla ”tykätty” auttamiseni kautta. Mutta osaan jo sanoa tuon rakkaan sanan ”ei” – ainakin aika hyvin! Silti, esim. työssäni huomaan usein, että odottaessani, pitäessäni itsestäänselvänä ja jopa vaatiessani, että myös toinen osapuoli tekee parhaansa, tunnen huonoa omaatuntoa. Minulle on selkeästi jäänyt päälle, että itse olen se, joka aina jaksan, osaan, kykenen ja olen aina myös valmis tekemään toisenkin osuutta! Elikä tuo ”ei” ei edelleenkään onnistu niin hyvin kuin pitäisi! Kiitos kirjoituksestasi, joka sai minut tutummaksi itselleni ☺.

    1. Kiitos, olipa kivasti mietitty! 🙂 Ei on kyllä ihana sana sitten, kun sen saa haltuun. Vähän harjoitteluksi menee itselläkin vielä, mutta useammin se huomattavasti jo tulee kuin ennen. Tuo onkin tosi totta, että miksi toiselta ei odottaisi samaa satsausta. Ehkäpä ne ovat, mulla ainakin, osoittautuneet siellä kotona turhiksi luuloiksi. Nyt omassa aikuisuudessa voi treenailla siihenkin taas luottamaan ja sitä muilta odottamaan.

  2. Kiitos vastauksestasi. Lisään vielä (artikkelisi herättää aina vain lisää pohdintaa ♥), että vanhemmat myös herkästi delegoivat lapsilleen erilaisia rooleja perheessä. Esim. veljeni saivat hyvinkin vapaat kädet mennä ja tulla miten tahoivat. Jostakin syystä juuri minä kolmesta (5 sisarusta siis) siskostani sain tuon auttajan roolin! Yksi siskoistani sai syntipukin roolin – ilmeisesti vanhempieni oli helpompaa elää kun ei tarvinnut tuijottaa omaa syyllisyyttään, vaan tuijottivat yhtä lapsistaan (?). Kolmas, vanhin ja kaunein ☺ sai prinsessan roolin ja koetti epätoivoisesti täyttää vanhempiensa kariutuneet unelmat. Lapsi on ymmärtääkseni hyvin avuton kieltäytymään annetusta roolistaan. (Tämä ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi vanhempiani, molemmat olivat vielä lapsia talvisodan puhjetessa!)

    1. Näin tosiaan näyttää käyvän! Sisarusten roolit voivat olla keskenään niin kertakaikkiaan erilaiset, että aikuisenakin vielä on vaikeaan kohdata. Tämä teema kiinostaa mua niin paljon, että sille on Kosteusvaurioita-kirjassa kokonainen oma pakettinsa. Niin moni kertoo kokeneensa, että on kasvanut suorastaan eri perheessä.
      Mulle myös lankesi tuo auttajan ja reippailijan rooli, tai ainakin sen jostain poimin itselleni kuin annettuna. Siitä on ollut melkoinen pyristeleminen irti, mutta onnistuu koko ajan paremmin!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s