Mukavien tarinoiden kerho – lempeitä kertomuksia, jotka saavaat sinut paremmalle mielelle. OSA 11.

Tämä on Mukavien tarinoiden kerho. Se on kirjoittavan ihmisen vastaisku pelolle, huolelle ja ahdistukselle. En osaa tehdä kovin paljon parantaakseni vallitsevaa tilannetta, mutta osaan kertoa hauskoja juttuja. Siksi aloitan siitä. Yksinkertaisesti, että tulisi parempi mieli. Olet tervetullut mukaan. Ei maksa mitään!

Kerron täällä sinulle joka päivä yhden pienen kertomuksen tai sattumuksen, jonka äärellä voit miettiä ihan muita juttuja, kuin ympärillä vallitsevaa poikkeustilaa. Kerron tarinoita eläimistä, seikkailuista ja muista mukavista aiheista. Oman elämäni hassuista ja jännittävistä käänteistä. Maailman erikoisuuksista. Lupaan ainoastaan sen, että näissä tarinoissa käy aina hyvin.

Jos haluat jakaa minulle oman mukavan juttusi, vaikka lemmikkisi elämästä, jostain kivasta reissusta tai muusta hyväntuulisesta aiheesta, lähetä se osoitteeseen kokovartalofiilis ät gmail.com haluamasi nimimerkin kanssa, niin jaan sen täällä kaikille luettavaksi.

Vinkkaa tarinoista myös niille tutuillesi, joita huolettaa ja surettaa, oli syy sitten mikä vain. Haluan tarjota jokaiselle halukkaalle ainakin muutaman minuutin verran rauhallista ja mukavatunnelmaista tekemistä tämän kummallisen ajan keskellä.

Tässä tulee  11. lempeä kertomus:

 

TARINA VAUHKOONTUNEESTA PONISTA

 

Kertomukseni villiintyneen elefantin selässä nelistämisestä muistutti mieleen toisenkin kerran, kun jalkojeni välissä on ollut monta sataa kiloa vauhkoontunutta eläintä. Tästä, suunniteltua paljon reippaammaksi revenneestä retkestä on aikaa ehkä viitisentoista vuotta.

Vuokrasin yhden kesän ihanaa islanninponia. Sen nimi oli Ruska. Poni oli pullea ja vähällä ratsastuksella. Se oli lempeä ja vähän laiska, eli juuri sopiva minunlaiselleni harrastelijalle: tuolloin ratsastin paljon, mutta olen pelkuri luontojani.

Kerran veimme siskoni kanssa – hän vuokrasi toista ihanaa issikkaa – ponit metsäretkelle maastolenkille. Reitti oli tuttu, keli mitä parhain ja ponit allamme jolkottelivat tyytyväisinä menemään. Sitten tapahtui jotain. Ei aavistustakaan mitä.

Sen vain tiesin, että nyt mentiin ja melkoisella vauhdilla! Molemmat ponipoloiset olivat pelästyneet jotain (ponin säikyttämiseen ei tarvita kaksisia asioita. Kenties rasahtava lehti tai pelon välähdys kaveriponin silmissä riitti.) ja kiihdyttäneet hetkessä kiitolaukkaan. Ehdimme vain siskoni kanssa huikata toisillemme, että pysyttele kyydissä, ja niin sitä mentiin.

Reippaan matkan laukkasimme peräkanaa hurjaa vauhtia ilman mitään mahdollisuuksia jarruttaa. Tietä onneksi riitti, ja poneilla tuntui olevan päämääränä kotitalli. Silti alkoi olla aikamoiset paikat pysytellä menossa mukana.

Hetken siinä laukattuamme tajusimme siskoni kanssa, että lähistöllä oli pitkä ylämäki. Päätimme ohjastaa ratsumme parhaan kykymme mukaan tuohon mäkeen, ja homma toimikin ihan suunnitelman mukaan.

Siskoni alla laukkaava poni oli omaani paljon parempikuntoinen ja jaksoi pitemmälle mäen laelle varmasti silkasta pelon ja vauhdin hurmoksesta. Minun Ruskani hyytyi jo puolivälissä pitkää nousua ihan piippuun. Se puuskutti hikisenä ja laski pakon edessä menonsa ensin hötkytteleväksi raviksi ja sitten läkähtyneelle käynnille.

Loppumatkan lönkyttelimme rauhallisissa tunnelmissa väsyneiden ponien kyydissä kotosalle. Onneksi ei ollut alla kisakuntoisia hevosvoimia! Siinä olisi äkkiä metsä loppunut menossa kesken. Kyllä muuten maistui ruoka Ruskalle tuon ponnistuksen jälkeen!

 


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s