Täytyykö teinin kaveritkin ruokkia?

Huh, meillä on ruoka-aikaan kolme teiniä kylässä. Pitääkö ne kaikki ruokkia?

Aika moni vanhempi tuskittelee lasten vieraiden kohdalla oikeaa toimintatapaa. Miten pitää toimia, jos oman lapsen kaveriporukka on kylässä ruoka-aikaan? Voiko vain omat kersat huhuilla pöytään? Entä jos ei ole tarpeeksi ruokaa tai on tehnyt jotain nopsaa einesmättöä?

Kysymykseen siitä, pitääkö toistenkin mukelot ruokkia, on minusta tosi helppo vastaus: ei tarvitse, mutta saatat tehdä valtavan palveluksen, jos ruokit. Avaan tässä blogitekstissä ajatusta kosteusvaurionäkökulmasta. Tarkoitan tällä vinkkeliä, joka ottaa huomioon ne lapset, jotka kasvavat liikaa alkoholia käyttävien vanhempien kanssa.

On nimittäin melkoinen tilastollinen todennäköisyys, että ainakin yhdet eteiseen ilmestyvistä isoista teinitennareista kuuluvat sellaiselle nuorelle. Siitä lisää hiukan tuonnempana.

Jos kutsut ruokapöytään lapsesi kaverin/kaverit, voi olla, että pöytään istuva nuori saa ensimmäisen kunnollisen  lämpimän aterian pitkiin aikoihin. Hän saattaa kyllä saada päivän ainoan ateriansa koulussa, mutta viikonloppuisin pärjäilee millä milloinkin. Voi myös olla, ettei kukaan aikuinen ole kysellyt häneltä kuulumisia  ikiaikoihin. Ja niinkin, ettei hän ole kuukausiin tai vuosiin tuntenut itseään tervetulleeksi minnekään.

Kutsumalla tällainen nuori syömään perheen kanssa saman pöydän ääreen on mahdollista olla se tyyppi, jonka kanssa toinen voi viettää palasen ihan tavallista, leppoisaa ruokahetkeä juuri tänään. Sellaisen hetken arvoa ei voi edes alkaa tajuta ihminen, joka ei ole lapsuudessaan kokenut samaa, mutta ei tarvitsekaan. Pelkkä ”syömään!” riittää.

Voi olla, että vanhempaa hävettää, jos pöytään on juuri kavereiden kylässä notkumisen päivänä tulossa jotakin vähemmän ravinnerikasta ja fancya. Älä huoli. Se, että pöydässä ylipäätään on ruokaa ja sitä syödään yhdessä koko perheellä, voi olla nuorelle ihan eksoottinen kokemus. Se on ihana hetki, vaikka tämä on ihan tavallinen torstai ja kaikki ovat vähän väsyneitä.

Ehkä ruokaa on varattuna liian vähän? Jos se jaetaan nälkäisten teinien kesken, kaikille jää kiusallinen kökkäre. Eipä hätiä. Valitse toimintatapa tästä:

  • Kipaise nopsa täydennysreissu lähikauppaan tekemättä siitä numeroa.
  • Kyhää nopea salaatti kylkeen.
  • Vaihda suunnitelmaa ja tilaa pino pitsoja. Syökää ne silti kaikki yhdessä pöydän ääressä.
  • Loihdi lämpimiä voileipiä, iso munakas tai keitä kattilallinen puuroa. Tämä ei ole mikään hienostelulaji.
  • Kerro, että ruokaa on vähän niukasti, mutta se saadaan kyllä riittämään, kun jatketaan leivällä ja hedelmällä.
  • Tuumaa ääneen, että ruokaa ei tällä kertaa valitettavasti riitä koko komppanialle, mutta vieraat voivat tehdä itselleen voileipää tai muuta välkkäpalaa ja tulla silti samaan pöytään syömään.

Jokainen näistä vaihtoehdoista on minusta parempi kuin se, ettei vierailla oleville nuorille tarjoa mahdollisuutta ruokaan. Ensiksi toki siksi, että se on ystävällistä ja kohteliasta. On kiva ottaa välillä kontaktia ja tuntumaa lapsen kavereihin. On myös oman nuoren kannalta olennaista, että oma koti on vastaanottavainen ja kaverit tuntevat siellä olevansa tervetulleita. Vanhempana omien mukeloiden kaveripiiriä kannattaa pitää isossa arvossa ja hyvänä. Sen tietää vähintäänkin jokainen joskus yksinäisyydestä kärsinyt. Toinen syy on se, että ulkopuolinen ei voi mitenkään tietää, onko kylässä oleva nuori saanut lämmintä ruokaa tai edes niitä voileipiä aikuisen laittaman viimeksi viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia sitten.

Tosi harva teini, vaikka kovasti nälissäänkin, kehtaa pyytää ruokaa. Lapsi, joka on kasvanut kosteissa oloissa, pyytää todennäköisesti sitäkin harvemmin.

On helppo ajatella, että oman lapsen kaveripiirissä ei kosteikon kasvatteja ole. On ehkä kiva asuinalue, kalliita harrastuksia ja siistit vaatteet. On työssäkäyvät, kivan oloiset vanhemmat ja kaksi autoa. Guess again. Lapsen kurjat kotiolot harvoin näkyvät lainkaan ulospäin. On ihan turha ajatella, että vanhempien päihdeongelma tuottaisi pelkästään ryysyläiskuvastoa. Lapset ovat myös pienestä pitäen todella taitavia piilottamaan hankaluutensa. Tuskin kukaan haluaa, varsinkaan kavereidensa silmissä, saati heidän vanhempiensa edessä, antaa viitettäkään kodin vaikeuksista. Lapsi suojelee vanhempiaan viimeiseen asti, ja sitten vielä sen jälkeenkin.

Jos kurkistettaisiin jokaiseen suomalaiseen luokkahuoneeseen, kustakin löytyisi lapsia, joiden kotona juodaan liikaa. Tilastotietoa on vaikea kerätä, mutta Lasisen lapsuuden mukaan tiedetään, että joka neljäs on kokenut lapsuudessaan haittoja läheisen juomisesta. THL:n tilaston mukaan Suomessa on ainakin 65 – 75 000 sellaista lasta, joiden jompikumpi tai molemmat vanhemmat käyttävät niin paljon päihteitä, että siitä on syntynyt jo viranomaisen rekisterimerkintä. Ja siinä lukemassa näkyy vain pikkuinen jäävuorenhuippu, sillä valtava osa perheissä tapahtuvasta liikajuomisesta jää kokonaan katveeseen. Lapsi itse ja perheen läheiset pitävät tilanteen tehokkaasti salassa häpeän vuoksi.

Aika paljon voi siis tulla huomaamattaankin tehneeksi hyvää, jos ruokkii teinin kaverit silloin, kun he sattuvat ruoka-aikaan kylään (ja uskokaa kun sanon, ettei ajoituskaan välttämättä ole laisinkaan sattumaa…).

Ruokapöydässä ei muuten tarvitse varautua käymään keskusteluja kodin ongelmista.  Anna mieluummin nuoren viettää hetki hengähdystaukoa elämästään. Anna hänen nauttia heti ihan tavallisesta perhe-elämästä kaikkinen arkisine touhuineen.

Teini, jonka kotona on päihdepulmia, ei kaipaile mitään kiiltävää ja kristallinhohtoista eikä odota sinulta supervanhemmuutta. Ihan tuikitavallinen, vakaa ja turvallinen aikuisuus riittää. Rajat ja rakkaus. Ei hän todennäköisesti edes halua, että kukaan aavistaa mitään hänen huolistaan. Juttele siis niitä näitä. Kerro vaikka päiväsi kulusta ja kysy nuorten päivästä.

Ole se aikuinen, joka kysyy, mitä koulussa tänään puuhattiin. Olet ehkä ainut, joka tekee niin.

Tiedetään, että yksikin hyvä aikuinen on käänteentekevä apu hankalassa paikassa olevalle nuorelle. Ole se.

 

Mainokset

Saako itselle ostaa kukkia?- Talvenkarkoitukimput kunniaan

Mihin tämä maaliskuukin oikein luulee laukkaavansa? Kevät etenee hirmuista kyytiä, ja se on sinänsä ihana, mutta minusta ainakin on tuntunut tammikuusta asti siltä, etten ihan pysy kyydissä. Viikot ja kuukaudet vain viilettävät ohi joka puolelle sätkiessäni.

Yksi erinomainen puoli ajan nopeassa kulussa on ehdottomasti. En ole ehtinyt kokea isompaa synkistymistä talven keskellä. Huomaan, että talvikauden sietäminen on minulle vuosi vuodelta epämieluisampaa hommaa. En ole talviliikuntalajien ystävä, joten en saa vaikkapa hyvistä hiihtokeleistä minkään valtakunnan innostusta, inhoan kylmää ja ihan erityisesti vihaan liukastelua. Tänä vuonna päästiin näköjään pitkälle kevättalveen näin vain, suitsait.

Minulla on kyllä ollut käytössä ihan konkreettisia keinojakin synkkyyden ennaltaehkäisemiseksi. Joinakin vuosina olen laskenut kirkasvalolampun varaan, mutta se on sittemmin jäänyt pois. En melkein milloinkaan muista ottaa lamppua aamulla käyttöön, ja jos muistankin, kirkas valo tuntuu migreeniherkissä silmissäni ikävältä. Ja koska usein olen kaikkein tuotteliain aamukahvini äärellä ja antaudun ilolla flown valtaan useammaksi tunniksi, olen välillä reippaasti yliannostellut kirkkautta ja sitten nukkunut yöllä kehnosti.

Kauneus on paljon tehokkaampi ase minulle.

Huulipuna toimii tietysti aina, mutta yksi parhaista kauneuskeinoista on ollut maljakkokukkien uuttera hommaaminen. Niiden suhteen olen kokenut varsinaisen herätyksen tänä vuonna. Olen hankkinut talvenkarkoituskimppuja enemmän kuin koskaan. Aina kun edellinen kimppu on osoittanut lakastumisen merkkejä, olen hommannut uuden. Olen suosinut ruokakauppareissulla edullisia parin euron tulppaani- ja neilikkakimppuja ja toisinaan sitten panostanut kukkakaupan ihanuuksiin.

asterit.jpg

Olen hokannut sellaisenkin homman ekaa kertaa, että kukkamaljakoita voi olla useammassa huoneessa yhtä aikaa. En tiedä miksi tämä on tuntunut aikaisemmin ihan ylettömältä elostelulta. Järkiperusteita ei juuri ole. Leikkokukkia saa melkein naurettavan halvalla, joten suuri taloudellinen satsaus ei ole kyseessä. Ehkä tämä on jokin protestanttinen vaatimattomuusajatus. Että hyvä on, voit saada vähän kauneutta, mutta varokin saamasta sitä liikaa! Hiiteen sellaiset!

Niinpä tässä sohvalla naputellessani näen kokonaista kolme samaan aikaan: oikealla puolellani kurottavat valkoiset liljat, edessäni syvän punaisista jaloleinikeistä ja valkoisista neilikoista koostuva kimppu ja vasemmalla, keittiössä, kolmivärinen krysanteemikimppu. Meille tulevat vieraatkin ovat huokailleet jo ovelta, että ”tuoksuupa ihanalta!”.

Myös viherkasveja löytyy kotoa nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olen suorastaan täyttänyt ikkunalaudat niillä. Jotenkin se tuntuu superkivalta, kun on elävää, vehreää ja vähän kesästä muistuttavaa silmissä koko ajan. Ihan älyttömän helppo ja yksinkertainen keino piristää mieltä. Kaikkein kustannustehokkaimmaksi kasviksi on osoittautunut neilikka. Kimppu maksaa n. 5 e ja kestää pari-kolme viikkoa ihan iskussa. Sellaisen satsauksen voi useimmiten tehdä oman jaksamisen parantamiseksi vähän tiukemmassakin tilanteessa.

jaloleinikit.jpg

Joku tuttavani huokaisi kerran, ettei koskaan osta itselleen kukkia, koska se tuntuu jotenkin väärältä. Pois sellaiset mietteet! Kukahan sellaisetkin ajatukset on päähän kylvänyt? Mikä olisi oleellisempaa kuin omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta huolehtiminen? Sehän säteilee joka suuntaan. Jos on itselleen hyvä, vaikka sitten tällaisella pikkuisella ja edullisellakin keinoilla, jaksaa olla hyvä muillekin. Eikä kukkiin edes tarvita mitään syvällisempää syytä. Ne ovat kivoja ja kauniita ja that’s it! Ja lisäksi osaavan kukkakauppiaan kädentyötä on upea seurata!

On ihan turha odotella, että kukkia toisi joku muu, kun ne voi hakea justiinsa nyt vaikka ruokaostosten lomassa itselleen. Haastankin just sut hommaamaan täksi viikonlopuksi ainakin yhden kimpullisen kauneutta kotiin! Jos olet ihan villillä tuulella, hommaa kaksi kerralla. Ihan pokkana vaan. Ohhoh mitä menoa!

Kukkakimppu on myös minusta kaikkein paras tuliainen, jos vastaanottavalla taholla ei ole allergioita. Tällaisella kimpulla ilahdutin pari päivää sitten vauvan saaneita kavereitani. Katsokaa noita jaloleinikkejä steroideilla!

kimppu.jpg

Päivittelin muuten blogia vähän keväisemmälle tolalle myös. Se sai uutta väriä ja lisäsin tuonne oikealle sivupalkkiin oman paikan Pullonpyörittäjä-podcastille. Sieltä pääsee nyt linkillä suoraan kaikki jaksot sisältäville sivuille ja podcastin sometileillekin. Jaksoja on tullut jo 11. Aikamoista! Jos et ole vielä käynyt kuulolla, niin kokeile ihmeellä. Uusi jakso ilmestyy aina keskiviikkoisin ja aiheena on alkoholi lasissa ja kulttuurissa.

Lisää alkoholipuhetta maailmaan, kiitos!

Uusinta aluevaltaustani, Pullonpyörittäjä-podcastia, on maailmassa jo kuuden jakson verran! Kantavana ideana on ollut se, että jos haluaa lisää jotakin tähän maailmaan, kannattaa alkaa työntää sitä itse tähän maailmaan. Halusin lisää suoraa puhetta alkoholista, ja nyt sitä on täällä ainakin tämän verran! Suorastaan voimauttavaa, vaikka inhoankin sanaa syvästi.

On ollut superkivaa opetella kaikki ihan alusta alkaen yksin. Miten mahtavan kivaa on haastaa omaa osaamista tällaisella kokonaan itsenäisellä puuhalla. Päättää kaikki yksityiskohdat itse ja mennä tilanteen mukaan.

Toimittajan töissä minulle mieleisintä on keskustelu ihmisten kanssa. Jos päämäärä ja jutun aihe on tarkasti selvillä jo kättelyssä, on keskusteleminen silti tietysti kivaa, mutta raamit ovat joskus tiukalla. Melkein kaikissa lehtijutuissa on tosi tarkka kaavio: merkkimäärä, rakenne ja tyyli selvästi suunniteltuna tilaajan toimesta. Siinä ei sitten sooloilla, vaikka tulisi miten mehukasta vastaan. Onkin usein turhauttavaa huomata tuokion keskellä  miten paljon syvemmälle tässä päästäisikään, tai kuinka paljon kiehtovaa tarinaa syntyisi jostakin ihan jutun aiheen ulkopuolelta, mutta ne on raivattava rönsyinä pois, koska sapluuna vaatii.

Näiden podcast-tuokioiden aikana on lupa mennä minne vain juttu kuljettaakin ja se on ihanaa! Nauhoitus päälle ja pohtimaan yhdessä.

Pullonpyörittäjä-podcastissa haluan tarjota kiihokoilematonta, rentoa ja kuitenkin asiapitoista keskustelua alkoholista lasissa ja kulttuurissa ihan omilla ehdoillani, ilman ulkopuolisia rajauksia. Jokaisessa puolen tunnin jaksossa on eri vieras ja oma teemansa, ja homma saa luisua alkoholisateenvarjon alla just sinne minne meidän kahden kemia sitä kuljettaakin.

Jos et ole vielä löytänyt kuulolle, teen sen tässä maksimaalisen helpoksi linkkailemalla ilmestyneet jaksot kootusti yhteen. Podcast löytyy toki myös Spotifysta, jos kuuntelet mieluummin sieltä. Jätä ihmeellä myös kommentteja ja toiveita vieraista!

Ekassa jaksossa  juttelimme median moniottelija Sampo Marjomaan kanssa alkoholista ja huumorista. Mietimme esimerkiksi sitä, voiko tylsät tilanteet tai itsensä juoda hauskemmiksi, millainen alkoholihuumori ylipäätään on hauskaa ja millaiset juomahetket ovat Sampon mieleen.

 

Seuraavan jakson aiheena oli alkoholi perheessä, ja vieraana oli laulaja Pinja Rautio. Mietimme esimerkiksi ruuhkavuosien ja nelikymppisyyden vaikutusta alkoholinköyttöön ja krapulaan (huh, huh!), lasten seurassa juomista ja esimerkiksi sitä, millaisia seurauksia on yhteisestä alkoholihetkestä kieltäytymisellä.

 

Kolkkijaksossa juttelin senior head hunter ja imagokouluttaja Isa Karlssonin kanssa alkoholista työ- ja rekrytointitilaisuuksissa. Mietimme minkä verran on juotava noudattaakseen etikettiä ja miten tarjoilutilanteissa voisi luovia parhaiten, jos ei halua ottaa ollenkaan.

 

Nelosjakson aiheeksi taas valikoitui alkoholi seurassa. Juttelin businesskonsultti ja palvelumuotoilija Paula Laition kanssa siitä, millaista on opiskella teekkarina, jos ei juo juuri lainkaan. Pohdimme sitäkin, joutuuko vähemmän juova ulos hyvävelikerhoista ja kaverikohtaamisista.

 

Viidennen jakson vieraana oli teollinen muotoilija ja Helno-keittiöliikkeen omistaja Asmo Noronen. Hänen kanssaan juttu kulki skumppasuihkulähteistä, nautiskelusta ja luksusfiiliksistä kliseisiin keittiökuvastomielikuviin ja niiden rikkomiseen. Jaksossa rasvaton sitruunasorbetti sai kenties kohtuutonta tylytystä osakseen.

 

Viimeisimmän, eli kuudennen jakson vieraana oli Janita Hirvihuhta, joka opiskelee päihdeohjaajaksi ja on juuri saanut täyteen ensimmäisen vuotensa raittiina. Hänen kanssaan juttelimme siitä, millaisia sudenkuoppia raitistuminen on eteen kiikuttanut, mitä tarkoittaa ”kuiva humala” ja etsimme vastausta siihen, miksi mulkku juoppo voi olla yhtä mulkero vielä juomisen lopetettuaan, eli sitä, miksi pelkkä korkin kiinni ruuvaaminen ei vielä riitä ongelmallisesti juoneelle, vaikka ajatus saattaakin houkuttaa.

 

Ootko kuunnellut jonkun jaksoista? Kerro ihmeellä mitä tykkäsit! Vinkkaa myös muita kiinnostavia podcasteja?

Työpaikat ja kurssit voivat olla yhtä pakkopulloa – erään drinkkipöydän tarina

Sain eilen taulukkokurssia käyvältä ystävältäni kuvan koulutushuoneesta.  Yrityksen normaalin koulutustilan sijasta ilta oli pidetty yrityksen toisessa huoneessa. Siellä tulijoiden katseet vangitsi korea tarjoilu. ”Täältä pitää lähteä taksilla!”, oli veistely alkanut samoin tein. Niinhän meille tapaa käydä, kun jonnekin ilmestyy vilahdus alkoholia. Hassua, jännää, vähäsen villiä!

Pöytä tuo mieleen loistavan Mad Men -sarjan. Siinä pukumiehet tissuttavat päivät pääksytysten ja ajautuvat sarjan ehtiessä aikamoisiin pulmiinkin. Ihmeen tuttu tuo kuvasto on meikäläisillä työpaikoilla yli 50 vuotta myöhemminkin. Alkoholista kirjoittavana tietokirjailijana minua kiehtovat viestit. Mitä tuollainen pöytä kurssitilassa symboloi?

Ehkäpä se henkii jollekin luksuksesta. Vapaudesta? Työpaikan rennosta ilmapiiristä? Sivistyneestä mentaliteetista? Vauraudesta? Tarina ei kerro missä tilanteessa juomia on tarkoitus tällä työpaikalla käytellä, eikä sillä ole oikeastaan mitään merkitystäkään. Merkitystä on sillä, että siinä ne törröttivät, tietoteknisiä taitoja oppimaan tulleiden kurssilaisten vieressä. Se ei ole ihan niin harmiton, vapaa, rento tai luksukas asetelma kuin ensinäkemältä voisi ajatella.

Kirjoitan Tiedostavan siemailun taito -kirjassani juuri tästä: alkoholi on silmillämme jatkuvasti, valitsimme tai emme. Se on työpaikoilla, kurssitiloissa, joogasaleissa ja vanhempainkokouksissa. Se on läsnä niin monissa paikoissa, ettemme edes rekisteröi sitä. Itsestäänselvänä, kaikkeen kuuluvana kulissina jos jonkinlaiselle tekemiselle. Usein ihan harkittunakin koristeena ja henkimässä tiettyä fiilistä tavoiteltavasta elämästä ja tyylistä.

Sillä on oikeus kuvittaa monenlaisia tunnelmia.  Yhä useammasta tunnelmasta: vapauden ja rentouden lisäksi onnesta ja ilosta, odotuksesta, kunninahimosta, korkealentoisuudesta ja menestyksestä. Olemme itse ojentaneet sen oikeuden sille. Aineellehan ei synny symbolista arvoa itsestään. Se aina synnytetään tekemisin ja sanomisin kanssakäymisessä.

Alkoholi viestittää myös synkempiä sävyjä. Ne me haluamme tässä vapauden ja villin hassuttelun huumassa usein pyyhkäistä sivummalle, niiden klassisten joidenkin toisten huoleksi. Niiden, joilla ei pysy homma hanskassa. Jotka eivät osaa yhteisen leikin sääntöjä. Ne jotkut toiset vain ovat paljon isompi joukko ihmisiä kuin haluaisimme ajatella. Itse asiassa ei ole mitään toisia. On vain meitä ihmisiä.

Ystäväni kuvasta muistui mieleeni toinen kurssikerta männävuodelta. Pidin kirjoitusiltaa ihmisille, joilla oli lapsuudenkokemuksia liikaa juovasta vanhemmasta. Perkasimme luovan kirjoittamisen keinoin kurjia, erittäin vaikeitakin alkoholikokemuksia. Olin varannut tilaksi rauhallisen huoneen päihteettömästä järjestötalosta. Vuokraamani huone näytti kuitenkin tällä kertaa erilaiselta kuin yleensä: pöydät notkuivat edellispäivän pikkujoulujen pullomerta. Kävelimme siis sangen tuttuun katkuun ja näkyyn. Oli mälsää aloitella herkästä aiheesta kirjoittamista raivaamalla tilaa siinä kilinässä. Tahmat ja tanniinit leväyttivät muistot päin pläsiä salamannopeudella.

Viereiseen tilaan kokoontunut AA-kerho oli omassa huoneessaan samassa tilanteessa. Meitä vielä paljon hankalammassa. Miten nurinkurinen ja vahingollinen tilanne! Jos pakenee pulloja ja pulloajatuksia, ei totisesti halua törmätä juuri niihin juuri pakopaikassaan, odottamatta ja pyytämättä. Mennessään joko ihan muihin tekemisiin, kuten excel-kurssille, tai mennessään juuri niitä haavojaan hoitamaan. Mennessään irrottautumaan ja olemaan rauhassa. Mutta juuri niin täällä usein käy. Emme pääse valitsemaan alkoholitilanteita, koska kaikki tilanteet ovat alkoholitilanteita.

Myös paljon vähemmän kovien kokemusten näkökulmasta tilanne voi olla hankala. Jos olisin tipattomalla tammikuulla ja se tekisi vähän tiukkaa, olisi kuumottavaa naputella kurssilla näin:

puilloja-ja-tuoli.jpg

Jos aineen kanssa olisi minkään sortin ongelmia, miten kovaa tuollainen pöydällinen kuiskisi, hitto vieköön HUUTAISI selän takana? Ja ihan vähimmilläänkin se helposti vie tarpeettoman paljon huomiota itse tekemisestä. Aihe on niin paineistunut, että hihittely ja taksihuutelut käynnistyvät kuin tehdasasetuksena.

Maassa, jossa joka neljäs aikuinen kertoo nähneensä lapsena kosteita oloja, jossa on puolimiljoonaa suurkuluttajaa, jossa joka toisella on tutkitusti kokemusta ainakin yhdestä liikaa juovasta duunikaverista ja jossa miljoona naista ja 700 000 miestä kertoo, että lähipiiristä löytyy vähintään yksi ongelmallisen paljon juova ihminen, on defensiivinen kikattelukulttuuri. En usko hetkeäkään, että ratkaisu tilanteeseen on koristella joka pöydänmutka pullomerellä. Siedätyshoitoa on tässä maassa taatusti kokeiltu tarpeeksi.

On helppo huokaista, että kyllä on taas jollain vaikeaa, mutta tosiasia on se, että todella monelle tämän aiheen äärellä on hyvin vaikeaa. Ja keinot tehdä tilanteita helpommaksi ovat  ihan äärimmäisen yksinkertaisia. Tuollainen pöytä painanee alle 10 kg. Perus kaveri nostaisi sen kolmessa minuutissa pois koulutustilasta vähän ennen kurssin alkua. Problem solved.

Jostain syystä me usein haluamme pitää kiinni niistä vapauden, rentouden, eurooppalaisuuden ja glamourfiiliksen tunnelmista, joita olemme antaneet alkoholin kuvittaa. Tunkkaista ja tympeää, ja monelle hyvin haitallistakin. Entä, jos pullopöydän paikalla olisi pino röökikartonkeja? Viestisikö se samoista luksuksen ja rentouden tunnelmista? Miksi se olisi meistä eri asia?

Jos järjestäisin kurssin maksaville asiakkaille en haluaisi yhdenkään heistä lähtevän minun takiani kotiin romuttamaan hyvin alkanutta haurasta raittiuttaan tai joutuvan murehtimaan yhtäkkiä aktivoituneita kivuliaita ajatuksia menneestä. Kurvaamaan ehkä alitajuisesti yksille kotimatkalla, koska jotenkin vain tuli mieleen siinä numeroita nakutellessa. Pulloja nähdäkseen voi jo mennä hyvin moniin paikkoihin. Työpaikkojen ja kurssitilojen ei tarvitsisi olla niitä, ellei kyse ole drinksukurssista.

Olemme tämän merkillisen marinoituneen ympäristön kasvatteja, mutta ei se mikään hautakivituomio ole. Usein pelkkä havahtuminen huomaamaan riittää. Tietoiseksi tuleminen. Joskus riittää pöydän kantaminen hetkeksi toiseen tilaan.

Löysitkö jo Pullonpyörittäjä-podcastin? – alkoholista lasissa ja kulttuurissa

Yksi tämän vuoden kivoimmista jutuista on ollut podcast-haaveen toteutuminen. Pullonpyörittäjä-podcastissa puhutaan viikottain vaihtuvan juttukumppanin kanssa alkoholista eri kanteilta. Tänään ilmestyi kolmas jakso.

Tässä linkit kaikkiin tähän mennessä ilmestyneisiin jaksoihin. Jos tykkäät, ota ihmeellä Soundcloudista kuunteluun ja tule myös podcastin fb– ja ig-sivuille kommentoimaan. mieluusti kuulen myös toiveita vieraista ja aiheista! jaksoja saa tietysti ilolla laittaa myös jakoon, jos siltä tuntuu!

Jakso 1 Sampo Marjomaa ja alkoholihuumori. 

Jakso 2 Pinja Rautio ja alkoholi perheessä.

Jakso 3 Isa Karlsson ja alkoholi työelämässä. 

Kuuden suoran lähetyksen vuorokausi – Tiedostavan siemailun taito starttasi pyrähdyksellä!

Viime vuorokausi oli melkoisen poikkeuksellinen, ainakin tässä minun arjessani. Kävin nimittäin vieraana kuudessa suorassa tv- ja radiolähetyksessä saman 24 tunnin sisällä. Kun iltapäivällä palasin kotiin, oli aika pöllämystynyt olo. Hauskaa oli, asiaakin tuli puhuttua ja ennen kaikkea Tiedostavan siemailun taito -kirja sai vauhdikkaan startin maailmaan.

Kokoan tähän nuo lähetykset, jos haluat kurkkailla mitä juteltiin. Ovat tällä sitten itsellenikin vähän sähköisenä leikekirjana tallessa. Kaikissa oli sama juuri, mutta hyvinkin erilaisia kulmia. Mietimme esimerkiksi somekuvia, juoman ansaitsemista tai tienaamista spinningmaratonilla, viinakerskailua, viinihienostelua, harhakäsityksiä, kohtuullista määrää, pullonpohjalaseja, nautintoa, lasten seurassa juomisen eri kysymyksiä ja tiedostamattomia asenteita.

Tiistai-aamu alkoi Radio Rockin tuokiosta. Siitä jatkoin Radio Suomen sessioon, ja sitten vielä Ylelle Noston vieraaksi. Välissä kävin nukkumassa melko ylivireiset yöunenriekaleet hotellissa, koska en olisi ehtinyt välissä kotiin. Aamun herätys jännitti, ja meni pyöriskelemiseksi, niin kuin aina tuppaa mennä näissä hetkissä.

Keskiviikkona luvassa oli ensin Ylen aamutv ja heti perään (kirjaimellisesti taksin ja juoksemisen yhdistelmällä kiritty)  Huomenta Suomi. Sieltä suunnistin vielä lumimyräkän läpi Radio Helsinkiin viimeiselle istunnolle.

Pujahdin välissä kotiin yöpymään, mutta tänään jatkan Tampereelle, jossa on ensin luvassa erään televisio-ohjelman nauhoitukset ja sitten Vire-messut ja paikallisen Ylen radiotuokio. Jos olet tulossa tuonne messuille, tulethan ihmeellä moikkaamaan!

Kaikista keskusteluista jäi tosi hyvä fiilis! Kivoja, skarppeja toimittajia, jotka selvästi olivat löytäneet kirjasta kiinnostavia vinkkeleitä ja kosketuspintoja omiin ajatuksiinsa. Ihan luksusta kirjan kirjoittajalle sellainen!

Ja niin, putkahtihan eilen ulos myös toinen jakso Pullonpyörittäjä-podcastistani. Vieraana oli tällä kertaa laulaja Pinja Rautio ja pohdimme ainakin perheen ja juomisen yhdistelmää, nelikymppisen juomatunnelmia, katkarapukrapulaa ja alkoholisykemittareita. Uusi jakso ilmestyy aina keskiviikoisin.

Ai väsyttääkö jo puhua alkoholista? Ei tippaakaan! (hih).

Uudessa Pullonpyörittäjä-podcastissa puhutaan pönöttelemättä alkoholista lasissa ja kulttuurissa

Huomenna ilmestyy kuultavaksi ensimmäinen osa Pullonpyörittäjä-podcastistani. Jihuu! Uusi jakso tulee joka keskiviikko, ja mukana on joka kerta uusi vieras, jonka kanssa juttelen alkoholiaiheista. Kukin vieras puhuu suoraan myös omasta suhteestaan alkoholiin.

Kyseessä on todellinen yhden hengen yritys: käsikirjoitan, äänitän ja jälkikäsittelen jaksot yksin. Hauska opintoretki tämäkin!

Idea podcastiin lähti Tiedostavan siemailun taitoa kirjoittaessani, kun havahduin huomaamaan, että meillä käsitellään julkisesti melkoisen vähän ihan tavallista alkoholinkäyttöä. Puhe tuppaa tiivistymään ongelmapuheeksi (jota ilman muuta tarvitaan, ja puhun aiheesta itsekin mielelläni) tai sen vastavoimaksi tarkoitettua ongelmattomuutta ylikorostavaa ”myyttiset eurooppalaiset juomatavat” -puhetta. Todellisuudessa valtaosan alkoholinkäyttö rajoittuu tähän väliin. Minusta on kiinnostavaa kartoitella tätä maastoa vieraitteni kanssa, kiihkottomasti, pönöttämättä, suoraan ja rennosti.

Jaksot ilmestyvät Soundcloud-sivulle ja myöhemmin myös iTunesiin ja Spotifyihin, mutta kenties helpoimmin löydät niiden äärelle Pullonpyörittäjän Instagramista ja  Facebooksivulta.

Ensimmäisessä jaksossa juttelen mediataituri Sampo Marjomaan kanssa viinahuumoristia, sosiaalisten tilanteiden kiusallisuuksista ja siitä, voiko itsensä tai bileet juoda hauskemmiksi. Kysyn myös millaista linjaa Sampo vetää Hauskoissa kotivideoissa alkoholin suhteen.

Seuraavissa jaksoissa keskustellaan ainakin siitä, mitä tapaetiketti todella sanoo alkoholista, millaisia vaikutuksia alkoholilla on rekrytointitilanteissa, miksi keittiökatalogien pöydillä kimmeltelee sherrykarahveja, nelikkymppisten ruuhkavuosijuomisesta, millaista on teekkarimaailman juomismeininki ja millaisia asioita seuraa kaveripiirissä siitä, jos haluaa muuttaa alkoholitapojaan.

Ensimmäinen Pullonpyörittäjä-jakso ilmesty siis 2.1. ja Tiedostavan siemailun taito -kirjan virallinen julkaisupäivä on 5.1. Mainio vuoden alku alkoholinäkökulmasta mulle, ja toivottavasti sulle myös!