Mukavien tarinoiden kerho – lempeitä kertomuksia, jotka saavaat sinut paremmalle mielelle. OSA 4.

Tämä on Mukavien tarinoiden kerho. Se on kirjoittavan ihmisen vastaisku pelolle, huolelle ja ahdistukselle. En osaa tehdä kovin paljon parantaakseni vallitsevaa tilannetta, mutta osaan kertoa hauskoja juttuja. Siksi aloitan siitä. Yksinkertaisesti, että tulisi parempi mieli. Olet tervetullut mukaan. Ei maksa mitään!

Kerron täällä sinulle joka päivä yhden pienen kertomuksen tai sattumuksen, jonka äärellä voit miettiä ihan muita juttuja, kuin ympärillä vallitsevaa poikkeustilaa. Kerron tarinoita eläimistä, seikkailuista ja muista mukavista aiheista. Oman elämäni hassuista ja jännittävistä käänteistä. Maailman erikoisuuksista. Lupaan ainoastaan sen, että näissä tarinoissa käy aina hyvin.

Jos haluat jakaa minulle oman mukavan juttusi, vaikka lemmikkisi elämästä, jostain kivasta reissusta tai muusta hyväntuulisesta aiheesta, lähetä se osoitteeseen kokovartalofiilis ät gmail.com haluamasi nimimerkin kanssa, niin jaan sen täällä kaikille luettavaksi.

Vinkkaa tarinoista myös niille tutuillesi, joita huolettaa ja surettaa, oli syy sitten mikä vain. Haluan tarjota jokaiselle halukkaalle ainakin muutaman minuutin verran rauhallista ja mukavatunnelmaista tekemistä tämän kummallisen ajan keskellä.

Tässä tulee neljäs lempeä kertomus:

 

TARINA VILLIINTYNEESTÄ NORSUSTA

Tein parikymppisenä kaksi reissua Nepaliin. Se on kapea kaistale kahden jättiläisen – Kiinan ja Intian – välissä. Ensimmäisellä matkallani vuonna 1996 vietin maassa kolme kuukautta. Toisella kertaa, muutamaa vuotta myöhemmin, matka kesti kuukauden päivät.

Yksi mieleenpainuneimmista reissuista Nepalissa vei juuri monsuunikauden alkaessa Chitwanin kansallispuistoon, Himalayan juurelle. Oli tolkuttoman kuuma ja niin kosteaa, että hiki virtasi valtoimenaan. Oli muistettava juoda pullokaupalla vettä, ja kävin suihkussa – vesi oli sähköjen säästämisen syistä aina jääkylmää – neljä kertaa päivässä.

Teimme kansallispuistossa majoittumisemme aikana monia upeita retkiä puiston uumeniin. Yhden niistä teimme elefantin selässä. Valtavan norsun selkään oli levitetty huopa, joka pysyi kiinni muutamalla köydellä, joista pidimme ratsastaessamme kiinni.

Norsu oli kansallispuistossa turvallisin kulkukeino. Chitwanissa on muun muassa tiikereitä ja sarvikuonoja, mutta korkealla norsun selässä pääsimme lähelle eläimiä toisaalta ilman vaaraa ja samalla niitä häiritsemättä.

Meitä oli retkellä kaksi norsullista – minä puolisoni kassa ja toinen porukka. Norsun omistaja istui edessämme ja antoi norsulle suuntaohjeita jaloillaan. Kuljeksimme verkkaista, pehmeää ja keinuvaa kulkua viidakon halki riisipellon reunaan. Katselimme naisia, jotka työskentelivät pellolla. Aurinko porotti ja kosteus valutti hikeä koko kehon mitalta.

Ihailin sitä, miten valtava norsumme osasi asetella jalkansa kapeille poluille pellon vierustalla. Keskityin seuraamaan, miten se nosteli jättimäisiä töppösiään ja laski ne aina juuri oikealle paikalla.

Jossain vaiheessa retkeä norsujen ohjastajapojat taisivat kyllästyä verkkaiseen menoon, ja päättivät juoksuttaa elefanttejaan kilpaa. He kannustivat eläimet kovaan vauhtiin ja me keskityimme pysymään kyydissä.

Ehkä ohjastajapoika ei keskittynyt yhtä paljon. Hän nimittäin putosi kesken kaiken kyydistä. Norsu ei ollut siitä millänsäkään. Säikähti korkeintaan – tai riemastui.

Ja siinä me sitten istuimme muruni kanssa köysistä kiinni pidellen vauhkoontuneen elefantin selässä, kun se juoksi – yllättävän nopeasti muuten – pellon pieltä! Se ei ollut sellainen tilanne, johon olisi kotosalla voinut ennalta mitenkään varautua. Mietimme, miten elefanteille kerrotaan toiveesta pysähtyä, mihin se mahtaisi nelinsä lopettaa, ja pääsisikö omistaja joskus takaisin eläimen selkään.

Juoksimme hyvän tovin. Mieleeni on painunut eräs pellolla työskennellyt, pahaa aavistamaton nainen, joka kykki kumarassa selkä meihin päin, kun rynnimme kovalla kyydillä kohti. Kuului vain kimakka kiljahdus, kun nainen hyppäsi syrjään. Harva joutuu työpaikallaan sellaiseen tilanteeseen!

Lopulta eläin rauhoittui. Sen hengästynyt omistaja juoksi meidät kiinni ja kipusi takaisin selkään. Me jumppasimme hetken köydestä melkoisella päättäväisyydellä puristaneita sormiamme ja huokasimme helpotuksesta aikamoisen häkeltyneinä. Loppumatkan etenimme kävelyvauhdilla, aivan uudenlaista kunnioitusta ratsuamme kohtaan tuntien.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s