Kosteikon kasvatin joulukalenteri – Luukku 15: Miten puhua vanhemmalle tämän juomisesta?

Kotiliedestä sattui silmiin aivan erinomainen artikkeli vaikeasta aiheesta: liikaa juovista senioreista. Pidin erityisesti siitä, että esiin oli nostettu se liikaa alkoholia käyttävien ihmisten joukko, joka ei vastaa perinteistä, stereotyyppistä ongelmajuojan kuvaa: ne ”seurapiirikelpoiset”, hyvinvoivan oloiset ja monilla tavoin hyvää elämää elävät mummit ja vaarit, joiden kohdalla läheiset ovat usein hyvin yllättyneitä, kun alkoholihankaluuksia alkaa ilmetä. Tätä joukkoa on meillä paljon. Heitä, joilla on eläkeiässä aikaa, rahaa ja tottumusta kosteanpuoleiseen elämään. 

Tämä vanhemman ja isovanhemman juomisen teema nousee esiin usein kiertäessäni puhumassa alkoholista.  Ihmisten kokemuksia siitä löytyy myös Kosteusvaurioita-kirjastani. Moni kysyy, miten voisi ottaa oman ikääntyneen äitinsä, isänsä tai isovanhempansa alkoholinkäytön puheeksi. Minulla ei ole siihen varmaa vastusta, mutta mietteitä toki.

Uskon, että ainoa mahdollisuus on pyrkiä puhumaan suoraan siitä, miltä toisen alkoholinkäyttö itsestä ja muista läheisistä tuntuu, vilpittömästi ilman hyvittelyä, mutta ilman syyllistämistäkin. Alkoholi on syyllisyyksien kuningaslaji ja latautunut valtavasti. Lisäpainoja ei siis ääneen tarvita, muttei toista tarvitse ylenmäärin pumpulissakaan pyöritellä. Jos vanhemmalla olisi vaikkapa hoitamaton diabetes, moni ottaisi asian empimättä puheeksi. Samalla lailla ajattelen, että alkoholistakin olisi voitava puhua, vaikka toki tiedän, että niin ei useinkaan ajatella. Alkoholissa on sitä ihmeellistä jotain, ja se saa meidät kiemurtelemaan.

On tosi vaikea sanoa, että olen huolissani sinusta, vaikka viestihän on kaunis. Vain sellainen, joka välittää toisesta, on huolissaan tämän voinnista. On vaikea saada kakistettua suustaan, että musta näyttää siltä, että juot enemmän kuin ennen.

Varsinkin, jos juominen on ollut jo pidempään ongelmallista, aiheen nostaminen puheeksi tuottaa todennäköisesti paljon pahastumista ja kipakkaa puolustuspuhetta. Kukapa siitä tykkäisikään, että toinen kommentoi omia elämänvalintoja? Varttuneen vuosille ehtineen voi myös olla vaikea ottaa vastaan ajatusta siitä, että nuoremmat käyvät neuvomaan. Tämä onkin kinkkinen kysymys:

missä vaiheessa aikuinen lapsi on niin aikuinen, että häntä aletaan kuunnella ihan täyspäisenä ja osaavana tyyppinä?

Puheeksi nostaminen voi poikia kaikenlaista loukaantumisesta kumpuavaa, kuten lauseita siitä, että ”apu kyllä kelpaa, mutta muu sitten ei”, tai ”ehkä ei sitten nähdä siellä rippijuhlissakaan, jos kerran käytös ei miellytä.” Niissä tilanteissa on vaikeaa pitää malttinsa, ja sitten tulee tilttejä.

Kai sitä seitsemänkymppinen saa jo juoda ilman kyttäämistäkin, voi joku miettiä. Ja miksi kai ei, jos niikseen. Mutta samalla liikajuomisen kysymykset eivät koskaan ole vain yksilön kysymyksiä. Ne uivat monilla tavoilla osaksi läheisten elämää.

On paljon perheitä, joissa vanhemman ongelmallinen juominen on alkanut jo kauan ennen vanhuusikää. Mutta paljon on sitäkin, että juominen lisääntyy eläkeiässä, ja tulee omaisille aika puskista. Sosiaalinen media pelaa tässä omat erikoiset pelinsä. Moni asuu nykyisin etäällä vanhemmistaan, ja silloin katse toisen arkeen jää valikoitujen palasten varaan. Artikkelissakin mainitut ”satukirjamummot” yllättävät ammattilaisia, mutta sumuverho toimii tehokkaasti myös perhe- ja lähipiirissä. Tällä hetkellä, kun jokainen voi päivityksissään luoda omasta arjestaan juuri sellainen mielikuva kuin haluttaa. Se on itseään vahvistava kuvio: kun kirjoitan, että ihanasti menee, ja somekaverini peukuttelevat sen sydämin todeksi, uskon siihen vähän enemmän itsekin. Päihdepulmat voivat olla jo melkoiset, eikä kukaan ehkä aavista mitään sen suuntaistakaan.

Voi olla, että ensimmäinen havahtuminen tulee sairaalareissun yhteydessä. Niin kuin artikkelissa todetaan: ”Juovat vanhukset päätyvät sairaalaan milloin mistäkin syystä. Heille sattuu tapaturmia tai heillä on vatsakipuja tai hermostollisia häiriöitä. Hyvin harvoin he hakeutuvat hoitoon alkoholin takia.”

Oli senioritenuttaja sitten juonut jo vuosikymmenten ajan tai alkanut kaataa vasta viime vuosina, läheisten kysymykset ovat pitkälti samanlaisia. Esimerkiksi lapsenlapsikysymys askarruttaa monia tapaamiani ihmisiä melkoisesti.

Keskimmäinen sukupolvi joutuu hankalaan saumaan lastensa ja liikaa juovan vanhempansa välissä. He joutuvat ottamaan vastaan ne lasten vilpittömät kysymykset, joihin on kaikkein haastavinta vastata. Miten esimerkiksi sairaalareissusta puhutaan kotosalla? Onko ok sanoa, että pappa kaatui ja löi päänsä, koska oli juonut liikaa? Että mamman mahavaivat johtuvat alkoholista? Jos vanhempi haluaa säästää lastaan, hänelle syntyy kiusaus turvautua valkoisiin valheisiin. Silloin mummi tai ukki ”liukastui postilaatikolla” tai sai ”vain vähän vatsavaivoja”. Samalla sitä luiskahtaa sellaiseen valheiden hetteikköön, josta on vaikea luovia ulos myöhemminkään.

Se, että valehtelee vanhempiensa juomisesta lapsilleen, ei ole palvelus ensinkään. Päinvastoin. Liikajuomisen kysymysten tiedetään erilaisin mekanismein voivan aiheuttaa seurauksia ainakin kolmanteen polveen. Juominen itsessään ei sellaisenaan suoraan monistu, mutta juuri esimerkiksi salailun ja verukkeiden verkoista aiheutuu paljon hankaluuksia. Sellaisista riskeistä on minusta syytä olla tietoinen.

Moni kehottaisi tytärtään käymään mammografiassa, jos sekä äiti että isoäiti olisivat kuolleet rintasyöpään, mutta jos äiti ja mummi joivat itsensä keltaisiksi, siitä vaikenemme häpeissämme. Se on hirmuinen sääli, vaikka syvästi inhimillistä.

Kun taas puhuu totta, vaikka tekisi sen miten lapsensa ikäkauteen sopivalla tavalla, se sattuu aina. On vaikeaa sanoa, että mummu puhuu ihan höpöjä, koska juo liikaa. Jotenkin pitäisi päättää sekin, miten tuetaan lapsen suhdetta pulmallisesti juovaan isovanhempaan, johon ei voi luottaa? Miten laskea oma lapsi lähelle ihmistä, jonka touhu ei ole hallinnassa? Miten luottaa lapsensa vaikka yökylään isovanhemman luokse, jos samalla aavistelee alkoholiongelmaa? 

Nämä ovat ihan älyttömän vaikeita juttuja. Munapään tehtävä jää alkoholihommissa aina puheeksiottajalle, eikä siinä ole mitään reilua. Hiljaa oleminen on helpompaa, ja sillä säilyttää myös varmemmin välit alkoholin ongelmakäyttäjään. Samalla joutuu kuitenkin nielemään melkoisesti kitkerää sappea ja hulluna huolta. 

Kysymyksiä on totisesti paljon enemmän kuin varmoja vastauksia, minulla ainakin. Se on kuitenkin selvää, että tästä aiheesta on tarpeellista puhua paljon aiempaa enemmän, sillä niin kuin artikkelissakin todetaan, pulma ei ole poistumassa hetkeen mihinkään. 

Oletko ottanut vanhempasi juomista joskus puheeksi? Miten meni?


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s