Kostean kodin varhain varttuneet lapset

Käsiin sattui eilen valokuva minusta parikymppisenä. Olen kuvassa niin vakava, että pisti mietteet liikkeelle. Muistin, miten vanha olin tuolloin. Paljon vanhempi kuin nyt.

Kuvan aikoihin olen juuri pullahtanut vähän väljemmille vesille kovasta puristuksesta, eteenpäin kaatumisesta, joka on alkanut vanhempieni erosta vajaat 10 vuotta ennen kuvan ottamista, jatkunut kotona yhä pahanevana sekasortona kohti tyystin mustia, muodottomia vuosia, ja sitten vielä kaiken absurdiksi kruunuksi päätynyt sairastettuun syöpään.

Eikä ralli siihen suinkaan päättynyt. Syöpähoitojen ja kuvan ottamisen väliin mahtuvien muutaman vuoden sisällä olen ehtinyt kirjoittaa ylioppilaaksi, pitää välivuoden jonka aikana reissasin ja työskentelin sijaisopettajana alakoulussa, aloittaa ravintolakouluopinnot ja lähteä sen tiimoilta ulkomaanvaihtoon, jolta sitten palasin suoraan kolmen kuukauden depressio- ja burnout-sairauslomalle. Ehdin vielä juuri ennen kuvan ottoa käynnistää terapian ja aloittaa talonrakennushankkeenkin. Samaan aikaan elämä on tarjoillut vielä kaikuja menneistä murheista, vaikka olenkin niistä tuossa fyysisesti jo etäämmällä. Melko täyteläisiä vuosia.

Tuntuu ihan hurjalta ajatella nyt, miten valtavan nopealla syklillä kaikki elämässä tuolloin tapahtui. Miten vähän siinä on tapahtumien rullatessa ollut mahdollisuuksia purkaa yhtäkään rankoista kokemuksista, aina vanhempien erosta alkaen, ollenkaan käsiteltävään muotoon. Mietin nyt, että yksinkin niistä lapsen elämässä valtavan suurista elämänmuutoksista olisi riittänyt puristamaan palleassa melkoisesti. Jokainen ainoanakin olisi tarvinnut pysähtymistä, miettimistä, uudelleen orientoitumista ja jonkinlaista tunteiden läpikäymistä.

En käynyt. Nehän olivat ohi. Takana. Valmiit. Yksi paha asia kerrallaan suoritettuna, selvittynä ja koteloitavana kuoreensa. Kiltit ja helpot eivät jää tuleen makaamaan. He ansaitsevat tykkäämistä juuri tällä: katso, miten nopeasti minä ponnahdan takaisin! Minusta ei tarvitse olla huolissaan. Minulle voi tehdä mitä vain, ja minä sen kun pärjään vaan. Se on tallentunut tähän kuvaan pysäyttävällä tavalla, ja se sai viipyilemään näihin ajatuksiin. Tuolla silmien takana se kaikki on.

Olen nyt nelikymppinen. Elän hyvässä, tasapainoisessa tilanteessa arkista lapsiperhe-elämää. Tuo tyyppi tuossa kuvassa on kantanut harteillaan sellaisia vastuita, etten koskaan ottaisi nyt osakseni, mutta silloin ei ollut vaihtoehtoja. Lapsi ei voi valita ympäröiviä ihmisiään eikä kotiolojaan. Hänellä on rajalliset mahdollisuudet käsitellä asioitaan, eikä vielä elämän tarjoilemia oppeja siitä, miten paljon yksi tyyppi kestää ennen kuin katkeaa.

Kuvan hetkestä menee vielä hyvän aikaa, ennen kuin alan kunnolla tajuta näitä asioita. Tuosta hetkestä ehtii kulua vain pieni tovi siihen, kun alan odottaa esikoistani. Olen onnekseni keskellä terapiaa ja pääsen läpikäymään vanhemmaksi tulemisen mietteitä ammattilaisen kanssa rauhassa ennen sitä. Tuntui ihan valtavan helpottavalta kuulla jonkun viimeinkin toteavan, että onpa ollutkin kaikenlaista. Hassua, että joskus vasta kun joku ulkopuolinen sanoo niin, antaa luvan ajatella niin, se alkaa mennä omaankin tajuntaan. Onpa ollut kaikenlaista, totta tosiaan.

Kun katson tuota nuorta aikuista tuossa, osaan viimeinkin olla myös vihainen. Mietin miksi tuo tyyppi pistettiin kestämään se kaikki? Vanhenemaan noin valtavasti. Miten kukaan uskalsi laskea sen varaan, että tuon kuula kestää? Jos omat lapseni, just nyt ihan samassa iässä, kuin silloin meillä pahimmillaan, olisivat vastaavassa tilanteessa täällä meidän kotonamme, eikö kukaan puuttuisi siihenkään? Odoteltaisiinko silloinkin, että hoituu se jotenkin kyllä? Se se on reipas, kylläpä onkin! Ajatus tuntuu karmivalta. Että nuo omat tyypit olisivat niin vanhoja jo niin nuorena.

Ennen tuhahtelin esimerkiksi 12 askelen ohjelmaan kuuluvalle ajatukselle sisäisestä lapsesta. Tuntui mahdottomalta hyväksyä mitään sellaista, koska koko lapsena olemisen ajatus oli karannut niin kauas omasta päästä. Tuntui lällyltä, herkistelyltä ja turhalta tunteilulta hyväksyä, että se tyyppi olisi kaivannut kipeästi aikuisten apua. Hänhän pärjäsi kyllä!

Minulle onkin ollut paljon helpompaa tarkastella omaa lapsen tilannettani äidiksi tulemisen myötä. Nähdessäni omien lasteni elämää, kuullessani heidän ajatuksiaan ja ottaessani vastaan heidän tunteitaan ymmärrän, että olen ollut itsekin juuri tuossa ihmisen vaiheessa, vaikka niin kovin erilaisissa olosuhteissa.

Moni minulle Kosteusvaurioita -kirjaan tarinoitaan kertoneista toteaa, että tuntuu vaikealta ihan oikeasti tajuta ja hyväksyä, millaisessa mankelissa on kasvanut. On verrattomasti helpompaa ajatella, että muistaa väärin. Että ei se nyt niin paha ollut. Kun miettii omaa mennyttään voi leikkiä ajatusleikin:  mitä tapahtuisi ja miltä tuntuisi, jos teleporttaisin oman tai läheiseni lapsen itseni paikalle niihin tunnelmiin just nyt? Olisiko se ok?

Jos silloin lohduttaisi lasta, hakisi hänet pois ja toisi turvaan, ajattelisi, että ei hitossa, ei koskaan, niin miksei hyväksyisi sitä tarvetta myös itselleen? Sekin tarve oli ihan totta. Se saa tuntua pahalta. On ihan tervettä kokea vääräksi se, että siltä lapsityypiltä silloin pihistettiin lapsena olemisen vuosia epäreilulla tavalla.

Jos vastaus vihloo, suosittelen miettimään tilannetta kaikessa rauhassa ja hyväksymään sen kivun, haikeuden ja vihankin, jota ajatus aiheuttaa. Hyväksymään sen, että se tapahtui sinulle, minulle, meille, ja siitä jäi ja saa jäädäkin jälkiä. Kenenkään ei pitäisi joutua varttumaan niin vuosiaan vanhemmaksi. Kukaan ei synny suoraan aikuiseksi, vaikka siltä helposti voi tuntua ja juuri siitä meitä onkin palkittu.

Niihin kivuliaisiin tunnelmiin ei kuitenkaan kannata jäädä pysyvästi olemaan. Omaa tilannettaan voi käsitellä vielä täällä etäisyyttä jo saatuaan. Monesti niille mietteille ei tapahtumien vyöryessä eteenpäin olekaan paikkaa. Taju tulee vasta myöhemmin. Jos ymmärrys itseä kohtaan alkaa syntyä vaikka omia lapsia katsellessa, on juuri oikea aika pysähtyä tavoittelemaan niitä tunteita, joille ei niissä vuosissa ollut tilaisuutta. Mitä lämpimimmin suosittelen siihen seuralaiseksi ammattilaisen tai vertaisryhmän tukea. Vaikka se lapsi kokikin joutuvansa handlaamaan kaiken yksin, ei niin tarvitse enää aikuisena tehdä.

Menneiden läpikäyminen on palkitseva prosessi. Siinä reissussa voi nuorentua vuosikymmeniä!

Ja jos näkee samaa tapahtuvan lähellään, pitää puuttua. Se on aikuisten duuni, meistä jokaisen.  Joskus on itse juuri se tyyppi, joka voi vaikuttaa pahassa paikassa elävien lasten tilanteeseen. Ehkä jopa se ainoa. Puuttuminen on ehkä kiusallista, hankalaa ja epämiellyttävää, mutta entä sitten? Mitkä jutut olivatkaan oikeasti tärkeitä?

 

Mainokset

Kirjallisuuskeskustelu Kosteusvaurioita-kirjasta ensi maanantaina!

Maanantaina 16.10. olen Lumon kirjastossa klo: 18-19 keskustelemassa Kosteusvaurioita-kirjasta, perheissä tapahtuvasta liikajuomisesta, sekä kosteasta lapsuudenkodista aikuisuuteen siirtyvistä seurauksista.  Tilaisuuden juontaa ja haastattelijana toimii Korson seurakunnan aikuistyön pastori Jani Vanhala.

Tapahtumaan on vapaa pääsy ja olisikin ihan mahtavaa nähdä teitä siellä! Kirjaston osoite on Urpiaisentie 14, 01450 Vantaa.

kosteusvaurioita

Paperia rintsikoissa – eli ensimmäistä kertaa kirjailijana kirjamessuilla

Eilen kävin ekaa kertaa Turun Kirjamessuilla. Jännitti, niin kuin tapaavat aina uudet jutut jännitellä, ja samaan aikaan olin tosi innoissani. Ennakkomielikuvani oli jotenkin sellainen, että kivaa, vaikka vähän absurdiakin mennä kirjamessuille kirjailijan ominaisuudessa. Ehkä siellä voisi käydä huikkaamassa kiitoksensa sellaisille kirjailijoille, joiden tuotannosta on nauttinut, ja kuulemassa hyviä puheenvuoroja. Ostaa kirjoja ja pyöriä sellaisissa kulttuurifiiliksissä. Nuohan ovat just mun pitoni, ajattelin. Rakastan kirjoja! Ja sellaisenkin ajatuksen uskalsin ajatella, että voisin tavata ehkä jonkun, joka on lukenut juuri minun kirjani. Huimaa!

Todellisuudessa olin ihan pihalla käytännössä koko ajan. Kävin kuuntelemassa yhden puheenvuoron, Hanna-Reetta Schreckin hienon tuokion Minä maalaan kuin jumala-teoksestaan, ja lopun aikaa pyörin hämmennyksen vallassa keskellä ihmispaljoutta jotenkin ihan irrallani itsestäni.

Näin ihmisvilinässä tuttuja naamoja, mutta ne olivatkin nyt sillä tavalla tuttuja, että olin nähnyt heitä kirjojen selkämyksissä ja telkkariohjelmissa, ja kun siinä sitten satuttiin vieretysten, en saanutkaan sanaa suustani kiittääkseni. Minä, puhumisen ja ihmisten kohtaamisten ammattilainen, menin vain hämilleni ja kuljin ohi.

Omaa puheenvuoroani odotellessa pyörin itsekseni messualueella osaamatta rauhoittua oikein millekään. Kuuntelin muutamia sanoja sieltä täältä ja lähinnä pälyilin ympärilleni ihmeissäni. Tunsin itseni todella vaivautuneeksi nimilappu rintapielessäni vessajonoissa, kahvilla ja kaikkialla. Se tunnelma jotenkin pääsi ruokkimaan kaikkein huonoimpia puolia itsessäni. Kyseenalaistin, vaivaannuin ja häkellyin vähän kaikesta. Hikoilin ja mietin näyttääkö tukka likaiselta, menikö liian kiharalle, näytänkö sopivalla tavalla kirjailijalta ja miltä ne nyt oikein näyttävät edes, tuleeko kukaan kuulemaan puheenvuoroani.

Kävin tosi monta kertaa vessassa, että sain olla vähän aikaa jossain lukkojen takana.

Kun vuoroni puhua Kosteusvaurioita-kirjastani tuli, jännitin taas. Sessio oli mukava ja kuulijoita oli tosi kivasti paikalla, mutta taas oli kumma fiilis. Eksyin hermostuksissani ylipitkien virkkeiden hetteikköihin ja päässä löi tyhjää. Mietin saanko tarjottua kuulijoille sellaista, jota he ovat tulleet kuulemaan, kun ovat valinneet juuri minut näiden 700 esiintyjän joukosta. Mittakaava oli jotenkin niin pimeä. Täällä minä höngin mikkiin messuhallissa.

Kiinnityin välillä turvaan muutamiin kannustaviin kasvoihin – kiitos, te tuntemattomat, jotka hymyilitte, reagoitte ja otitte vastaan. Arvostin sitä enemmän kuin arvaatte! Ja, kirsikkana kaiken hämmennyskakun päällä, kun sitten kesken jonkun tosi pitkän ja polveilevan virkkeen käänsin katseeni takariviin, näin siellä jotenkin tutun oloisen hahmon, ja se tuntui kivalta, turvalliselta jotenkin, kunnes pian tajusin mistä tunnen henkilön. Hän oli presidentti Sauli Niinistö. Miten täydellisen, omituisen epätodellinen hetki! Vuoristoratatunnelma.

Siinä hetkessä jotenkin salamana kirkastui taas mieleen, että kun omassa kammiossa yksin nakuteltu kirja on viimein valmis ja tuolla maailmassa, se todella on siellä. Ihan kaikkien edessä. Siis ihan kaikkien. Se on tosi hieno ja tosi hurja tunne yhtä aikaa, eikä siihen taida oikein mikään valmistaa (vaikka minä sentään olen kosteikon kasvattina ennaltavalmistautumisen raskaan sarjan ammattilainen!). Siinä hulahtaa aika nakuksi ihmisten eteen.

Ja kun haastatteluni jälkeen sitten kävelimme toistemme ohi, presidentti ja minä, olin niin kertakaikkisen pihalla kaikesta, että en edes iljennyt katsoa päin, hymyillä tai nyökätä vaikka. Minä, ihmisten kohtaamisen ammattilainen, painoin katseen alas ja luikahdin äkkiä ohi. Häh? Miten karkuun itseltään sitä oikein pääseekään?

Olin messuilta kotiin matkatessani jotenkin piripinnassa risteileviä tunteita. Päätä särki kaikesta jännittämisestä ja hälystä, oma epävarmuus ja pälyily vähän hävetti ja samalla oli tietysti upeaa, että olin saanut kokea tuollaisenkin jutun: kirjamessut kirjan kirjoittaneen perspektiivistä. Olin iloinen siitäkin, että menin tilanteeseen niin kuin menen, eli ihan raakana, vaikka jännitinkin, enkä vaikka käynyt rohkaisulasillisella. Tilaisuus totisesti olisi ollut, kun viereisessä hallissa vietettiin Ruoka ja viini -messuja. Nämä kai niitä hetkiä ovat, kun kynnys on erityisen matalalla, mutta haluan kokea nämäkin olot dumppailematta. Olen sen verran monta vuotta elämästäni yrittänyt olla tuntematta aitoja tunteitani, että en tahdo siihen enää.

Jotenkin vaikea integroida näitä kaikkia tunnelmia samoihin nahkoihin. Ei yhtäkkiä olekaan mitään totuttua sapluunaa, jolla tilanteet etenevät, vaan kerta toisensa jälkeen uusia, outoja, jännittäviäkin tapahtumia. Haluisin olla se tyyppi, joka suvereenina kosmopoliittina risteilee ihmispaljoudessa, tervehtii, minglaa ja verkostoituu. Puhuu itsestään ja muista ja tuntee ja tietää juuri oikean tason reagoida. Se, joka tulee kotiin ja on tyytyväinen itseensä ja – hitto soikoon vähintään! – tervehtii presidentin, kun semmoinen kohdalle osuu. Mutta tällainen näköjään olen.

Mitähän muut kirjamessujen esiintyjät mahtoivat tahoillaan miettiä? Oliko joku muukin tunkenut linja-auton heiluvassa vessassa jossain Forssan kohdalla paperia rintsikoihin, ettei hermostuneisuuttaan hikoilisi mekkoaan länteille? Miettikö joku muukin näyttääkö tarpeeksi joltain tai liikaa joltain muulta? Sekosiko joku toinenkin vastauksissaan ja kuunteli itseään ulkoapäin, että tuonnekin se vielä kaarsi ja tuonne, ja miten sieltä mahtaa löytää takaisin vastaukseensa? Entä häkeltyikö joku messuvieras kenties laillani nähdessään minut, eikä siksi tullutkaan moikkaamaan, vaikka oli niin ajatellut? Ei taatusti tiennyt, että olisin ollut niin tolkuttoman helpottunut sellaisesta pakotiestä!

Tulikohan jollekin toisellekin, joka tavallisessa arjessaan on ihan rento ja kiva ja normaali, sellainen olo, että äkkiä pois täältä? Tottuukohan tuollaiseen joskus? Miten tässä hommassa onkin niin monia sellaisia öitä, jolloin uni ei tule, koska seuraavana aamuna taas hypätään jääkylmään, pimeään veteen?

Katselin joitakin rutinoituneen oloisia pitkän uran tehneitä kirjailijoita heidän puheenvuorojensa aikana. Miten he nojautuivat rentoina taaksepäin jalat harallaan ja puhuivat itsestään niin luottavaisin mielin. Ovatko nämä sellaiset kinkerit, joissa he ovat ihan arkisesti, omimmillaan, rennosti? Vai onko tämä heillekin kupla ja leikki, joku rinnakkainen todellisuus, larppi ja läpiselvittävä homma? Riemun, hämmennyksen ja jännityksen paikka?

Nyt kävi niin, että koin nämä messut ihan eri tavalla kuin olin ajatellut. Sekin on ihan ok, vaikka vähän hassua.

Mitä lämpimin kiitos sinulle messuvieras, blogini lukija, joka tulit puheenvuoroni jälkeen tapaamaan ja kertomaan ajatuksistasi. Siinä punastelimme molemmat yhtä jännittyneinä. Se oli minulle tosi oleellinen hetki kaiken sen ihonalaisen hepuloinnin keskellä!

Kuun lopussa on Helsingin messujen vuoro. Onkohan se samanlaista?

Vuosi Kosteusvaurioita -kirjan kustannussopimuksesta – miten se meni?

”Räjähdän onnesta ja pillitän vähän”, muistuttaa Facebook minun päivittäneen päivälleen vuosi sitten. Olin juuri avannut sähköpostin, jossa Atenan Laura Kuitunen kirjoitti taikasanansa: ”Kyllä me mielellämme tämän ottaisimme ohjelmaamme!”

Ei tuo Atenan viesti suinkaan heti tullut, kun kävin asiaa ehdottamaan, enkä suinkaan käynyt ehdottamaan ennen montaa monituista käännettä käsikirjoituksen äärellä, mutta kylläpä muistan tuon hetken kirkkaasti tässä samassa sohvan mutkassa!

Olin pyörittänyt Kosteusvaurioita -pakettia mielessäni jotakuinkin vuoden verran, ennen tuota viestiä. Se oli liikkunut näppikselläni ainakin neljässä erilaisessa muodossa erilaisin painotuksin ja olin jutellutkin siitä muutaman kustantamon kanssa jokusen sanan verran. Toiveet käsittelytapaa kohtaan olivat kuitenkin suuressa ristiriidassa oman ideani kanssa, enkä halunnut myllätä perusajatusta kokonaan uusiksi. Olin kuumeisesti miettinyt, miten yhdistäisin omaa kokemustani ja minulle lähetettyjä kertomuksia, haastatteluja ja laajempaa yhteiskunnallista näkökulmaa perheissä tapahtuvasta liikajuomisesta toimivimmalla tavalla ja niin, ettei kyseessä olisi sosiaaliporno tai omien haavojen revitteleminen, vaan että kirjalla olisi mahdollisuus tehdä enemmän hyvää kuin pahaa. Sitten kesälomalla 2016 luin Atenan kustantaman Usko, toivo ja raskaus -kirjan ja tajusin heti, että kirjassa käytetty rakenne voisi toimia parhaiten myös minun aineistoni kanssa.

Oltiin pahaksi onnekseni, tai niin silloin ajattelin, keskellä kesälomakautta. Mietin, ettei kukaan missään koskaan lukisi mitään lähettämääni heinäkuussa. Elokuu taas tuntui tosi kaukaiselta nyt, kun kokonaisuus oli viimein kristallisoitunut mieleeni. Malttamattomana tyyppinä pistin viestin matkaan samoin tein, olisi kustantamon väellä sitten loma tai ei. Olisipa ainakin yksi askel otettuna oikeaan suuntaan.

Lähestyin Atenaa ensimmäisellä viestilläni heinäkuun puolivälissä. Yllätyksekseni ja riemukseni kahden viikon sisällä tuli viesti, jossa tuumittiin lähtökohdan ja idean olevan kiinnostava ja kysyttiin lisää luettavaa. Lähetin silloin kaiken sen, mitä kirjasta oli olemassa, vaikka repaleinen kyhäelmä hävettikin melkoisesti (miten se omassa mielessä olikin niin paljon valmiimman oloista ennen kuin lukemispyyntö sitten todella tuli!), ja hahmottelin parhaani mukaan näkyville mihin suuntaan olin käsikirjoitusta viemässä. Huh, miten karsealta tuntuikaan lähettää sitä matkaan! Mietin mitä hittoa olen oikein kuvitellutkaan, tällaista köpöä!

Elokuussa paketti sai kuin saikin viestillisen kannustavia kommentteja ja pyynnön lähettää pidemmälle hiottu versio, käytännössä yksi kolmesta kirjaan suunnittelemistani osiosta katsottavaksi lokakuuhun mennessä.  Alkoi maan perkeleellinen naputtelu! Syyskuun lopussa olin veivannut tekstiäni siihen pisteeseen, etten enää kyennyt istumaan sen äärellä hetkeäkään ja klikkasin kauhu rinta-alassa tiedoston matkaan. Se oli samaan aikaan tolkuttoman vapauttavaa, koska olin ährännyt aineiston äärellä niin tiivisti, että tunsin melkoista inhoa koko väkerrystä kohtaan, ja samalla hirmuisen pelottavaa, koska olin päässyt näin pitkälle juuri sen kustantamon kanssa, jonka kirjailijaksi haluaisin, ja nyt olisi totuuden hetki. Se perimmäinen ”nyt niille paljastuu, etten oikeasti osaakaan ollenkaan tehdä tätä” -fiilis, tiedätte kyllä.

Vajaan kahden viikon kuluttua, 6.10. sähköpostin äärellä mahasta väänsi tolkuttoman paljon. Istuin pitkään avaamattoman viestin äärellä ja keräsin kanttia. Hoin mielessäni, että hylsy tulee, jotta palleapotku tuntuisi helpommalta kestää, ja kun sitten avasin viestin, pillahdin heti itkuun. Klo: 12.35. tulleessa viestissä luki paljon muutakin, ja sitten: ”Kyllä me mielellämme tämän ottaisimme ohjelmaamme!”. Ja klo: 12.57. lähettämässäni vastauksessa viileän ammattimaisesti: ”Voi miten mahtavaa ja upeaa ja ihanaa!”.

Ja sitten kaikki lähtikin melkoiseen kiitoon! Jo samassa kyllä-viestissä oli mukana ehdotus julkaisuaikatauluksi ja jo klo: 14.36. sähköpostiin kilahti Atenan Ville Rauvolan viesti, jossa oli liitteenä ehdotus kustannussopimukseksi. Tuijotin sitä nauraen ja höhhötellen hyvän tovin. Mielessä oli samaan aikaan kaikilla ihmiselämän tunnesävyillä ladattu ajatus, että SE OIKEASTI TAPAHTUU!

On jännää muistella noita tunnelmia nyt. Olin etukäteen ajatellut koko prosessin ihan erilaiseksi. Siis ihan ensinnäkin sellaiseksi, ettei se minun kohdallani edes käynnistyisi, mutta jos sentään käynnistyisikin, niin menisi ihan muilla tavoilla. Ensinnäkin ajattelin päätöksenteon kestävän tajuttomasti kauemmin. Luulin myös, että käsikirjoitukset pitää lähettää aina printattuna nivaskana ja odottaa niiden hautautuvan pinoihin kustantamojen pöydille ja lattioille. Yhtä lailla ajattelin, että kustannussopimuksia solmitaan joissakin pönöttämistilaisuuksissa, joissa poksautellaan pulloja ja seremoniallisesti riivitään kaunokirjaimia papereihin. Todellisuus oli paljon tehokkaampi, nopeampi ja suoraviivaisempi. Arkisempikin. Mutta se tarkoitti kaikkein tärkeintäkin: minun oli mahdollista tulostaa paperi, kirjoittaa se alle ja tuikata se postiin alta aikayksikön, niin että kustantamolla olisi mahdollisimman vähän aikaa perua ajattelematon päätöksensä (todellinen ajatus, uskokaa vain).

Näin se sitten tapahtuukin, tuumailin, ja yritin sulatella lukemaani. Sen verran kylmähermoiseksi pakotin itseni sentään, että pyöräytin sopimuspaperin luettavana itseäni skarpimmalla ja rutkasti kokeneemmalla ystävälläni, joka osasi minun onnenhuuruisan höpömeininkini sijasta katsella, että asiat olivat paperissa niin kuin hyvä on. Ja olivathan ne. Ja sitten olinkin yhtäkkiä sellainen, jolla on kustantamo, sopimus ja julkaisuaikataulu! Ja vähän hitosti tehtävää!

Lokakuun loppupuolelle päästessä sain viestin myös Kanerva Eskolalta, joka oli valittuKosteusvaurioille kustannustoimittajaksi. Että minulla yhtäkkiä oli sellainenkin upea ihminen käytössä, puhtaasti tekemässä kirjastani paremman, oli ihan huikeaa ja tuntui koko lailla hemmottelulta!

Loppu olikin vimmaista naputtelua ja tiedostojen sinkoilua Kanervan ja minun välillä. Ja myös tämä prosessi oli kovasti erilainen kuin kuvitelmani ennakkoon. Ei esimerkiksi ollut mitään totaalisia hermoromahdusten hetkiä, joiden aikana itken kustannustoimittajani sylissä öiseen aikaan elämäni synkimpiä hetkiä, ei edes niiskuttavia puhelinsoittoja. Itse asiassa tapasin kustannustoimittajani ensimmäistä kertaa kasvokkain vasta kirjan oltua vähän aikaa kauppojen hyllyillä! Hoitelimme yhteydenpidon sähköpostilla ja se toimi mainiosti. En tiedä, onko jossakin lauma hermoparantolavalmiita kaunokirjailijoita, jotka oikeasti lyyhistyvät kustannustoimittajiensa poville, mutta sellaista mielikuvaa kirjan kirjoittamisesta meille jostain syystä markkinoidaan. Olen niistä lukiessani aina syvästi säälinyt kustannustoimittajia ja samalla vähän pelännyt, että kirjaprosessi ajaa ihan tolkun tyyppejäkin jotenkin vääjäämättä hulluuteen. Ei niin välttämättä kuitenkaan näköjään käy. Ainakaan täällä tietokirjapuolella. Helpottavaa!

Lakoamisten sijasta tapahtui limittäin monenlaisia kiihkeärytmisiä kirjoitusvaiheita ja pitkää muhittelua ja odottelua. Yhtäkkiä eteen ilmestyviä päätöksiä lukujen nimistä, kirjan nimestä ja kansikuvasta. Piinallista puhtaaksikirjoittamista ja omien ajatusten muovaamista selkeämmiksi kokonaisuuksiksi. Taustojen maanista tarkastusta ja tuskittelua siitä, selviääkö se nyt tässä kohti sitten, etten oikeasti osaa tehdä tätä ollenkaan.

Sama kirjoitusprosessi onnistui vuorotellen olemaan aivan sietämättömän tylsää kertaamista ja nysväämistä, jonka aikana olin ihan varma, etten onnistu sanomaan yhtään tuoretta asiaa ensimmäisestäkään kiinnostavasta jutusta, sekä riemullista oman henkilökohtaisen merkittävyyden ja etenkin kirjallisen ensiluokkaisuuden, nokkeluuden ja pontevuuden suitsuttelua, kammottavaa pullistelua, joka lienee kuitenkin tarpeen työlään projektin läpiviemisen jaksamiseksi. All the feels, kuten sanotaan. Koko pitkän jakson ajan mielen perukoilla istui kuitenkin tukevasti aloillaan myös tunne siitä, että olen juuri nyt tekemässä juuri sitä, mitä juuri mun tulee tässä tehdäkin.

Sitten posti ilmoitti saapuneesta paketista, ja pahviloodassa oli 20 kappaletta tuikituoretta Kosteusvaurioita-kirjaa. Taas piti itkeä, höhhöillä, nauraa ja käyttäytyä viileän ammattimaisesti. Ja sitten, kuukausi kirjan julkaisusta, posti toi pienemmän laatikollisen: viisi kappaletta kirjan toista painosta! Piti taas nauraa ja pillitellä.

Huomenna matkaan Turun kirjamessuille esikoiskirjailijana. On tosi hankala uskoa, että on vasta vuosi tuon sopparin saamisesta. Ihan hirmuisesti tapahtui tämän vuoden aikana! Ville Rauvolan vetämä juttutuokioni on lauantaina klo: 12.40-13 B-hallin Kuisti-tilassa ja sen jälkeen höpöttelen mielläni kirjan herättämistä mietteistä Atenan osastolla A52. Toivottavasti nähdään siellä! Lupaan olla tosi viileän ammattilainen!

mainos

Tavataanko Kosteusvaurioita-kirjan tiimoilta?

Musta on todella kiva tavata Kosteusvaurioita-kirjan lukijoita ja jutella kirjan nostattamista ajatuksista. Ihan hirmu mielelläni käyn myös keskustelemassa kirjan teemoista erilaisissa tilaisuuksissa. Tässä muutama lähiaikoina toteutuva kirjavierailu. Toivon tosi paljon näkeväni teitä syksyn ja talven varrella näillä reissuillani!

7.10. on seuraava treffimahdollisuus tavata Turussa kirjamessuilla. Juttelen lauantaina kirjasta B-hallin Kuisti-tilassa klo: 12.40-13 ja tapaan sitten lukijoita Atenan osastolla A52 heti tuon jälkeen alkaen klo: 13. Oon kenties maailman helpoiten lähestyttävä tyyppi, joten älä yhtään jännitä vetää hihasta!

16.10. klo: 18 saan olla Korson seurakunnan vieraana puhumassa kirjan teemoista pastori Jani Vanhalan kanssa. Kirjallisuuskeskustelu järjestetään maanantaina 16.10. klo 18 Lumon kirjastossa (Urpiaisentie 14, Vantaa). Tule ihmeellä kuulolle ja vaikka kyselemään mieleen lukiessa nousseita kysymyksiä.

28.10. klo: 17.30 on Helsingin kirjamessujen haastatteluhetkeni Kirjakallio-lavalla. Myös sen jälkeen olisi kivaa vaihtaa ajatuksia!

Marraskuu on vielä auki, mutta joulukuulle on tulossa ainakin muutama tapahtuma, joissa keskustelen kirjan teemoista. Palaan niihin vielä lähempänä, kun saan luvan julkistaa ne!

26.1. Olen puhumassa Päihdepalvelu Hemman 10-vuotisjuhlaseminaarissa Kuopiossa. Seminaari on kaikille avoin ja maksuton. Lisätietoja voi seurailla esimerkiksi Päihdepalvelu Hemman Facebook-sivulla.

Lisääkin on luvassa! Huikkailen täällä niistä, jahka tulevat ajankohtaisiksi. Ja jos nyt tuli mieleen, että olisi kiva saada minut puhumaan kirjan teemoista johonkin tapahtumaasi, niin laitahan ihmeellä viestiä! Se onnistuu joko kommenttikentässä tai lähettämällä s-postia kokovartalofiilis ät gmail.com!

 

Ps. Muistathan kirjan lukijatarjouksen! Saat oman kappaleesi hintaan 19.90 e (postikuluja 0 e) muistamalla käyttää verkkokaupassa taikasanaa kokovartalofiilis. Ja kun luet kirjan ja haluat jakaa kuvan somessa, muista aihetunniste #kosteusvaurioita niin pääsen kiittämään sinua!

Tölkki, pullo, lasi – Mitä somen juomiskuvat viestivät?

Tölkki, pullo, lasi. Kirkasta, punaista, keltaista. Pöydällä, rannalla, kalliolla. Kotona, baarissa, messuilla. Milloin tästä tuli riittävä tapahtumien, tilanteiden ja tunteiden kuvaamisen keino?

Olen ilmeisistä kirjan kirjoittamisen syistä tarkastellut maailmaa muutaman viime vuoden aikana alkoholilasit päässä. Kyse on samasta ilmiöstä kuin raskaana ollessa: kaikkialla näkyy silloin vaunuja, vatsoja ja pallerovarpaita. Alkoholilasit päässä katse kiinnittyy tapoihin kuvata juomista. Huomio tarkentuu silloin aiempaa herkemmin juomiskuvastoon, alkoholimainoksiin ja arkisiin juomistilanteista viestimisen tapoihin. Se on tosi mielenkiintoinen maailma!

Olen huvikseni pari kuukautta keräillyt tuttavapiirini somevirroista kuvakaappauksia tästä teemasta. Ensin ajattelin kuvia kertyvän kokoelmaani joitakin kuukaudessa, mutta jo ensimmäisten päivien aikana huomasin, että muistini täyttyy tuotapikaa. Tuttavapiirini ei ymmärtääkseni ole mitenkään poikkeuksellisen loppasuista, mutta tämän kuvatyypin variaatioita ilmestyy kokoelmaani lukuisia joka päivä. Helposti ainakin toistakymmentä viikossa.

Juomiskuvat ovat juttu. Sosiaalisen median yhdessä luotu traditio. Ja tätä ihmettelen nyt: milloin muodostui kaikkien tunnistamaksi kerronnan tavaksi kuvata yksittäisiä tölkkejä, pulloja ja laseja täynnä olutta, viiniä tai väkevämpää? Missä vaiheessa sen ensimmäisen tyypin päässä välähti, että olisi mielenkiintoista, esteettisesti kiehtovaa tai viestinnän kannalta oleellista kuvata nestettä sisältävä esine, eikä mitään muuta?

Tölkki, pullo, lasi. Kirkasta, punaista, keltaista. Pöydällä, rannalla, kalliolla. Kotona, baarissa, messuilla. Mietin mitä kuvilla kerrotaan. Miksi juuri tölkki, pullo tai lasi on kulloinkin valittu kuvaamisen kohteeksi? On arvioitu kohde kuvaamisen arvoiseksi, rajattu, filtteröity ja jaettu. Millaisia viestejä tapahtumaketjussa kuljetetaan ja kenelle?

Juomakuvat omassa kokoelmassani näyttävät edustavan muutamia helposti tunnistettavia ja toisistaan erottuvia tyyppejä. Kullakin on hauskalla tavalla kuvaajasta riippumaton ominaistyylinsä, joka toistuu hyvin samankaltaisena julkaisuissa.

Juhla- ja tapahtumakuvissa tölkki, pullo tai lasi vaikuttavat vakiintuneelta tavalta kertoa, että nyt on aihetta iloon. Tyypillisin kuva tässä kategoriassa on kaksi kuohuviinilasia vierekkäin, tai kuohuviinilasi ja -pullo vierekkäin. Tarkennus on napautettu kupliin.

Toinen yleisesti tunnistettava tyyppi liittyy matkustamiseen. Näillä juomakuvilla voidaan kertoa, että ollaan joko lähdössä matkalle tai päästy perille jonnekin (yksittäinen tölkki, pullo tai lasi lentokentällä, -koneessa, laivaterminaalissa, laivassa, autossa, bussissa, junassa, hotellihuoneessa, hotellin parvekkeella tai pystytettynä hiekkarantaan. Hiekkaiset ja/tai öljytyt sääret voidaan joissain tapauksissa sallia mukaan, mutta muuten ympäristö on sivuseikka.). Parhaimmillaan matkaavan tuttavan viikon lomalta kertyy kokoelmaani useita tarkasteltavan kategorian kuvia joka päivä. Enkat omassa kokoelmassani on tällä hetkellä yhdeksän alkoholiannosta samassa kuvakollaasissa. Niinkin voi olla, että muita kuvia matkalta ei sitten olekaan, mutta tulihan se tällä totutulla tavalla jo kerrottuakin, että lähdetty, oltu ja palattu on.

Kolmas tyypillinen kuvatyyppi on nimeltään Kävin syömässä. Ruoka-annosta ei välttämättä ole kuvattu, mutta juoma sen vieressä kyllä. Joskus ruokakin, mutta silloin kuvatekstiin on usein laitettu varmuuden vuoksi hymiömerkintä: punaviinilasi tai oluttuoppi. Ai kysyikö joku, miksi niitä kakkupaloja ja salaatteja sitten kuvataan? Hyvä kysymys.  Kuvaan niitä itsekin. Taidokkaitten leipomusten tai värikylläisten ruoka-annosten kuvaaminen tuntuu silti vähän eri jutulta kuin lonkerotölkin. Alkoholikuvat eivät pienen perehtymiseni perusteella nimittäin vaikuta olevan mitenkään erityisiä visuaalisia ilotteluja, vaan useimmiten kuvissa on ainoastaan itsekseen törröttävä pullo, tölkki tai lasi. Mikä sen viesti on?

Neljännen taajaan esiintyvän tyypin näyttää muodostavan kuva, jonka nimi voisi olla Tapasin ystäviä. Erityistä on se, että tavattuja ystäviä ei välttämättä näy kuvassa ollenkaan. Tyypillinen kuva näyttää tarjottimellisen täysiä tai tyhjiä laseja, tai pöydän, jossa paikalla olleiden ystävien lukumääriä markkeeraavat lasit. Tuntuu hauskalta, että kuvaamisen tapa on tällä tavalla minimalistinen. Kaikki turha on rajattu pois. Hetkinen? Nyt viesti muuttuu jännittävämmäksi.

Tästä ystäväkategoriasta on olemassa myös tunnettu variaatio, jossa laseihin on kiinnittyneinä ihmisiä, mutta se ei tosiaan tässä kuvatyypissä ole ollenkaan välttämätöntä. Eräs tyypillinen ilmentymä tästä on kuva, jossa ystävä istuu kuvaajaa vastapäätä ja nostaa pullon, tölkin, lasin naamansa eteen kohti kameraa. Toinen tyypillinen kuvatyyppi on kuva tölkistä, pullosta tai lasista, johon on tägätty joku kaveri.

Viides alkoholikuvatyyppi edustaa Omaa Aikaa. Tässä kuvassa esiintyy erityisen usein punaviinilaseja yksin. Ne ovat hyvin usein senkillä television edessä, kuvattuina sohvan ja viltin kanssa, tai kynttilävalaistuksessa pöydän päällä. Lasit ovat aina noin puolivälissä, eivät koskaan piripintaan kaadettuina. Näissä kuvissa etenkään ei esiinny ihmisiä. Oman ajan olennaisuus, ansainta ja kaipuu on aihetunnistein merkitty näkyville. Mukana on usein myös jokin superlatiivi, tai huudahdus, kuten ”vihdoinkin!” tai ”koska olen sen arvoinen!”. En ole koskaan nähnyt tätä kuvatyyppiä miehen jakamana, mutta tämä nyt oli sellainen karski yleistys.

Tämä juomistilanteiden kuvaamisen tapa ja kerronnan kieli kiehtoo minua. Tämä(kin) puuttui tyystin aikana ennen internetiä. On hauskaa pohtia, miten kuvien sanoma muuttuu, jos tölkin, pullon tai lasin paikalle asetetaan jokin muu esine tai asia. Aivan merkillisiäkin mielikuvia saa aikaan helposti (kokeile vaikka lenkkimakkaraa tai hiustenkuivaajaa), mutta vaikka mietittäisiin likeisimmän samantyyppisen nautintoasian kautta ja valittaisiin kuvaan vaikka karkki, tuntuisivat asetelmat silti ainakin jossain määrin humoristisilta.

On mielenkiintoista pohtia, millaiset viestin välittämisen konventiot syntyvät välineiden ja alustojen kehittyessä. Miksi juuri tämänkaltaisesta kuvaamisen tavasta on tullut oma, erotettava lajinsa? Minkä kaiken laisia mielikuvia juuri näillä kuvilla halutaan välittää tutuille ja tuntemattomille ruutujen takana?

Kun sinä kuvaat tölkin, pullon tai lasin, mitä viestit?

 

 

Kosteusvaurioita-kirja omaksi edullisesti!

Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta -kirjani humpsahti ensimmäisen kuukautensa päätteeksi toiselle painokselle, ja sen kunniaksi päätimme jatkaa blogin lukijoille tarkoitettua tarjousta vielä lokakuun ajan!

Pääset käyttämään tarjouksen hyväksesi klikkailemalla blogin oikeasta yläreunasta bannerin avulla Atenan verkkokauppaan ja käyttämällä siellä koodia Kokovartalofiilis. Lukijahinta on 19,90 e ja postikuluja pyöreät 0 e, enkä ole paperiversiota nähnyt sen edullisemmin saatavana mistään.

Kiivaasti on kuulemma kauppa käynyt, kirjastojonot pistävät pökräämään kiitollisuudesta ja ihania palautteita on lukijoilta jo kivasti tullut (lue esim. Kirjakaapin avain -blogin arvio). Niistä tulee kyllä aina ihan huippuhyvä mieli! Käytä ihmeellä edelleen aihetunnistetta #kosteusvaurioita, niin näen somessa jakamasi kuvat ja mietteet kirjasta!

Jos mietit kenelle kirja sopisi luettavaksi (vaikka minä tietty haluaisin, että kaikki maailman ihmiset lukisivat sen), niin minusta ainakin:

  • hänelle, joka on kasvanut tai edelleen kasvaa liikaa alkoholia juovan vanhemman kanssa
  • liikaa juoneelle tai yhä juovalle vanhemmalle
  • kosteissa oloissa kasvavan lapsen isovanhemmalle
  • hänelle, jonka puolisolla on ollut kostea koti
  • lasten ja nuorten parissa työskentelevälle tai harrastavalle
  • työterveyshuollon henkilöstölle
  • politiikan tekijöille
  • muullakin kuin kostealla tavalla toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneelle (kiittävää palautetta on tullut jo esimerkiksi erilaisista mielenterveyden ongelmista kärsivien, sekä muilla tavoin vaikeasti sairastuneiden vanhempien aikuisilta lapsilta.)

Ja muistathan muuten myös Turun kirjamessut ensi viikolla! Saan siellä jutella kirjasta lauantaina klo: 12.40-13  ja sen jälkeen heti klo: 13 tapaisin sut tosi mielelläni Atenan osastolla A52 ja kynäilisin vaikka siihen omaan kirjan kappaleeseesi omistuskirjoituksen! Atenan koko edustus messuilla löytyy täältä!