Nääntyvä yrittäjä on paras yrittäjä? –asiaa lomasta

Minusta ei koskaan pitänyt tulla yrittäjää. Ajattelin lapsena, että ne ovat aina töissä. Että se on vihoviimeisin homma. Yrittäjät olivat niitä tyyppejä, jotka kuolivat kaivureihinsa ja lakosivat pörssikurssien mukana. Niitä, joita ei kotona nähty ja jotka itkivät iltaisin laskupinoihinsa. Niitä, jotka lehtijutuissa tuumivat, että jo aikuiset lapset jäivät vieraiksi, mutta ura tuli sentään luotua.

Olen nyt ollut yksin yrittäjä 12 vuoden ajan. Sitä ennen olin median freelancer useamman vuoden, mutta tuosta se virallisesti alkoi. Yritykseni, siis minä, myy mm. lehti- ja mainostekstejä, tv- ja mainoskäsikirjoituksia,  luentokeikkoja, koulutuksia ja kaikenlaista viestintää. Jos jossain tarvitaan sanoja, teen mieluusti.

Olen viihtynyt yrittäjänä tosi hyvin. Se ei ole ollut mielikuvieni mukaista itkua ja hammasten kiristystä, vaikka aika tiukkaa taloutta se toisinaan tarkoittaakin. Ajanhallinnasta olen oppinut varmaankin eniten. Se on myös aihe, joka herättää eniten keskustelua yrittäjäkavereitteni kanssa. Viimeksi heräsin tähän viikko sitten perjantaina.

Minun töissäni ruuhkat ovat vaikeasti ennakoitavia. Joskus vain kaikissa asiakaslehdissäni tarvitaan tekstiä juuri samaan aikaan ja juuri nyt. Tänä syksynä ruuhkahuippu osui loka-marraskuun taitteeseen. Kirjoitin paljon ja kiersin samalla ahkerasti Suomea luennoimassa kirjojeni teemoista. Se oli kivaa ja mielekästä, mutta sitä oli paljon.

Huomasin viikko sitten olevani aikamoisen väsynyt. En ollut ehtinyt liikkua ja nähdä kavereitani. Olin syönyt vähän miten sattuu ja yöunet olivat huonolaatuisia. Ei se ollut mikään loppuunpalaminen tai muutakaan dramaattista. Huomasin vain tehneeni vähän liikaa voimiini nähden. Olin vaivihkaa ottanut viikonloppujakin työkäyttöön, vaikka olen niistä yleensä hyvin tarkka. Korjausliikkeen paikka, taas kerran.

Lopullisesti havahduin ajankäyttööni, kun isoäitini hiljattain siirrettiin saattohoitoon ja istuin perheeni kanssa hänen vuoteensa vieressä. Siinä hetkessä kukaan meistä ei ajatellut, että miten hieno ihminen, kun paiski niin perkeleesti töitä. Arvot ja kauneus olivat ihan muualla. Se muistutti tarpeellisella tavalla taas siitä, etten minäkään halua missään nimessä tulla ensisijaisesti muistetuksi mielipuolisesta työtahdista, vaan ihan muista jutuista.

Siltä seisomalta katsastin kalenterini tarkkaan, ja kun huomasin, ettei ihan pakottavaa pinnistelyn tarvetta juuri tässä kohti ole, raivasin itselleni tietoisesti hyvin lunkin työviikon. Tein minimit. Sovin muutaman jutun ja laitoin matkaan pari laskua. En kirjoittanut yhtään artikkelia, en pitänyt yhtään luentoa enkä touhunnut muutakaan tuottavaa. Lepäsin. Lueskelin. Katselin sarjoja. Kudoin. Näin kavereita. Sain jopa siivoiltua kotosalla pitkästä aikaa paremmin. Sekin tuntui kivalta, kun aikaa oli.

Hassua, miten kiire jää helposti päälle.

Kun juttelin somessa ajankäytöstä ja näistä havainnoistani, moni kiitti muistutuksesta ja kertoi raivanneensa kalenteriin omaa aikaa. Välillä se unohtuu, mutta sitten taas harjoitellaan. Niinhän se menee.  Samalla sain myös toisenlaisia viestejä. Sellaisia, joissa kerrottiin, että olisipa kiva, mutta ei ole mahdollisuuksia pitää lainkaan vapaata. Mietin, milloin ihan todella on niin, ja kuinka kauan sellaisen tilanteen voi antaa jatkua.

Itse sorrun helposti kiireharhaan. Kun on hetken kova tahti, ei oikeastaan edes huomaa sitä, ettei kohta enää olisikaan niin tarve paiskia. Sitä vain koheltaa samassa tempossa, vaikka voisi vallan hyvin jo hidastaakin. Huomaan, että menen helposti sellaiseen itseaiheutetun kiireen tilaan. Näin monen yrittäjävuoden jälkeenkin on vielä vaikea muista, että teen omat aikatauluni. Jos hommia on liikaa, olen ottanut niitä itse liikaa. Jos haluan niitä vähemmän, olen ainut joka voi niitä vähentää. Ja yleensä aina voi. Jos ei just nyt, niin kenties ensi viikolla tai viimeistään ensi kuussa. Kovin paljon sitä pidemmälle ei ole kestävää venyttää.

Yksi iso läksy liittyy siihen, että työt eivät lopu tekemällä (ja se on tietysti elannon kannalta myös erinomainen asia). Niitä tulee aina vapautuvaan tilaan lisää. En siis voi ajatella, että teen nämä pois ja sitten lepään. Kun levon aika tulee, ei siinä enää olekaan tyhjää, ellen sitten ole merkinnyt sitä kalenteriin.

Välillä voi venyttää, mutta venyminen ei voi olla pysyväinen olotila. Silloin ei ole varaa ottaa enää mistään, kun tulee tarve.

Poikkeuksellisen kiireisistä ajoista tulee helposti uusi normaali, ellei pidä varaansa ja muista laskea kierroksia tehokkaamman tuuttauksen jälkeen.

Rahaa on tietysti pakko ajatella, eikä sitä todellakaan täälläkään liikaa ole. Yhden burnoutin kokeneena tiedän kuitenkin varsin hyvin sen, että se vasta kalliiksi tuleekin.

En muuten todellakaan ole ylpeä loppuunpalamisestani. Olin parikymppinen ja vasta ihan työurani alkutaipaleella. Tajusin paljon myöhemmin, että osa uupumukseni juurista luikerteli syvällä lapsuudessa. Tajusin senkin, että usein  itsensä uuvuttamisen siemenet ovatkin kytköksissä taustoihimme.

Jos jatkuvasti paiskii jaksamisensa äärirajoilla, on hyödyllistä miettiä, mitkä asiat saavat sankaroimaan työn kentillä niin. Mistä omaksuimme sen ajatuksen, että mikään ei riitä? Kenen hyväksyntää tai ihailua etsimme, kun uuvutamme itseämme töissä? Keltä kaipaamme kiitosta? Millaista esimerkkiä työstä ja levosta vanhempamme näyttivät? Tiedän nykyisin omat vastaukseni näihin kysymyksiin. Jos sinulla on taipumusta venytellä jaksamistasi, suosittelen ihan rauhassa pohtimaan omia vastauksiasi. Se saattaa jopa pelastaa liiketoimintasi.

Pidän  todella haitallisena sitä ajattelutapaa, ettei yrittäjä ole oikein yrittäjä ollenkaan, ellei ole juuri palanut loppuun, toipumassa loppuun palamisesta tai menossa kovaa vauhtia bönäriä kohti. Hyvään yrittäjyyteen kuuluu omasta hyvinvoinnista huolehtiminen, eikä se kenenkään kohdalla tapahdu tekemällä hitosti töitä.

Yrittäjän täytyy myös miettiä raa’an rehellisesti se, mikä raha riittää itselle. Onko niin, että sitä haluaa vain koko ajan lisää, vaikka itse asiassa tällä tämänhetkisellä tulisi jo toimeen? Jos pitäisi inhimillisiä lomia (ei vain pakotetusti, kun jalka tai mieli katkeaa, vaan sillä tavalla nautiskellen), paljonko se tosiasiassa maksaisi? Onko omissa mielikuvissa tarkentamisen varaa?

Sairausloma ei voi olla yrittäjän ainoa loma.

 

Jos työ näännyttää, onko se sen arvoista? Onko se ihan oikeasti, rehellisesti, ainoa tapa ansaita elanto? Kaikki liikeideat eivät ole realistisia. Minusta yksi arviointiperuste on yrittäjän hyvinvointi, vaikka sitä kumman harvoin pidetään kovin suuressa roolissa arvioitaessa onnistumista. Minusta olisi ilman muuta aina mietittävä, onko mahdollista elättää itsensä tällä liiketoiminnalla niin, että voi myös pitää lomat ja voida hyvin – ei vain kaksi viikkoa kerran viidessä vuodessa Thaimaassa, vaan ihan arkisesti, toistuvasti, joka viikko Suomessa.

Ajattelen itse, että (joka) viikkoon kuuluu 5 työpäivää ja kaksi lomapäivää. Jos ne eivät ole lauantai ja sunnuntai, ne voivat olla vaikka maanantai ja torstai. Mieluiten ne ovat perätysten, mutta aina se ei onnistu. Hajapäivätkin lepuuttavat kyllä. Jos joskus kiireaikaan siitä onkin vähän joustettava, täytyy tilanteen palautua pikaisesti normaaliksi. Sen lisäksi vuoteen kuuluu useita lomia.

En koskaan pysty pitämään samanlaisia lomia kuin koulussa opiskeleva ja työskentelevä perheeni, mutta pidän vissisti kiinni siitä, että jokaiseen kesääni kuuluu vähintään 4 viikkoa lomaa ja päälle ainakin viikko joulun seudussa. Sen lisäksi pidän muutamia pitkiä viikonloppuja kevään ja syksyn varrella. Lisäksi lepään silloin, kun tuntuu tarvetta, vaikkei olisikaan menossa jokin kansallinen lomakausi.

Yrittäjien arjet ovat toki erilaisia, mutta yksi minua mietityttää.

Miksi olla yrittäjä, jos joutuu ottamaan siitä ainoastaan huonot puolet?

 

Aloittelevalle yrittäjälle on toki usein tarpeen paiskia hommia melkoisesti, että touhu saadaan pyörimään ja tulee tolkku tekemiseen. Mutta jos siitä tulee pysyvä olotila, joka jatkuu vuosia ja ehkä vuosikymmeniä, on huonompi juttu. Ainakaan niitä tarinoita ei tarvitsisi korostaa ja kullata.

Varsinaisen työn lisäksi yrittäjä voi väsyä olemalla jatkuvasti näkyvissä ja saatavilla somessa. Markkinointi on oleellista, mutta siihenkin voi itsensä uuvuttaa. Se on syytä budjetoida työajaksi, koska se on sitä. Tämä aika hassuttaa meidät ajattelemaan, että on oltava koko ajan kaikkialla. Ei ole.

Tämän vuoden alussa otin käyttöön yhden loistavan tavan palautua:  offline-viikonloput. Perjantain työpäivän jälkeen somet menevät säppiin ja palailen linjoille taas maanantaiaamuna. Pieni temppu, jolla on ollut valtavan hyviä seurauksia. Olen nukkunut hyvin, latautunut viikonloppujen akana tosi hyvin ja ehtinyt puuhata kaikenlaista kivaa. Olen lukenut kirjoja, tehnyt käsitöitä, katsellut sarjoja, retkeillyt luonnossa, tavannut ystäviä ja viihtynyt perheen kesken vaikka palapelin ääressä. Maanantaisin töihin on palannut tyyppi, joka jaksaa hyvin ja tykkää tekemästään.

Olen ihan varmasti ollut parempi, tehokkaampi ja tuotteliaampi yrittäjäkin.

Kukaan ei unohda sinua lauantain ja sunnuntain hiljaisuuden aikana. Itse saatat sen sijaan muistaa itsesi paremmin sen jälkeen.

Miten on, kanssayrittäjä, millaisia viikonloppuja sinulla on? Onko ollut ”tällainen poikkeuksellisen kiireinen jakso” jo kovinkin pitkään? Entä paljonko olet pystynyt pitämään lomaa tämän vuoden aikana? Miltä tuleva joulun aika näyttää? Onko tilanteesi ihan oikeasti niin tiukka, kuin nyt tuntuu, vai olisiko mahdollista tehdä muutoksia?

pannu
Nuotiokuvan nappasin viikonloppuretkeltä Pääjärven virkistysalueelta (ja somettoman viikonlopun nimissä jaan sen vasta nyt maanantaina). Ulos on nyt mentävä heti, kun on hetkenkin valoisaa.

 


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s