Kuuden suoran lähetyksen vuorokausi – Tiedostavan siemailun taito starttasi pyrähdyksellä!

Viime vuorokausi oli melkoisen poikkeuksellinen, ainakin tässä minun arjessani. Kävin nimittäin vieraana kuudessa suorassa tv- ja radiolähetyksessä saman 24 tunnin sisällä. Kun iltapäivällä palasin kotiin, oli aika pöllämystynyt olo. Hauskaa oli, asiaakin tuli puhuttua ja ennen kaikkea Tiedostavan siemailun taito -kirja sai vauhdikkaan startin maailmaan.

Kokoan tähän nuo lähetykset, jos haluat kurkkailla mitä juteltiin. Ovat tällä sitten itsellenikin vähän sähköisenä leikekirjana tallessa. Kaikissa oli sama juuri, mutta hyvinkin erilaisia kulmia. Mietimme esimerkiksi somekuvia, juoman ansaitsemista tai tienaamista spinningmaratonilla, viinakerskailua, viinihienostelua, harhakäsityksiä, kohtuullista määrää, pullonpohjalaseja, nautintoa, lasten seurassa juomisen eri kysymyksiä ja tiedostamattomia asenteita.

Tiistai-aamu alkoi Radio Rockin tuokiosta. Siitä jatkoin Radio Suomen sessioon, ja sitten vielä Ylelle Noston vieraaksi. Välissä kävin nukkumassa melko ylivireiset yöunenriekaleet hotellissa, koska en olisi ehtinyt välissä kotiin. Aamun herätys jännitti, ja meni pyöriskelemiseksi, niin kuin aina tuppaa mennä näissä hetkissä.

Keskiviikkona luvassa oli ensin Ylen aamutv ja heti perään (kirjaimellisesti taksin ja juoksemisen yhdistelmällä kiritty)  Huomenta Suomi. Sieltä suunnistin vielä lumimyräkän läpi Radio Helsinkiin viimeiselle istunnolle.

Pujahdin välissä kotiin yöpymään, mutta tänään jatkan Tampereelle, jossa on ensin luvassa erään televisio-ohjelman nauhoitukset ja sitten Vire-messut ja paikallisen Ylen radiotuokio. Jos olet tulossa tuonne messuille, tulethan ihmeellä moikkaamaan!

Kaikista keskusteluista jäi tosi hyvä fiilis! Kivoja, skarppeja toimittajia, jotka selvästi olivat löytäneet kirjasta kiinnostavia vinkkeleitä ja kosketuspintoja omiin ajatuksiinsa. Ihan luksusta kirjan kirjoittajalle sellainen!

Ja niin, putkahtihan eilen ulos myös toinen jakso Pullonpyörittäjä-podcastistani. Vieraana oli tällä kertaa laulaja Pinja Rautio ja pohdimme ainakin perheen ja juomisen yhdistelmää, nelikymppisen juomatunnelmia, katkarapukrapulaa ja alkoholisykemittareita. Uusi jakso ilmestyy aina keskiviikoisin.

Ai väsyttääkö jo puhua alkoholista? Ei tippaakaan! (hih).

Mainokset

Uudessa Pullonpyörittäjä-podcastissa puhutaan pönöttelemättä alkoholista lasissa ja kulttuurissa

Huomenna ilmestyy kuultavaksi ensimmäinen osa Pullonpyörittäjä-podcastistani. Jihuu! Uusi jakso tulee joka keskiviikko, ja mukana on joka kerta uusi vieras, jonka kanssa juttelen alkoholiaiheista. Kukin vieras puhuu suoraan myös omasta suhteestaan alkoholiin.

Kyseessä on todellinen yhden hengen yritys: käsikirjoitan, äänitän ja jälkikäsittelen jaksot yksin. Hauska opintoretki tämäkin!

Idea podcastiin lähti Tiedostavan siemailun taitoa kirjoittaessani, kun havahduin huomaamaan, että meillä käsitellään julkisesti melkoisen vähän ihan tavallista alkoholinkäyttöä. Puhe tuppaa tiivistymään ongelmapuheeksi (jota ilman muuta tarvitaan, ja puhun aiheesta itsekin mielelläni) tai sen vastavoimaksi tarkoitettua ongelmattomuutta ylikorostavaa ”myyttiset eurooppalaiset juomatavat” -puhetta. Todellisuudessa valtaosan alkoholinkäyttö rajoittuu tähän väliin. Minusta on kiinnostavaa kartoitella tätä maastoa vieraitteni kanssa, kiihkottomasti, pönöttämättä, suoraan ja rennosti.

Jaksot ilmestyvät Soundcloud-sivulle ja myöhemmin myös iTunesiin ja Spotifyihin, mutta kenties helpoimmin löydät niiden äärelle Pullonpyörittäjän Instagramista ja  Facebooksivulta.

Ensimmäisessä jaksossa juttelen mediataituri Sampo Marjomaan kanssa viinahuumoristia, sosiaalisten tilanteiden kiusallisuuksista ja siitä, voiko itsensä tai bileet juoda hauskemmiksi. Kysyn myös millaista linjaa Sampo vetää Hauskoissa kotivideoissa alkoholin suhteen.

Seuraavissa jaksoissa keskustellaan ainakin siitä, mitä tapaetiketti todella sanoo alkoholista, millaisia vaikutuksia alkoholilla on rekrytointitilanteissa, miksi keittiökatalogien pöydillä kimmeltelee sherrykarahveja, nelikkymppisten ruuhkavuosijuomisesta, millaista on teekkarimaailman juomismeininki ja millaisia asioita seuraa kaveripiirissä siitä, jos haluaa muuttaa alkoholitapojaan.

Ensimmäinen Pullonpyörittäjä-jakso ilmesty siis 2.1. ja Tiedostavan siemailun taito -kirjan virallinen julkaisupäivä on 5.1. Mainio vuoden alku alkoholinäkökulmasta mulle, ja toivottavasti sulle myös!

Voiko alkoholiongelmista puhua toiveikkaasti?

Eräs ystäväni kysyi hiljattain, eikö minua väsytä puhua luennoidessani aina niin raskaista ja negatiivisista asioista. Kysymys oli ensin yllättävä. En nimittäin ollenkaan ole kokenut väsymystä aiheen äärellä, päinvastoin! En edes koe niinkään möyriväni raskaissa asioissa, vaikka ilman muuta alkoholiongelmat itsessään ovat myös raskaita, todella raskaita. Kysymys on kuitenkin käsittelytavoista ja katseen suunnasta.

Sain hiukan pohdittuani vähitellen kiinni kysyjän ajatuksesta. Ehkäpä hänen mielikuvansa on muodostunut siitä, että Kosteusvaurioiden ilmestymisen aikaan lehdissä puhuttiin niin paljon ihmisten vaikeista lapsuudenkokemuksista. Näytti siltä, että edelleen oli jonkinlainen yllätys, että joka neljäs aikuinen on kokenut lapsuudessaan vaikeita vaiheita liikaa juovien vanhempien kanssa. Ja on aivan totta, että kun niitä tapahtumia käsitellään, ollaan todella vaikeiden teemojen äärellä. Silti kokonaisuus kannattaa katsastaa laajemmasta kulmasta.

Niissäkin haastatteluissa pyrin aina nostamaan keskiöön sen, miten kokemuksista mennään eteenpäin. Ja kun nyt saan puhua keikoilla ympäri Suomen,  en koskaan luennoi vain siitä, mitä kosteissa kodeissa tapahtuu pahimmillaan, vaan siitä, millaisia jälkiä kokemuksista voi jäädä, ja ennen kaikkea siitä, millä tavoin niistä voi päästä aikuisena asioita käsittelemällä jatkamaan omaan, hyvään, itsenäiseen, terveeseen ja toimivaan elämään.

Kysymys on siis siitä, ettei jäädä ruotimaan vain niitä kovia kokemuksia, vaan mietitään aina ratkaisua. Valoa tunnelin päähän. Kurjuudessa kieriskely ei tuota mitään hyvää. Se on joskus tarpeellinen välivaihe, muttei koskaan hyvä päämäärä.

Omasta näkökulmastani puhun ja kirjoitankin siis ihan toisista teemoista: toivosta, ilon löytymisestä, armollisuudesta, voimasta ja vapaudesta. Valtavan positiivisista asioista. Puhun siitä, millä tavalla oloa saa helpommaksi uskaltautumalla käsittelemään vaikeat kokemukset. Puhun toisten ihmisten paremmasta ymmärtämisestä, olivat he sitten toisia kosteissa oloissa kasvaneita tai vaikkapa vanhempia, jotka vaikeiden aikojensa jälkeen pyrkivät takaisin yhteyteen lastensa kanssa.

Ei sellaiseen väsy! Se antaa joka kerta todella paljon. Näen ihmisten pyyhkivän kyyneleitä katsomossa, eikä se johdu siitä, että oltaisiin muhittu kamalissa oloissa, vaan siitä, että he ovat saaneet kiinni jostakin sellaisesta, josta eivät ehkä ennen ole saaneet. Ovat saaneet suuntaviivoja ja varmistusta sille, että ovat tarpeeksi, ovat vahvempia kuin uskoivatkaan ja että on mahdollista rikkoa kipeitä kehiä. Ja että meitä on täällä valtavan paljon, eikä mitkään tapahtuneesta ollut meidän syytämme. Voisiko mikään juuri paremmalta tuntuakaan?

Tuo seuraava kirjani, Tiedostavan siemailun taito, on askel eteenpäin tässä pyrkimyksessäni etsiä ratkaisuja, tuottaa toivoa ja tarjota pohdittavaa paremmasta. Se tuntuu luontevalta seuraavalta portaalta. Jos ensimmäisessä kirjassa esiteltiin ongelma ja mietittiin siihen ratkaisuja, tässä toisessa katsotaan vielä pidemmälle: mitä voisimme tehdä, ettei Kosteusvaurioiden kaltaisia ongelmia pääsisi jatkossa syntymäänkään?

Se on ihan valtavan motivoivaa ja innostavaa hommaa! Ei siis väsyttävää ollenkaan.

 

Tiedostavan siemailun taito näyttää tältä!

Jihuu! Uusi kirjani kansineen kaikkineen on nyt päässyt päivänvaloon! Atenan katalogi kevään aikana julkaistavista kirjoista ilmestyi juuri, ja minun antini löytyy sen sivuta 12. Katalogin löydät täältä. Huippukiinnostava valikoima siellä onkin! Minä olen ihan julkaisuvuorojen kärjessä. Kirjani ilmestyy heti tammikuun alkuun.

Atenan Facebook-sivulla on meneillään arvonta, jossa voi voittaa 50 euroa kirjanostelurahaa, kun valitsee katalogista mieleisensä luettavan. Käy ihmeellä kommentoimassa valikoimaa ja osallistu! Vastausaikaa on ma 26.11. klo: 9 saakka.

Tiedostavan siemailun taito ilmestyy perinteisen version lisäksi myös e-kirjana ja äänikirjana. Se tulee olemaan ostettavissa kirjakaupoista, verkkokaupoista ja tietysti Atenan omien sivujen kautta. Olen sopinut kustantamoni kanssa, että blogini lukijat saavat ennakkotilausmahdollisuuden. Ohjeet ilmestyvät tänne lähiviikkojen aikana!

Huh, niin jännää ja kivaa aikaa! On aina täysi mysteeri, miten uusi kirja löytää lukijansa, ja nyt vain täällä odotellaan. Ihania, innostuneita palautteita on jo tullut, ja se tuntuu älyttömän hyvältä!

Mitäs tuumitte? Näyttääkö aihe kiinnostavalta? Onko kiva kansi? Itse olen tietty ihan innoissani koko paketista!atenan kuva

Isänpäivä – Millaisia isiä seuraavissa polvissa siintää?

Vietin viime viikolla varsin liikkuvaista Ehkäisevän päihdetyön viikkoa. Sain ensin olla kahden yön reissulla Iisalmessa ja sitten vielä Helsingissä osallistumassa nuorten BuenoTalkiin (löytyy täältä, jos haluat katsella). Siinä oli samalle viikolle työn sarkaa, sillä jätin myös kirjan käsikirjoituksen ja tein useamman ison lehtiartikkelin, mutta onneksi pitkillä junamatkoilla on minusta ylivertaisesti kivointa kirjoittaa ja helpointa keskittyä.

Olipa mielekkäitä, koskettavia ja hienoja tapaamisia viikko pullollaan!

Iisalmen keikalla puhuin soteammattilaisille parituntisen verran siitä, miten lapsuuden kokemukset liikaa juovien vanhempien kanssa voivat vaikuttaa työelämän jaksamiseen, kollegankestokykyyn ja vaikka esimieskohtaamisiin. Mietimme millaisia vahvuuksia ja sudenkuoppia tausta tuottaa, ja miten parhaimman voisi kaivaa itsestään esiin kuluttamatta voimiaan loppuun. Parituntisen yleisötilaisuuden aiheina taas olivat jaksaminen, pärjääminen, pinnisteleminen, riittämättömyydentunteet, vanhemmuus, isovanhemmuus ja ihmissuhteet kostealta pohjalta ponnistaen. Mietimme syitä ja seurauksia, mutta ennen kaikkea sitä millaisilla keinoilla hankalasta taustasta voisi jatkaa hedelmällisimmin eteenpäin. Siitä kulmasta mietin isänpäivääkin tänään.

Jokaisella Kosteusvaurioita-kohtaamisellani näihin aikoihin marraskuussa esiin nousee isän ikävä. Ihmiset jakavat paljon mietteitään siitä, miten vielä aikuisenakin olisi kova kaipuu isän lähelle, muttei pääsyä. Isät ovat joko juoneet itsensä hengiltä tai henkisesti saavuttamattomiin.

Oma kokemukseni kosteudesta kotona ei liity isään, mutta tunteet tunnistan tietenkin. Ne ovat samoja siitä huolimatta kumpaan vanhempaan muistot liittyvät. Vanhemmankaipuusta siinä puhutaan. Ihmetyksestä ja kivuista. Selvittämättömistä kysymyksistä enemmän kuin mistään. Miksi on kysymyksistä kirkkaasti yleisin. ja varmasti vaikeimpia vastatakin. Vain se juonut tai juova vanhempi voisi vastata siihen, mutta lapsi, aikuisenakin, on pääsemättömissä, jos vanhempi ei ole halukas vastaamaan siihen, tai ei ole enää tavattavissa.

Ajattelen, että olennaisinta olisi ehkä löytää sellainen tapa elää, jossa on mahdollista antaa itselleen lupa kaivata ja surra, kokea vihaa ja turhautumistakin, mutta sillä tavalla erillisenä ihmisenä, etteivät menneen kipeät kuviot pääsisi enää imaisemaan tunnepöllyihinsä. Ei helppo juttu ollenkaan, mutta tehtävissä, siihen haluan vakaasti uskoa.

Isänpäivänä veto nykyisen ja menneen – lapsiminän ja aikuisen minän – välillä on kenties kovimmillaan. Vanhoihin rooleihin on helppo humpsahtaa. Silloin pohditaan ulkopuolisen silmissä aika triviaalejakin juttuja. Sellaisia, jotka ovat asianomaisen mielessä kuitenkin kaikkea muuta kuin triviaaleja. Esimerkiksi se, pitääkö isänpäiväkortti lähettää, kimppu ostaa, tai vierailulle mennä, vaikka vastassa olisi pelkkää suttuista surua, ovat oikeasti isoja kysymyksiä kipuilevassa mielessä. Olen lukuisia kertoja nähnyt ihmisten puhkeavan itkuun pelkästä ajatuksesta, että jättäisi tänä vuonna tuon tekemättä – ja vuosia elin itsekin ihan samoissa oloissa toukokuisin.

Se, että kerran kuuntelisi itseään ja suojelisi itseään vastentahtoisilta eleiltä, voi tuntua melkein mahdottomalta. Siltä, että maailma nitkahtaisi radaltaan pelkästä yrityksestäkin. Se ei kuitenkaan nitkahda. Kun siihen vain löytyisi usko ja luotto. Eronteko, happirako, itsensä kuunteleminen ja selkeän valinnan tekeminen voi helpottaa oloa ihan hirmuisesti.

En usko, että vanhemmat tietävät, miltä tällainen suru tuntuu. Se asuu lapsen sisällä sitkaasti. Vanhemmilla on omansa, tietenkin on, ja monilla heistä samankaltaiset kokemuksensa sinne edelliseenkin sukupolveen, mutta silti. Näiden surujen kanssa kipuillaan perheissä pirun yksin. Kohtaamatta, hiljaisuudessa tai pinnistellen kahvipöydissä. Joskus ihan ilmiriidellenkin, vaikka ei ehkä saadakaan kiinni siitä, mistä tulehtunut leimahdus taas syttyi. Kaipuusta, kivuista, rakkaudesta ja siitä miksi-kysymyksestä ne versovat. Sanomattomista, selittämättömistä sanoista.

Menneitä on voitava surra niin kauan kun surettaa. Niille tunteille ei tarvitse eikä voi laittaa aikarajaa. Samalla ajattelen, että tervehdyttävin apu eteenpäin (korostan: eteenpäin meneminen ei tarkoita menneisyyden unohtamista, päinvastoin, sen hyväksymistä ja käsittelemistä) on siinä, että suuntaa katsetta tukevimmin menosuuntaan. Voi hyvin olla, ettei rauha koskaan löydy suhteessa edeltävään polveen. Paljon on silti vielä tehtävissä toiseen suuntaan.

Seuraavien polvien isyyksien vahvistamisessa on valtavaa voimaa. Ajattelen sen tapahtuvan oman isänroolin rohkealla ja perinpohjaisella pohtimisella menneiden sukutaakkojen selvittämisen keinoin ja ennen muuta tulevien isäpolvien kasvun tukemisella. Ihanimpia isänpäiviä syntyy, kun omat poikaset varttuvat huomioituina, kannustettuina ja rohkaistuina seisomaan tukevasti omilla jaloillaan. Tietoisina omista sukutaustoistaan, mutta ilman uhkakuvia ja toisten taakkoja. Tänään paljon hyvää syntyy myös oman puolison isyyden vahvistamisella ja tukemisella.

Kaikki se korjaa vähän huomaamattakin ihan valtavasti, ja pitkäkestoisesti. Siitä kaikesta syntyy myös iloa, onnea ja lempeyttä.

Onnea isät! Olette ihan korvaamattomia!

IMG_6897

Lähetin kirjan kustantamoon – Seuraa nimipaljastus!

Äsken painoin lähetä nappulaa ja sujautin kirjani käsikirjoituksen kustantajalleni Atenaan (ja kuva kertoo hetken tunnelmat). Oikeastaan laitoin sen kahdelle kustannustoimittajalle samaan aikaan, sillä minulla on ollut tämän toisen kirjani kohdalla valtava etuoikeus saada tekstilleni kahdet ammattilaissilmät omieni lisäksi – ja sitten vielä kahdet taitavat amatöörisilmätkin. Mitä luksusta!

Kirja tulee vielä takaisin. Seuraavaksi oikoluetaan niin vimmatusti ja sitten tarkistetaan vielä taittoa. Silti juuri tämä hetki tuntuu ihanalta. Paketissa pitäisi nyt olla kokolailla kaikki sisältö ja aika tarkkaan oikeassa muodossakin. Oli melkoinen urakka, tälläkin kertaa. Ihana ja kamala. Kirosin, nauroin, itkin, valvoin öitä, vilistin hybriksessä, istuin tylsistyneenä ja taoin valtavan innon vallassa. En muistanutkaan Kosteusvaurioiden * teosta tätä intensiteettiä, vaikka projekti alkoi melkein puskusaumassa.

Kustannussopimus kirjasta solmittiin tammikuussa. Siinä vaiheessa olin kyllä puuhaillut teeman äärellä jo hetken, mutta en mitään kovin kummaa. Siitä oli olemassa ranskalaisia viivoja ja epämääräisiä ajatelmia. Sitten tulikin kiirus, mutta onneksi työskentelen parhaimmillani paineen alla.

Tein suurimman osan kirjan kirjoitusurakkaa normaaleja palkkatöitä – siis toimittajan ja käsikirjoittajan hommia. Kirjoja on ilman muuta ihana saada kirjoittaa, mutta tosi raskasta se töiden ohessa on, siitä ei pääse mihinkään. Sellainen mieletön onni oli matkassani, että sain kirjalle kaksi apurahaa. Niistä toisen käytin käynnistelyvaiheeseen alkuvuonna. Pystyin apurahan turvin puolittamaan palkkahommien tekemisen reiluksi kuukaudeksi. Toisella, vähän isommalla, vapautin intensiivisen työskentelyn vaiheen kokonaan muista töistä kesästä alkusyksyyn.

Eipä mennyt päivääkään ilman valtavaa kiitollisuutta apurahoittajia kohtaan. Minulla ei yksinyrittäjänä olisi ikinä maailmassa ollut mahdollisuuksia irottautua edes viikoksi pelkästään kirjan tekoon ilman apua. Suurkiitos siis tätäkin kautta Suomen Tietokirjailijat ry ja Taiteen edistämiskeskus! Uskallan sanoa melkoisen varmaksi, etten olisi ehtinyt saada kirjaa kansiin tässä aikataulussa ilman taloudellista tukea. Palkkaa työtunneille ei näissä puuhissa kannata edelleenkään laskea, mutta se ei olekaan tekemisen motiivina.

Puuh. Aika maitohappoinen olo! On jännää, miten suuren eron pari viikkoa voi tehdä. Olin vielä syyskuun puolella sitä mieltä, ettei ikinä eikä mitään. Ja tänään, kun selasin pumaskaa läpi viimeistä kertaa ennen lähettämistä, saatoin tyytyväisin mielin napsauttaa muutaman lyöntivirheen pois ja jatkaa hyvilläni eteenpäin. Tämähän on tässä. Tässä tämä nyt todellakin on. Näin tämän ajattelin. Se kai se kirkastuminen on. Se pulahtaa eteen aika nopeasti heti sen epätoivokohdan jälkeen, vaikkei siltä ikinä tunnu pahassa paikassa. On oltava uskossa vahva.

Kirjan kansia tehdään juuri. Olen nähnyt jo ensimmäisen versionkin. Sisällöstä en vielä enempiä kerro, mutta nimen saan kuulemma paljastaa jo nyt, vaikka virallisesti se menee katalogeihin marraskuussa.

Tiedostavan siemailun taito. Se siitä tulee. Tai se se tavallaan jo on. Miten sen nyt ottaa.

Nyt on helpottunut, hyvä ja aavistuksen epäuskoinen olo. Pitäisi tarttua palkkatöihin, mutta taidan suoda itselleni tänään löysää.

JAHUUU!

* Kosteusvaurioista on meneillään syksytarjous! Nappaa pois, sillä kohta tulee uutta luettavaa!

Voimabiisejä tarvitseville – Uuden kirjan soundtrack

Tämän toisen tietokirjani kanssa on juuri nyt menossa piinallinen vaihe. Kirja on melkein valmis, eikä kuitenkaan vielä ollenkaan. Minulla on viikko aikaa tehdä kässärille haluamani.

Olen yhdeksän kuukauden intensiivisen nyhräämisen jälkeen tosi väsynyt tankkaamaan omia ajatuksiani kerta toisensa perään – viilaamaan, muuttamaan, siirtämään ja kyseenalaistamaan. Eksyn niihin kuuluisiin lillukanvarsiin, tuomitsen turhankin kovalla kädellä ja varaudun henkisesti julkaisun haasteisiin. Entä jos kirjaa ei lue kukaan? Entä jos kaikki lukevat sen? Entä jos väitän jotain täyttä paskaa? Jos nolaan ja häpäisen itseni täydellisesti?

Tämä on minulle jo ekan kirjan jäljiltä tuttu vaihe. Se onnistuu näköjään vähän unohtumaan kirjojen välissä, mutta nostaa terhakkaana päätään kyllä. Tiedän, ettei omiin ajatuksiin pidä nyt uskoa, vaan takoa menemään vain. Ja silti.

Perheeni näkee minut ramppaamassa huoneiden väliä ja huokailemassa (tai huutamassa) miten paljon vihaan vihaan vihaan. Ja joka kerta he sanovat, että pystytpäs. Osaatpas. Jaksatpas. Tai: ”Mene sinne vesijuoksemaan!” Joka toinen päivä kaivan itselleni syvän kuopan ja joka toisena kipuan taas sieltä maailmaan ja oivallan jotain tärkeää, joka vie käsikirjoitusta toivomaani suuntaan. Tämä kamala kohta prosessissa vituttaa suoraan sanottuna aivan hitosti. Ja silti juuri nyt on pakko jaksaa. Ei yksinkertaisesti ole yhtään aikaa lonnittavaksi.

Menetelmäni tämän inhottavan vaiheen kestämiseksi on sen vesijuoksemisen lisäksi nukkua paljon, syödä melkoisesti suklaata ja luukuttaa väkeviä biisejä vastamelukuulokkeistani. Tällä hetkellä käytössä on tiivis kolmen voimabiisin lista, joita paahdan menemään päivittäin.

Ehkäpä jollakulla tiestäkin on meneillään tiukka paikka. Josko näistä tihkuisi virtaa niihinkin tarpeisiin: