Arvonta: Kosteusvaurioita-kirja tarjolla!

Pistetään pystyyn kirja-arvonta! Jaossa on esikoiseni Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta (Atena 2017), joka käsittelee ihmisten kokemuksia liikaa juovan vanhemman kanssa varttumisesta.

Kosteusvaurioita-kirjassa aiheina ovat kostean kodin vaikutukset mm. omaan vanhemmuuteen, pari- ja muihin ihmissuhteisiin, työssä jaksamiseen ja omanarvontuntoon. Mukana on myös paljon tarinoita siitä, millaisilla keinoilla ihmiset ovat päässeet sinuiksi vaikeuksiensa kanssa.

Kirja sopii sinulle, joka olet itse varttunut liikaa juovan vanhemman kanssa, tai joka olet parisuhteessa kosteikon kasvatin kanssa. Siitä ovat pitäneet paljon myös vanhemmat, jotka haluavat pohtia oman alkoholinkäyttönsä vaikutuksia perheessä. Kirja auttaa myös muita ymmärtämään läheistensä pehmeitä kohtia, ja se on pidetty teos myös päihdetyöntekijöiden keskuudessa, sekä lasten ja nuorten kanssa toimivien aikuisten parissa.

Arvontaan osallistuminen on helppoa:

Kerro minkälaisista alkoholiaiheista haluaisit kuulla Pullonpyörittäjä-podcastissani tai lukea täällä Kokovartalofiilis-blogissani. Voit ehdottaa myös mieleistä haastattelu- tai keskustelukumppania.

Osallistu kommentoimalla tähän postaukseen tai Facebookissa ja Instagramissa jakamani kuvan alla.

Arvonta on käynnissä 30.4. saakka. Otan määräajan päätyttyä yhteyttä voittajaan ja tuikkaan kirjan postiin (omistuskirjoituksella tai ilman, ihan voittajan halun mukaan).

Mainokset

Missä pyhä lymyää? Harmaakivikirkoissa ainakin.

Ystäväperheen lapsella oli konfirmaatiojuhla viikonloppuna. Kirkonmenoja vietettiin Janakkalan keskiaikaisessa harmaakivikirkossa. Istuessani penkkiin tajusin miten pitkästä aikaa niin tein. En ole uuttera kirkossakävijä, vaikka olenkin kyllä uuttera hengen ihminen. Olen istunut kirkossa viime aikoina lähinnä tuoreen gospel-kuoroharrastuksen ansiosta, ja se on ollut tosi kivaa, mutta tämä tällainen ihan tarkoituksenmukainen hartauden harjoittaminen on jäänyt tosi vähille.

Tuntuipa hyvältä olla siinä. Ihan rauhassa. Yhdessä ja erillisenä. Jotenkin ajatus seurakunnasta puhuttelee minua iän lisääntyessä koko ajan enemmän. Siinä on jotakin liikuttavaa ja koskettavaa, että kirkon seinien sisään kerääntyy näissä hetkissä joukko ystäviä, sukulaisia ja ventovieraita toivomaan toisilleen ja maailmalle hyvää.

Siellä, kovalla penkillä, kuunnellaan, katsellaan ja aistitaan jotakin arjen yläpuolista, silti jokapäiväistä, vaikeasti tavoitettavaa ja sanoiksi muutettavaa. Tässä nopeassa maailmassa harvinaisen huonosti tviitin mittaiseksi tiivistyvää. Siellä mietitään omia ja yhteisiä juttuja. Ihmisyyden juttuja. Niitä, joista ei kiireen keskellä yleensä saa havaituksi hahtuvaakaan. Niitä ISOJA juttuja.

Tuo hartauden harjoittaminen tuntuu vieraalta arkipuheelle. Kirkkohommeleista ei tule juuri juteltua. Ne tuntuvat niin henkilökohtaisilta. Paljastavilta. Niihin liittyy – minulla ainakin – sellainen leimaantumisenpelko, joka estää edes kokeilemasta. Kun joskus kauan sitten kokeilevaisin mielin juttelin jotakin näistä mietteistä, ensimmäinen kysymys oli saanko meikata, juoda tai katsoa telkkaria. Se siitä sitten.

Minun suhteeni näihin hommiin kasvoi vasta aikuisena. Olin lapsena ja nuorena aika vimmainen uskonnon ja uskon vihaaja ja ilkkujakin. Pidin hengellisten asioiden ajattelijoita tyhminä heti lähtökohtaisesti. Naiiveina ja lapsellisina. Ajattelin, että tämä oli kysymys, joka heti kättelyssä rajasi meiksi ja muiksi. Sellaisiksi muiksi, joiden juttuja siitä eespäin ei kannattanut edes käydä kuuntelemaan. Pidin hengellisiä juttuja kelailevia ihmisiä helpon tien hakijoina.

Olikin tosi vittumaista, kun sitten päälle parikymppisenä jouduin muuttamaan elämänkatsomustani täydellisesti. En olisi jaksanut enkä halunnut. Ei siinä mitään vaihtoehtoja kuitenkaan ollut. Tuli sen verran selkeä sana. Ajattelin tietysti ensin, että nyt tuli hulluus, mutta kyse olikin jostain vielä pelottavammasta. Keskustelut ovat jatkuneet nyt parikymmentä vuotta. Minkäpä minä sille mahdan.

Vasta paljon myöhemmin olen tajunnut, miten vähän helppoutta näihin ajatuksiin liittyy.  Miten paljon kysymyksiä tästä teemasta kumpuaakaan, kun käy kyselemään.  Hyvän, toivon, rakkauden, lämmön ja pyhän ajatuksista on pirun vaikeaa pitää kiinni kaiken arkisen mutapainin keskellä. Sitä kuitenkin rakastan, etten tajua kaikkea, ja ettei minun tarvitse olla kaikkein suurin. Sellainen kun käy tosi raskaaksi.

Viikonloppuna muistin taas, miten rakastan vanhoja kivikirkkoja, hyviä saarnoja (ei niitä huonoja ja unettavia rakasta kukaan), kauniita virsiä ja sitä, miten kaikki turha hönkiminen häviää hetkeksi noissa puitteissa. Sellaisia puitteita on tosi vähän tarjolla. On oikeastaan aika älyttömän siistiä, että pyhä vielä lymyää näissä hetkissä, vaikka aika ei ole sille kovin otollinen.

”Irtarikimppu” ilahduttaa eniten

Päätin keskellä pimeintä talvea, että saan itseltäni kukkia läpi talven. Talvenkaatokimput ovatkin olleet yksi kivoimmista piristäjistä. Aloitin maltillisesti yhdellä kimpulla, mutta kevään edetessä olen laajentanut ahnaasti: nyt keittiössä on koko ajan ainakin yksi kimppu ja olohuoneessa usein kaksi. Kun kääntää päätään, näkee aina jotakin nättiä.

Tovi sitten satsasin superkimppuun. Valkkasin kaupungin parhaan kukkakaupan. Minusta se on, ihan ilman mitään sponsorisopimuksia, Kaisan Kukka torin laidalla. Kävelin sisään ja valitsin vitriinistä jokaisen sellaisen kukan, jota en ollut vielä koskaan nähnyt.

piikkikukka.jpg

Muistatteko lapsena, kun parasta oli ostaa vitosen sekalaiset karkkipussiksi? Minä kävin uimahallin kahviossa, koska siellä oli lasipurkkiriveissä kaikkein ihanimmat. Nyt perjantaiherkku voi hyvin olla tällainen. Kimppu maksoi 40 e ja kestää kuulemma lajiensa puolesta maljakossa tosi pitkään, kun muistaa välillä tarjota tuoretta vettä, uutta imupintaa ja mukaan saatua ravinnetta.

Älkääkä kysykö näiden nimiä. En minä vaan tiedä!

pallero.jpg

Vähän niin kuin tatuointia ottaessa minusta on järjettömän kivaa katsella käsityöläistä työssään (olen kai vähän outo, kun tykkään just siitä neulaamisvaiheesta melkein valmiita kuvia enemmän. Siksi mulla varmaan onkin kuusi, ja seuraava alati suunnitteilla.), on kukkakaupassa kivaa antaa osaajalle vapaat kädet ja katsoa mitä sieltä syntyy.

Hassua, miten paljon riemua kukat voivatkin tuottaa. Mielenterveyskimppu tämäkin. Kuvan ottamisen jälkeen noihin mollukkapäihin puhkesi odottamatta vielä pikkuinen kukkanen!

koralli

Offline-viikonloppu on rakkain luksukseni

Aloitin 1,5 kk sitten uuden tavan, joka on osoittautunut melkoiseksi ihanuudeksi – pelastukseksi suorastaan. Päätin nimittäin pyhittää viikonloput offlinelle, eli olla irti somesta ja muusta nettisuhaamisesta perjantai-illasta (tai mihin aikaan perjantaina työt lopetankin) maanantain aamuun asti.

Ei ollut helppoa laskeutua tällaiseen rytmiin. Kesti itse asiassa melkein kolme kuukautta, että onnistuin saamaan siitä oikean tavan ja olemaan kokonaiset viikonloput rauhassa poissa linjoilta. Suunnittelin ja yritin, mutta koukku olla läsnä kaikille, kaikkialla, kaiken aikaa oli kova.

Nyt homma sujuu jo mallikkaasti. Alan jo torstaina fiilistellä, että kohta on taas tauon paikka. Ja koska saan yrittäjänä itse määritellä työaikani, olen lisännyt pientä lisäluksusta jo valmiiksi autuaaseen tapaan. Nykyisin pyrin lopettamaan työt perjantaina mahdollisimman ajoissa, ja jos sattuu oikein hyvin, saan pidettyä koko perjantain vapaana. Niin ei voi missään tapauksessa tehdä joka viikko, jos haluan ruokaa pöytään (ja haluan), mutta yllättävän usein voi.

Oikein hyrisen tyytyväisyyttäni saadessani laittaa laitteet pois ja aloitettua offline-jakson. Se on merkillinen, välitön rauhan tunne. En ole tavattavissa. Palataan asiaan maanantaina. Ja yhtäkkiä käytössä on on valtava määrä tunteja ihan mihin vain!

Voin lueskella viikolla kertyneet lehdet alusta loppuun asti nautiskellen.

Voin uppoutua kirjaan seuraavaksi kahdeksi tunniksi.

Voin lähteä uimahallille vesijuoksemaan tai vaikka salille.

Voin tehdä pitkän kävelyn järven rannassa tai Aulangon metsässä.

Voin istuttaa loppumattoman määrän viljelyksiä (täällä on Pieni kauhukauppa -tunnelma jo ihan täpöllään).

Voin lähteä kirjastoon haahuilemaan tai (jos kukkaro suo) elää reunalla ja suunnata Kodin Terraan metsästämään vielä uutta istutettavaa (ja aina löytyy, and then some).

anemone.jpg
Ja tänä viikonloppuna pestään näemmä myös ikkunat!

On hassua, miten olikin päässyt unohtumaan, miten ihanaa on tehdä näitä juttuja kaikessa rauhassa, ilman aivosärinöitä. Olisi pystynyt noihin ennenkin tätä havahtumistani, mutta ei vain tullut tehdyksi. Melkoisen usein aika humahti skrollaillessa ja peukutellessa viikonloppuisin niin, että ohhoh, sehän onkin taas sunnuntai-ilta!

Some-kohtuuden pitäminen on minulle hankalaa, koska nautin kovasti myös yhteisestä jakamisesta ja höpöttelystä. Siksi tämä järjestely on ihan nappi. Mitään ihan ihmeellistä ei viikonlopun aikana ehdi linjoilla tapahtua, ja maanantaina on kiva kurkata jengin kuulumiset.

dahlia.jpg

Olen sorvannut omia sääntöjäni niin, että on ok lukea nettilehteä tai tarkistaa Googlesta miten tämä tai tuo kasvi pitikään istuttaa, jos on ns. tilanne päällä. Pyrin kuitenkin välttämään tietokoneen avaamista kokonaan, ja someille ja kaikenlaisille kommenttiraidoille on tiukka nollatoleranssi. Sen pitäminen on helppoa, kun siirtää pikakuvakkeet joko kokonaan pois kännykän näytöltä tai pois ensimmäiseltä näkymältä.

Tästä tavasta en laske irti, nyt kun olen sen makuun päässyt. Olen alkuviikosta nykyisin ihan eri tavalla levännyt ja palautunut tyyppi.

Suosittelen!

Saavatko lapsen kaverit jäädä yöksi?

”Onko noiden pakko olla aina just meillä yötä?”

Tykkäävätkö lapsesi kaverit jäädä teille yöksi? Ärsyttääkö se silloin, kun väsyttää rankan viikon jälkeen? Haluaisin tarjoilla siihen taas kosteusvaurionäkökulman. Tarkoitan tällä vinkkeliä, joka ottaa huomioon ne lapset, jotka kasvavat ongelmallisesti alkoholia käyttävien vanhempien kanssa.

Yökyläily ei vaikuta kovin eksoottiselta jutulta. Sitähän lapset tekevät eri-ikäisinä. No big deal.  Se voi kuitenkin olla jotakin itselle ihan mahdotonta. Se, että jonkun kotiin saa tulla tai omaan kutsua kavereita on ihan erikoista monelle nuorelle. Jos kotona juodaan liikaa, tippuvat kaverien kutsumiset pois erittäin nopeasti.

Kuka haluaa kavereidensa näkevän tahmeat lattiat tai sammuneen vanhemman, tai vaikka vähemmän raflaavasti ärsyttävän sössöttävän humalajuttelijan, joka ”on vain hauska ja rento viiniä juotuaan”? Sellaisen, joka rentona kaveeraa ja tarjoaa kaljat? Saatika sitten, jos kotona on henkisesti tai fyysisesti aggressiivinen äiti tai isä. Kosteissa kodeissa on muita enemmän väkivaltaa, joka voi luonteeltaan olla henkistä, fyysistä, seksuaalista tai sosiaalista.

Sellaista ei halua näyttää toiselle kukaan. Ei yksikään teini. Ei ensimmäinenkään. Sellainen hävettää niin, että naama meinaa irrota.

Yökyläilyä ei harrasteta niissä kodeissa, joissa ei ole omankaan väen hyvä nukkua.

Ihan sama kuin taannoisen ruokajutun kohdalla totesin: ole sinä se vanhempi, jonka kotiin voi aina tulla yöksi. Jonka kotona voi nukkua vaikka ne viikonlopun molemmatkin yöt, tai tulla ”liian myöhään” ja ”epäsopivaan” hetkeenkin. Vaikka se tuntuisi välillä työläältä. Sen vanhempiensa juomisesta kärsivän lapsen jokainen yö voi nimittäin olla työläämpi, kuin moni osaa kuvitellakaan.

Kosteusvaurioita-kirjan kirjoittamisen ajalta mieleeni on jäänyt erityisesti yksi kirje, jossa kirjoittaja kertoi kuinka hankalaa oli, kun oli viimein saanut yökyläpaikan kaverilta, mutta vanhemmat halusivat, että lapsi ”käy kotona” kahden yön välissä. Tämä lapsi istui rappukäytävässä pitkän aikaa olemassa poissa jaloista, muka siellä kotonaan, koska tiesi, ettei kotiin voi todellakaan mennä, ja kömpi sitten takaisin kylään.

Entä, jos ei tarvitsisi ”käydä kotona”, jos kotona ei ole hyvä käydä? Jos olemiselle ei olisi tällaisia lapselle tosi hankalia ehtoja?

Entä, jos välillä saisi nukkua kokonaisen yön jännittämättä ja kömpiä sitten syömään aamiaista? Että olisi aamiaista!

Mitään sirkushuveja ei tarvitse tiedossa olla. Ei tarvitse olla ihmeellisiä ruokia ja cheddarjauheella maustettuja iltapopcorneja. Kotia ei myöskään tarvitse puunata väsyneenä paraatikuntoon.

Petaa vieraspatja tai anna viltti sohvalle. Ei se sen ihmeempiä vaadi. Talo voi elää ihan omilla tavoillaan yövieraasta huolimatta. Se on todennäköisesti rauhan tyyssija lähtöpaikkaan verrattuna.

Meillä on teinien kanssa puhuttu siitä, että aina voi tulla, kun tarvis on. Ja aina lähden vaikka hakemaan autollakin, jos sellaista tarvitaan. Se on matalan kynnyksen auttamista, johon jokainen tasapainoinen ja aikuinen aikuinen pystyy.

Jos yökyläilijä tulee kotiisi selkeästi pahasta paikasta, pidä malttisi. Öiseen aikaan ei tarvitse käydä kaikkein vaikeimpia keskusteluja. Niiden aika on myöhemmin. Anna lapsen, minkä hyvänsä ikäisen, nukkua kaikessa rauhassa.

Ole se aikuinen.

 

Täytyykö teinin kaveritkin ruokkia?

Huh, meillä on ruoka-aikaan kolme teiniä kylässä. Pitääkö ne kaikki ruokkia?

Onko tuttu viikonloppumiete? Aika paljon näitä pohditaan kaveripiirissäni kyllä viikollakin. Tupa on täynnä ja eteisen tennarivuori kohoaa. Moni vanhempi tuskittelee lasten vieraiden kohdalla oikeaa toimintatapaa. Miten pitää toimia, jos oman lapsen kaveriporukka on kylässä ruoka-aikaan? Voiko vain omat kersat huhuilla pöytään? Entä jos ei ole tarpeeksi ruokaa tai on tehnyt jotain nopsaa einesmättöä?

Kysymykseen siitä, pitääkö toistenkin mukelot ruokkia, on minusta tosi helppo vastaus: ei tarvitse, mutta saatat tehdä valtavan palveluksen, jos ruokit. Avaan tässä blogitekstissä ajatusta kosteusvaurionäkökulmasta. Tarkoitan tällä vinkkeliä, joka ottaa huomioon ne lapset, jotka kasvavat ongelmallisesti alkoholia käyttävien vanhempien kanssa.

On nimittäin melkoinen tilastollinen todennäköisyys, että ainakin yhdet eteiseen ilmestyvistä isoista teinitennareista kuuluvat sellaiselle nuorelle. Siitä lisää hiukan tuonnempana.

Jos kutsut ruokapöytään lapsesi kaverin/kaverit, voi olla, että pöytään istuva nuori saa ensimmäisen kunnollisen  lämpimän aterian pitkiin aikoihin. Hän saattaa kyllä saada päivän ainoan ateriansa koulussa, mutta viikonloppuisin pärjäilee millä milloinkin. Voi myös olla, ettei kukaan aikuinen ole kysellyt häneltä kuulumisia  ikiaikoihin. Ja niinkin, ettei hän ole kuukausiin tai vuosiin tuntenut itseään tervetulleeksi minnekään.

Kutsumalla tällainen nuori syömään perheen kanssa saman pöydän ääreen on mahdollista olla se tyyppi, jonka kanssa toinen voi viettää palasen ihan tavallista, leppoisaa ruokahetkeä juuri tänään. Sellaisen hetken arvoa ei voi edes alkaa tajuta ihminen, joka ei ole lapsuudessaan kokenut kosteita oloja, mutta ei tarvitsekaan. Pelkkä ”syömään!” riittää.

Voi olla, että vanhempaa hävettää, jos pöytään on juuri kavereiden kylässä notkumisen päivänä tulossa jotakin vähemmän ravinnerikasta ja fancya. Älä huoli. Se, että pöydässä ylipäätään on ruokaa ja sitä syödään yhdessä koko perheellä, voi olla nuorelle ihan eksoottinen kokemus. Se on ihana hetki, vaikka tämä on ihan tavallinen torstai ja kaikki ovat vähän väsyneitä.

Ehkä ruokaa on varattuna liian vähän? Jos se jaetaan nälkäisten teinien kesken, kaikille jää kiusallinen kökkäre. Eipä hätiä. Valitse toimintatapa tästä:

  • Kipaise nopsa täydennysreissu lähikauppaan tekemättä siitä numeroa.
  • Kyhää nopea salaatti kylkeen.
  • Vaihda suunnitelmaa ja tilaa pino pitsoja. Syökää ne silti kaikki yhdessä pöydän ääressä.
  • Loihdi lämpimiä voileipiä, iso munakas tai keitä kattilallinen puuroa. Tämä ei ole mikään hienostelulaji.
  • Kerro, että ruokaa on vähän niukasti, mutta se saadaan kyllä riittämään, kun jatketaan leivällä ja hedelmällä.
  • Tuumaa ääneen, että ruokaa ei tällä kertaa valitettavasti riitä koko komppanialle, mutta vieraat voivat tehdä itselleen voileipää tai muuta välkkäpalaa ja tulla silti samaan pöytään syömään.

Jokainen näistä vaihtoehdoista on minusta parempi kuin se, ettei vierailla oleville nuorille tarjoa mahdollisuutta ruokaan. Ensiksi toki siksi, että se on ystävällistä ja kohteliasta. On kiva ottaa välillä kontaktia ja tuntumaa lapsen kavereihin. On myös oman nuoren kannalta olennaista, että oma koti on vastaanottavainen ja kaverit tuntevat siellä olevansa tervetulleita. Vanhempana omien mukeloiden kaveripiiriä kannattaa pitää isossa arvossa ja hyvänä. Sen tietää vähintäänkin jokainen joskus yksinäisyydestä kärsinyt. Toinen syy on se, että ulkopuolinen ei voi mitenkään tietää, onko kylässä oleva nuori saanut lämmintä ruokaa tai edes niitä voileipiä aikuisen laittamana viimeksi viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia sitten.

Tosi harva teini, vaikka kovasti nälissäänkin, kehtaa pyytää ruokaa. Lapsi, joka on kasvanut kosteissa oloissa, pyytää todennäköisesti sitäkin harvemmin.

On helppo ajatella, että oman lapsen kaveripiirissä ei kosteikon kasvatteja ole. On ehkä kiva asuinalue, kalliita harrastuksia ja siistit vaatteet. On työssäkäyvät, kivan oloiset vanhemmat ja kaksi autoa. Guess again. Lapsen kurjat kotiolot harvoin näkyvät lainkaan ulospäin. On ihan turha ajatella, että vanhempien päihdeongelma tuottaisi pelkästään ryysyläiskuvastoa. Lapset ovat myös pienestä pitäen todella taitavia piilottamaan hankaluutensa. Tuskin kukaan haluaa, varsinkaan kavereidensa silmissä, saati heidän vanhempiensa edessä, antaa viitettäkään kodin vaikeuksista. Lapsi suojelee vanhempiaan viimeiseen asti, ja sitten vielä sen jälkeenkin.

Jos kurkistettaisiin jokaiseen suomalaiseen luokkahuoneeseen, kustakin löytyisi lapsia, joiden kotona juodaan liikaa. Tilastotietoa on vaikea kerätä, mutta Lasisen lapsuuden mukaan tiedetään, että joka neljäs on kokenut lapsuudessaan haittoja läheisen juomisesta. THL:n tilaston mukaan Suomessa on ainakin 65 – 75 000 sellaista lasta, joiden jompikumpi tai molemmat vanhemmat käyttävät niin paljon päihteitä, että siitä on syntynyt jo viranomaisen rekisterimerkintä. Ja siinä lukemassa näkyy vain pikkuinen jäävuorenhuippu, sillä valtava osa perheissä tapahtuvasta liikajuomisesta jää kokonaan katveeseen. Lapsi itse ja perheen läheiset pitävät tilanteen tehokkaasti salassa häpeän vuoksi.

Aika paljon voi siis tulla huomaamattaankin tehneeksi hyvää, jos ruokkii teinin kaverit silloin, kun he sattuvat ruoka-aikaan kylään (ja uskokaa kun sanon, ettei ajoituskaan välttämättä ole laisinkaan sattumaa…).

Ruokapöydässä ei muuten tarvitse varautua käymään keskusteluja kodin ongelmista.  Anna mieluummin nuoren viettää hetki hengähdystaukoa elämästään. Anna hänen nauttia hetki ihan tavallisesta perhe-elämästä kaikkinen arkisine touhuineen.

Teini, jonka kotona on päihdepulmia, ei kaipaile mitään kiiltävää ja kristallinhohtoista eikä odota sinulta supervanhemmuutta. Ihan tuikitavallinen, vakaa ja turvallinen aikuisuus riittää. Rajat ja rakkaus. Ei hän todennäköisesti edes halua, että kukaan aavistaa mitään hänen huolistaan. Juttele siis niitä näitä. Kerro vaikka päiväsi kulusta ja kysy nuorten päivästä.

Ole se aikuinen, joka kysyy, mitä koulussa tänään puuhattiin. Olet ehkä ainut, joka tekee niin.

Tiedetään, että yksikin hyvä aikuinen on käänteentekevä apu hankalassa paikassa olevalle nuorelle. Ole se.

 

Saako itselle ostaa kukkia?- Talvenkarkoitukimput kunniaan

Mihin tämä maaliskuukin oikein luulee laukkaavansa? Kevät etenee hirmuista kyytiä, ja se on sinänsä ihana, mutta minusta ainakin on tuntunut tammikuusta asti siltä, etten ihan pysy kyydissä. Viikot ja kuukaudet vain viilettävät ohi joka puolelle sätkiessäni.

Yksi erinomainen puoli ajan nopeassa kulussa on ehdottomasti. En ole ehtinyt kokea isompaa synkistymistä talven keskellä. Huomaan, että talvikauden sietäminen on minulle vuosi vuodelta epämieluisampaa hommaa. En ole talviliikuntalajien ystävä, joten en saa vaikkapa hyvistä hiihtokeleistä minkään valtakunnan innostusta, inhoan kylmää ja ihan erityisesti vihaan liukastelua. Tänä vuonna päästiin näköjään pitkälle kevättalveen näin vain, suitsait.

Minulla on kyllä ollut käytössä ihan konkreettisia keinojakin synkkyyden ennaltaehkäisemiseksi. Joinakin vuosina olen laskenut kirkasvalolampun varaan, mutta se on sittemmin jäänyt pois. En melkein milloinkaan muista ottaa lamppua aamulla käyttöön, ja jos muistankin, kirkas valo tuntuu migreeniherkissä silmissäni ikävältä. Ja koska usein olen kaikkein tuotteliain aamukahvini äärellä ja antaudun ilolla flown valtaan useammaksi tunniksi, olen välillä reippaasti yliannostellut kirkkautta ja sitten nukkunut yöllä kehnosti.

Kauneus on paljon tehokkaampi ase minulle.

Huulipuna toimii tietysti aina, mutta yksi parhaista kauneuskeinoista on ollut maljakkokukkien uuttera hommaaminen. Niiden suhteen olen kokenut varsinaisen herätyksen tänä vuonna. Olen hankkinut talvenkarkoituskimppuja enemmän kuin koskaan. Aina kun edellinen kimppu on osoittanut lakastumisen merkkejä, olen hommannut uuden. Olen suosinut ruokakauppareissulla edullisia parin euron tulppaani- ja neilikkakimppuja ja toisinaan sitten panostanut kukkakaupan ihanuuksiin.

asterit.jpg

Olen hokannut sellaisenkin homman ekaa kertaa, että kukkamaljakoita voi olla useammassa huoneessa yhtä aikaa. En tiedä miksi tämä on tuntunut aikaisemmin ihan ylettömältä elostelulta. Järkiperusteita ei juuri ole. Leikkokukkia saa melkein naurettavan halvalla, joten suuri taloudellinen satsaus ei ole kyseessä. Ehkä tämä on jokin protestanttinen vaatimattomuusajatus. Että hyvä on, voit saada vähän kauneutta, mutta varokin saamasta sitä liikaa! Hiiteen sellaiset!

Niinpä tässä sohvalla naputellessani näen kokonaista kolme samaan aikaan: oikealla puolellani kurottavat valkoiset liljat, edessäni syvän punaisista jaloleinikeistä ja valkoisista neilikoista koostuva kimppu ja vasemmalla, keittiössä, kolmivärinen krysanteemikimppu. Meille tulevat vieraatkin ovat huokailleet jo ovelta, että ”tuoksuupa ihanalta!”.

Myös viherkasveja löytyy kotoa nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olen suorastaan täyttänyt ikkunalaudat niillä. Jotenkin se tuntuu superkivalta, kun on elävää, vehreää ja vähän kesästä muistuttavaa silmissä koko ajan. Ihan älyttömän helppo ja yksinkertainen keino piristää mieltä. Kaikkein kustannustehokkaimmaksi kasviksi on osoittautunut neilikka. Kimppu maksaa n. 5 e ja kestää pari-kolme viikkoa ihan iskussa. Sellaisen satsauksen voi useimmiten tehdä oman jaksamisen parantamiseksi vähän tiukemmassakin tilanteessa.

jaloleinikit.jpg

Joku tuttavani huokaisi kerran, ettei koskaan osta itselleen kukkia, koska se tuntuu jotenkin väärältä. Pois sellaiset mietteet! Kukahan sellaisetkin ajatukset on päähän kylvänyt? Mikä olisi oleellisempaa kuin omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta huolehtiminen? Sehän säteilee joka suuntaan. Jos on itselleen hyvä, vaikka sitten tällaisella pikkuisella ja edullisellakin keinoilla, jaksaa olla hyvä muillekin. Eikä kukkiin edes tarvita mitään syvällisempää syytä. Ne ovat kivoja ja kauniita ja that’s it! Ja lisäksi osaavan kukkakauppiaan kädentyötä on upea seurata!

On ihan turha odotella, että kukkia toisi joku muu, kun ne voi hakea justiinsa nyt vaikka ruokaostosten lomassa itselleen. Haastankin just sut hommaamaan täksi viikonlopuksi ainakin yhden kimpullisen kauneutta kotiin! Jos olet ihan villillä tuulella, hommaa kaksi kerralla. Ihan pokkana vaan. Ohhoh mitä menoa!

Kukkakimppu on myös minusta kaikkein paras tuliainen, jos vastaanottavalla taholla ei ole allergioita. Tällaisella kimpulla ilahdutin pari päivää sitten vauvan saaneita kavereitani. Katsokaa noita jaloleinikkejä steroideilla!

kimppu.jpg

Päivittelin muuten blogia vähän keväisemmälle tolalle myös. Se sai uutta väriä ja lisäsin tuonne oikealle sivupalkkiin oman paikan Pullonpyörittäjä-podcastille. Sieltä pääsee nyt linkillä suoraan kaikki jaksot sisältäville sivuille ja podcastin sometileillekin. Jaksoja on tullut jo 11. Aikamoista! Jos et ole vielä käynyt kuulolla, niin kokeile ihmeellä. Uusi jakso ilmestyy aina keskiviikkoisin ja aiheena on alkoholi lasissa ja kulttuurissa.