Ylisuorittaja optikolla – Kosteusvaurioita havaittavissa?

Kirjoitin aikanani siitä, miten oivalsin hammaslääkärin penkissä sen, miten pieleen voi kuulla ja mieltää itsestään tehtyjä arvioita, jos kantaa sisällään esimerkiksi lapsuuden ajan kosteusvaurioita. Sain kirjoituksesta kiittävää palautetta hammaslääkäreiltä. Oli kuulemma erittäin tärkeää kuulla tällaista asiakkaan suusta. Voi olla hankala hahmottaa omassa arjessaan tavallisia rutiinitilanteita asiakkaan näkökulmasta, jos itsellä ei ole tällaista perittyä miellyttämistaipumusta.

Olen aiemminkin jutellut siitä, miten tapasin olla nuorena se, jonka piti jumppatunnillakin venyä kaikkein pisimmälle, jotta olisin riittävän hyvä ja opettaja arvostaisi.  Samalla reseptillä rikoin nuorena aikuisena rankani kilpaillessani tanssiharrastuksen parissa, kun minulla oli pakonomainen tarve voittaa, ja paiskin töissä itseni burnout-potilaaksi yrittäessäni kompensoida puuttuvaa taitoa ahkeruudella.

Noihin aikoihin, monen vuoden ajan, vain parhaaksi, ahkerimmaksi ja kivoimmaksi kohoaminen viesti minulle sitä, että olen tarpeeksi. Ja jos olin tarpeeksi, minulla olisi tässä maailmassa itseni kokoinen paikka ja lupa olla – aina seuraavaan kisaan, työsuoritukseen tai kanssakäymiseen asti.

En ole ollut  tämän taipumukseni kanssa ollenkaan yksin. Vaikka aikuisena näistä voi olla kiusallista puhua ääneen, törmään samaan täydellisyydentavoitteluun ja kympinoppilassyndroomaan aivan jatkuvasti kiertäessäni puhumassa Kosteusvaurioita -kirjani tiimoilta. Hirmuisen moni yrittää vielä aikuisenakin olla mahdollisimman vaivaton, helppo, mukava, pätevä ja pystyvä. Ne selviytymiskeinot, jotka lapsena kenties auttoivat tiukoissa tilanteissa, muttuvat aikuisessa elämässä melkoisiksi rasitteiksi.

Sisäinen piiskuri ei ota hellittääkseen, eikä moni edes ymmärrä mistä se alunperin kyytiin hyppäsi.

Meistä monen sisällä on ollut tai on edelleen lapsuuden perintönä melkoinen riittävyyden musta aukko. Sitä täytetään jatkuvasti ylisuorittamalla, pinnistämällä, uurastamalla ja lopulta usein väsymällä aivan uuvuksiin. Se hetkellinen hyvä, jonka saa venyessään vähän tarpeettoman pitkälle asiassa kuin asiassa, on sitä kuuluisaa kannettua vettä, joka ei kaivossa tuppaa pysymään. Jos omanarvontunnon pohja ei pidä, sitä ei mikään määrä kiitosta ja pystejä paikkaa.

On liikuttavaa, miten pienissä asioissa tämä taipumus voi näyttäytyä. Aivan naurettavankin kokoisissa. Kiusallisen pienissä suorastaan. Kuulostaa terveen, vakaan ja turvallisen kasvupohjan saaneen ihmisen korviin ehkä aivan älyvapaalta ajatukseltakin, että joku pinnistelee ollakseen vaivattomin ja sujuvin tyyppi kaupan kassajonossa, tai että palautekeskustelun kohteliainkin huomautus muusta kuin rikkumattoman täydellisestä suorituksesta voi suistaa murheen alhoon pitkäksi aikaan. Taipumus voi tehdä  valtavaa tuhoa myös isommissa jutuissa, ja kaikissa kokoluokissaan se on hyvin raskas tapa elää.

Tänään hymyilin mielessäni näille muistoille optikon näöntarkastuspenkissä. Olen nimittäin aina aikaisemmin pyrkinyt sielläkin pätemään, eli näkemään kaiken pirun hyvin, vaikka väkisin. Tiristänyt silmistäni tarkkuutta ja kurtistellut kulmiani. Kaikessa voi pyristellä ja pinnistellä, jos on jäänyt muutama pala eheää itsetuntoa rakentumatta!

Tänään katselin annettuja kirjaimia otsa rentona ja silmät arkiasetuksella, enkä yrittänyt saada aikaan esimerkillistä tulosta. Sain reseptin totaalisen keskivertoihin keski-ikäisen naisen lukulaseihin.

Enää vähään aikaan minun ei ole ollut tarpeen päästä kaikessa maaliin ensimmäisenä, nousta korkeimmille korokkeille, ulottaa pisimmälle tai – hitto soikoon – purra paremmin. On ollut hyvä ihan näin, tällaisenani. Se on minulle itselleni paras osoitus siitä, miten hyvää tekee perata menneisyyden kokemuksia, jos siellä on tullut satutetuksi.

Kuuluisaa urheilumerkkislogania meille paremmin muunnettuun muotoon soveltaen: JUST DON’T DO IT! Tämä lainaus Gretchen Rubenilta siivittäköön kaikkien meidän pikku pätijöiden viikonloppua.

rubin


2 thoughts on “Ylisuorittaja optikolla – Kosteusvaurioita havaittavissa?

  1. Ahhahah! Hakeuduin alkuviikosta päivystykseen vatsakivun vuoksi. Tulehtunut umpparihan se oli kuten oletinkin, mutta diagnoosi viivästyi koska vähättelin kipujani, ja leikkauspäivän iltana hoitaja ihmetteli, olenko ollut leikkauksessa ollenkaan, kun olen niin omatoiminen ja pärjäävä. Tietysti pärjään! Enhän minä nyt viitsi hoitajia vaivata ja olla vaativa ja hankala potilas. Laittakaa kotiin vaan, en halua olla vaivaksi….

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s