Kosteusvaurioita: Miten lapsuudessa satutettu pärjää vanhempana?

Eilisessä Veeran maaginen elämä -dokkarikeskustelussa Kino Tapiolassa nousi taas kerran suuri määrä tajuamisia pintaan. Yksi liittyi siihen, millaisia omaan vanhemmuuteen vaikuttavia jälkiä lapsuus liikaa juovan vanhemman kanssa voi jättää.

Eräs ihana paikalla olija kysyi, oliko minulla jokin kirkas ja selkeä hetki, jolloin tajusin, että lapsuudenperheeni kosteusvaurio vaikutti minuun vielä aikuisenakin. Ei yksittäistä, kirkasta hetkeä, vastasin, vaan kyse oli enemmänkin kumuloituvista hetkistä. Erilaisuuden tiivistymistä. Sellaisista omassa äitiydessäni koetuista tilanteista, joissa havahduin joskus hätkähdyttävälläkin tavalla siihen, miten eri tavalla elin itse nuoruuttani verrattuna omien lasteni elämään.

Yksi orastava oivallus alkoi kyteä silloin, kun lapseni olivat uhmaikäisiä. En vielä niihin aikoihin saanut kiinni koko kuvasta, vaan tajusin näitä kunnolla paljon myöhemmin, mutta huomasin välillä totisesti hermostuvani lasten kiukutellessa, esittäessä omaa, kasvavaa tahtoaan. Kaikki vanhemmat hermostuvat, ja se kuuluu asiaankin, mutta en puhu nyt normaaliin vanhemmuuteen kuuluvista tunteista, vaan ylimitoitetuista reaktioista. Sellaisista, jotka selvästi kaivoi esiin jokin muu, kauan sisällä kytenyt. Ei se käsillä juuri siinä oleva hetki.

Muistan, kuinka jokusenkin kerran huusin pienille lapsilleni niin kertakaikkisen raivon vallassa, että kurkku oli käheänä useamman päivän. Pimahdin johonkin sellaiseen mustuuteen, jota en ollut tiennyt itsestäni löytyvänkään. Syyllisyys sellaisten raivojen jälkeen oli aivan valtava. Epäilin mahdollisuuksiani selvitä äitinä, ja pelkäsin traumatisoivani lapseni perusteellisesti. Minussa eli kuitenkin toinenkin puoli. Osasin pyytää anteeksi ja selittää reaktioitani. Ravistavia hetkiä ne kuitenkin olivat. Pilkahduksia kaikesta padotusta. Sellaisia, joissa häivähtävän hetken verran yhdistyy iso kimppu erilaisia tunteita, jopa merkillistä kateutta omaa, tarvitsevaa lasta kohtaan. Niitä fiiliksiä ei ole helppo myöntää itselleen.

Meillä asiat olivat minun uhmaikäni aikoihin ymmärtääkseni vielä varsin hyvin, vaikeudet alkoivat paljon myöhemmin. Jokin taaperon tenuamisessa osui kuitenkin myöhempinä aikoina kokemaani sivuutukseen kipeästi. Vasta vuosien jälkeen aloin saada kiinni näistä langanpäistä. Siitä, miten hirmuisen rajatusti koin itse voivani ilmaista tarpeitani ja tunteitani nuoruudessani. Siitä, millaisilla ylimitoitetuilla tai alimitoitetuilla keinoilla tarpeisiini reagoitiin. Kumpikin voi satuttaa melkoisesti.

Näitä moni meistä pohtiikin omassa vanhemmuudessaan: miten osata antaa lapselle jotakin sellaista, josta itse kokee jääneensä vaille? Onko meillä ok huutaa ja kiukuta, vaikka lapsuudenkodissa ei ollutkaan? Tuleeko joku lohduttamaan ja koppaamaan minut raivarini syövereistä, vaikka ennen ei? Jos nyt näytän kaiken tämän keskeneräisyyteni ja tarpeeni, satutetaanko minua sillä vielä lisää, vai halataanko lujaa ja annetaan näyttää?

Aika moni havahdus liittyikin läheisyyteen. Ajattelen niin olevan noiden raivojen  ja tahdonilmausten kohdalla samoin kuin lempeämmissäkin hetkissä. Kun isot teininroikaleeni ottivat tilansa viereltäni: kömpivät sohvalle kainaloon pötköttämään tai tulivat muuten iholle tankkaamaan läheisyyttä, se tuntui minusta aluksi kummalliselta. Huomasin hätkähtäväni niissä tilanteissa. Mitäs se tällainen oikein on? Onko tämä ok? Voiko näinkin olla?

Minulla ei ollut sellaista kokemusta, jossa olisin uskaltanut, tai loppuvaiheissa konsanaan halunnutkaan, lähestyä äitiäni sillä tavalla. Välissämme oli niin paljon kitkaa, katkoja, kiristelyä, kaunaa ja kamalaa. En kokenut oloani niin turvalliseksi, että olisin tietoisesti laittanut itseni niin haavoittuvaan asemaan, avannut itseni, hengittänyt ulos toisen lämmössä. En tarkoita fyysisen väkivallan uhkaa – minuun ei ole kotona kohdistettu sellaista –  vaan enemmän henkisen puolen juttuja.

Kun omat mukeloni kipusivat kainalooni, se tuntui samaan aikaan todella hyvältä ja aika oudolta. Pian hyvä voittikin mennen tullen ja pyyhki outoudet mennessään. Sitä oli ihanaa oppia! Sitten osasin nauttia, ja nautin edelleenkin, ihan valtavasti siitä lämmöstä, luottamuksesta, rakkaudesta ja luontevasta läheisyydestä, joka välillämme vallitsee. Vaalin sitä, ja saan siitä valtavan paljon. Nykyisin mietin enää välillä vähän haikeana, että tällaista olisi voinut olla minullakin, ja miten se olisikaan muuttanut monia asioita. Kateutta tai katkeruutta ajatukseen ei liity. Olen tosi onnellinen saadessani elää omaa äitiyttäni näin.

Myös muunlaiseen tilan haltuun ottoon on liittynyt suuria eroja, joiden kautta olen päässyt tarkastelemaan pehmeitä paikkojani. Kun katselin omien lasteni tanssimista ja laulamista keittiössä vaikka tiskikonetta täytellessään, ihmettelin alkuun outouden tunteitani. Katselin jonkinlaisen ihailevan pakahduksen vallassa sitä, miten he uskalsivat ottaa paikkansa ja pitää ääntä kotona. Ja mikseivät olisi uskaltaneet. Heillä ei ollut sisäänrakennettua hiiviskelyasetusta.

Minun kohdallani kysymykset ovat selvästi liittyneet henkisen ja fyysisen tilan ottamiseen ja tunteiden näyttämiseen. Kuulin nuorena toistuvasti ilmaisevani itseäni väärällä tavalla, imeväni huoneesta kaiken hapen tai olevani liian milloin mitäkin. Tiedän nykyisin, ettei tämä suinkaan ole epätyypillistä kosteikkojen kasvateille. Ne kuuluisat virtahevot kun vievät tilaa, joka on sitten muualta poissa. Kipeimmät kohdat voivat liittyä myös ihan eri juttuihin, erilaisiin kokemuksiin,  oman perheen dynamiikan pohjalta syntyneisiin. Samasta juuresta ne silti varttuvat.

Kun kierrän keskustelemassa Kosteusvaurioista ihmisten kanssa, tällaiset pilkahdukset nousevat usein puheeksi. Merkit, joista huomaa, ettei operoi juuri sen hetkisen tilanteen tunnelmissa, vaan jostakin paljon kauempaa kohoavista kuvista. Että tämän hetken todellisuuden ja itsessä kohoavan tunnereaktion välillä on juopa, joskus valtavakin.

Jos ei ole miettinyt mennyttään kovin paljoa, ne voivat totisesti yllättää. Niissä hetkissä miettii, miten hitossa tein tai sanoin noin. Kuka tuo edes on, joka tuossa melskaa minun nahoissani? Mistä kaikki se aggressio tai epämiellyttävät tunteet kumpusivat? Miksi en osaa nauttia tästä? Mikä minua pelottaa? Olenko tulossa hulluksi? Nytkö se nasahdus koitti?

Siksi niistä kannattaa minusta puhua ääneen. Meillä kaikilla on niitä. Ihan pimeitäkin juttuja.

Jollekin laukaisevana tekijänä voi toimia oma lapsi, mutta aika usein puolison tekemiset, tekemättä jättämiset, sanomiset tai jopa tietynlainen katse voivat nitkauttaa jotakin isosti liikkeelle. Ihan tyypillisimmillään sellainen tilanne voi olla vaikka oluen haju toisen hengityksessä. Kukaan tuskin hermostuu silmittömästi yhden bissen juomisesta normaalioloissa, mutta pahasti satutetulle se saattaa olla hirmuinen kipupiste ja aloittaa valtavan riidan. se pöyhäisee hetkessä pintaan jotakin paksun maton alle lakaistua.

Hyvä uutinen on se, että juuri nämä pilkahdukset, pienet hämmentävät hetket, toimivat merkkivaloina siitä, että jokin kaipaisi käsittelemistä. Siihen kannattaa tarttua, sillä hankalien tunnelmien tai äärimmäisten reaktioiden kanssa ei todellakaan tarvitse jäädä olemaan ikuisesti. Kyse ei ole siitä, että ”minä nyt vain olen tällainen”, vaan lapsuudessa opituista vinoista vinkkeleistä, joita voi nyt aikuisuudessaan käydä rohkeudella oikomaan. ”Minun ei tarvitse enää olla tällainen” voisi olla paljon parempi ajatus.

Hyvä mietittävä vaikka juuri tänään, Maailman mielenterveyspäivänä. Käsittely tuottaa tulosta monessa kerroksessa: kun vanhempi käy läpi omia kipujaan, seuraava polvi pääsee monella tavalla paljon vähemmällä. Pahimmillaan hyvinkin pitkät ylisukupolviset sakat laimenevat vähä vähältä. 

Jos huomaa tällaisia tilanteita omassa arjessaan, siis tilanteita, joihin tuntuu sitoutuvan tunnelmia jostakin isommasta ja jostakin kauempaa, kannattaa ehdottomasti kuulostella niitä oloja, ja lähetä etsimään keinoja käsitellä menneitä kokemuksia. Minun ykkössuositukseni on aina terapiaan ja/tai vertaistukiryhmään lähteminen. Apuja löytyy esimerkiksi Lasisen lapsuuden sivuilta tai AAL-ryhmistä. Myös lukeminen voi auttaa. Kosteusvaurioita -kirjani taakse on koottuna kirjasuosituslista, jos mietit mistä aloittaa. 

 


2 thoughts on “Kosteusvaurioita: Miten lapsuudessa satutettu pärjää vanhempana?

  1. Kiitos Ani tästä postauksesta ja kiitos siitä että jaat, sekä ihanalla aidolla tavalla kerrot omia ajatuksia. Ilman mitään kuorrutteita ja sensurointia. Oma äitiys ja lapsen saamisen myötä jonkin tiedostomattoman pintaan nousu on ollut todella vaikeaa mutta samalla se on ollut itselleni käännekohta että ”minun ei tarvitse olla enää tällainen”. Olen käynyt vuosien varrella paljon puhumassa asioista ja luulin jo olevani jotenkin käsitellyt menneet kunnes tajusin että sisälläni oleva pieni lapsi on edelleen peloissaan, laiminlyöty ja vailla nähdyksi ja kuulluksi tulemista. Tämän postauksen myötä ymmärrys ja myötätunto itseä kohtaan kasvoi ja häpeä ei ole enää niin vallall kun tajuaa että en ole hullu tai paha ihminen. Tai yksin. Kiitos 🧡

    1. Kiitos, Elina! Ihana palaute! Kuulostaa tosi tutulta tuo, että aina tulee uusi kierros käsiteltävää. Vanhemmuus sitä varsinkin tekee. Kiitos paljon ❤️

Vastaa käyttäjälle Ani Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s