Mukavien tarinoiden kerho – lempeitä kertomuksia, jotka saavaat sinut paremmalle mielelle. OSA 12.

Tämä on Mukavien tarinoiden kerho. Se on kirjoittavan ihmisen vastaisku pelolle, huolelle ja ahdistukselle. En osaa tehdä kovin paljon parantaakseni vallitsevaa tilannetta, mutta osaan kertoa hauskoja juttuja. Siksi aloitan siitä. Yksinkertaisesti, että tulisi parempi mieli. Olet tervetullut mukaan. Ei maksa mitään!

Kerron täällä sinulle joka päivä yhden pienen kertomuksen tai sattumuksen, jonka äärellä voit miettiä ihan muita juttuja, kuin ympärillä vallitsevaa poikkeustilaa. Kerron tarinoita eläimistä, seikkailuista ja muista mukavista aiheista. Oman elämäni hassuista ja jännittävistä käänteistä. Maailman erikoisuuksista. Lupaan ainoastaan sen, että näissä tarinoissa käy aina hyvin.

Jos haluat jakaa minulle oman mukavan juttusi, vaikka lemmikkisi elämästä, jostain kivasta reissusta tai muusta hyväntuulisesta aiheesta, lähetä se osoitteeseen kokovartalofiilis ät gmail.com haluamasi nimimerkin kanssa, niin jaan sen täällä kaikille luettavaksi.

Vinkkaa tarinoista myös niille tutuillesi, joita huolettaa ja surettaa, oli syy sitten mikä vain. Haluan tarjota jokaiselle halukkaalle ainakin muutaman minuutin verran rauhallista ja mukavatunnelmaista tekemistä tämän kummallisen ajan keskellä.

Tässä tulee 12. lempeä kertomus:

 

TARINA KILPIKONNASTA, JOKA PURAISI VAUVAA

 

Muistatkin varmaan Taavin, nelivarvaskilpikonnani. Sille on vuosien varrella maittanut muukin kuin voikukka. Tämä tarina kertoo kasvissyöjäkonnan lyhyestä lihansyöntivaiheesta.

Eleltiin alkuvuotta 2001. Olin joulukuussa saanut esikoiseni. Minulla oli tapana laittaa vauveli vällyjen päälle lattialle pötköttelemään, kun toimittelin itse jotakin kahta kättä vaativaa puuhaa. Noihin aikoihin myös Taavi-konna eleli vapaana asunnossamme. Ja nyt kenties aavistatkin jo, että yhdistelmään liittyi riskinsä.

No, tänä kyseisenä aamuna olin laitellut lapsen taas olohuoneen lattialle köllimään siksi aikaa, kun laittauduin kylpyhuoneessa kuntoon. Välimatkaa oli viitisen metriä, näköyhteys suora ja kuuloyhteys vasta suora olikin, kuten seuraavassa selviää.

Jossakin ripsivärikerrosten puolivälissä olohuoneesta kantautui kamala parku. Rauhallinen vauva kiljui palkeittensa pohjalta saakka. Minä säntäämään paikalle. Ja mitä siellä tapahtuukaan: Taavi on kaikessa hiljaisuudessa köpötellyt toisesta huoneesta olkkariin tarkistamaan, että mikäs vonkale se siellä lojuukaan, ja nähnyt sitten mitä maukkaimman näköisen, pientä Pectus-pastillia muistuttavan nenänpään. Ja tähän ahnas haukkaus.

Vauva itkee. Minä nostan vauvaa. Kilpikonna roikkuu yhäti pikkuisessa nenässä kiinni. Ilmaa on alla jo useita kymmeniä senttejä, kun viimein saan kilpparin irti vauvasta ja takaisin lattialle. Kova ote kaverilla! Ja vaikkei kilpikonnalla hampaita olekaan, on leuka tosi kovaa materiaalia – sillähän täytyy saada ruokaa revittyä maasta.

Todettakoon, että minulla oli tukehvahkoja huono äiti -tunteita käsiteltävänä, kun näin vauvan nenässä kolmion muotoisen jäljen Taavin leuoista. Lapsi tokeni kyllä siitä pikapuoliin, ja konnastakin kasvoi hänelle rakas lemmikki vuosien vieriessä. Suurempia traumoja ei siis jäänyt kuin allekirjoittaneelle.

Taavi muutti hyvin pian tapahtuneen jälkeen terraarioon, missä se viihtyy edelleen. Korostan, ettei se suinkaan ole verenhimoinen saalistaja, ainoastaan hyvin utelias tutkija ilman sormia, joilla tarkastella. On siis haukattava, jos mielii tietää missä mennään.

 

 

 

 


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s