Isänpäivä – Millaisia isiä seuraavissa polvissa siintää?

Vietin viime viikolla varsin liikkuvaista Ehkäisevän päihdetyön viikkoa. Sain ensin olla kahden yön reissulla Iisalmessa ja sitten vielä Helsingissä osallistumassa nuorten BuenoTalkiin (löytyy täältä, jos haluat katsella). Siinä oli samalle viikolle työn sarkaa, sillä jätin myös kirjan käsikirjoituksen ja tein useamman ison lehtiartikkelin, mutta onneksi pitkillä junamatkoilla on minusta ylivertaisesti kivointa kirjoittaa ja helpointa keskittyä.

Olipa mielekkäitä, koskettavia ja hienoja tapaamisia viikko pullollaan!

Iisalmen keikalla puhuin soteammattilaisille parituntisen verran siitä, miten lapsuuden kokemukset liikaa juovien vanhempien kanssa voivat vaikuttaa työelämän jaksamiseen, kollegankestokykyyn ja vaikka esimieskohtaamisiin. Mietimme millaisia vahvuuksia ja sudenkuoppia tausta tuottaa, ja miten parhaimman voisi kaivaa itsestään esiin kuluttamatta voimiaan loppuun. Parituntisen yleisötilaisuuden aiheina taas olivat jaksaminen, pärjääminen, pinnisteleminen, riittämättömyydentunteet, vanhemmuus, isovanhemmuus ja ihmissuhteet kostealta pohjalta ponnistaen. Mietimme syitä ja seurauksia, mutta ennen kaikkea sitä millaisilla keinoilla hankalasta taustasta voisi jatkaa hedelmällisimmin eteenpäin. Siitä kulmasta mietin isänpäivääkin tänään.

Jokaisella Kosteusvaurioita-kohtaamisellani näihin aikoihin marraskuussa esiin nousee isän ikävä. Ihmiset jakavat paljon mietteitään siitä, miten vielä aikuisenakin olisi kova kaipuu isän lähelle, muttei pääsyä. Isät ovat joko juoneet itsensä hengiltä tai henkisesti saavuttamattomiin.

Oma kokemukseni kosteudesta kotona ei liity isään, mutta tunteet tunnistan tietenkin. Ne ovat samoja siitä huolimatta kumpaan vanhempaan muistot liittyvät. Vanhemmankaipuusta siinä puhutaan. Ihmetyksestä ja kivuista. Selvittämättömistä kysymyksistä enemmän kuin mistään. Miksi on kysymyksistä kirkkaasti yleisin. ja varmasti vaikeimpia vastatakin. Vain se juonut tai juova vanhempi voisi vastata siihen, mutta lapsi, aikuisenakin, on pääsemättömissä, jos vanhempi ei ole halukas vastaamaan siihen, tai ei ole enää tavattavissa.

Ajattelen, että olennaisinta olisi ehkä löytää sellainen tapa elää, jossa on mahdollista antaa itselleen lupa kaivata ja surra, kokea vihaa ja turhautumistakin, mutta sillä tavalla erillisenä ihmisenä, etteivät menneen kipeät kuviot pääsisi enää imaisemaan tunnepöllyihinsä. Ei helppo juttu ollenkaan, mutta tehtävissä, siihen haluan vakaasti uskoa.

Isänpäivänä veto nykyisen ja menneen – lapsiminän ja aikuisen minän – välillä on kenties kovimmillaan. Vanhoihin rooleihin on helppo humpsahtaa. Silloin pohditaan ulkopuolisen silmissä aika triviaalejakin juttuja. Sellaisia, jotka ovat asianomaisen mielessä kuitenkin kaikkea muuta kuin triviaaleja. Esimerkiksi se, pitääkö isänpäiväkortti lähettää, kimppu ostaa, tai vierailulle mennä, vaikka vastassa olisi pelkkää suttuista surua, ovat oikeasti isoja kysymyksiä kipuilevassa mielessä. Olen lukuisia kertoja nähnyt ihmisten puhkeavan itkuun pelkästä ajatuksesta, että jättäisi tänä vuonna tuon tekemättä – ja vuosia elin itsekin ihan samoissa oloissa toukokuisin.

Se, että kerran kuuntelisi itseään ja suojelisi itseään vastentahtoisilta eleiltä, voi tuntua melkein mahdottomalta. Siltä, että maailma nitkahtaisi radaltaan pelkästä yrityksestäkin. Se ei kuitenkaan nitkahda. Kun siihen vain löytyisi usko ja luotto. Eronteko, happirako, itsensä kuunteleminen ja selkeän valinnan tekeminen voi helpottaa oloa ihan hirmuisesti.

En usko, että vanhemmat tietävät, miltä tällainen suru tuntuu. Se asuu lapsen sisällä sitkaasti. Vanhemmilla on omansa, tietenkin on, ja monilla heistä samankaltaiset kokemuksensa sinne edelliseenkin sukupolveen, mutta silti. Näiden surujen kanssa kipuillaan perheissä pirun yksin. Kohtaamatta, hiljaisuudessa tai pinnistellen kahvipöydissä. Joskus ihan ilmiriidellenkin, vaikka ei ehkä saadakaan kiinni siitä, mistä tulehtunut leimahdus taas syttyi. Kaipuusta, kivuista, rakkaudesta ja siitä miksi-kysymyksestä ne versovat. Sanomattomista, selittämättömistä sanoista.

Menneitä on voitava surra niin kauan kun surettaa. Niille tunteille ei tarvitse eikä voi laittaa aikarajaa. Samalla ajattelen, että tervehdyttävin apu eteenpäin (korostan: eteenpäin meneminen ei tarkoita menneisyyden unohtamista, päinvastoin, sen hyväksymistä ja käsittelemistä) on siinä, että suuntaa katsetta tukevimmin menosuuntaan. Voi hyvin olla, ettei rauha koskaan löydy suhteessa edeltävään polveen. Paljon on silti vielä tehtävissä toiseen suuntaan.

Seuraavien polvien isyyksien vahvistamisessa on valtavaa voimaa. Ajattelen sen tapahtuvan oman isänroolin rohkealla ja perinpohjaisella pohtimisella menneiden sukutaakkojen selvittämisen keinoin ja ennen muuta tulevien isäpolvien kasvun tukemisella. Ihanimpia isänpäiviä syntyy, kun omat poikaset varttuvat huomioituina, kannustettuina ja rohkaistuina seisomaan tukevasti omilla jaloillaan. Tietoisina omista sukutaustoistaan, mutta ilman uhkakuvia ja toisten taakkoja. Tänään paljon hyvää syntyy myös oman puolison isyyden vahvistamisella ja tukemisella.

Kaikki se korjaa vähän huomaamattakin ihan valtavasti, ja pitkäkestoisesti. Siitä kaikesta syntyy myös iloa, onnea ja lempeyttä.

Onnea isät! Olette ihan korvaamattomia!

IMG_6897

Mainokset

Lähetin kirjan kustantamoon – Seuraa nimipaljastus!

Äsken painoin lähetä nappulaa ja sujautin kirjani käsikirjoituksen kustantajalleni Atenaan (ja kuva kertoo hetken tunnelmat). Oikeastaan laitoin sen kahdelle kustannustoimittajalle samaan aikaan, sillä minulla on ollut tämän toisen kirjani kohdalla valtava etuoikeus saada tekstilleni kahdet ammattilaissilmät omieni lisäksi – ja sitten vielä kahdet taitavat amatöörisilmätkin. Mitä luksusta!

Kirja tulee vielä takaisin. Seuraavaksi oikoluetaan niin vimmatusti ja sitten tarkistetaan vielä taittoa. Silti juuri tämä hetki tuntuu ihanalta. Paketissa pitäisi nyt olla kokolailla kaikki sisältö ja aika tarkkaan oikeassa muodossakin. Oli melkoinen urakka, tälläkin kertaa. Ihana ja kamala. Kirosin, nauroin, itkin, valvoin öitä, vilistin hybriksessä, istuin tylsistyneenä ja taoin valtavan innon vallassa. En muistanutkaan Kosteusvaurioiden * teosta tätä intensiteettiä, vaikka projekti alkoi melkein puskusaumassa.

Kustannussopimus kirjasta solmittiin tammikuussa. Siinä vaiheessa olin kyllä puuhaillut teeman äärellä jo hetken, mutta en mitään kovin kummaa. Siitä oli olemassa ranskalaisia viivoja ja epämääräisiä ajatelmia. Sitten tulikin kiirus, mutta onneksi työskentelen parhaimmillani paineen alla.

Tein suurimman osan kirjan kirjoitusurakkaa normaaleja palkkatöitä – siis toimittajan ja käsikirjoittajan hommia. Kirjoja on ilman muuta ihana saada kirjoittaa, mutta tosi raskasta se töiden ohessa on, siitä ei pääse mihinkään. Sellainen mieletön onni oli matkassani, että sain kirjalle kaksi apurahaa. Niistä toisen käytin käynnistelyvaiheeseen alkuvuonna. Pystyin apurahan turvin puolittamaan palkkahommien tekemisen reiluksi kuukaudeksi. Toisella, vähän isommalla, vapautin intensiivisen työskentelyn vaiheen kokonaan muista töistä kesästä alkusyksyyn.

Eipä mennyt päivääkään ilman valtavaa kiitollisuutta apurahoittajia kohtaan. Minulla ei yksinyrittäjänä olisi ikinä maailmassa ollut mahdollisuuksia irottautua edes viikoksi pelkästään kirjan tekoon ilman apua. Suurkiitos siis tätäkin kautta Suomen Tietokirjailijat ry ja Taiteen edistämiskeskus! Uskallan sanoa melkoisen varmaksi, etten olisi ehtinyt saada kirjaa kansiin tässä aikataulussa ilman taloudellista tukea. Palkkaa työtunneille ei näissä puuhissa kannata edelleenkään laskea, mutta se ei olekaan tekemisen motiivina.

Puuh. Aika maitohappoinen olo! On jännää, miten suuren eron pari viikkoa voi tehdä. Olin vielä syyskuun puolella sitä mieltä, ettei ikinä eikä mitään. Ja tänään, kun selasin pumaskaa läpi viimeistä kertaa ennen lähettämistä, saatoin tyytyväisin mielin napsauttaa muutaman lyöntivirheen pois ja jatkaa hyvilläni eteenpäin. Tämähän on tässä. Tässä tämä nyt todellakin on. Näin tämän ajattelin. Se kai se kirkastuminen on. Se pulahtaa eteen aika nopeasti heti sen epätoivokohdan jälkeen, vaikkei siltä ikinä tunnu pahassa paikassa. On oltava uskossa vahva.

Kirjan kansia tehdään juuri. Olen nähnyt jo ensimmäisen versionkin. Sisällöstä en vielä enempiä kerro, mutta nimen saan kuulemma paljastaa jo nyt, vaikka virallisesti se menee katalogeihin marraskuussa.

Tiedostavan siemailun taito. Se siitä tulee. Tai se se tavallaan jo on. Miten sen nyt ottaa.

Nyt on helpottunut, hyvä ja aavistuksen epäuskoinen olo. Pitäisi tarttua palkkatöihin, mutta taidan suoda itselleni tänään löysää.

JAHUUU!

* Kosteusvaurioista on meneillään syksytarjous! Nappaa pois, sillä kohta tulee uutta luettavaa!

Voimabiisejä tarvitseville – Uuden kirjan soundtrack

Tämän toisen tietokirjani kanssa on juuri nyt menossa piinallinen vaihe. Kirja on melkein valmis, eikä kuitenkaan vielä ollenkaan. Minulla on viikko aikaa tehdä kässärille haluamani.

Olen yhdeksän kuukauden intensiivisen nyhräämisen jälkeen tosi väsynyt tankkaamaan omia ajatuksiani kerta toisensa perään – viilaamaan, muuttamaan, siirtämään ja kyseenalaistamaan. Eksyn niihin kuuluisiin lillukanvarsiin, tuomitsen turhankin kovalla kädellä ja varaudun henkisesti julkaisun haasteisiin. Entä jos kirjaa ei lue kukaan? Entä jos kaikki lukevat sen? Entä jos väitän jotain täyttä paskaa? Jos nolaan ja häpäisen itseni täydellisesti?

Tämä on minulle jo ekan kirjan jäljiltä tuttu vaihe. Se onnistuu näköjään vähän unohtumaan kirjojen välissä, mutta nostaa terhakkaana päätään kyllä. Tiedän, ettei omiin ajatuksiin pidä nyt uskoa, vaan takoa menemään vain. Ja silti.

Perheeni näkee minut ramppaamassa huoneiden väliä ja huokailemassa (tai huutamassa) miten paljon vihaan vihaan vihaan. Ja joka kerta he sanovat, että pystytpäs. Osaatpas. Jaksatpas. Tai: ”Mene sinne vesijuoksemaan!” Joka toinen päivä kaivan itselleni syvän kuopan ja joka toisena kipuan taas sieltä maailmaan ja oivallan jotain tärkeää, joka vie käsikirjoitusta toivomaani suuntaan. Tämä kamala kohta prosessissa vituttaa suoraan sanottuna aivan hitosti. Ja silti juuri nyt on pakko jaksaa. Ei yksinkertaisesti ole yhtään aikaa lonnittavaksi.

Menetelmäni tämän inhottavan vaiheen kestämiseksi on sen vesijuoksemisen lisäksi nukkua paljon, syödä melkoisesti suklaata ja luukuttaa väkeviä biisejä vastamelukuulokkeistani. Tällä hetkellä käytössä on tiivis kolmen voimabiisin lista, joita paahdan menemään päivittäin.

Ehkäpä jollakulla tiestäkin on meneillään tiukka paikka. Josko näistä tihkuisi virtaa niihinkin tarpeisiin:

 

 

Teatteri: Papin perhe – Arvoja, paineita ja ajattelun aineksia

Kävin eilen katsomassa Teatteri Avoimien Ovien ensi-illan Papin perhe. Minna Canthin näytelmä oli Heini Tolan ohjauksena ajatuksia herättävä. Aika jotenkin katosi katsomossa, kun sukelsin niin perheen paineisiin tunnelmiin.

Pastori Valtari ei ole mikään halailijaiskä. Hän johtaa perhettään määrätietoisella otteella omien arvojensa mukaisesti. Lapset ovat varttuessaan asioista eri linjoilla ja ilmaisevat mielipiteitään kukin tavallaan. Äitipoloinen sompaa siinä välissä.

Näytelmä on kirjoitettu vuonna 1891. On melkein mystistä, millä tarkkanäköisyydellä Minna Canth onkin ihmisiä ajassaan tarkastellut, kun se koskettaa niin kovin vielä tänäänkin.  Kauniilla, pienillä keinoilla teos oli tuotu tuoreeksi visuaalisesti.

Avoimien Ovien sivuilla näytelmän ydin kiteytyy näin:

Papin perhe ei ole vain kertomus kahden eri sukupolven välisistä aatteellisista ristiriidoista. Se on tiivis ihmissuhdenäytelmä, joka kuvaa kipeästi ja tarkkanäköisesti perhedynamiikan malleja. Miten paljon tarvitaan uskallusta ja rohkeita tekoja, jotta alistavat valtarakenteet voidaan rikkoa? Mitä menettää, jos velvollisuus haastaa pitämään kiinni edustamistaan arvoista? Mitä vaaditaan, että ihminen saa toteuttaa omaa sisintä ääntään, tulee kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi?

Rooleissa nähdään Mirjami Heikkinen, Seppo Merviä, Tatu Mönttinen, Jukka Pitkänen, Ella Pyhältö ja Outi Vuoriranta mielestäni erinomaisen tasapainoisena kokonaisuutena. Pyhällön äiti on pakahduttavan tosi. Tiukassa paikassa kun on pirusti ”niitä tunteita”, mutta ilmoille ei oikein tohtisi laittaa. Saatan olla puolueellinen, koska olen Ella-fani, mutta käykää vaikka itse katsomassa.

Näissä alkoholi- ja mielenterveysaiheissa nyt pitkään möyriessäni nuo näytelmässä esiin nostetut perheteemat ovat pohdituttaneet ihan erityisellä tavalla. Mikä konstikas kokonaisuus onkaan perhe kaikkine yhdistävine ja etäälle vetävine voimineen! Sellaisen paineen esitys saikin polttelemaan rinta-alaa, että vielä paluujunassakin vähän puhallutti.

Olen teatterin täsmäkäyttäjä. Välillä menen ihan vain viihtymään, mutta rakastan myös sitä vetoapua, jonka saan hyvästä esityksestä elämässäni meneillään oleville pohdinnoille. Niin nytkin. Imuun heittäytyessä on pehmeämpää ja lempeämpää askaroida omienkin aiheiden äärellä, vähän etäännytettynä jotenkin. Ja viihtyäkin tietysti sai! Nauru purkautui yleisöstä monin paikoin sellaisena epäuskoisena, tunnistavana, päätäpuistavana ja puhdistavana.

Suosittelen lämpimästi!

Kuva: Teatteri Avoimet Ovet

Hajut ja lapsuusmuistot – Paniikki oluthengityksestä?

Eilisen Helsingin Sanomissa oli huippumielenkiintoinen, alunperin kesällä Tiede-lehdessä julkaistu artikkeli hajuista ja niiden kytköksistä muistamiseen. Juttu on tilaajille, mutta kannattaa käydä lukemassa se esim. kirjastossa, jos tilaisuus tulee. Artikkeli käsitteli esimerkiksi sitä, kuinka jokin haju saattaa aivan hetkessä tuoda mieleen muistoja jostakin hyvin kaukaa.

Jutussa puhuttiin muun muassa siitä, miten traumaattiseen kokemukseen yhdistyvä tuoksu pystyy aiheuttamaan ahdistavia takaumia vielä kauan järkyttävien tapahtumien jälkeenkin. Siinä todettiin, miten hajuaistilla ajatellaan olevan kyky ”säilöä pahaa muita aisteja elävämmin”.

Tästä ilmiöstä olen jutellut tosi monen kosteissa oloissa kasvaneen kanssa. Ulkopuoliselle, omalle lapselle, puolisolle tai vaikkapa uudelle tuttavuudelle voi olla täysin kummallista huomata, kuinka toinen menee nopeasti täysin puolustuskannalle, alkaa karttaa tai – niin kuin itse pitkään tein – käynnistää ”pelastautukoot ken voi”-henkisen toiminnan vaikkapa yhden olutpullon hajusta, vaikka kaikki ympärillä olisi ihan yhtä tasaisen rauhallista kuin vielä hetki ennen pullon korkaamista. Eihän ole mitään hätää, mutta toinen menee ihan jengoille.

Monelle kosteusvaurioiselle voi itselleenkin tulla isona yllätyksenä, miten voimakkaan reaktion vaikkapa viski jonkun hengityksessä aiheuttaa, vaikka liköörikonvehdin kohdalla. Tai miksi kiukaalle heitetty olut ei tunnu toisesta yhtä leppoisalta kuin toisesta.

Jatkuva vimmattu reagoiminen pieniin ärsykkeisiin vaikkapa hajujen kohdalla on raskasta ja saattaa olla ympäröiville ihmisillekin tosi kurjaa ja hämmentävää. Jotta tuon tapaisista äärireaktioista voisi päästä irti, kannattaa omien reagointitapojensa kanssa tulla tutuiksi, niin tilanteet muuttuvat ennakoitavammiksi ja lopulta neutraloituvat todennäköisemmin. Tieto ei tässä mielessä todellakaan lisää tuskaa, vaan vähentää sitä tuntuvasti.

Koska kirjoitan ihmisten lapsuudenkokemuksista, on muisti ja muistaminen minua erityisesti kiinnostava juttu. Kosteusvaurioita kirjoittaessani yksi suurimmista valaisijoista henkilökohtaisesti oli tutkija, psykoterapeutti Marja Saarenheimon kirja Muistamisen vimma. Se käsittelee laajasti ihmisen kykyä ja tapaa muistaa, ja on minusta ihan ehdottoman suositeltavaa luettavaa jokaiselle, joka miettii menneitään jossakin muodossa. Saarenheimo on puhunut siitä, miksi ikäviä asioita muistetaan paremmin esimerkiksi täällä.

 

Kokovartalofiilis 8 vuotta – Oudoimmat hakusanat ja kadonneet kirjoitukset

Kokovartalofiilis-blogi täyttää tässä kuussa 8 vuotta. Melkoista! Yhteensä olen pitänyt blogia 12 vuoden ajan. Tätä ennen kirjoitin Kokovartalofiiliksellä-nimistä blogia, jolle kävi köpelösti. Sitä aiemmat kirjoitukset ovat ihan internetin alkusumujen aikaa. Hassua, että välillä edelleenkin huomaan ajattelevani, että tämä nykyinen on se ”uusi” blogi. Aika ja sen riento.

Tehdäänpä taas pieni retrospektiivinen katsaus menneisiin vuosiin.

Tänne löydetään kummallisilla keinoilla. Kaikkien aikojen suosituin hakusana on vähän mielikuvituksettomasti kokovartalofiilis, mutta hyvänä kakkosena tulee Eija Vilpas alasti. Blogia pitkään lukeneet tuntevatkin tämän merkillisen homman. Minulle on mysteeri, miksi sillä haulla alettiin alunperin tulla blogiini, ja tilanne on jäänyt hassusti elämään. Tiedän joitakin lukijoita, jotka edelleen käyttävät sitä hakuna päästäkseen tänne. Elämä totta vieköön on ihmeellistä.

Tänne tullaan myös monilla muilla erikoisilla hauilla, kuten joogahousut, perhostapetti, joulukarkit ja vesiputous. Ehkäpä ne kertovatkin siitä, miten isolla otannalla aiheita on ollut vuosien varrella käsittelyssä. On matkapäiväkirjoja, remonttijuttuja, erilaisia sairaus- ja kommelluskertomuksia ja yleisiä kuulumisia. Viime vuosina tietysti paljon myös alkoholiaiheita. Blogi kasvaa kirjoittajansa matkassa.

Nelisen vuotta sitten alkanut merkillinen kiertohuimaus luetuttaa näemmä edelleen. Samoin auto-onnettomuusjutut viiden vuoden takaa. Vertaistuessa on voimaa ja minustakin tuntuu lohdulliselta lukea, jos joku toinen on kokenut samanlaisia vastoinkäymisiä. Päivitetään tähän vaikka pikaisesti, että onnettomuudesta ei enää ole vaivoja vitsauksina. Selästä toki puuttuu edelleen iskunvaimennus, koska niitä ei sinne takaisinkaan saa, mutta ei se estä toimimasta käytännössä mitenkään. Huimaus jäi pysyväksi vaivaksi, mutta aivot ovat oppineet toimimaan sen kanssa tosi hyvin. Nykyisin maailma pyörähtää ympäri oikeastaan vain vähän väärissä asennoissa lähinnä kylkimakuulla ja jos on päällä isompi flunssa, joka vaatii elimistöltä enemmän huomiota. Ei mitään, minkä kanssa en pärjäilisi oikein mainiosti siis.

Kurkkasin äsken vähän maatilastoja ja huomasin ilokseni ja vähän ihmeeksenikin, että lukijoita on tämänkin vuoden aikana ollut 61 maasta! Moikka vain sinne maailman ääriin! Osa lukijoista on ollut matkassa mukana jo sieltä edellisestä blogista lähtien. On aina ihan älyttömän kivaa nähdä kommentti tutulta tyypiltä.

Kaikkein suosituin kirjoitus kautta aikojen on ollut Pakko saada draamaa, joka käsitteli kosteissa kodeissa kasvaneiden tunne-elämän kiemuroita aikuisuudessa. Tarkemmin sitä, mistä johtuu joidenkin liikaa juovien vanhempien kanssa varttuneiden taipumus ajautua aikuisena myrskyisiin ihmissuhteisiin ja hankkia elämäänsä dramaattisia käänteitä silloinkin, kun kaiken tavallaan luulisi olevan tosi hyvin. Tosi moni ihmettelee tätä taipumustaan minulle keskustellessamme.

Tuon kirjoituksen perään kysellään edelleen välillä ihan yksityisviesteilläkin, vaikka olen ottanut sen pois blogista jo hyvä tovi sitten. Jos ajattelisin pelkästään blogin suosion kannalta, kannattaisi teksti ihan ilman muuta pitää täällä luettavana, mutta en ajattele niin. Kai se on enemmän journalistinen juttu. Poistan blogista sellaisia tekstejä, joiden aiheen olen käsitellyt paremmin, monipuolisemmin ja parhaimman nykyisen tietoni pohjalta jossakin sen jälkeen, ja alkoholiaiheiden kohdalla poistoja on ollut paljonkin. Se johtuu tietenkin siitä, että olen pohtinut kysymyksiä paljon laajemmin ja monipuolisemmin Kosteusvaurioita -kasvukertomuksia pullon juurelta -kirjassani ja olisi hassua, jos verkossa kiertelisi samaan aikaan monta vuotta vanhempaa tekstiä.

Kokovartalofiilis-blogi on koko olemassaolonsa ajan pyörinyt harrastuspohjalta ilman minkäänlaisia tulon lähteitä. Se on pari kertaa haluttu jonkin isomman sivuston alaisuuteen niin, että olisin alkanut saada siitä lukijoiden määrän mukaan tuloja, mutta olen halunnut kirjoittaa omiin nimiini. En ole halunnut ottaa paineita julkaisuaikataulusta tai siitä, mitä arvelisin lukijoiden eniten haluavan kuulla, vaan kirjoittaa juuri niistä aiheista ja sillä tiheydellä kun on tuntunut omalta. Luulen, että jos alkaisin hulluna optimoida, menettäisin aika pian mielenkiintoni koko hommaan. En tarkoita, että sellaisessa bloggaamisessa olisi mitään vikaa, ihan fiksuahan se on, mutta ei minun juttuni. En ole mikään blogien bisneshai, kuten huomataan, mutta palkkani onkin aina tullut muusta kirjoittamisesta ja puhekeikoista.

Välillisesti olen tietenkin saanut myös tuloja tätä kautta, jos huomioidaan se, että osa asiakkaistani sekä lehtipuolella että luentojen osalta on löytänyt tänne ja tilannut sitten minua omiin tarpeisiinsa. Sehän on ilman muuta kivaa! Ja onhan niinkin, että ilman tätä blogia koko esikoiskirjani olisi ehkä jäänyt syntymättä. Ja sitä kautta ehkäpä tämä toinenkin. Näitä on vaikea arvioida, muttei ole onneksi tarviskaan.

Ei minulla ole mitään palkallista bloggaamista vastaan, tietenkään. Olen vuosien varrella blogannutkin palkatusti muualla, kuten Kotivinkille kahteen otteeseen käsityö- ja perheaiheista ja edesmenneelle KG-lehdelle terveyteen ja painonhallintaan liittyvistä aiheista. Ihan samankaltaista naputtelua on tietysti ollut myös kolumnointi. Niitä hommia olen samaan aikaan tämän blogin kanssa tehnyt ainakin Hämeenlinnan Kaupunkiuutisiin, Osaava Kodinrakentaja-lehteen, Hämeen Sanomiin, kertaluonteisesti Alkolle ja edelleen jatkuen Mielenterveyden keskusliiton Tunne & Mieli -sivustolle ja Sininauhan Toivo-lehteen. Kivoja hommia kaikki!

Minulla on ollut pitkään myös pari omaa sivublogiprojektia, kuten liikuntaan ja ruokaan painottunut Treenifiilis ja todellinen hyvän mielen hanke So I Bought a Lipstick -huulipunablogi. Kumpikin on tällä hetkellä ajanpuutteen vuoksi katkolla, mutta aina välillä mielin kummankin äärelle. Katsotaan, ovatko hyllyllä pysyvästi, vai vieläkö joskus niidenkin aktivointiin olisi aikaa.

Mitäpä sitä muuta voi todeta, kuin että tykkään jäsentää ajatuksiani kirjoittamalla.

Välillä blogi kärsii pahasti kirjan kirjoittamisesta, kolumnoinnista ja puhetilaisuuksista, koska pistän tietysti isoimmat paukut näihin työhankkeisiin. Samalla tämä palsta on kuitenkin mitä rakkain harrastus, enkä osaa enkä haluakaan lopettaa. Itse asiassa suunnittelen pieniä uudistuksia ensi vuodelle. Aika ajoin on kiva muuttaa ulkoasua ja parannella luettavuutta. Laittakaa siis ihmeellä kommenttia, jos jokin kaipaa mielestänne parannusta. Ja aina saa ehdotella aiheitakin, tietty.

Olen miettinyt vuosien varrella useampaan otteeseen Kokovartalofiiliksen sometarjontaa. Olisiko oma Facebook-sivu ja IG-profiili hyväksi vai ei, mitä tuumitte? Olisiko niiden kautta helpompi löytää uudet tekstit luettaviksi? Nyt olen vain jakanut merkinnän jommassa kummassa tai toisinaan kummassakin henkilökohtaisessa profiilissani. Jos tekstit olisivat keskitetysti jossakin omalla sivustollaan, olisi tietysti helpompaa hallita kommentointia ja vastailla kysymyksiin. Samalla se ehkä vaatisi aktiivisempaa someläsnäoloa kuin haluaisin. No jaa. En ole vielä päässyt tässä tätä pidemmälle. En välttämättä pääsekään, mutta eipä haittaa sekään.

Pitkästä virsi kaunis! Suurkiitos kaikille tähän mennessä matkassa mukana kulkeneille! Olette mielessäni enemmän kuin varmasti ajattelettekaan!

Tässä sunnuntain ratoksi kunnon setti kantria!

Lapset ovat kohta aikuisia – miten menneisyys elää meissä?

Kuopukseni täytti eilen 16 vuotta. Se tuntuu melkoisen huimalta! Aika on näin äitinä merkillinen juttu. Se toisinaan kiitää ja toisinaan tuntuu matelevan melkoisesti. Nyt, kun molemmat lapset ovat jo ihan aikuisuuden kynnyksellä (esikoiseni täyttää joulukuussa 18, eli hänen kohdallaan kynnys ihan konkreettisesti näkyy jo!) huomaan näiden loppulapsuuden vuosien todella laukkaavan hurjaa vauhtia. Taaperoiden kanssa taas tuntui todella jämähtäneeltä, niin kuin saman mittaiset vuodet olisivat olleet ainakin tuplaten pitkiä.

On huikea juttu, että olen saanut olla äitinä ihan arkisesti kaikki nämä vuodet.

Vietimme kuopuksen synttäreitä rauhallisin elkein, mukavissa merkeissä. Leivoimme yhdessä törkän hyvän Marianne-kakun ja kävimme hommaamassa suuren huonekasvin hänen huoneeseensa. Ensi viikolla kahvitellaan sitten isovanhempien kanssa vielä.

On mahtavaa olla tuollaisen ison lapsen äiti. Hän on viisas ja ihana. Lempeä ja määrätietoinen. Kaunis ja taitava. Rohkea ja oikeudentuntoinen. Ja ihan hirmuisesti kaikkea muutakin. Maailman paras lapsi, niin kuin tuo esikoinenkin. Olen syvästi onnellinen siitä, että meillä on tällaiset sohvapötköttelyn lämpimät välit.

Tänään ilmestyi taas Tunne & Mieli -kolumnini. Se käsittelee sopivaa teemaa. Sitä, millä tavoilla mennyt elää meissä eri ikävaiheissa ja elämäntilanteissa. Aiemmin ilmestyneet kolumnit löytyvät täältä.