Millainen äiti minusta tuli? Perhe vastasi

Olen tämän vuoden aikana saanut tehdä tosi kivaa lasten keskustelusarjaa erääseen lehteen. Sen tiimoilta olen istunut monta monituista tovia kyselemässä 8-12 -vuotiailta lapsilta heidän elämästään. On liikuttavaa, miten samankaltaisina lasten vastaukset toistuivat. Kun kysyn, millaisista jutuista he erityisesti tykkäävät tai tykkäisivät kotona, he puhuvat kuin yhdestä suusta pelihetkistä, iltasadun tärkeydestä ja yleisesti yhteisestä hengailusta vanhempien kanssa.

Näiden haastattelujen jälkeen mietin usein omaa vanhemmuuttani. Miten omat lapseni mahtaisivat hahmotella perhejuttujamme ulkopuoliselle toimittajalle?

Koska haastattelutilannetta ei ollut näköpiirissä, ja lähin toimittaja löytyi peilistä, esitin kysymyksen perheelleni itse. Äitienpäivän kunniaksi kysyin, mikä heidän mielestään on hallitsevin äitiominaisuuteni. (Pyysin pitäytymään positiivisissa.)

18-vuotias esikoiseni vastasin näin: ”Jos asiat menee pieleen, sun reaktio on aina sellainen, että asiat jotenkin järjestyy. Jos oma reaktio on ”voi saaaatana, sun reaktio on usein ”ei hätää”.

16-vuotias kuopus vastasi näin: ”Tää pätee kyllä teihin molempiin. Me saadaan mennä aika vapaasti. Lähtökohtana on se, että meihin luotetaan siihen asti, kunnes jotain sattuu, eikä niin, että pidetään tiukat rajat, ettei vain sattuisi mitään.”

(Tästä vastauksesta tuli hauskasti mieleen se, kun lapsi vastasi alakoulussa koulukyselyyn, ettei meillä ole kotona mitään sääntöjä. Hän oli ilmeisesti kokenut selkeän päivärytmin, toistuvan ruoka-, nukkumaanmeno- ja kotiintuloajan sekä perheenjäsenten huomioivan kohtelun ja käytöstavat ihan itsestään tapahtuviksi asioiksi. Olemme todellisuudessa olleet varsin tiukkojakin kasvattajia, mutta ilmeisesti onnistuneet tekemään sen ihan sujuvalla tavalla. Myös isoilla lapsilla on ollut selvät sopimukset kotitöistä, kotiintuloajoista ja siitä, missä vaiheessa saa olla esimerkiksi yksin kotona, mutta kivaa, että se välittyy lapselle näin mukavassa muodossa. Ja ihan totta onkin, että olemme luottaneet. Ovat sen ansainneetkin.)

Puolisoni vastasi näin: ”Maltti. Olet hirveän hyvä siinä, että sun oma ärsyynnyksesi ei mene lasten kanssa toimimisessa edelle. Ja lasten on hirveän helppo puhua sulle.”

Oman navan ympärillä ei arjessa ehdi juuri pörräillä, mutta tekeepä kyllä hyvää välillä pysähtyä vähän miettimään omaa äitiyttä nimenomaan myönteisen kautta. Nuo perheen palautteet tuntuivat maailman ihanimmilta.

kielomalja.jpg

Jännitin nuorena kovasti sitä, millainen äiti minusta tulisi. Taustastani johtuen pelkäsin roolia aika tavalla ja suhtauduin mahdollisuuksiini kasvaa läsnäolevaksi ja lämpimäksi vanhemmaksi välillä erittäinkin epäluuloisesti. Pamahdin paksuksi 23-vuotiaana, ja siitä se homma sitten alkoi. Vartuin rooliini tilanteiden opettamana. Joka päivä tuo näin 42-vuotiaana edelleen eteen äitiyden saralla uudenlaista mietittävää.

Ihan ihmismäisen keskeneräinen äiti olen ollut, ja olen edelleenkin, mutta verrattoman paljon pelkoja paremmin tässä tuntuu käyneen. Nyt niin kai uskaltaa jo sanoa, kun todistusaineistona on jo yksi aikuinen ja yksi melkein aikuinen. Muutamiin juttuihin olen itseeni äitinä erityisen tyytyväinen. Tärkein on se, että olen ollut oikeasti paikalla, läsnä ja lähellä.

Meillä on tiivis perheyhteys ja tunnemme toisemme erittäin hyvin. Emme vietä laatuaikaa, vaan ihan vain aikaa. Jokapäiväistä, arkista, hyvää ja paljon. Se ei ole sattumaa tai onnenkantamoista, vaan tietoinen valinta, jonka eteen tehdään hommia jatkuvasti.  Tämä on minulle tärkeää, ja sen täytyy myös näkyä. Helppoa se ei aina ole, varsinkaan yrittäjälle.

Olen aina tiennyt, että haluan olla sekä äiti että ammatillisesti kunnianhimoinen tekijä (ja lukuisia muita asioita, mutta nämä kaksi ovat arjessa useimmin kilpailevat alueet). Tiedän senkin, että jos jommasta kummasta täytyy joustaa, ja usein jonkin verran täytyy, joustan työasioista. Ollakseni läsnä perheelleni ihan oikeasti, en ehdi kaikkialle, kaikkiin tarjottuihin juttuihin, enkä olemaan kaikille kaikenlaista juuri nyt. En pysty tarttumaan kaikkiin kiinnostaviin työtehtäviin enkä vaikkapa matkustamaan pitkäksi aikaa kauas keikoille. Vietän myös vapaa-ajastani ehdottomasti suurimman osan perheeni kanssa. Valkkaan tarkasti iltamenoni. Se ei ole mitään patriarkaatin ikeessä paarustamista (eikä perheen työnjaosta johtuvaakaan. Me olemme täällä kotosalla molemmat yhtä aikaa ja toimimme näin kumpainenkin.), enkä yritä maalata itsestäni mitään pyhimysäitikuvaa. Olen halunnut valita näin, se on onnistunut ja olen siitä iloinen ja ylpeä. Olen myös saanut toteuttaa itseäni ammattilaisena hyvin monipuolisilla tavoilla, vaikken olekaan kimpoillut kaikkialle.

Yksi ihanimmista asioista elämässäni on se, että lapseni valitsevat viettää aikaansa meidän kanssamme, vaikkei se iän puolesta ole enää minkäänlainen itsestäänselvyys. Uskon, että se on isolta osalta myös tulosta meidän vanhempien panostuksesta ja selkeästä viestistä, että haluamme oleilla heidän kanssaan. Olemme toki omissakin puuhissamme, mutta päivittäin tosi paljon myös nelisin. Juttelemme, pelaamme, lueskelemme ja löhöilemme.

kimppu

Yksi äitiysjuttu on jäänyt tältä vuodelta erityisesti mieleen. Kun itselläni on ollut usein mielikuva liiasta kiireestä ja työhön uppoutumisesta, ilahduin kuullessani, miten lapseni kaveripiirissä oli nostettu esiin minun ja kuopukseni yhteinen aamuhetki.

Tämä aamuhetki on ihan tavallinen, jokapäiväinen hetki, jota ei ole suunniteltu, vaan joka on muodostunut omaksi, pieneksi rituaalikseen: minä ja kuopukseni olemme usein olohuoneessa kaksin toisten lähdettyä töihin, tai vasta heräillessä hommiinsa. Minulla on kahvia, kuopuksella teetä, ja siinä sohvalla istuskellen  puhelemme tulevan päivän tapahtumista ja erilaisista mielen päällä olevista jutuista. Ei siihen millään tavalla asetuta tietoisesti jotakin hetkeä viettämään, kunhan ollaan vain.

Minusta tuntui ihanalta, että tämä hetki oli noussut kuopukselle erityiseksi meidän hetkeksemme, sillä se on minustakin oleellinen. Yksi sellaisista jutuista, jota ei osaa ehkä erikseen irrottaa päivän kulusta, mutta jonka poisjäämisen huomaisi heti. Isot jutut ovat joskus aika pieniä.

Yksi toinenkin sivulauseesta poimittu äitiyspalaute tuntui tosi hyvältä. Lapseni totesi eräänä päivänä, että en ole vielä kysynyt, miten päivä meni, joten hän kertoisi sen nyt. Lause ei ollut moite, vaan keskustelun avaus, ja kantoi mukanaan palan arvokasta: huomion siitä, että hän on tottunut siihen, että kysyn joka päivä, miten päivä on mennyt. Taas jotakin sellaista, jota ei itse huomaa ennen kuin se jää pois. Tuonakin päivänä kysymykseni oli tulossa kyllä, mutta selvästi vähän viiveellä. Sellaisella, jonka huomasi, jos oli odottanut sitä palavalla halulla kertoa meneillään olevista mietteistä. Hetki järjestyi siihen paikkaan.

Kun nyt käyn miettimään onnistumisiani, nousee mieleen ainakin tällaisia. Tiedän olevani ainakin äiti, joka:

  • sanoo joka päivä ”huomenta”, ”hyvää koulu- ja työpäivää”, ”miten meni koulussa/töissä” ja ”hyvää yötä”. Usein käytettyjä lauseita ovat myös ”oot rakas”, ”mitä muru?” ja ”oon susta ylpeä”. Lauseita ei lausuta ohjelmallisesti siksi, että niitä kuuluisi lausua, vaan koska ne ovat tärkeitä osia keskinäisiä suhteittamme. Saan samoja myös takaisin joka päivä. Yleisin hymiö perheviestinnässä lienee naurunaaman lisäksi iso sydän.
  • kokkailee päivittäin. Ruoka on välillä nopsaa ja helppoa ja välillä perusteellisemmin veivattua, mutta sitä on joka päivä, ja yhteiselle päivälliselle myös istutaan joka päivä. Poikkeuksia saattaa mahtua kiireiseen viikkoon 1-2. Jos joku puuttuu pöydästä, koko porukka tietää aina missä hän on päivällistään syömässä. Ei siksi, että kyttäilisimme, vaan siksi, että kuuluu perheen rutiineihin, niin aikuisten kuin lastenkin, ilmoittaa asiasta ja tietää toistensa päivien kulusta.
  • on nähnyt lastensa kanssa lukemattoman määrän suoratoistosarjoja viimeisen vuosikymmenen aikana. Katsomme yhdessä telkkaria joka päivä, eikä mikään mahti maailmassa saisi minua sanomaan pahaa sanaa liiallisesta ruutuajasta. Tämä ruutuaika on meidän yhteinen, ihana juttumme. Kun päivällinen on syöty joskus klo: 18-19 maissa, kukin vetäytyy usein omiin oloihinsa. Noin yhdeksän aikaan alkaa ”aletaanko kattella?” -huhuilu, ja sitten seuraa 30-120 minuuttia yhteistä sarjan katselua. Juuri nyt menee Game of Thrones. Myös tämä on niin vakiintunut iltarutiini, että jos siitä poiketaan, se sovitaan erikseen. Jos joku meinaa olla pois, alkaa yleensä pienimuotoinen jupina tai monipolvinen selvitys siitä, minkä verran yhteistä sarjaa  toiset saavat jonkun poissa ollessa katsoa.
  • ei päästä tai itse mene nukkumaan vihaisena. Kukaan ei painu pehkuihin ennen kuin meneillään olevat melskeet on ainakin säällisellä tavalla selvitetty. Tämän olen aikoinaan oppinut ihanalta puolisoltani. Minä yritin tämän 27-vuotisen suhteemme alkuaikoina tehdä marttyyrimaisia itkien nukahduksia, mutta muru opetti, ettei se tee hyvää. Eikä ikinä teekään. Meillä voi paiskoa ovia, mutta paiskonnan syy ei jää puhumatta auki.

IMG_20180819_154936__01

Millainen äiti sinusta tuli? Kysy vaikka lapsiltasi ja jätä ihmeessä kommentti.

Hyvää huomista äitienpäivää!

 

Mainokset

Kirja-arvonta on ratkennut!

Kiitos ihan älyttömän paljon loistavista kommenteistanne juttuaiheiksi kirja-arvonnassa! Niitä tuli blogin ja somen kautta valtavasti. Laitan taatusti ideanne toteutukseen sekä podcastin että blogin puolella!

Onni suosi nimimerkkiä Juuli S, Laitathan minulle vaikka kommenttina tai kokovartalofiilis ät gmail.com osoitteesi, niin tuikkaan kirjan postiin! (Hyväksyn kommentit erikseen, eli osoitteesi ei tule muiden näkyville.)

Ideoita aiheiksi saa ilman muuta lähettää aina muulloinkin!

Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? – Puntareista ja pantarangaistuksista

Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? Jos antaisin askelten kertyä ilman kaipuuta kymppitonnista? Jos en tietäisi viikkoon paljonko painan? Jos en mittaisi ympäryksiä ja laskisi indeksejä, enkä katsoisi aamulla näytöltä nukuinko hyvin? Jos energia saisi palaa, niin kuin se palaa, mutten tallentaisi tietoja mihinkään? Jos en kertaakaan päivän aikana katsoisi ranteesta miten minulla menee?

Kun olin alakouluikäinen, opin elämästä muutaman faktan:

Jos kynä pysyy paikallaan rinnan tai pakaran alla, on lihava.

Oikealla naisella näkyvät alas katsoessa ensin tissit, ei vatsa

ja jos varpaat eivät näy ollenkaan, on ihan tuhoon tuomittu. Fläsä. Plösö. Puntsu.

Lukiossa jo tiesin, että aamun aerobinen polttaa parhaiten rasvaa.

Että kolmea kertaa vähempää ei salilla viikossa kannata käydäkään.

Että alle kympin lenkeistä ei huudella.

Osallistuin Painonvartijoihin ja poistin päästä pinnitkin ennen puntaria. Opin, että oikeat patukat löytyvät dieettihyllystä. Kaiken tämän tiesin alle kaksikymppisenä. Ennen raskauksiani. Ennen mitään. Tärkeimmät asiat.

Senkin opin, ettei ole mitään arvoa kävellä tai juosta, jos jälkiä ei jää. Jos näyttö puuttuu. Kävelin siis kaksi tuntia, kolmekymmentä kilometriä, töiden jälkeen, vähän kipeänä ja vaikka väsytti. Enkä kertonut kaverille, vaan kaikille tuhannelle lähimmälle – mutta vain jos oli riittävästi. Jos oli näyttää numeroita, karttakuvaa, hikiselfie.

Opin käyttämään taulukko-ohjelmaa voidakseni kirjata ylös rinnan, vyötärön, lanteen, reiden ja käsivarren, vuosi toisensa perään. Kymmeniä vuosia. Painon, painon muutoksen ja painoindeksin. Saman saatanan viiden kilon sisällä isoja tunteita. Unohdin vähän olla minä samaan aikaan, kun olin koko ajan minä vasta sitten joskus. Minumman kokoisena.

Mitä se arkeologi miettii, joka ne listat joskus löytää?

Otin lankkuhaasteen, kyykkyhaasteen, juoksuhaasteen. Pisimmät portaat jätekasan alta huipulle. Tuhtia symboliikkaa! Eikö tässä elämässä ole haastetta riittävästi? Eikö riittävästi numeroita, tiedettävää, mitattavaa?

Miksi tärkein mitta on navasta selän kautta takaisin napaan?

Ja aina löytyi, jokaiselle iälle, jokaiseen vaiheeseen jostain se toinen nainen, joka sanoi, huomautti, vihjasi, katsoi paljonpuhuvasti. Todensi nämä tiedot naiseudesta ja elämästä. Kaikille se löytyy, ja useampi. 

Laskin muoviset läpykät kaikkien ranteissa, pyöreät, kaitaiset, mustat ja värikkäät. Anturit sydänten ympärillä. Unisormukset ja sovellukset. REM-rytmi ja palautumisajat. Lääkärikäynnille valmiit kotianalyysit.

Kokouksessa, junassa, kauppajonossa mietin näiden tuntemattomien pätevien yksityisiä katseita ruuduillansa illalla. Lukemassa askeleita, palanutta rasvaa, kuljettuja kilometrejä syherönä sinivalossa. Vapaaehtoisesti pantarangaistustaan lusimassa.

Mitä, jos et mittaisi itsessäsi mitään? Millainen silloin olisit? Mahtuisitko tähän maailmaan? Maailmaasi. Siinä vasta olisikin kesäkuntoa!

Dirty Dancing ja muut ihanat – Aikakoneella teinitunteisiin

Kuopuksella oli pääsiäislomalla elokuvatoive. Hän halusi nähdä Dirty Dancing -leffan. Suostuin viipymättä, tietenkin! Kyseessä on teiniaikojeni kenties pakahduttavin elokuva, enkä ole sen koommin nähnyt sitä.

Dirty Dancing on ilmestynyt 1987, jolloin minä olin 11-vuotias. En ihan varmuudella ole saanut katsoa sitä silloin, eikä meillä toki ollut omia videoitakaan, vain jättimäinen MovieBox-laite, jonka sai vuokrata videovuokraamosta elokuvien katseluun. Saimme kotosalla katsella lähinnä BBC:n eläinfilmejä, mutta aika pian yläkouluikäisenä olen sen kyllä nähnyt. En muista miten ja missä, mutta kuitenkin. Tämä oli elokuva, joka ehdottomasti kaikkien piti nähdä. Ja tuohon aikaan kaikki näkivätkin pitkälti samat leffat, koska ei niitä ollut tarjolla montaakaan yhtä aikaa.

Hyvin upposi elokuva edelleen. Tietysti se herätti nyt 42-vuotiaana monia varsin erilaisia oloja kuin silloin lapsena, mutta tavoitti samaakin. Mikä lienee siinä meneekin niin ytimiin asti? Jotenkin se onnistuu täydellisesti kuvittamaan isoja, ihon alla pullistelevia, rakkaudennälän ja – hih – teinimäisen kokemattomien ja punastuttavien seksimielikuvien tunteita. Kesäpaikan työntekjöiden salatanssipaikan tunnelma oli höyryävän kuuma! Ihanaa tanssia läpi leffan.

Ja Patrick Swayzen paljas selkä, josta voi lukea lihaksiston…

dirty dancing
Kuva: Skiddle.com

Hassua, miten moni kohta juonesta oli päässyt jo unohtumaan kokonaan, mutta jotkin ikoniset kuvat eivät ollenkaan. Muistin tunnelman täysin ja se nipisteli vatsanpohjassa samalla tavalla kuin joskus silloin. Ja uuh, miten tulikuuma Johnny olikaan mustassa hihattomassaan ja farkuissaan, edelleen!

On tietysti yksi eeppististä eeppisin kohta. Sen vedessä valkoisessa uikkarissa nostelun lisäksi se oikea nosto ihan elokuvan lopussa. Se kyllä toimii, vaikka sitä osaa odottaa.

Kun Johnny, kaikki vääryydet ensin oikaistuaan, nappaa Babyn tanssilattialla käsivarsiensa varaan korkeaan nostoon, pillahdin vähän itsellenikin yllätykseksi poruun. Oli tunnetta! Sieltä se itkahdus matkasi, aikakoneella teinivuosista.

Nämä ovat hauskoja hetkiä, joissa jotakin menneestä aktivoituu sisuksissa yllättäen. Tunne vilahtaa tajun edelle. Siinä ne olivat: rakastumiset Kukonnotkon musiikkileirillä, valkoiset farkut niillä rikkaampien perheiden tytöillä, pehmennyskiharat ja helmiäishuulipuna, diskot pimeässä kesäyössä ladon puun tuoksussa. Siellä ne ovat, varastoituneena. Nuoren ihmisen väkevä, aloittelevan itsenäinen elämä kaikesta kotona tapahtuvasta piittaamatta. Ulko-oven ulkopuolinen oma maailma ja suhteiden verkosto. Ei mitään tietoa siitä, mitä elämässä vielä tulisi vastaan, mutta kaikki oli auki ja kaikki oli todellakin mahdollista. Aika liikkistä ja aika ihanaa!

Me lauloimme tyttäreni kanssa biisit täysillä mukana. Erityisesti sen hauskan kohdan: Come here, loverboy!

Seuraavaksi tuntui asianmukaiselta jatkaa muistojen teillä Julia Robertsin seuraan, Pretty Womanin äärelle. Toimi sekin, ja ah mitä pukumeininkiä! Ei se ihan näihin päiviin siirtyisi se löysistä puvunhousuista tehty punainen ja polvimittainen shortsipuku, mutta oli siellä paljon sellaistakin, joka taas on tehnyt paluun, kuten scrunchiet Julian kiharapilvessä. Ja mitä kiharapilviä!

Muistin sen ajan omat tyyli-ihmeeni: olkatopatun, vihreän ja liian löysän bleiserin ja ison, mustan, pitsisomisteisen klipsirusetin permanentatussa tukassa – korkealla ja kuohkealla etuheitolla, tietenkin.

Mietin elokuvan äärellä Richard Geren lumovoimaa. Se meni minulta teininä ihan ohi. Ihmettelin, miten kukaan sellaista harmaatukkaista setää kuolaisi, mutta salaisuus valkeni minulle näin viiveellä. Hänet oli selvästi sijoitettu sinne enemmän näin äitiä kuin silloista tytärtä ajatellen! Aikamoinen harmaapukuhurmuri, vaikka vähän mulkkukin paikkapaikoin. Hän vaikutti silloin ekaa kertaa elokuvaa katsellessani kuusikymppiseltä (eli lähes kuolleelta jo), ja osoittautui nyt 41-vuotiaaksi. Köh.

Ja taas lauloimme kuopuksen kanssa mukana, nyt Roxettea ja Roy Orbisonia. Toimi!

On kai pakko katsoa seuraavaksi Breakfast Clubkin, kun nyt tähän nostalgiavyöryyn päästiin!

Onko sulla vastaavia aikakone-elokuvia?

Ilmaisten kirjainten salaisuus – luovuutta näkyvyyttä vastaan?

Olen viimeaikoina pohdiskellut pitkästä aikaa ilmaisen työn kysymystä. Tilanne aktualisoitui erään pyynnön myötä.

Sain tovi sitten pitkästä aikaa sähköpostiini pyynnön kirjoittaa lehtijuttu ilmaiseksi. Kyse oli ihan hyvän mittaisesta artikkelista. Aihe oli minua kiinnostava ja tärkeä. Kohderyhmäkin oli tärkeä. Pyyntö esitettiin aivan ystävällisesti, vaikka vähän ehkä viekkaastikin, vetoamalla lasten pahoinvointiin.

Nollapyyntö vitutti. Kyse on leipätyöstäni, jota teen yksin yrittäjänä. Tykkään kirjoittamisesta paljon, mutten todellakaan kieriskele rahassa niin, että voisin harrastaa juttujen kirjoittelua ilman ansaintaa.

Jäin miettimään keneltä itse ilkeäisin pyytää vastaavalla summalla ilmaista työtä. Voisinko pyytää esimerkiksi kampaajaystävältäni neljä ilmaista hiustenleikkausta väreineen? Hierojaystävältäni lukuisia ilmaisia kehonhuoltokertoja? Voisinko piirrättää jotakin kivaa arkkitehtituttavallani, hoidattaa vaivani lääkärikaverillani tai ompeluttaa artesaaniystävälläni ilmaisia asioita ihan vain pyytämällä? Koska he pitävät työstään? En kehtaisi mitenkään.

Minulle tarjottiin jutun kirjoittamisesta sitä kuuluisaa näkyvyyttä. Siinä vain piilee parikin pulmaa. Ilmeisin on se vanha viisaus, ettei näkyvyydellä voi maksaa vaikkapa veroja ja vakuutuksia. Lehti oli myös levikiltään sellainen, että saisin jutustani saman verran, jos vaikka enemmänkin, näkyvyyttä vaikkapa täällä blogissani tai muissa someissani.

Lisätäkyksi tarjottiin sitä, että olisin saanut mainostaa kirjojani. Se onkin julkaisemisten jälkeen ollut täkynä useammassa paikassa. Tietysti minusta onkin ihanaa, jos saan mainostaa kirjojani, mutta tarvitsijan tietämys sen taloudellisesta kannattavuudesta on usein melkoisesti metsässä.

Saan täysihintaisesta myydystä kirjastani itselleni keskimäärin 2-3 euroa / kpl. Siitä tietysti verot vielä pois. Kirjanmyynti ei siis ole mikään valtava tulonlähde. Jos mainostan kirjaani pienilevikkisessä lehdessä, saan sieltä ehkä hyvässäkin lykyssä 10 uutta tilausta. Ja vaikka jostain syystä saisin yhtäkkiä 100, jäisi ilmaisen lehtijutun taksa silti hirmuisesti alhaisemmaksi kuin normaalipalkkioni. Logiikka siis pettää pahasti.

Ilmainen työ ei ole ihan yksiselitteinen juttu. Kirjoitan esimerkiksi tätä blogia ilmaiseksi, eikä aina ole ihan selvärajaista onko tämä enemmän työtä vai harrastusta. Harrastusta siinä mielessä, että en saa suoranaista palkkaa, ja siinäkin, että naputtelen tänne mitä mielessä milloinkin liikkuu. Työn puolelle se lipsahtaa taas siinä mielessä, että kirjoittavana freelancerina kaikenlainen oman osaamisen ja omien ajatusten näkyväksi tekeminen on käyntikortti. Olen saanut tämän blogin ansiosta moniakin tosi kivoja ja mielenkiintoisia palkallisia töitä. Rajanvetokysymyksiä siis. Kun kirjoitan täällä, teen sen kokonaan omilla ehdoillani, ja tässä piilee ilmaispyytämisen ero: on ihan eri asia päättää itse käyttää aikaansa ammatinharjoittamiseen ilman tuloja, kuin pyytää sitä toiselta.

Takaisin tuohon pyyntöön. Halusin käydä reilun neuvottelun juttua halunneen tahon kanssa. Totesin, etten voi  yksin yrittäjänä tehdä leipätyötäni ilmaiseksi ja kerroin, mitä pyydetyn kokoinen juttu maksaa normaalitaksoillani. Se oli liikaa. Tilaaja kysyi millä hinnalla suostuisin alimmillani tekemään työn, jos voisin käyttää minulla jo olevia valmiita pohjia. Kesti tovi tajuta, mitä tällä edes tarkoitettiin.

Selitin, ettei minulla ole valmiita pohjia. Ettei sellaisia mitenkään voisi olla. Jokainen lehtijuttu tarvitsee omat kirjaimensa. Täsmälleen yhtä monta uutta näppiksen painallusta. En voi myydä aiemmin kirjoittamiani tekstejä uudelleen leikkailtuna ja liimailtuna, koska kukin ostaja omistaa tekemäni valmiit työt. Vaikka olisin kirjoittanut samasta aihepiiristä aiemmin, juttu olisi silti aina uusi juttu.

Jäin miettimään, että työni olisi kyllä tuntuvasti helpompaa, jos voisin kirjoitella valmiita runkoja ja laitella niitä menemään uusina. Olen kirjoittanut parikymmentä vuotta, noin 100+ juttua vuodessa. Olisi pohjia käytettäväksi! Tuskin tarvitsisi uutta enää naputtaakaan. Mutta ei se mene niin.

Hyvin harvoissa luovissa töissä voi rakentaa aiemmalle pohjalle. Mieti vaikka säveltäjää, joka nappaa kertsin jostakin hitistään seuraavaan biisiin. Myös sirkustaiteilija joutuu kiipeämään köyteensä joka kerta voimiaan ja taitojaan käyttäen, vaikka olisikin tehnyt sen toisessa esityksessä samoilla käsillä ja jaloilla.

Pyytäjä vastasi, aivan ystävällisesti tietenkin, että voisin saada vielä tuntuvasti suuremmasta artikkelista enimmillään 160 euroa. Kauppoja ei mitenkään sillä hinnalla voinut syntyä. 160 euroa miinus noin puolet veroja ja muita yrittäjän kustannuksia on sellainen summa, jolla ei kertakaikkiaan voi tehdä juttuun tarvittavaa tuntimäärää mitenkään ajatellen. Jos käyttäisin näppäimistöaikani tämän jutun kirjoittamiseen, en voisi kirjoittaa sitä toista tilattua samanmittaista, josta saisin jotakin 500-900 euron välistä.

Pyytää saa tietysti aina. Olen aikuinen ja tiedän omat rajani. Pyytääkin voi kuitenkin monella tavalla. Minusta olisi esimerkiksi ollut ihan ok, jos kysyjä olisi heti ensimmäisessä viestissään todennut, että heillä on hyvin pieni budjetti, mutta voisivat maksaa jutusta esimerkiksi 100 euroa. Viestissä olisi ollut aivan erilainen arvostuksen maku. Olisi lähdetty siitä, että tehdystä työstä maksetaan edes jotakin

Kun kirjoitin saamastani viestistä Facebookissa, moni luovaa työtä tekevä tuttuni kertoi samaa. Kävi ilmi, että esimerkiksi kokonaisia suunniteltuja keittiöitä pyydetään näkyvyyttä vastaan!

Kirjojen maailmassakin tulee vastaan samanlaisia pyyntöjä. Olen toisinaan saanut esimerkiksi pyyntöjä jakaa kirjoittamiani tietokirjoja ilmaiseksi, joskus pienemmälle ja joskus isommalle joukolle. On ehdotettu esimerkiksi, että lähettäisin kirjan Suomen kaikille päihdehoitolaitoksille, koska se olisi hyväksi.  (Huom! ehdottaja ei millään tavalla edustanut ko. laitoksia. Monet päihdehoitolaitokset ovat ostaneet kirjojani käyttöönsä, ja siitä heille tietysti suuri kiitos!). Lähettäisin ilolla, jos voisin. Minähän haluaisin tietysti, että jokainen lukisi tekeleeni. Todellisuudessa ei kuitenkaan ole mitään ”ilmaisia kirjoja”, edes kirjailijalle itselleen.

Jos lähettäisin kirjat vaikkapa 100 laitokseen, maksaisin jokaisesta kirjasta itse ensin kustantajalle. Yleinen käytäntö taitaa olla, että omia teoksiaan saa ostaa noin puoleen hintaan, eli voisin ostaa 30 e maksavan kirjani 15 eurolla / kpl. Maksaisin tuosta ilmaisesta lähetyksestä siis 1500 euroa ja postikulut päälle. Yksittäisiä kirjoja olisi mahdollista lähettää muutama, mutta isommassa mittakaavassa ei ainakaan minun tulotasollani millään.

Tekijänoikeuskappaleet ovat asia erikseen. Niitä kirjailija saa kustannussopimuksesta riippuen joitakin, ehkä parikymmentä, itselleen, mutta niistä ainakin minulla suurin osa menee heti kirjan teossa avustaneille ihmisille. Perheenjäsenet saavat myös minun kestämisestäni omat lämpimäisensä, mutta loput jakoon haluamani kirjani ostan itse omalla rahallani.

Rakastan yrittäjyyttä ja rakastan kirjoittamista, mutta näistä tilanteista en tykkää. Minua mietityttää, miksi kirjoittaminen ja muu luova työ katsotaan usein sellaiseksi, joka sujuu tekijältään ilman aikaa ja vaivaa. Kuten eräs tuttavani tuumi, kukaan tuskin ajattelisi, että voisi mennä hakemaan kaupasta ilmaiseksi elintarvikkeita ja todeta kauppiaalle, että kotona niitä on syömässä tärkeitä ihmisiä, eli näkyvyyttä on luvassa. Kai opettajatkin voisivat opettaa ilman palkkaa, koska luokassa on koko ajan näkyvyyttä tarjolla niin pirusti.

Onko sulla kokemusta vastaavista pyynnöistä?

Arvonta: Kosteusvaurioita-kirja tarjolla!

Pistetään pystyyn kirja-arvonta! Jaossa on esikoiseni Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta (Atena 2017), joka käsittelee ihmisten kokemuksia liikaa juovan vanhemman kanssa varttumisesta.

Kosteusvaurioita-kirjassa aiheina ovat kostean kodin vaikutukset mm. omaan vanhemmuuteen, pari- ja muihin ihmissuhteisiin, työssä jaksamiseen ja omanarvontuntoon. Mukana on myös paljon tarinoita siitä, millaisilla keinoilla ihmiset ovat päässeet sinuiksi vaikeuksiensa kanssa.

Kirja sopii sinulle, joka olet itse varttunut liikaa juovan vanhemman kanssa, tai joka olet parisuhteessa kosteikon kasvatin kanssa. Siitä ovat pitäneet paljon myös vanhemmat, jotka haluavat pohtia oman alkoholinkäyttönsä vaikutuksia perheessä. Kirja auttaa myös muita ymmärtämään läheistensä pehmeitä kohtia, ja se on pidetty teos myös päihdetyöntekijöiden keskuudessa, sekä lasten ja nuorten kanssa toimivien aikuisten parissa.

Arvontaan osallistuminen on helppoa:

Kerro minkälaisista alkoholiaiheista haluaisit kuulla Pullonpyörittäjä-podcastissani tai lukea täällä Kokovartalofiilis-blogissani. Voit ehdottaa myös mieleistä haastattelu- tai keskustelukumppania.

Osallistu kommentoimalla tähän postaukseen tai Facebookissa ja Instagramissa jakamani kuvan alla.

Arvonta on käynnissä 30.4. saakka. Otan määräajan päätyttyä yhteyttä voittajaan ja tuikkaan kirjan postiin (omistuskirjoituksella tai ilman, ihan voittajan halun mukaan).

Missä pyhä lymyää? Harmaakivikirkoissa ainakin.

Ystäväperheen lapsella oli konfirmaatiojuhla viikonloppuna. Kirkonmenoja vietettiin Janakkalan keskiaikaisessa harmaakivikirkossa. Istuessani penkkiin tajusin miten pitkästä aikaa niin tein. En ole uuttera kirkossakävijä, vaikka olenkin kyllä uuttera hengen ihminen. Olen istunut kirkossa viime aikoina lähinnä tuoreen gospel-kuoroharrastuksen ansiosta, ja se on ollut tosi kivaa, mutta tämä tällainen ihan tarkoituksenmukainen hartauden harjoittaminen on jäänyt tosi vähille.

Tuntuipa hyvältä olla siinä. Ihan rauhassa. Yhdessä ja erillisenä. Jotenkin ajatus seurakunnasta puhuttelee minua iän lisääntyessä koko ajan enemmän. Siinä on jotakin liikuttavaa ja koskettavaa, että kirkon seinien sisään kerääntyy näissä hetkissä joukko ystäviä, sukulaisia ja ventovieraita toivomaan toisilleen ja maailmalle hyvää.

Siellä, kovalla penkillä, kuunnellaan, katsellaan ja aistitaan jotakin arjen yläpuolista, silti jokapäiväistä, vaikeasti tavoitettavaa ja sanoiksi muutettavaa. Tässä nopeassa maailmassa harvinaisen huonosti tviitin mittaiseksi tiivistyvää. Siellä mietitään omia ja yhteisiä juttuja. Ihmisyyden juttuja. Niitä, joista ei kiireen keskellä yleensä saa havaituksi hahtuvaakaan. Niitä ISOJA juttuja.

Tuo hartauden harjoittaminen tuntuu vieraalta arkipuheelle. Kirkkohommeleista ei tule juuri juteltua. Ne tuntuvat niin henkilökohtaisilta. Paljastavilta. Niihin liittyy – minulla ainakin – sellainen leimaantumisenpelko, joka estää edes kokeilemasta. Kun joskus kauan sitten kokeilevaisin mielin juttelin jotakin näistä mietteistä, ensimmäinen kysymys oli saanko meikata, juoda tai katsoa telkkaria. Se siitä sitten.

Minun suhteeni näihin hommiin kasvoi vasta aikuisena. Olin lapsena ja nuorena aika vimmainen uskonnon ja uskon vihaaja ja ilkkujakin. Pidin hengellisten asioiden ajattelijoita tyhminä heti lähtökohtaisesti. Naiiveina ja lapsellisina. Ajattelin, että tämä oli kysymys, joka heti kättelyssä rajasi meiksi ja muiksi. Sellaisiksi muiksi, joiden juttuja siitä eespäin ei kannattanut edes käydä kuuntelemaan. Pidin hengellisiä juttuja kelailevia ihmisiä helpon tien hakijoina.

Olikin tosi vittumaista, kun sitten päälle parikymppisenä jouduin muuttamaan elämänkatsomustani täydellisesti. En olisi jaksanut enkä halunnut. Ei siinä mitään vaihtoehtoja kuitenkaan ollut. Tuli sen verran selkeä sana. Ajattelin tietysti ensin, että nyt tuli hulluus, mutta kyse olikin jostain vielä pelottavammasta. Keskustelut ovat jatkuneet nyt parikymmentä vuotta. Minkäpä minä sille mahdan.

Vasta paljon myöhemmin olen tajunnut, miten vähän helppoutta näihin ajatuksiin liittyy.  Miten paljon kysymyksiä tästä teemasta kumpuaakaan, kun käy kyselemään.  Hyvän, toivon, rakkauden, lämmön ja pyhän ajatuksista on pirun vaikeaa pitää kiinni kaiken arkisen mutapainin keskellä. Sitä kuitenkin rakastan, etten tajua kaikkea, ja ettei minun tarvitse olla kaikkein suurin. Sellainen kun käy tosi raskaaksi.

Viikonloppuna muistin taas, miten rakastan vanhoja kivikirkkoja, hyviä saarnoja (ei niitä huonoja ja unettavia rakasta kukaan), kauniita virsiä ja sitä, miten kaikki turha hönkiminen häviää hetkeksi noissa puitteissa. Sellaisia puitteita on tosi vähän tarjolla. On oikeastaan aika älyttömän siistiä, että pyhä vielä lymyää näissä hetkissä, vaikka aika ei ole sille kovin otollinen.