Äitiyttä riittää – pysyvyydestä

taulu.jpgÄitienpäivä oli paahteinen ja ihana. Haahuilin hellemekossa ilman meikkiä ja vailla tarvetta lähteä yhtään mihinkään. Olimme koko päivän kotosalla nelisin. Välillä yhdessä ja välillä omissa hommissamme. Pihalla ja sisätiloissa. 17- ja 15-vuotiaiden äitinä on niin kertakaikkisen kivaa jo pelkästään sekin, että siinä he ovat vielä. Ihan kaikessa rauhassa.

Sain kahvit sänkyyn, tietenkin. Heräsin aikaisimmin, niin kuin kaikkina kahdeksanatoista äitienpäivänä tähänkin asti, mutta osasin kyllä oman osani: olla hiljaa, mutta ehkä pyöriskellä sen verran, että muru kuuli olohuoneeseen, että on aika. Tämä on niitä ainoita aamuja, kun teinit voi vaatia ylös kahdeksalta ja tulevat mukisematta. Vaikka viiden tunnin euroviisu-unilta.

Sain valkovuokkoja omalta pihalta. Kupin kahvia ja kylkeen kömpivät isot vonkaleet. Kokonaiset isot ihmiset. Esikoisen koulultaan pelastaman vanhan opetustaulun ja kuopuksen ihanan kortin.

Kuopus kysyi, että tuleehan tässä nyt se, kun mietitään montako vuotta on asuttu tässä talossa. Tuli tietenkin. Laskettiin vuosia ja mietittiin ajan kulua. 10 vuotta tässä ja mitä olikaan sitä ennen. Tuumattiin, että esikoinen ehtii ensi äitienpäiväksi aikuiseksi, tai täyteen ikään nyt ainakin. Sittenkin vielä äitiyttä riittää.

Mietimme seuraavia vaiheita, kun olemme täällä jokusen vuoden kolmisin. Ja sitten niitä vuosia, kun laittelen sunnuntaipäivällistä pöytään kotona kyläileville juhlavieraille. Riittää, riittää aina vain.

riippumatto.jpgMuru kokkaili ulkona ruuan ja hoiti teinien kanssa kaikki päivän hommat niin, että minä sain vain maata aurinkotuolissa katselemassa, kuinka kaikki ilmestyy eteen. Kömmimme kuopuksen kanssa vierekkäisiin riippumattoihin, omppupuiden alle. Siinä höpöttelimme niitä näitä, kunnes humpsahdin uneen pyristelemättä.

Onko ihanampaa, kuin herätä kahvikutsuun?

Lueskelin lehtiä. Könysin polvet mullassa maahan daaliat, salaatit ja siemenestä mahtavaksi, kiharaiseksi köynnökseksi venyneen spagettikurpitsantaimen. Lopetin heti, kun ei enää tehnyt mieli. Otin esikoisen kanssa kilpikonnan pihalle kesäkauden ensimmäiselle ulkoilulleen, ikiaikainen naama keltaisena voikukkaa nyhtämään. Katselimme, miten odottamattoman vaaleanpunainen kieli vilahtaa, kun ahnas haukkaus on alkamassa.

taavi.jpgIllalla vielä, ihan läkähtyneinä, ajelimme jätskille Joutsenlammelle tuonne takapihalle, Aulangolle. Muistelimme retkiä pikkulasten kanssa siellä ja katselimme, miten nyt toinen pikkulapsiperhe heitteli leipää linnuille.

Yhdestä olen niin valtavan hyvilläni ja ylpeä: että olen ollut tässä, sitkaasti ja sumeilematta äitinä. Pienille ja isoille yhtä lailla, koko ajan ja järkähtämättä. Kaikki vuodet äitienpäivästä äitienpäivään. Juonut nämä 18 kahvia sängyssä, mutta tuhatmäärin arkisestikin. Vähän repaleisesta pohjasta rakentanut tämmöistä ihanaa, tavallisen uskomatonta ja pysyvää.

Mainokset

Äitienpäivälahjaksi: Kunnes rauha heidät erotti

kunnesrauhaheidaterotti_1.jpgPuuttuuko lahja sunnuntaille? Hanki äidille tai mummulle Ira Vihreälehdon hieno Kunnes rauha heidät erotti -kirja. Se kertoo todella koskettavien henkilötarinoiden kautta elämästä kotirintamalla neuvostosotavankien kanssa jatkosodan aikana. Olen nautiskellut kirjaa iltalukemisena tämän kevään. Se on tarjoillut ihan uudenlaisen katseen suunnan sodan ajan arkeen ja niihin ihmissuhteisiin, joita kotirintamalla rakennettiin.

Vihreälehdon kirjassa tarkastellaan työvoimapulaa helpottamaan maalaistaloihin lähetettyjen sotavankien ja kotirintamalla arkeaan eläneiden ihmisten välisiä kohtaamisia ja ihmissuhteita. Mukana on esimerkiksi liikuttavia tarinoita siitä, millä tavalla perheiden elämänmenoon osallistuneet vangit muodostuivat merkittäviksi  lapsille, joiden ikävöidyt isät olivat rintamalla. Kirjassa kerrotaan myös vankien ja tilan naisten välisistä rakkaussuhteista ja niiden seurauksena syntyneistä lapsista. Syvästi koskettavia ovat ne tarinat, joissa vankien kanssa ystävystytään, ja joudutaan sitten eroamaan, hyvin tietoisena siitä, mitä palauttaminen rajan yli miehille tarkoitti.

Pidän juuri tämänkaltaisesta tavasta käsitellä asioita: arkikokemusten näyttämisestä samalla, kun ympärillä tapahtuu mullistavia poliittisia melskeitä. Syvästi inhimillisistä tunteista ja tilanteista. Rintaman tarinat ovat ehdottoman tärkeitä myös, mutta on hyvin tervetullutta tarkastella sota-aikaa myös näin, kotiin jääneiden vinkkelistä. Minkälaista elämä tiloilla oli, kun isät, veljet ja puolisot olivat poissa, ja kaikki piti kuitenkin saada sujumaan?

Sota-ajan suhteista vankien ja kantaväestön välillä ei ole puhuttu edes perheen piirissä usein lainkaan. Moni sotavangin lapsi ja lapsenlapsi onkin kuvitellut oman perheensä olevan ainut saman kokenut, ja oppinut häpeämään taustaansa syvästi.  Epätietoisuus on juurettomuutta, kuulumattomuutta ja hahmottomuutta, ja Vihreälehto tuntee tunnelmat omakohtaisesti. Sotavanki-isoisän etsinnöistä voi tarkemmin lukea Vihreälehdon kirjasta Tuntematon sotavanki.

Kirjan lukeminen oli koskettava kokemus. Minua kiinnostavat myös omien sukutaustojeni vuoksi kaikenlaiset perhesalaisuudet ja vaietut vaiheet, ja siksikin Vihreälehto on tehnyt minusta erinomaisen hienon työn kootessaan tarinat kansiin. Ajattelen, että sota-aikojen tapahtumilla ja myös näillä kokemuksilla on ollut valtava vaikutus perheiden elämissä myös alkoholiin liittyen: häpeä synnyttää häpeää, vaikeneminen ruokkii vaikenemista. Suuntaa saamatonta pahaa oloa ja vastauksia vaille jääneitä kysymyksiä omasta menneisyydestä on paettu myös pulloihin. Myös nämä ovat ylisukupolvisten pahoinvoinnin ketjujen rakennusaineita. Kosteusvaurioita -kirjani tarinat ovat pitkässä jatkumossa näitä samoja vaikenemisen tarinoita.

Kunnes rauha heidät erotti sopii mitä mainioimmin äitienpäivälahjaksi, sillä painavasta aiheestaan huolimatta se on perehtyen, erittäin mukaansatempaavasti ja taitavasti kirjoitettu, ja tarinat muodostavat omia kokonaisuuksiaan, jolloin kirjaa on mukava edetä tarina tarinalta.

 

 

Erikoiskesä 2018: kirjoja & kirjoja

Kasaan lomalukemistoa. Se on suosikkipuuhiani. Vaikka loman alkuun on aika lailla tarkka kuukausi vielä, lipsahdin eilen jo asialle. Lähdin ostamaan yhtä tekeillä olevan kirjani lähdekirjaa, mutta tulin kotiin tällaisen tornin kanssa:

kirjapino.jpg

Kävi niin, että kun hana aukesi yhdessä kirjakaupassa, piti matkalla junaan poiketa vielä toiseen, ja loppu näkyy tuosta. Kyllä noilla pääsee ainakin loman alkuun, eikö vain?

Mustosen kanssa otin rennosti. En ole koskaan lukenut häneltä mitään, mutta koko Sivustakatsoja-sarja nökötti siinä niin kivasti vierekkäin, että tartuin ensin yhteen, sitten kahteen. Sitten ajattelin, miten kamalaa olisi imeytyä ihanaan sarjaan, jos sitten kesäreissussa kirjat loppuisivat kesken! Oli otettava kaikki ja toivottava, että tykkään.

Tuleva kesä on ihan poikkeuksellinen kesieni sarjassa. Viime kesänä tein aikamoisia aikatauluihmeellisyyksiä niin, että varsinaisia lomapäiviä oli vain hajallaan siellä täällä, eikä yhtenäistä lomaa kahta viikkoa pidempään. Viimeistelin alkukesän Kosteusvaurioita-kirjaa ja otin tehdäkseni hauskan videosarjan Hämeenlinnan kesätapahtumista. Syksyllä huomasin olevani melkoisen väsynyt, kun huili jäi niin vähäiseksi. Nyt menee eri tavalla.

Jään kesäkuun alusta ensin 3,5 viikon täyslomalle, jonka aikana meinaan olla irti niin tietokoneesta kuin puhelimestakin maksimaalisen ajan, lueskella ja viettää aikaa perheen kanssa ennen kaikkea täysin irti Arkinen alkoholi -työnimellä etenevän toisen kirjani imusta. Tähän viimeiseen kohdistuu perheen nuoremman teinin taholta heitetty ”niin varmaan!” -haaste, joten on onnistuttava jo kunniankin säilyttämiseksi!

Loman jälkeen alkaa pitkä jakso, joka on omistettu yksinomaisesti kirjan  valmiiksi saattamiselle. Tuntuu ihan käsittämättömän upealta voida jäädä vain kirjoittamaan kirjaa, ilman että täytyisi koko ajan samalla tehdä toimittajan kirjoitushommia, kuten arjessa muuten. Moisen ihanuuden mahdollisti Taiteen edistämiskeskus, joka myönsi minulle kirjastoapurahakauden tähän tarkoitukseen. Aivan hullun hienoa, että tällaisia mahdollisuuksia on edes olemassa!

Apurahakausi tulee todellakin tarpeeseen. On erittäin vaikeaa raivata kirjoittaja-arkeen aikaa kirjalle, kun koko ajan on jonossa kymmenkunta artikkelia ja parikymmentä sovittua haastatteluaikaa, kuvauksia ja videokäsikirjoittamisia ja muuta sekalaista. Rakastan työtäni, mutta artikkelikirjoittamisesta kirjan kirjoittamiseen ja takaisin hyppääminen on tuhottoman hankalaa jo tyylillisesti, saatikka ajankäyttöä ajatellen. Kirjan aihe on vaikea ja oikeanlaisen käsittelytavan löytäminen vaatii keskittymistä. Juuri kun tuntuu, että ilmaan haromisen ja tuuleen huutamisen seasta hahmottuu jokin konkreettinen ajatus, onkin hypättävä johonkin toiseen aiheeseen, kuten kilparatsastukseen, omaishoidon kysymyksiin tai kesänviettoperinteisiin. Niistä hauraista ajatelmista on hankala sitten saada kiinni sen seuraavan jossakin vapaaksi raivatun tunnin aikana. Kaipaan kunnolla ajatteluaikaa saadakseni ytimen kirkkaaksi.

Kevään aikana olen tietysti edistänyt kirjaa kaiken muun työn ohella, koska niin täytyy tehdä, jos niitä haluaa saada jotenkin kirjoitettua, ja sitä on olemassa nyt sellainen parinsadan sivun paketti vielä aika hahmotonta möyhöstä. Odotan vimmaisesti, että saan viimeiset sovitut keikat alta pois – niitä on kymmenkunta tälle toukokuulle vielä edessä – ja saan sitten keskittyä ensin laskemaan kierrokset ja sitten valjastettua aivot kirjamoodiin kunnolla.

Apuraha on upea juttu, mutta kylläpä on vaikeaa uskaltautua kirjoitusvapaalle, kun on aina naputtanut yksin yrittäjän moodissa. Vaikka töitä on aina riittänyt kesälomien jälkeenkin, on jo neljäksi viikoksi saamattomiin heittäytyminen ollut aina vähän henkisesti hankalaa. Saati nyt, kun pitää venyttää tilaajien kärsivällisyyttä vielä paljon pidemmäksi. Takaraivossa lurkkii ajatus siitä, mahtavatko juttuni enää kiinnostaa tauon jälkeen, vai onko siellä jo sata janoista, kekseliästä ja aina saatavilla olevaa friikkua paikkaani täyttämässä. Vaan eipä sellainen ajattelu mitään auta. Itse tiedän tietenkin, että vapaalle kirjoittajalle monipuoliset projektit ja välillä pidemmän kirjoittaminen ovat ainoastaan tyyliä ja kieltä jalostavia ja luovuutta ruokkivia juttuja. Pitää siis vain uskoa, että homma kantaa.

Mutta ennen kaikkea tätä kirjoittamista saan siis lukea tuon pinon. AAAAH! Sekin on sellaista tankkaamista omaa kirjoittamista silmälläpitäen. On täyttä totta ainakin omalla kohdallani, että kirjoittaakseen hyvin on luettava paljon. ja ennen kaikkea lukeminen on tietysti ihanaa!

Mitä teillä on lukulistalla just nyt? Entä kesää varten?

Alkoholilaki arjen tasolla – kosteiden kotien kokemukset mukaan keskusteluun

Kakkoskirjani alkoholista etenee täällä kivasti kevään laukatessa kohti kesää. Tuo lisääntyvä lämpö ja huikea valo saavat kyllä ihan uuden mittakaavan virrat päälle! Olen viime päivät intoillut uusista löytyneistä lähdekirjoista ja mukaan saaduista mielenkiintoisista haastatteluista.

Kalenterissani on vielä 1,5 kuukautta aikaa kiivaasti naputtaa pakettia kustannustoimittajan seuraavaan syyniin, sitten koittaa erittäin kaivattu melkein neljän viikon mittainen loma, jonka jälkeen taas toinen kiihkeä 1,5 kuukauden takomisjakso. Meinaan tällä kertaa raivata heinäkuun ja alun elokuutakin kokonaan kirjan kirjoittamiselle ja pitää hetken taukoa palkkatöistä, mutta se tarkoittaa toki sitä, että juuri nyt on tehtävä rahat sisään sen turvaamiseksi. Tekemistä totisesti riittää!

Vaan kuuluupa sentään muutakin. Pääsin nimittäin viime viikolla vierailemaan Smolnassa, upeassa valtioneuvoston juhlahuoneistossa. Siellä kokoontui 13.4. ensimmäistä kertaa perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikon kokoon kutsuma alkoholilain kokonaisuudistuksen seurantafoorumi (ALKU), jonka jäseneksi minut kutsuttiin.

smolna

Meitä istuu foorumissa kaksikymmenpäinen joukko. Mukana on puheenjohtajana toimivan ministeri Saarikon lisäksi mm. matkailun, myynnin ja tuottajien väkeä, ministeriöiden edustajia, tutkijoita ja järjestöjen porukkaa esimerkiksi ehkäisevän päihdetyön ja päihdeongelmaisten näkökulmasta. Tarkoituksenamme on kukin osaltamme tuoda pöytään näkökulmia uudistuksen vaikutusten tarkastelemiseksi, koota ja jakaa tietoa sekä käydä yhteistä keskustelua.

Otin tietysti ilolla ja suurella mielenkiinnolla pöydästä paikkani. On tosi tärkeää, että käytännön arjen vinkkeli ja esimerkiksi kosteiden kotien lasten kokemukset eivät katoa pykälä-, tuonti- ja senttilitrapuheen taakse, ja siitä muistutin myös ensimmäisen tapaamisemme esittelyvuorollani. Tätä näkökulmaa haluan pitää esillä tietysti jatkossakin.

Foorumin on tarkoitus kokoontua kesään 2019 asti muutaman kuukauden välein, ja seuraavan kerran istumme pitkän pöydän ääreen syksyllä. Tarkoituksena on silloin pohtia, miten alkoholilakiin tehdyt muutokset vaikuttivat kesään eri näkökulmista katsottuna. Tosi kiinnostavia aikoja edessä siis kaikin puolin!

Mitenkäs kevät etenee ruudun sillä puolen?

Kosteusvaurioita -kirja avaa mahdollisuuksia herkkiin juttuhetkiin

Julistin itselleni vapaapäivän. Tapaan tehdä niin puhekeikkojen jälkeen, koska olen niiden perään aina aika väsynyt. Kosteissa kodeissa kasvamisen teemat ovat sen verran henkilökohtaisia ja keskustelut luennoinnin jälkeisissä kohtaamisissa niin herkkiä, että tuntuu hyvältä ottaa hetki happea niiden jälkeen. Miten ihanaa on silti saada olla näissä hetkissä: puhumassa, kuulemassa ja läsnä ihmisten kanssa. Onnekasta ja perustavalla tavalla oikean tuntuista!

Sen jälkeen, kun Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta -kirja elokuussa tuli ulos, on erilaisia puhekeikkoja kertynyt kalenteriin kiihtyvällä tahdilla. Kirjamessu -tyyppisten, selkeästi markkinointiin kuuluvien sessioiden lisäksi olen saanut esimerkiksi olla joulun alla puhumassa Sininauhaliiton tilaisuuksissa juhlapyhien aiheuttamista kipeistä tunteista silloin, kun perheessä on paineistavia salaisuuksia, häpeää ja satuttavia muistoja.

Sain myös käydä Kuopiossa Päihdepalvelu Hemman järjestämässä seminaarissa puhumassa siitä, miten tärkeää on oikeanlainen kohtaaminen kodeissa tapahtuvassa päihdetyössä, ja minkälaisia pehmeitä paikkoja kosteassa kodissa kasvaminen voi ihmisiin jättää.

Sain niin ikään käydä naisvankilassa keskustelemassa perhesalaisuuksien vaikutuksista ja oman keskeneräisyyden hyväksymisestä, ja Superin lähihoitajien luona miettimässä sitä, millä tavalla lapsuudenkotien kokemukset voivat näkyä työyhteisön dynamiikassa ja erilaisissa potilastyön tilanteissa.

EHYTin viestintätilaisuudessa puolestaan mietin sitä, miksi on tärkeää viestiä myös kipeistä kokemuksista, ja millä tavalla sanoma kulkisi kaikkein vähiten hajottavasti herkistä aiheista huolimatta.

Vertaistuellisen kirjoitusillan aikana mietimme jälleen kerran, tällä kertaa Pirkanmaalla, miten omia kokemuksia voi jäsentää helpoilla luovan kirjoittamisen harjoituksilla. Itkettäviä, naurattavia, kivoja sessioita aina. Hirmuisen kiva niitä on vetää!

Eilen sain olla Pieksämäellä Sininauhaliiton järjestämillä Naisten päihdetyön päivillä miettimässä sitä, minkälaisia naisia, äitejä, vaimoja, ystäviä ja työkavereita kosteissa kodeissa voi kasvaa, ja millä tavalla on tärkeää pyrkiä aikuisena purkamaan ne lapsuudenkodissa sisäistetyt vahingolliset tarinat, jotka saattavat ohjata tekemään hankalia valintoja omassa aikuisessa elämässä.

Toukokuussa taas saan jutella Helsingissä Päihdetyön päivillä A-klinikkasäätiön kutsumana häpeästä ja sen painolastin alta vapautumisesta.

Saamiselta se todella tuntuu.

Näissä kohtaamisissa on sellaista ihmisyyttä läsnä, että se jättää aina jäljen pitkäksi aikaa. Tämän alkoholiaiheen ketjuisuus, leveys, syvyys ja piintymysluonne mietyttää aina vain. Miten näissä kohtaamisissa juttusille tulee esimerkiksi ihmisiä, jotka ovat ensin kasvaneet liikaa juovan vanhemman lapsina, sitten päätyneet itse liikaa juoviksi vahemmiksi omille lapsilleen, ja joiden lapset ovat aikuisina päätyneet juomaan liikaa.

Joka kerta tuntuu pehmeältä niissä tilanteissa, joissa voi itse olla kaikkinensa siinä, ja toinenkin on, ja sitten tuumitaan, että tällaisiakin kuvioita. Ei helppoja oikopolkuja, mutta samalla sellaista ihmeellistä ihmisyyden sitkasta voimaa, jonka avulla kuitenkin, erilaisin keinoin, ilman sankariviittoja tai palkintokahveja, löydetään myös usein haparoivalla rohkeudella seuraaviin päiviin.

Laittaisin tähän sen somesanan #blessed, jos se ei tuntuisi niin älyttömän lattealta.

Kirjan kustannusprosessi tunnetiloiksi tiivistettynä

Möyrin toisen kirjani kirjoittamisen keskellä. Kyse ei vielä ole loppuponnistamisesta, mutta alkutyötkin ovat jo selvästi takana. Ehkä ollaan siinä vaiheessa, josta puhutaan lisääntymiskirjoissa hehkuvana keskiraskautena, mutta jonka kaikki joskus synnyttäneet tietävät paskapuheeksi. Hehkun sijasta kyseessä on useimmiten kummassakin tapauksessa tunteiden villi vuoristorata eriasteisten epävarmuuksien ja riehaannuttavien onnentunteiden myllerryksessä. Jatkuvia epämukavia muutoksia ja uusia vaiheita vaiheiden perään. Satunnaista pahoinvointia ja läikähtäviä helliä tunteita. 

Tällä toisella kerralla moni asia on toisin kuin Kosteusvaurioiden aikaan keväällä 2017. Yllättävän moni asia on toisaalta ihan samallakin tavalla! Luonnehtisin kirjantekovaiheita (merkittävän subjektiivisesta vinkkelistä) jotenkin näin:

  1. Sain kustannussopimuksen! Tunnetila: Jihuu! Ei helvetti! Kohta selviää, että osasin vain markkinoida ideani hyvin, enkä osaa mitään.
  2. Tekstiä on jo nippu, mutta en uskalla lähettää sitä kenellekään. Kaikkein vähiten sinne minne pitäisi, eli kustantamolle. Kohta selviää, että osasin vain markkinoida ideani hyvin, enkä osaa mitään.
  3. Möyrimistä ja pyörintää. Takomista. Juoksua kirjaston ja kirjakaupan välillä. Tunnetila: Onko kaikki tästä jo sanottu jonkun fiksumman toimesta? Tällaistakin vielä! Huraa! Ei helvetti! Ennakkoasenteiden murentumista.
  4. Jonnekin tämä täytyisi lähettää, koska olen tyystin sokea tuotokselleni. Luotettu toveri, joka tuntee tuskan itsekin, lupautuu lukemaan käsikirjoituksen ennen kustannustoimittajalle lähettämistä. Tunnetila: Hävettää niin paljon, että naama on irrota. Nopea painallus send-nappulasta ja sitten syvä pyrkimys unohtaa lähetetty teksti.
  5. Saatujen kommentien lukeminen kiitollisena, kiusaantuneena ja jotenkin alastomana. Tunnetila: Miksi olen taas tässä? Nyt maailmassa on jo yksi ihminen, joka tietää, että osasin vain markkinoida ideani hyvin, enkä osaa mitään.
  6. Se tärkein lause palautteen antajalta: Kyllä tästä kirja tulee! Palaaminen tämän viesti äärelle tapahtuu prosessin äärellä kymmeniä kertoja.
  7. Ehdotettujen jatkotoimien tekeminen. Tunnetila: Ihanaa, kun ei tarvitse luottaa yksin omiin arvioihin suunnasta.
  8. Hetkellinen hurmos hyvin kulkevasta työstä. Tässä on niin paljon ideaa! Olen käsittämättömän välkky! Miten minusta onkin tällainen dynamo tullut? Tästä te (kaikki maailman ihmiset & ennen muuta oma lähipiiri ja ne tyypit, joihin aina haluaa tehdä vaikutuksen) kyllä tulette yllättymään!
  9. Uusien kymmenien lähdeteosten raahaaminen kirjastosta kotiin. Pinkat peittävät jo ikkunat, mutta se on tosi hyvä, koska ikkunoiden likaisuus ei myöskään näy. Hermostunutta selailua ja poukkoilua.
  10. Hetki, jolloin pidempi teksti pitää ekan kerran lähettää kustannustoimittajalle. Tätä voi venyttää todella pitkään, mutta ei se siitä kyllä yhtään mukavammaksi mene. Tunnetila: Kohta selviää, että osasin vain markkinoida ideani hyvin, enkä osaa mitään.
  11. Helpotus, jos toimituksessa on kiire, eikä palaute tule ihan heti. Tunnetila: Keskitän voimani siihen, että kykenen unohtamaan, että koskaan lähetin mitään.
  12. Sisällä kasvava kauhu, jos toimituksessa on niin kiire, että palaute ei tule ihan heti. Tunnetila: Ne vihaavat sitä, mutta miettivät tapaa sanoa se sivistyneesti. Plaraavat lakikirjan kohtaa ”kuinka allekirjoitettu kustannussopimus saadaan mitätöityä” ja etsivät toimituskokouksessa syyllistä tälle alkeelliselle mokalle.
  13. Kirjoitusprosessin tila palautetta odottaessa: Nyt ne oikeasti timanttiset ajatukset tulevat!  Ei! Ne vyöryvät! Nyt näen kaiken uusin silmin! Miksi koskaan lähetin mitään?!  Siinä ei ollut mitään! Tunnetila: Hävettää niin, että naama meinaa irrota. Hybris puskee pintaan aina hävetyksen hetkellisesti laantuessa. Upeaa! Kamalaa!
  14. Palaute kustannustoimittajalta. Pelon ja innostuksen sekaista lukemista. Häpeä kaksisataaseitsemänkymmentä kertaa toistetun typon (alkholi) ja ajatuksen löytymisestä. Oivalluksia. Kokonaan uusia suuntia. Tunnetila: Tästä tulee ihan sairaan hyvä! & Miten helvetissä ehdin tehdä tämän? vaihtelevat lyhyillä intervalleilla.
  15. Hullu kiitollisuus siitä, että jossain on joku, jonka työksi on laitettu minun tekeleeni tankkaaminen.
  16. Kohtien 7-15 toistuminen 2-3 kertaan.
  17. Hullun ärsyttävää viilaamista. Tunnetila: Ensi kerralla opettelen merkkaamaan viittaukset oikein. Totuus: En opettele.
  18. Hullun ärsyttävää viilaamista. Tunnetila: Miten olen tällä suomen kielellä päässyt koskaan edes yläkoulusta?
  19. Kuolettavan tylsää oikolukemista. Tunnetila: Tämä ei voi koskaan kiinnostaa ketään. Kaikki tämä on sanottu jo sata kertaa. Kohta selviää, että osasin vain markkinoida ideani hyvin, enkä osaa mitään. Teen mitä vain, että saan tämän paskan pinkan paperia käsistäni. Totuus: En uskaltaisi laskea siitä irti vielä, enkä kenties ollenkaan. 
  20.  Viesti kustantamosta: Valmis. Tunnetila: ei tunteita jäljellä. Sopertelua ja turtaa tuhinaa.

Olen tuolla puolivälissä. Hukun lähdekirjoihin ja haparoin sinkoilevien ajatusten viidakossa. Nautinkin. Tämä on kyllä merkillinen harrastus.

5 vinkkiä lukuinnon tartuttamiseksi kaikenikäisiin lapsiin

Tässä lasten lukemista käsittelevässä jutussa oli paljon asiaa, vaikka onhan myös niin, että ”tietokoneen takana” oleva ihminen voi mainiosti olla myös lukemassa e-kirjaa. Omat suosikkivinkkini vanhemmalle, joka haluaa rohkaista lasta lukemaan, ovat tässä:
1. Lähde lapsen mukaan kirjastoon. Lapsi tarkoittaa myös isoja lapsia, vaikka jostain syystä meillä helposti ajatellaan, ettei teinien kanssa enää juuri hengailla. Miksi? Meidän perheessämme esim. 17 v teinin kanssa kirjastokoluamiset kuuluvat oleellisesti yhteiseksi jutuksi. Reissuilla vertaillaan saalista, bongaillaan uutuuksia ja fiilistellään kirjaston mahtavuutta yleisesti.
2. Juttele lukemistasi hyvistä kirjoista, vinkkaile ja pohdi. Kirjoista on kiva puhella ruokapöydässä. Kun katseluun tulee kirjaan perustuva elokuva, voi miettiä mikä on ero alkuperäiseen ja näyttivätkö esim. hahmot erilaisilta, kuin oli itse kuvitellut. Kirjat kannattaa pitää puheissa. Ja kun lapsi tai nuori on lukemassa jotakin, osoita kiinnostusta. Mitä luet? Mistä se kertoo? Mikä siinä on susta kiinnostavaa?
3. Kuuntele mistä jälkikasvu itse voisi tykätä, eli suosittele yli genrerajojen oman rakkaan lempparin tuputtamisen sijasta. Meillä esim. tehtiin taannoin vanhempien virhearvio, kun suositeltiin vimmaisesti omaa suosikkia, Taru sormusten herrasta -settiä. Ei innostanut yhtään. Sitten suositeltiin vimmaisesti chick litiä (josko toisesta ääripäästä osuisi!). Ei innostanut yhtään. Sitten koulusta laitettiin luettavaksi Tuntematon sotilas, ja koukku yhtäkkiä syntyi. Älä siis oleta, vaan kokeile niin kauan, että tärppää.
Ei kannata myöskään aliarvioida nuoren kirjamakua, vaan tarjota rohkeasti myös ”vaikeampaa”. Pohtiminenhan on siistiä, ja kirjojen kautta aukeaa ihan uudenlaisia mahdollisuuksia jäsentää maailmaa. Kun joku kirja on napannut otteeseen, vinkkaa jotakin saman tyyppistä. ja jos ei omasta repertoaarista löydy, menkää yhdessä kysymään kirjastosta. Siellä tiedetään kaikki!
4. Sponssaa tai lahjo. Vie kersa kirjakauppaan ja anna valita mitä haluaa (talouden sallimissa rajoissa, tietty). Älä vaadi ottamaan ”jotain parempaa”, vaan rohkaise etsimään jotakin juuri hänelle kivaa ja kiinnostavaa. Luota porttiteoriaan! Anna lahjaksi kirjoja ja/tai kirjakaupan lahjakortti.
5. Kuuntele yhdessä. Äänikirjat ovat ihan yhtä kirjoja kuin paperikirjatkin. Äänikirja on mainio koko perheen hommeli pitkillä autoreissuilla tai vaikka mökkiviikonlopun aikaan. Niitä ei tarvitse sulkeutua kuuntelemaan omien luurien taakse, vaan koko perhe voi tehdä sitä yhdessä. Kirjastossa on valtavat valikoimat hyviä!
Ja jos lapsi kuuntelee mieluummin itse omista luureista, hommaa hänelle puhelimeen äänikirjasovellus ja ilmoittaudu maksamaan hänen tilaamansa teokset. Meillä on käytössä Audible ja kokoelmaa karttuu jatkuvasti.  Kotihommat siivoilusta lähtien sujuvat kivemmin kirja korvilla.
Älä silti korvaa yhteistä iltasatuhetkeä äänikirjalla. Yhdessä lukeminen on ihanaa!
Bonusvinkki: Älä koskaan päätä lapsen puolesta onko hän ”lukija”. Jos et itse ole, lapsi voi silti olla. Jos hän ei vielä ole, hänestä voi tulla. Vältä vimmatusti käyttämästä negatiivisia sanoja tai lauseita, kuten ”meidän suvussa ei ole tota lukupäätä”. Se ei ole mikään sukupiirre, vaan asiaan voi aina vaikuttaa. Vaikuta!