Työpaikat ja kurssit voivat olla yhtä pakkopulloa – erään drinkkipöydän tarina

Sain eilen taulukkokurssia käyvältä ystävältäni kuvan koulutushuoneesta.  Yrityksen normaalin koulutustilan sijasta ilta oli pidetty yrityksen toisessa huoneessa. Siellä tulijoiden katseet vangitsi korea tarjoilu. ”Täältä pitää lähteä taksilla!”, oli veistely alkanut samoin tein. Niinhän meille tapaa käydä, kun jonnekin ilmestyy vilahdus alkoholia. Hassua, jännää, vähäsen villiä!

Pöytä tuo mieleen loistavan Mad Men -sarjan. Siinä pukumiehet tissuttavat päivät pääksytysten ja ajautuvat sarjan ehtiessä aikamoisiin pulmiinkin. Ihmeen tuttu tuo kuvasto on meikäläisillä työpaikoilla yli 50 vuotta myöhemminkin. Alkoholista kirjoittavana tietokirjailijana minua kiehtovat viestit. Mitä tuollainen pöytä kurssitilassa symboloi?

Ehkäpä se henkii jollekin luksuksesta. Vapaudesta? Työpaikan rennosta ilmapiiristä? Sivistyneestä mentaliteetista? Vauraudesta? Tarina ei kerro missä tilanteessa juomia on tarkoitus tällä työpaikalla käytellä, eikä sillä ole oikeastaan mitään merkitystäkään. Merkitystä on sillä, että siinä ne törröttivät, tietoteknisiä taitoja oppimaan tulleiden kurssilaisten vieressä. Se ei ole ihan niin harmiton, vapaa, rento tai luksukas asetelma kuin ensinäkemältä voisi ajatella.

Kirjoitan Tiedostavan siemailun taito -kirjassani juuri tästä: alkoholi on silmillämme jatkuvasti, valitsimme tai emme. Se on työpaikoilla, kurssitiloissa, joogasaleissa ja vanhempainkokouksissa. Se on läsnä niin monissa paikoissa, ettemme edes rekisteröi sitä. Itsestäänselvänä, kaikkeen kuuluvana kulissina jos jonkinlaiselle tekemiselle. Usein ihan harkittunakin koristeena ja henkimässä tiettyä fiilistä tavoiteltavasta elämästä ja tyylistä.

Sillä on oikeus kuvittaa monenlaisia tunnelmia.  Yhä useammasta tunnelmasta: vapauden ja rentouden lisäksi onnesta ja ilosta, odotuksesta, kunninahimosta, korkealentoisuudesta ja menestyksestä. Olemme itse ojentaneet sen oikeuden sille. Aineellehan ei synny symbolista arvoa itsestään. Se aina synnytetään tekemisin ja sanomisin kanssakäymisessä.

Alkoholi viestittää myös synkempiä sävyjä. Ne me haluamme tässä vapauden ja villin hassuttelun huumassa usein pyyhkäistä sivummalle, niiden klassisten joidenkin toisten huoleksi. Niiden, joilla ei pysy homma hanskassa. Jotka eivät osaa yhteisen leikin sääntöjä. Ne jotkut toiset vain ovat paljon isompi joukko ihmisiä kuin haluaisimme ajatella. Itse asiassa ei ole mitään toisia. On vain meitä ihmisiä.

Ystäväni kuvasta muistui mieleeni toinen kurssikerta männävuodelta. Pidin kirjoitusiltaa ihmisille, joilla oli lapsuudenkokemuksia liikaa juovasta vanhemmasta. Perkasimme luovan kirjoittamisen keinoin kurjia, erittäin vaikeitakin alkoholikokemuksia. Olin varannut tilaksi rauhallisen huoneen päihteettömästä järjestötalosta. Vuokraamani huone näytti kuitenkin tällä kertaa erilaiselta kuin yleensä: pöydät notkuivat edellispäivän pikkujoulujen pullomerta. Kävelimme siis sangen tuttuun katkuun ja näkyyn. Oli mälsää aloitella herkästä aiheesta kirjoittamista raivaamalla tilaa siinä kilinässä. Tahmat ja tanniinit leväyttivät muistot päin pläsiä salamannopeudella.

Viereiseen tilaan kokoontunut AA-kerho oli omassa huoneessaan samassa tilanteessa. Meitä vielä paljon hankalammassa. Miten nurinkurinen ja vahingollinen tilanne! Jos pakenee pulloja ja pulloajatuksia, ei totisesti halua törmätä juuri niihin juuri pakopaikassaan, odottamatta ja pyytämättä. Mennessään joko ihan muihin tekemisiin, kuten excel-kurssille, tai mennessään juuri niitä haavojaan hoitamaan. Mennessään irrottautumaan ja olemaan rauhassa. Mutta juuri niin täällä usein käy. Emme pääse valitsemaan alkoholitilanteita, koska kaikki tilanteet ovat alkoholitilanteita.

Myös paljon vähemmän kovien kokemusten näkökulmasta tilanne voi olla hankala. Jos olisin tipattomalla tammikuulla ja se tekisi vähän tiukkaa, olisi kuumottavaa naputella kurssilla näin:

puilloja-ja-tuoli.jpg

Jos aineen kanssa olisi minkään sortin ongelmia, miten kovaa tuollainen pöydällinen kuiskisi, hitto vieköön HUUTAISI selän takana? Ja ihan vähimmilläänkin se helposti vie tarpeettoman paljon huomiota itse tekemisestä. Aihe on niin paineistunut, että hihittely ja taksihuutelut käynnistyvät kuin tehdasasetuksena.

Maassa, jossa joka neljäs aikuinen kertoo nähneensä lapsena kosteita oloja, jossa on puolimiljoonaa suurkuluttajaa, jossa joka toisella on tutkitusti kokemusta ainakin yhdestä liikaa juovasta duunikaverista ja jossa miljoona naista ja 700 000 miestä kertoo, että lähipiiristä löytyy vähintään yksi ongelmallisen paljon juova ihminen, on defensiivinen kikattelukulttuuri. En usko hetkeäkään, että ratkaisu tilanteeseen on koristella joka pöydänmutka pullomerellä. Siedätyshoitoa on tässä maassa taatusti kokeiltu tarpeeksi.

On helppo huokaista, että kyllä on taas jollain vaikeaa, mutta tosiasia on se, että todella monelle tämän aiheen äärellä on hyvin vaikeaa. Ja keinot tehdä tilanteita helpommaksi ovat  ihan äärimmäisen yksinkertaisia. Tuollainen pöytä painanee alle 10 kg. Perus kaveri nostaisi sen kolmessa minuutissa pois koulutustilasta vähän ennen kurssin alkua. Problem solved.

Jostain syystä me usein haluamme pitää kiinni niistä vapauden, rentouden, eurooppalaisuuden ja glamourfiiliksen tunnelmista, joita olemme antaneet alkoholin kuvittaa. Tunkkaista ja tympeää, ja monelle hyvin haitallistakin. Entä, jos pullopöydän paikalla olisi pino röökikartonkeja? Viestisikö se samoista luksuksen ja rentouden tunnelmista? Miksi se olisi meistä eri asia?

Jos järjestäisin kurssin maksaville asiakkaille en haluaisi yhdenkään heistä lähtevän minun takiani kotiin romuttamaan hyvin alkanutta haurasta raittiuttaan tai joutuvan murehtimaan yhtäkkiä aktivoituneita kivuliaita ajatuksia menneestä. Kurvaamaan ehkä alitajuisesti yksille kotimatkalla, koska jotenkin vain tuli mieleen siinä numeroita nakutellessa. Pulloja nähdäkseen voi jo mennä hyvin moniin paikkoihin. Työpaikkojen ja kurssitilojen ei tarvitsisi olla niitä, ellei kyse ole drinksukurssista.

Olemme tämän merkillisen marinoituneen ympäristön kasvatteja, mutta ei se mikään hautakivituomio ole. Usein pelkkä havahtuminen huomaamaan riittää. Tietoiseksi tuleminen. Joskus riittää pöydän kantaminen hetkeksi toiseen tilaan.

Mainokset

Löysitkö jo Pullonpyörittäjä-podcastin? – alkoholista lasissa ja kulttuurissa

Yksi tämän vuoden kivoimmista jutuista on ollut podcast-haaveen toteutuminen. Pullonpyörittäjä-podcastissa puhutaan viikottain vaihtuvan juttukumppanin kanssa alkoholista eri kanteilta. Tänään ilmestyi kolmas jakso.

Tässä linkit kaikkiin tähän mennessä ilmestyneisiin jaksoihin. Jos tykkäät, ota ihmeellä Soundcloudista kuunteluun ja tule myös podcastin fb– ja ig-sivuille kommentoimaan. mieluusti kuulen myös toiveita vieraista ja aiheista! jaksoja saa tietysti ilolla laittaa myös jakoon, jos siltä tuntuu!

Jakso 1 Sampo Marjomaa ja alkoholihuumori. 

Jakso 2 Pinja Rautio ja alkoholi perheessä.

Jakso 3 Isa Karlsson ja alkoholi työelämässä. 

Kuuden suoran lähetyksen vuorokausi – Tiedostavan siemailun taito starttasi pyrähdyksellä!

Viime vuorokausi oli melkoisen poikkeuksellinen, ainakin tässä minun arjessani. Kävin nimittäin vieraana kuudessa suorassa tv- ja radiolähetyksessä saman 24 tunnin sisällä. Kun iltapäivällä palasin kotiin, oli aika pöllämystynyt olo. Hauskaa oli, asiaakin tuli puhuttua ja ennen kaikkea Tiedostavan siemailun taito -kirja sai vauhdikkaan startin maailmaan.

Kokoan tähän nuo lähetykset, jos haluat kurkkailla mitä juteltiin. Ovat tällä sitten itsellenikin vähän sähköisenä leikekirjana tallessa. Kaikissa oli sama juuri, mutta hyvinkin erilaisia kulmia. Mietimme esimerkiksi somekuvia, juoman ansaitsemista tai tienaamista spinningmaratonilla, viinakerskailua, viinihienostelua, harhakäsityksiä, kohtuullista määrää, pullonpohjalaseja, nautintoa, lasten seurassa juomisen eri kysymyksiä ja tiedostamattomia asenteita.

Tiistai-aamu alkoi Radio Rockin tuokiosta. Siitä jatkoin Radio Suomen sessioon, ja sitten vielä Ylelle Noston vieraaksi. Välissä kävin nukkumassa melko ylivireiset yöunenriekaleet hotellissa, koska en olisi ehtinyt välissä kotiin. Aamun herätys jännitti, ja meni pyöriskelemiseksi, niin kuin aina tuppaa mennä näissä hetkissä.

Keskiviikkona luvassa oli ensin Ylen aamutv ja heti perään (kirjaimellisesti taksin ja juoksemisen yhdistelmällä kiritty)  Huomenta Suomi. Sieltä suunnistin vielä lumimyräkän läpi Radio Helsinkiin viimeiselle istunnolle.

Pujahdin välissä kotiin yöpymään, mutta tänään jatkan Tampereelle, jossa on ensin luvassa erään televisio-ohjelman nauhoitukset ja sitten Vire-messut ja paikallisen Ylen radiotuokio. Jos olet tulossa tuonne messuille, tulethan ihmeellä moikkaamaan!

Kaikista keskusteluista jäi tosi hyvä fiilis! Kivoja, skarppeja toimittajia, jotka selvästi olivat löytäneet kirjasta kiinnostavia vinkkeleitä ja kosketuspintoja omiin ajatuksiinsa. Ihan luksusta kirjan kirjoittajalle sellainen!

Ja niin, putkahtihan eilen ulos myös toinen jakso Pullonpyörittäjä-podcastistani. Vieraana oli tällä kertaa laulaja Pinja Rautio ja pohdimme ainakin perheen ja juomisen yhdistelmää, nelikymppisen juomatunnelmia, katkarapukrapulaa ja alkoholisykemittareita. Uusi jakso ilmestyy aina keskiviikoisin.

Ai väsyttääkö jo puhua alkoholista? Ei tippaakaan! (hih).

Uudessa Pullonpyörittäjä-podcastissa puhutaan pönöttelemättä alkoholista lasissa ja kulttuurissa

Huomenna ilmestyy kuultavaksi ensimmäinen osa Pullonpyörittäjä-podcastistani. Jihuu! Uusi jakso tulee joka keskiviikko, ja mukana on joka kerta uusi vieras, jonka kanssa juttelen alkoholiaiheista. Kukin vieras puhuu suoraan myös omasta suhteestaan alkoholiin.

Kyseessä on todellinen yhden hengen yritys: käsikirjoitan, äänitän ja jälkikäsittelen jaksot yksin. Hauska opintoretki tämäkin!

Idea podcastiin lähti Tiedostavan siemailun taitoa kirjoittaessani, kun havahduin huomaamaan, että meillä käsitellään julkisesti melkoisen vähän ihan tavallista alkoholinkäyttöä. Puhe tuppaa tiivistymään ongelmapuheeksi (jota ilman muuta tarvitaan, ja puhun aiheesta itsekin mielelläni) tai sen vastavoimaksi tarkoitettua ongelmattomuutta ylikorostavaa ”myyttiset eurooppalaiset juomatavat” -puhetta. Todellisuudessa valtaosan alkoholinkäyttö rajoittuu tähän väliin. Minusta on kiinnostavaa kartoitella tätä maastoa vieraitteni kanssa, kiihkottomasti, pönöttämättä, suoraan ja rennosti.

Jaksot ilmestyvät Soundcloud-sivulle ja myöhemmin myös iTunesiin ja Spotifyihin, mutta kenties helpoimmin löydät niiden äärelle Pullonpyörittäjän Instagramista ja  Facebooksivulta.

Ensimmäisessä jaksossa juttelen mediataituri Sampo Marjomaan kanssa viinahuumoristia, sosiaalisten tilanteiden kiusallisuuksista ja siitä, voiko itsensä tai bileet juoda hauskemmiksi. Kysyn myös millaista linjaa Sampo vetää Hauskoissa kotivideoissa alkoholin suhteen.

Seuraavissa jaksoissa keskustellaan ainakin siitä, mitä tapaetiketti todella sanoo alkoholista, millaisia vaikutuksia alkoholilla on rekrytointitilanteissa, miksi keittiökatalogien pöydillä kimmeltelee sherrykarahveja, nelikkymppisten ruuhkavuosijuomisesta, millaista on teekkarimaailman juomismeininki ja millaisia asioita seuraa kaveripiirissä siitä, jos haluaa muuttaa alkoholitapojaan.

Ensimmäinen Pullonpyörittäjä-jakso ilmesty siis 2.1. ja Tiedostavan siemailun taito -kirjan virallinen julkaisupäivä on 5.1. Mainio vuoden alku alkoholinäkökulmasta mulle, ja toivottavasti sulle myös!

Voiko alkoholiongelmista puhua toiveikkaasti?

Eräs ystäväni kysyi hiljattain, eikö minua väsytä puhua luennoidessani aina niin raskaista ja negatiivisista asioista. Kysymys oli ensin yllättävä. En nimittäin ollenkaan ole kokenut väsymystä aiheen äärellä, päinvastoin! En edes koe niinkään möyriväni raskaissa asioissa, vaikka ilman muuta alkoholiongelmat itsessään ovat myös raskaita, todella raskaita. Kysymys on kuitenkin käsittelytavoista ja katseen suunnasta.

Sain hiukan pohdittuani vähitellen kiinni kysyjän ajatuksesta. Ehkäpä hänen mielikuvansa on muodostunut siitä, että Kosteusvaurioiden ilmestymisen aikaan lehdissä puhuttiin niin paljon ihmisten vaikeista lapsuudenkokemuksista. Näytti siltä, että edelleen oli jonkinlainen yllätys, että joka neljäs aikuinen on kokenut lapsuudessaan vaikeita vaiheita liikaa juovien vanhempien kanssa. Ja on aivan totta, että kun niitä tapahtumia käsitellään, ollaan todella vaikeiden teemojen äärellä. Silti kokonaisuus kannattaa katsastaa laajemmasta kulmasta.

Niissäkin haastatteluissa pyrin aina nostamaan keskiöön sen, miten kokemuksista mennään eteenpäin. Ja kun nyt saan puhua keikoilla ympäri Suomen,  en koskaan luennoi vain siitä, mitä kosteissa kodeissa tapahtuu pahimmillaan, vaan siitä, millaisia jälkiä kokemuksista voi jäädä, ja ennen kaikkea siitä, millä tavoin niistä voi päästä aikuisena asioita käsittelemällä jatkamaan omaan, hyvään, itsenäiseen, terveeseen ja toimivaan elämään.

Kysymys on siis siitä, ettei jäädä ruotimaan vain niitä kovia kokemuksia, vaan mietitään aina ratkaisua. Valoa tunnelin päähän. Kurjuudessa kieriskely ei tuota mitään hyvää. Se on joskus tarpeellinen välivaihe, muttei koskaan hyvä päämäärä.

Omasta näkökulmastani puhun ja kirjoitankin siis ihan toisista teemoista: toivosta, ilon löytymisestä, armollisuudesta, voimasta ja vapaudesta. Valtavan positiivisista asioista. Puhun siitä, millä tavalla oloa saa helpommaksi uskaltautumalla käsittelemään vaikeat kokemukset. Puhun toisten ihmisten paremmasta ymmärtämisestä, olivat he sitten toisia kosteissa oloissa kasvaneita tai vaikkapa vanhempia, jotka vaikeiden aikojensa jälkeen pyrkivät takaisin yhteyteen lastensa kanssa.

Ei sellaiseen väsy! Se antaa joka kerta todella paljon. Näen ihmisten pyyhkivän kyyneleitä katsomossa, eikä se johdu siitä, että oltaisiin muhittu kamalissa oloissa, vaan siitä, että he ovat saaneet kiinni jostakin sellaisesta, josta eivät ehkä ennen ole saaneet. Ovat saaneet suuntaviivoja ja varmistusta sille, että ovat tarpeeksi, ovat vahvempia kuin uskoivatkaan ja että on mahdollista rikkoa kipeitä kehiä. Ja että meitä on täällä valtavan paljon, eikä mitkään tapahtuneesta ollut meidän syytämme. Voisiko mikään juuri paremmalta tuntuakaan?

Tuo seuraava kirjani, Tiedostavan siemailun taito, on askel eteenpäin tässä pyrkimyksessäni etsiä ratkaisuja, tuottaa toivoa ja tarjota pohdittavaa paremmasta. Se tuntuu luontevalta seuraavalta portaalta. Jos ensimmäisessä kirjassa esiteltiin ongelma ja mietittiin siihen ratkaisuja, tässä toisessa katsotaan vielä pidemmälle: mitä voisimme tehdä, ettei Kosteusvaurioiden kaltaisia ongelmia pääsisi jatkossa syntymäänkään?

Se on ihan valtavan motivoivaa ja innostavaa hommaa! Ei siis väsyttävää ollenkaan.

 

Tiedostavan siemailun taito näyttää tältä!

Jihuu! Uusi kirjani kansineen kaikkineen on nyt päässyt päivänvaloon! Atenan katalogi kevään aikana julkaistavista kirjoista ilmestyi juuri, ja minun antini löytyy sen sivuta 12. Katalogin löydät täältä. Huippukiinnostava valikoima siellä onkin! Minä olen ihan julkaisuvuorojen kärjessä. Kirjani ilmestyy heti tammikuun alkuun.

Atenan Facebook-sivulla on meneillään arvonta, jossa voi voittaa 50 euroa kirjanostelurahaa, kun valitsee katalogista mieleisensä luettavan. Käy ihmeellä kommentoimassa valikoimaa ja osallistu! Vastausaikaa on ma 26.11. klo: 9 saakka.

Tiedostavan siemailun taito ilmestyy perinteisen version lisäksi myös e-kirjana ja äänikirjana. Se tulee olemaan ostettavissa kirjakaupoista, verkkokaupoista ja tietysti Atenan omien sivujen kautta. Olen sopinut kustantamoni kanssa, että blogini lukijat saavat ennakkotilausmahdollisuuden. Ohjeet ilmestyvät tänne lähiviikkojen aikana!

Huh, niin jännää ja kivaa aikaa! On aina täysi mysteeri, miten uusi kirja löytää lukijansa, ja nyt vain täällä odotellaan. Ihania, innostuneita palautteita on jo tullut, ja se tuntuu älyttömän hyvältä!

Mitäs tuumitte? Näyttääkö aihe kiinnostavalta? Onko kiva kansi? Itse olen tietty ihan innoissani koko paketista!atenan kuva

Isänpäivä – Millaisia isiä seuraavissa polvissa siintää?

Vietin viime viikolla varsin liikkuvaista Ehkäisevän päihdetyön viikkoa. Sain ensin olla kahden yön reissulla Iisalmessa ja sitten vielä Helsingissä osallistumassa nuorten BuenoTalkiin (löytyy täältä, jos haluat katsella). Siinä oli samalle viikolle työn sarkaa, sillä jätin myös kirjan käsikirjoituksen ja tein useamman ison lehtiartikkelin, mutta onneksi pitkillä junamatkoilla on minusta ylivertaisesti kivointa kirjoittaa ja helpointa keskittyä.

Olipa mielekkäitä, koskettavia ja hienoja tapaamisia viikko pullollaan!

Iisalmen keikalla puhuin soteammattilaisille parituntisen verran siitä, miten lapsuuden kokemukset liikaa juovien vanhempien kanssa voivat vaikuttaa työelämän jaksamiseen, kollegankestokykyyn ja vaikka esimieskohtaamisiin. Mietimme millaisia vahvuuksia ja sudenkuoppia tausta tuottaa, ja miten parhaimman voisi kaivaa itsestään esiin kuluttamatta voimiaan loppuun. Parituntisen yleisötilaisuuden aiheina taas olivat jaksaminen, pärjääminen, pinnisteleminen, riittämättömyydentunteet, vanhemmuus, isovanhemmuus ja ihmissuhteet kostealta pohjalta ponnistaen. Mietimme syitä ja seurauksia, mutta ennen kaikkea sitä millaisilla keinoilla hankalasta taustasta voisi jatkaa hedelmällisimmin eteenpäin. Siitä kulmasta mietin isänpäivääkin tänään.

Jokaisella Kosteusvaurioita-kohtaamisellani näihin aikoihin marraskuussa esiin nousee isän ikävä. Ihmiset jakavat paljon mietteitään siitä, miten vielä aikuisenakin olisi kova kaipuu isän lähelle, muttei pääsyä. Isät ovat joko juoneet itsensä hengiltä tai henkisesti saavuttamattomiin.

Oma kokemukseni kosteudesta kotona ei liity isään, mutta tunteet tunnistan tietenkin. Ne ovat samoja siitä huolimatta kumpaan vanhempaan muistot liittyvät. Vanhemmankaipuusta siinä puhutaan. Ihmetyksestä ja kivuista. Selvittämättömistä kysymyksistä enemmän kuin mistään. Miksi on kysymyksistä kirkkaasti yleisin. ja varmasti vaikeimpia vastatakin. Vain se juonut tai juova vanhempi voisi vastata siihen, mutta lapsi, aikuisenakin, on pääsemättömissä, jos vanhempi ei ole halukas vastaamaan siihen, tai ei ole enää tavattavissa.

Ajattelen, että olennaisinta olisi ehkä löytää sellainen tapa elää, jossa on mahdollista antaa itselleen lupa kaivata ja surra, kokea vihaa ja turhautumistakin, mutta sillä tavalla erillisenä ihmisenä, etteivät menneen kipeät kuviot pääsisi enää imaisemaan tunnepöllyihinsä. Ei helppo juttu ollenkaan, mutta tehtävissä, siihen haluan vakaasti uskoa.

Isänpäivänä veto nykyisen ja menneen – lapsiminän ja aikuisen minän – välillä on kenties kovimmillaan. Vanhoihin rooleihin on helppo humpsahtaa. Silloin pohditaan ulkopuolisen silmissä aika triviaalejakin juttuja. Sellaisia, jotka ovat asianomaisen mielessä kuitenkin kaikkea muuta kuin triviaaleja. Esimerkiksi se, pitääkö isänpäiväkortti lähettää, kimppu ostaa, tai vierailulle mennä, vaikka vastassa olisi pelkkää suttuista surua, ovat oikeasti isoja kysymyksiä kipuilevassa mielessä. Olen lukuisia kertoja nähnyt ihmisten puhkeavan itkuun pelkästä ajatuksesta, että jättäisi tänä vuonna tuon tekemättä – ja vuosia elin itsekin ihan samoissa oloissa toukokuisin.

Se, että kerran kuuntelisi itseään ja suojelisi itseään vastentahtoisilta eleiltä, voi tuntua melkein mahdottomalta. Siltä, että maailma nitkahtaisi radaltaan pelkästä yrityksestäkin. Se ei kuitenkaan nitkahda. Kun siihen vain löytyisi usko ja luotto. Eronteko, happirako, itsensä kuunteleminen ja selkeän valinnan tekeminen voi helpottaa oloa ihan hirmuisesti.

En usko, että vanhemmat tietävät, miltä tällainen suru tuntuu. Se asuu lapsen sisällä sitkaasti. Vanhemmilla on omansa, tietenkin on, ja monilla heistä samankaltaiset kokemuksensa sinne edelliseenkin sukupolveen, mutta silti. Näiden surujen kanssa kipuillaan perheissä pirun yksin. Kohtaamatta, hiljaisuudessa tai pinnistellen kahvipöydissä. Joskus ihan ilmiriidellenkin, vaikka ei ehkä saadakaan kiinni siitä, mistä tulehtunut leimahdus taas syttyi. Kaipuusta, kivuista, rakkaudesta ja siitä miksi-kysymyksestä ne versovat. Sanomattomista, selittämättömistä sanoista.

Menneitä on voitava surra niin kauan kun surettaa. Niille tunteille ei tarvitse eikä voi laittaa aikarajaa. Samalla ajattelen, että tervehdyttävin apu eteenpäin (korostan: eteenpäin meneminen ei tarkoita menneisyyden unohtamista, päinvastoin, sen hyväksymistä ja käsittelemistä) on siinä, että suuntaa katsetta tukevimmin menosuuntaan. Voi hyvin olla, ettei rauha koskaan löydy suhteessa edeltävään polveen. Paljon on silti vielä tehtävissä toiseen suuntaan.

Seuraavien polvien isyyksien vahvistamisessa on valtavaa voimaa. Ajattelen sen tapahtuvan oman isänroolin rohkealla ja perinpohjaisella pohtimisella menneiden sukutaakkojen selvittämisen keinoin ja ennen muuta tulevien isäpolvien kasvun tukemisella. Ihanimpia isänpäiviä syntyy, kun omat poikaset varttuvat huomioituina, kannustettuina ja rohkaistuina seisomaan tukevasti omilla jaloillaan. Tietoisina omista sukutaustoistaan, mutta ilman uhkakuvia ja toisten taakkoja. Tänään paljon hyvää syntyy myös oman puolison isyyden vahvistamisella ja tukemisella.

Kaikki se korjaa vähän huomaamattakin ihan valtavasti, ja pitkäkestoisesti. Siitä kaikesta syntyy myös iloa, onnea ja lempeyttä.

Onnea isät! Olette ihan korvaamattomia!

IMG_6897