Vertaistukea liikaa juovan vanhemman lapsille. Uusi anonyymi foorumi tarjolla.

Vanhemman juomista ei tarvitse hävetä ja siitä voi puhua ääneen. Aikuisen juominen ei koskaan ole lapsen  syy, eikä lapsen tehtävä koskaan, missään iässä, ole myöskään kannatella vanhempaansa oman vointinsa kustannuksella.

Liikaa juovan läheinen joutuu helposti melkoiseen solmuun omien ajatustensa kanssa. Niiden kanssa ei kannata jäädä yksin. Suosittelen tosi lämpimästi vertaistuen äärelle etsiytymistä. Niin voi tehdä esimerkiksi erilaisten järjestöjen kautta, tai hakeutumalla oman paikkakunnan AAL-ryhmään. Ennakkoilmoittautumista ei tarvita, ilmestyt vain rohkeasti paikalle.

Myös verkosta löytyy paljon tukea. Nyt on tarjolla myös ihan uusi, nimettömänä toimiva foorumi, jota ylläpitää Lasinen lapsuus. Jos kaipaat purkupaikkaa ajatuksillesi anonyymisti, hyödynnä ihmeellä tämä!

Pääset mukaan keskusteluihin rekisteröitymällä täällä. Lähetä sitten s-postilla osoitteeseen lasinenlapsuus@a-klinikka.fi ja kerro, minkä nimimerkin loit. Ylläpitäjät lisäävät sinut ryhmään ja meilaavat sinulle linkin keskusteluun.

Lapsi/nuori, jos vanhemman alkoholinkäyttö mietityttää sinua, muista Varjomaailma. Siellä on luotettavia aikuisia just sun tarpeitasi varten. Sielläkin voi olla mukana nimettömänä. Tubesta löydät Varjomaailman ja minunkin videosarjani täältä.

Kirjasuosituksia salaisuuksista. Miksi me vaikenemme?

Ahmin tällä hetkellä kirjoja yhteisöjen salaisuuksista, niistä määrätyn joukon kesken jaetuista todellisuuksista, joista ei saada, voida tai uskalleta hiiskua muille. Mietin sitä mekanismia, joka saa ihmisen, vaikka jo pienen lapsenkin, pitämään sisällään salaisuuksia. Osallistumaan siihen yhteiseen sopimukseen, että näistä ei sitten puhuta. Joskus salaisuudet on pidettävä oman turvallisuuden vuoksi ja joskus taas juuri salaisuudet vaarantavat turvallisuuden vakavasti.

Uskonnollinen fundamentalismi ja lahkoihin kuuluva salaaminen on kiinnostanut minua jo pitkään. Kiinnostus tabuihin vei aikoinaan opiskelemaan sosiaali- ja kulttuuriantropologiaa, eikä kiinnostus ole vuosien saatossa haalistunut yhtään.  Tänä vuonna olen imenyt itseeni erityisesti mormonifundamentalismista kertovaa kirjallisuutta. Jon Krakauerin Under the banner of heaven, Maia Szalavitzin ja  Brent W. Jeffsin Lost Boy – The True Story of One Man’s Exile from a Polygamist Cult and His Brave Journey to Reclaim His Life sekä Carolyn Jessopin ja Laura Palmerin Escape ovat tyydyttäneet tiedonjanoani tästä aiheesta viimeksi. Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan Usko, toivo ja raskaus tarkastelee puolestaan erinomaisesti vanhoillislestadiolaista uskoa ja niitä asioita, joista yhteisössä vaietaan. Ruoholta ilmestyi tänä keväänä myös pelkoa ja hengellistä väkivaltaa tarkasteleva Pyhät, pahat ja pelokkaat. Molemmille vahva suositus!

Ympäröivän vainon vuoksi salassa pitämistä ja yhteisön toimintaa paineen alla taas kuvaa upeasti Tom of Finland -elokuva, jonka näin eilen. Siinä käsitellään salaisuutta, joka on pidettävä oman turvallisuuden vuoksi. Samasta teemasta suosittelen ehdottomasti Jonas Gardellin huikeaa trilogiaa Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.  Tommi Kinnusen Lopotti ja Neljäntienristeys tarjoilevat samasta aiheesta myös todella nautinnollista ja ajatuksia herättävää luettavaa. Antti Järven ja Hanna Nikkasen Karanteeni: kuinka AIDS saapui Suomeen on todella kiinnostava tietokirja, jonka sivuilta saa paitsi erinomaisen katsauksen lähihistoriaan, myös kouraisevan kuvan siitä, millaista on elää tabujen rikkomisen murrosvaiheessa.

Sota-aika pakotti monenlaisiin salaisuuksiin. Osa niistä liittyi suoraan turvallisuutteen, mutta myös häpeä painoi raskaasti ja sulki suita. Perhepiirissä vaiettuihin salaisuuksiin sukeltavalle suosittelen luettavaksi esimerkiksi Ira Vihreälehdon Tuntematon sotavanki -kirjaa. Samasta teemasta suosittelen lukemaan tämän artikkelin ylisukupolvisista traumoista. Mielikuvitustani jäi erityisesti kutkuttamaan lainaus: ”Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.”

Yhteisiin salaisuuksiin sitovat väkevästi myös erilaiset toimintahäiriöt perheissä. Henkinen, fyysinen ja eritoten seksuaalinen väkivalta vaientavat suita pelon ilmapiirissä. Oma kiinnostukseni on viime vuosien aikana keskittynyt perheissä ja suvuissa tapahtuvan liikajuomisen ympärille kietoutuvaan salailuun ja häpeään. Perhesalaisuuksien kohdalla juuri hyvin pientenkin lasten omaksuma salailu silloinkin, kun tarpeesta piilotella kodin tilannetta ei sanota suoraan sanaakaan, on minusta loputtoman kiehtova, kivulias ja kummastuttava aihe. Olen etsinyt selityksiä sen syntymekanismeihin 40 ihmisen elämäntarinoiden äärellä. Kosteusvaurioita – kasvutarinoita pullon juurella -kirja ilmestyy ensi kesänä.

Kiehtovatko salaisuudet suakin? Oletko lukenut aiheesta jotakin kiinnostavaa viime aikoina? Kirja- ja elokuvavinkit jakoon!

 

 

Rakas rajavartiosto – kenellä on oikeus sinun tunteisiisi?

Olen viime aikoina miettinyt paljon rajoja ja niiden pitämistä. Tälle aamulle tulikin juuri sopiva puhelu asian mieleen kirkastamiseksi. Sain nimittäin soiton ihmiseltä, joka oli pahoittanut mielensä kirjoittamastani artikkelista. Hänen mielestään haastattelemani ihminen oli erilainen tyyppi, kuin jutussa kuvattiin. Soittaja oli tästä varsin vihainen.

Tämä jutun lukenut ihminen halusi kertoa, millainen jutussa esiintyvä ihminen ”oikeasti” on. Kuului pitkä ryöppy erilaisia elämän varrella tapahtuneita juttuja, millään tavalla artikkelin aiheeseen liittymättömiäkin. Todettakoon, että arvostelun kohteena ollut lehtijuttu ei ollut mikään tutkivan journalismin keinoin toteutettu objektiiviseksi tarkoitettu kuvaus henkilöstä, eikä todistus tämän luonteesta, vaan ihmisen omakohtainen kertomus omista tunnelmistaan. Kappale elettyä elämää. Osa juttusarjaa, joka aivan avoimesti on juuri henkilön omaa kokemusta. Perinteinen ”tällaisena sen koin”-juttutyyppi.

Palautetta artikkeleista on kivaakin saada silloin kun se on hyvää, mutta mikä ettei joskus vaikka negatiivistakin. Oli kenties hassua, että lukija halusi soittaa minulle kertoakseen mielipiteensä jostakin juttuun edes kuulumattomasta, mutta ei sekään nyt ihan ihmeellistä ole. Puheen tapa oli kuitenkin pahasti pielessä. Soittajalla oli paha mieli ja hän ilmaisi sen suorin sanankääntein, mutta samalla hän halusi kertoa minulle, miltä minusta tuntuu häntä kuunnellessani. Tuohtunut soittaja totesi nimittäin puhelun aikana useampaan kertaan, että ”susta tuntuu varmaan nyt pahalta” ja ”sulla on varmaan nyt kurja olo”, sekä ”sua nyt varmaan harmittaa aika tavalla”.

Hups! Siinä se raja kulkee! Minun tunteeni ovat nimittäin minun. Niihin ei ole kenelläkään muulla oikeuksia. Hänen tunteensa ovat hänen. Näitä kahta ei pidä sekoittaa.

Totesin jokaisen lauseen perään, että ei. Minulla oli ihan normaali, tavallinen olo. Olin vähän harmissani siitä, että soitto keskeytti kirjoitustyöni, ei muuta. Tämä sai minut tietysti vielä entistäkin mulkummaksi tyypiksi soittajan puheissa. Samapa tuo. Kestän sen hyvin. Minun ei nimittäin tarvitse ajatella sitä ollenkaan.

Kukaan toinen ei voi tartuttaa omaa tunnettaan toisen tunteeksi, ellei vastaanottaja itse päästä niin käymään. Terveisiin rajoihin kuuluu se, että yhtäältä antaa toiselle luvan ja vapauden kokea omat tunteensa juuri niin kuin kokee, ja toisaalta kantaa huolen ja vastuun omista tunteistaan. Käsittelee pahan mielensä. Käsittelyyn voi toki käyttää vapaaehtoisen ystävän tai ammattilaisen apua. Toisen kannettavaksi niitä ei kuitenkaan voi kipata.

Tämä on joskus vaikea juttu ihmiselle, jolla ei ole terveitä rajoja. Ilmiön tunnistaa moni esimerkiksi toimintahäiriöisessä perheessä kasvanut. Kun omat tunteet lyövät päälle kiivaina, olisi helpottavaa saada toinen myrskyyn mukaan. Omat nahat meinaavat kertakaikkiaan ratketa, jos ei niitä myrkkyjä saa syljettyä toisen syliin.

Aikaisempina aikoina olisin ärsyyntynyt ja mennyt mukaan soittajan tunnekuohuun. Toisen vihaisuus olisi säikyttänyt minut pahanpäiväisesti, koska sellaisten tunteiden kohteeksi joutuminen on ollut minulle tosi vaikeaa. Olisin karahtanut puolustuskannalle pikaisesti. Olisin myös pyrkinyt saamaan juttukumppanin paremmalle mielelle ja, huh sentään, pyytänyt sitten vielä anteeksi, että olin näin pahoittanut tämän mielen. Samalla olisin tehnyt itselleni kunnolla hallaa.

Nyt kuuntelin lyhyen hetken mitä soittajalla oli mielessään ja tiedustelin sitten, mikä soittajan motiivi soittaa oli. Hän halusi vain kertoa tunteensa. No, nyt hän oli kertonut ne. Kiitos ja näkemiin.  En ole enää pitkiin aikoihin suostunut kenenkään tunteiden sijaiskantajaksi tai halunnut lähteä mukaan suhteettomiin tunteenpurkauksiin toisen puolesta. Uskon nimittäin vakaasti, että yhdelle ihmiselle riittää kyllin käsiteltävää yhden ihmisen tunteissa. On syytä pitää huoli siitä, että valitsee omansa.

Tämä toimii tietysti toisinkin päin. Myös minä kannan omat tunteeni itse. Pyrin tunnistamaan ne, käsittelemään ne ja ehkä oppimaankin niistä, jos tarve on. En pyydä, toivo tai varsinkaan vaadi ketään toista tekemään sitä puolestani. Se on välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa, mutta palkitsevaa se kuitenkin aina lopulta on.

Ryöpytyksen kohteeksi joutuminen ei ole kivaa. Sen ei kuitenkaan tarvitse antaa satuttaakaan. Kun omat rajat ovat pystyssä, voi purkauksen laittaa omaan arvoonsa ja jatkaa omia hommiaan keskeytyksen jälkeen. Jos tilanteesta pois pääseminen tuntuu vaikealta, ihan konkreettisimmillaan auttavat sellaiset lauseet, kuin ”kiitos, lopetan puhelun/keskustelun nyt tähän” tai ”en aio jatkaa tätä. Hei.” Epäkohtelias ei tarvitse olla, muttei toisaalta ihmeen kohteliaskaan. Selkeys riittää.

Kuulostaako tutulta? Millaisiin tilanteisiin olet joutunut ja millaisin keinoin pääset niistä parhaiten eteenpäin? Miten sinun rajavartiostosi toimii?

 

Viinakylpy: Kirjasuosituksia päihdeteemasta

Mitä mainiointa vuoden alkua! Kosteusvaurioita-kirjani käsikirjoitus matkasi juuri kustannustoimittajan käsittelyyn ja vapautti taas aikaa näppikseltä. Teki mieli vinkata kiinnostavaa luettavaa ja kuunneltavaa kirjoitusprojektin varrelta.

Yksi suosikkitavoistani kirjoittaa on kuunnella ja lukea paljon erilaisia aiheeseen jollakin tavalla kytkeytyviä kirjoja varsinaisen lähdekirjallisuuden lisäksi. Mahdollisimman erilaisia ja monipuolisista vinkkeleistä. Jotkut ottavat kielikylpyjä, minulla on kai ollut kohta parivuotinen viinakylpy tässä mielessä.

Kuuntelen paljon äänikirjoja ja nämä olen hankkinut Audiblesta. Löytyvät varmastikin myös meikäläisistä kirjastoista, ainakin osa suomennettuinakin. Monet käsittelevät päihteitä liikakäyttäjän omasta näkökulmasta, ja se ihan omalaatuinen sisäinen logiikkansa on musta aina mielenkiintoista kuultavaa.

Trevor Noah:  Born a Crime. Stories from South-African Childhood

Kirja on koomikko Noahin lapsuusmuistelua, eikä pääpaino ole päihdeongelmassa, mutta mies puhuu monin paikoin hyvin koskettavasti ja kiinnostavasti isäpuolensa juomisesta ja sen seurauksista perhe-elämään. Muutenkin kokonaisuudessaan aivan huippukiinnostava kirja. Yhtä aikaa todella hauska, koskettava ja hurjakin. Minulle tuli monta uutta oppia myös Etelä-Afrikan rotusorron ajoista.

Carrie Fisher: Wishful Drinking

Erittäin päihdehuuruinen muistelma, joita Fisher on julkaissut useampiakin. Tuli surullisella tavalla ajankohtaiseksi Fisherin hiljattain kuoltua. Fisherillä on ollut sellainen lapsuudenkoti, että melkein heikottaa. Hollywood-tähtien lapsena kotona on lampannut jos jonkinmoista erikoishenkilöä, ja viinaa ja huumeita on totisesti viljelty. Erittäin hauskasti kerrottu, mutta sanomaltaan melkoisen karu kirja.

Kristen Johnston: Guts

Superhauskan näyttelijättären erittäin henkilökohtainen muistelmateos, jossa ei totisesti jätetä nurkkia pöllyttämättä. Minulla ei ainakaan ollut mitään käsitystä siitä, millainen vakava lääke- ja alkoholiongelma Johnstonilla on ollut samaan aikaan, kun hän on paiskinut urakalla töitä telkkarissa ja valkokankaalla. Hän kuvailee kirjassa myös kuiville pääsemistä ja sen lieveilmiöitä erittäin silmiä avaavasti.

Amy Schumer: The Girl with a Lower Back Tattoo

Tälläkin koomikolla on tiivis suhde päihteisiin. Ja myös hän kertoo isänsä juomisen vaikutuksista lapsuudenkodissaan varsin suorasanaisesti. Kirja keskittyy pääasiassa muihin teemoihin, mutta pohjavire kulkee läpi sivujen. Hauska, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä kasvukertomus naistähden mielenmaisemasta.

Aiemmin luetuista vielä sen verran, että päihdeaiheisista kirjoista mun ikiaikaisia suosikkejani ovat Augusten Burroughsin kirjat. Suosittelen niistä ihan jokaista suurella lämmöllä! Tuorein, Lust & Wonder, oli mainio, mutta suosikkini on Dry (suom. Kuivilla).

Kirjasuosituksia tästä teemasta saa mieluusti jättää kommentteihin!

Joulun toivotuksia!

Tämän ihastuttavan kuvankäsittelytaidonnäytteeni myötä haluan toivottaa kaikille teille lukijoilleni mitä rauhallisinta ja mukavinta joulun aikaa ja uuden vuoden alkutunnelmia! Toivon iloa, onnea ja rauhaa ihan joka kotiin!

2016 on ollut upea vuosi ja tulevallekin on luvassa mahtavia juttuja. Yhteen tärkeimmistä (ja huh, työllistävimmistä!) liittyen jään tästä joululta pienelle blogitauolle. Keskityn alkuvuodesta ihan täysillä kesällä 2017 julkaistavan Kosteusvaurioita-kirjani loppuunsaattamiseen. Siinä puuhassa ajattelen erityisellä lämmöllä kaikkia teitä, jotka olette uskoneet oman tarinanne projektiin mukaan. Ootte ihan korvaamattomia joka iikka!

Nyt hetkeksi heipat!

Jos kaipaat ihanaa joulumusiikkia, niin tämä on musta just nappi:

Mitä jos pelkäät turhaan?

Sain eilen osallistua synttärijuhlille, joilla esiintyi muutaman kappaleen verran Samuli Putro. Kuuntelin totaalisen riemun, hämmennyksen ja oivallusten sarjan hauskassa hurrikaanissa tätä biisiä. Tämä taitaa sopia kosteikon kasvateista aika monelle. Kiitos Samuli, meinaan ottaa pontevasti opiksi.

”Hävettää! Vanhempien seksi, jurrinen äiti, rinnat…” Varjomaailmassa mietitään häpeää.

Häpeäminen tuntuu siltä, että naama meinaa irrota. A-klinikkasäätiön nuorille tarkoitetun Varjomaailman vierailuvlogisarjani päättyy syksyn osalta tänään suureen häpeäpostaukseen.

Kysyin aikuisilta tuttaviltani videota varten mikä heitä hävetti nuorena itsessään ja vanhemmissaan. Kuunnellessani toisten häpeäkokemuksia opin aika paljon itsestäni ja skannasin myös omaa käytöstäni vanhempana uudella silmällä. Kerron vastavuoroisen jakamisen hengessä toki myös omat nuoruuteni häpeäkokemukseni.

Häpeä pahimmillaan halvaannuttaa ja estää esimerkiksi hakemasta apua. Puhumalla omista pehmeistä paikoistaan sitä voi kuitenkin lievittää melkoisesti.

Hoidatko sä puutarhaa alusvaatteissa, laulat liian kovaa tai puhut puolisostasi halveksivaan sävyyn? Jouduitko kaverin kanssa vastakkain humalaisen vanhempasi kanssa? Oliko sulla nuorena liian isot/pienet nuo, nämä ja ne? Anna kuulua oma kokemuksesi, se helpottaa.