Kosteikon kasvatin joulukalenteri – luukku 6: Sananen joulukorteista

Olisiko sinulla hetki aikaa puhua joulukorteista?

Harva juttu on paineistanut minua menneinä vuosina niin kuin joulukortit! Minulla oli pitkään sellainen ajatus, että joulun on oltava täydellinen. Ei. Että minun on oltava täydellinen, joulunakin. Olisi leivottava, puunattava, lahjottava ja varsinkin olisi lähetettävä joulukortit aivan jokaiselle aivan joka torppaan. Ja ne olisi tietysti askarreltava itse. Niin kunnon ihmiset tekevät. 

Uuvutin itseäni aika tavalla joulujen alla, koska pyrin tekemään oman perheeni jouluista rikkumattoman ihania.

Kuulen tästä aika paljon muiltakin kosteikon kasvateilta. Moni muistaa lapsuudenkodin hankalat tunnelmat aattona ja päivinä sitä kohti. Ne saattoivat olla hankalia monista syistä: ehkä ero oli heittänyt lapset ja vanhemmat eri paikkoihin, ehkä kotona ei voitu olla enää ollenkaan. Ehkä omalla vanhemmalla oli jo kosteusvaurioita taakkanaan, mutta silti mummulaan jostain syystä aina mentiin näyttelemään joulun iloa. Moni muistaa kiristyviä poskilihaksia, päänsärkyjä, raivareita tai pakahtuneen passiivis-aggressiivista tunnelmaa.

Jos vanhempi ei juonut (vaikka todella suuressa enemmistössä Kosteusvaurioiden tarinoissa jossain vaiheessa joulua kyllä joi, tai sitten joulunäytelmän läpipyristeleminen oli niin paineikasta puuhaa, että korkki sihahti pian sen perään), niin koko perhe isolla todennäköisyydellä mietti koko joulun, että juoko. Se riittää pilaamaan tunnelman  jo itsessään.

Omassa halussa tehdä toisin sorrutaan sitten helposti ajattelemaan, että kaikki on tehtävä toisin, eli ihanasti ja upeasti vailla paineen häivääkään.

No, ei onnistu.

Joulukortteihin tiivistyi ainakin minulla paljon. Ne olivat merkki täydellisesti suoritetuista jouluvalmisteluista. Mitä hankalampi askartelu, sen isommat pisteet ainakin omissa silmissä. Mitä useammalle niitä lähti (pahimmillaan yli 100), sen ansiokkaampaa touhua.

Iloa riitti väkertämisessä ehkä ensimmäisen kolmen kohdalla. Loppu meni pakottamalla.

Painetta aiheutti myös se, kenelle kortteja lähettäisi. Erityisesti tietysti se, onko mitään mieltä lähettää auvoisaa joulutervehdystä sille vanhemmalle, jonka kanssa on ehkä todella tulehtuneet välit, tai jota ei ole tavannut vuosikausiin.

Jos mietit vastausta siihen juuri nyt, niin tässä minun ehdotukseni:

Ei tarvitse lähettää ensimmäistäkään joulukorttia, jos se ei tuota oikeasti vilpitöntä iloa itselle. Eikä varsinkaan tarvitse velvollisuudentunteesta lähettää korttia sille satuttaneelle vanhemmalle.

Ei yksinkertaisesti tarvitse. Joulu tulee joka tapauksessa. Lupaan.

Asiaa voi lähestyä vaikka sitä kautta, että tunnustelee mielessään, kuinka paljon itse ilahtuisi joulukortista, joka on lähetetty keskeltä stressiä kaunaisin mielin. Tai sellaisesta radikaalista ajatuksesta, että itseä satuttaville ihmisille ei tarvitse ylipäätään yrittää olla kovin kiva.

Ota siis käyttöön joulukorttien mariekondomainen ajatus: jos se ei tuota iloa sinulle, älä tee sitä.

Paljastan vielä senkin, että korttien lähettämättömyys ei ole läheskään niin iso statement, kuin itsestä saattaa juuri nyt tuntua. Tiedän tämän kokemuksesta, rakas ylisuorittajani. Voi jopa olla, että kortin vastaanottaja, eli tässä tapauksessa vastaanottamaton henkilö, ei edes huomaa koko juttua. Älä siis hassaa hirmuisesti paukkuja tähän.

Jos korttien lähettäminen tuottaa aitoa iloa ja joulumieltä, niin olen ehdottomasti sen puolesta! Muista silloin sujauttaa punainen korttikuori matkaan viimeistään 11.12.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s