Ilmaisten kirjainten salaisuus – luovuutta näkyvyyttä vastaan?

Olen viimeaikoina pohdiskellut pitkästä aikaa ilmaisen työn kysymystä. Tilanne aktualisoitui erään pyynnön myötä.

Sain tovi sitten pitkästä aikaa sähköpostiini pyynnön kirjoittaa lehtijuttu ilmaiseksi. Kyse oli ihan hyvän mittaisesta artikkelista. Aihe oli minua kiinnostava ja tärkeä. Kohderyhmäkin oli tärkeä. Pyyntö esitettiin aivan ystävällisesti, vaikka vähän ehkä viekkaastikin, vetoamalla lasten pahoinvointiin.

Nollapyyntö vitutti. Kyse on leipätyöstäni, jota teen yksin yrittäjänä. Tykkään kirjoittamisesta paljon, mutten todellakaan kieriskele rahassa niin, että voisin harrastaa juttujen kirjoittelua ilman ansaintaa.

Jäin miettimään keneltä itse ilkeäisin pyytää vastaavalla summalla ilmaista työtä. Voisinko pyytää esimerkiksi kampaajaystävältäni neljä ilmaista hiustenleikkausta väreineen? Hierojaystävältäni lukuisia ilmaisia kehonhuoltokertoja? Voisinko piirrättää jotakin kivaa arkkitehtituttavallani, hoidattaa vaivani lääkärikaverillani tai ompeluttaa artesaaniystävälläni ilmaisia asioita ihan vain pyytämällä? Koska he pitävät työstään? En kehtaisi mitenkään.

Minulle tarjottiin jutun kirjoittamisesta sitä kuuluisaa näkyvyyttä. Siinä vain piilee parikin pulmaa. Ilmeisin on se vanha viisaus, ettei näkyvyydellä voi maksaa vaikkapa veroja ja vakuutuksia. Lehti oli myös levikiltään sellainen, että saisin jutustani saman verran, jos vaikka enemmänkin, näkyvyyttä vaikkapa täällä blogissani tai muissa someissani.

Lisätäkyksi tarjottiin sitä, että olisin saanut mainostaa kirjojani. Se onkin julkaisemisten jälkeen ollut täkynä useammassa paikassa. Tietysti minusta onkin ihanaa, jos saan mainostaa kirjojani, mutta tarvitsijan tietämys sen taloudellisesta kannattavuudesta on usein melkoisesti metsässä.

Saan täysihintaisesta myydystä kirjastani itselleni keskimäärin 2-3 euroa / kpl. Siitä tietysti verot vielä pois. Kirjanmyynti ei siis ole mikään valtava tulonlähde. Jos mainostan kirjaani pienilevikkisessä lehdessä, saan sieltä ehkä hyvässäkin lykyssä 10 uutta tilausta. Ja vaikka jostain syystä saisin yhtäkkiä 100, jäisi ilmaisen lehtijutun taksa silti hirmuisesti alhaisemmaksi kuin normaalipalkkioni. Logiikka siis pettää pahasti.

Ilmainen työ ei ole ihan yksiselitteinen juttu. Kirjoitan esimerkiksi tätä blogia ilmaiseksi, eikä aina ole ihan selvärajaista onko tämä enemmän työtä vai harrastusta. Harrastusta siinä mielessä, että en saa suoranaista palkkaa, ja siinäkin, että naputtelen tänne mitä mielessä milloinkin liikkuu. Työn puolelle se lipsahtaa taas siinä mielessä, että kirjoittavana freelancerina kaikenlainen oman osaamisen ja omien ajatusten näkyväksi tekeminen on käyntikortti. Olen saanut tämän blogin ansiosta moniakin tosi kivoja ja mielenkiintoisia palkallisia töitä. Rajanvetokysymyksiä siis. Kun kirjoitan täällä, teen sen kokonaan omilla ehdoillani, ja tässä piilee ilmaispyytämisen ero: on ihan eri asia päättää itse käyttää aikaansa ammatinharjoittamiseen ilman tuloja, kuin pyytää sitä toiselta.

Takaisin tuohon pyyntöön. Halusin käydä reilun neuvottelun juttua halunneen tahon kanssa. Totesin, etten voi  yksin yrittäjänä tehdä leipätyötäni ilmaiseksi ja kerroin, mitä pyydetyn kokoinen juttu maksaa normaalitaksoillani. Se oli liikaa. Tilaaja kysyi millä hinnalla suostuisin alimmillani tekemään työn, jos voisin käyttää minulla jo olevia valmiita pohjia. Kesti tovi tajuta, mitä tällä edes tarkoitettiin.

Selitin, ettei minulla ole valmiita pohjia. Ettei sellaisia mitenkään voisi olla. Jokainen lehtijuttu tarvitsee omat kirjaimensa. Täsmälleen yhtä monta uutta näppiksen painallusta. En voi myydä aiemmin kirjoittamiani tekstejä uudelleen leikkailtuna ja liimailtuna, koska kukin ostaja omistaa tekemäni valmiit työt. Vaikka olisin kirjoittanut samasta aihepiiristä aiemmin, juttu olisi silti aina uusi juttu.

Jäin miettimään, että työni olisi kyllä tuntuvasti helpompaa, jos voisin kirjoitella valmiita runkoja ja laitella niitä menemään uusina. Olen kirjoittanut parikymmentä vuotta, noin 100+ juttua vuodessa. Olisi pohjia käytettäväksi! Tuskin tarvitsisi uutta enää naputtaakaan. Mutta ei se mene niin.

Hyvin harvoissa luovissa töissä voi rakentaa aiemmalle pohjalle. Mieti vaikka säveltäjää, joka nappaa kertsin jostakin hitistään seuraavaan biisiin. Myös sirkustaiteilija joutuu kiipeämään köyteensä joka kerta voimiaan ja taitojaan käyttäen, vaikka olisikin tehnyt sen toisessa esityksessä samoilla käsillä ja jaloilla.

Pyytäjä vastasi, aivan ystävällisesti tietenkin, että voisin saada vielä tuntuvasti suuremmasta artikkelista enimmillään 160 euroa. Kauppoja ei mitenkään sillä hinnalla voinut syntyä. 160 euroa miinus noin puolet veroja ja muita yrittäjän kustannuksia on sellainen summa, jolla ei kertakaikkiaan voi tehdä juttuun tarvittavaa tuntimäärää mitenkään ajatellen. Jos käyttäisin näppäimistöaikani tämän jutun kirjoittamiseen, en voisi kirjoittaa sitä toista tilattua samanmittaista, josta saisin jotakin 500-900 euron välistä.

Pyytää saa tietysti aina. Olen aikuinen ja tiedän omat rajani. Pyytääkin voi kuitenkin monella tavalla. Minusta olisi esimerkiksi ollut ihan ok, jos kysyjä olisi heti ensimmäisessä viestissään todennut, että heillä on hyvin pieni budjetti, mutta voisivat maksaa jutusta esimerkiksi 100 euroa. Viestissä olisi ollut aivan erilainen arvostuksen maku. Olisi lähdetty siitä, että tehdystä työstä maksetaan edes jotakin

Kun kirjoitin saamastani viestistä Facebookissa, moni luovaa työtä tekevä tuttuni kertoi samaa. Kävi ilmi, että esimerkiksi kokonaisia suunniteltuja keittiöitä pyydetään näkyvyyttä vastaan!

Kirjojen maailmassakin tulee vastaan samanlaisia pyyntöjä. Olen toisinaan saanut esimerkiksi pyyntöjä jakaa kirjoittamiani tietokirjoja ilmaiseksi, joskus pienemmälle ja joskus isommalle joukolle. On ehdotettu esimerkiksi, että lähettäisin kirjan Suomen kaikille päihdehoitolaitoksille, koska se olisi hyväksi.  (Huom! ehdottaja ei millään tavalla edustanut ko. laitoksia. Monet päihdehoitolaitokset ovat ostaneet kirjojani käyttöönsä, ja siitä heille tietysti suuri kiitos!). Lähettäisin ilolla, jos voisin. Minähän haluaisin tietysti, että jokainen lukisi tekeleeni. Todellisuudessa ei kuitenkaan ole mitään ”ilmaisia kirjoja”, edes kirjailijalle itselleen.

Jos lähettäisin kirjat vaikkapa 100 laitokseen, maksaisin jokaisesta kirjasta itse ensin kustantajalle. Yleinen käytäntö taitaa olla, että omia teoksiaan saa ostaa noin puoleen hintaan, eli voisin ostaa 30 e maksavan kirjani 15 eurolla / kpl. Maksaisin tuosta ilmaisesta lähetyksestä siis 1500 euroa ja postikulut päälle. Yksittäisiä kirjoja olisi mahdollista lähettää muutama, mutta isommassa mittakaavassa ei ainakaan minun tulotasollani millään.

Tekijänoikeuskappaleet ovat asia erikseen. Niitä kirjailija saa kustannussopimuksesta riippuen joitakin, ehkä parikymmentä, itselleen, mutta niistä ainakin minulla suurin osa menee heti kirjan teossa avustaneille ihmisille. Perheenjäsenet saavat myös minun kestämisestäni omat lämpimäisensä, mutta loput jakoon haluamani kirjani ostan itse omalla rahallani.

Rakastan yrittäjyyttä ja rakastan kirjoittamista, mutta näistä tilanteista en tykkää. Minua mietityttää, miksi kirjoittaminen ja muu luova työ katsotaan usein sellaiseksi, joka sujuu tekijältään ilman aikaa ja vaivaa. Kuten eräs tuttavani tuumi, kukaan tuskin ajattelisi, että voisi mennä hakemaan kaupasta ilmaiseksi elintarvikkeita ja todeta kauppiaalle, että kotona niitä on syömässä tärkeitä ihmisiä, eli näkyvyyttä on luvassa. Kai opettajatkin voisivat opettaa ilman palkkaa, koska luokassa on koko ajan näkyvyyttä tarjolla niin pirusti.

Onko sulla kokemusta vastaavista pyynnöistä?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s