Huimaushommia – eli kun olkkari pyörii

En ole pitkään aikaan kirjoitellut huimausjuttuja. Syy ei ole siinä, että vitsaus olisi mihinkään kadonnut. Se on vain ollut, onneksi, suhteellisen hyvin hallinnassa. Tänään, kun maailma heiluu taas erityisen paljon, naputtelen siitäkin.

Tämä on vittumainen vaiva. Kesällä 2014 alkanut huimaus ei noudattele oikein mitään logiikkaa. Se voi olla hissuksiin useita kuukausia. Silloinkaan se ei ole poissa kokonaan, mutta en noteeraa sitä juurikaan, sillä olen täysin tottunut siihen, että huone kiepsahtaa aina nukkumaan mennessäni muutaman kerran ympäri. Makuulle asettuminen tekee sen. Toinen puoli on herkempi. Jos käännän tyynylle vasemman posken, pyörähtelee varmuudella. Joskus oikealle ei ollenkaan, mutta jos hyrrä on käynnistynyt, niin sitten sillekin puolelle kyllä.

Oudolla tavalla siihen sopeutuu. Välillä se tuntuu jopa vähän hauskalta. Keinuvaan laivaanhan on ihan hyvä nukahtaa. Silloin taas, kun keikkuu enemmän, siinä ei ole mitään hauskaa. Silloin on oksennus poskissa koko ajan, ja jokaista liikettä on varottava. Silloin en esimerkiksi pääse nousemaan sängystä seisaalleen. Istun heilumassa laivassani. Tai jos olen olkkarin lattialla tekemässä fyssarin selkäjumppaa, en ehkä pääsee ylös moneen minuuttiin, koska huone käy pyörimään ja lattia tuntuu kallistuvan joka liikkeestä pystysuoraksi seinäksi.

Niinä päivinä tiedän, että ei kannata mennä suihkuun pesemään tukkaa, koska pään kallistaminen taakse on kamalaa. En myöskään hyppää fillarin selkään tai auton rattiin, koska vaikka pystyisinkin ajamaan suoraan eteenpäin, en kykene kääntämään päätä saati katsomaan taakse nopeasti. En myöskään edes hyvinä hetkinä mene seisomaan lähelle mitään korkeita jyrkänteitä, ilmeisistä syistä.

Aaltoileva vedenpinta, pallopelien verkot, ohikiitävät maisemat ja muut epämääräisesti hankalasti hahmotettavat asiat ovat mulle vaikeita, ja huimauksen ollessa päällä ihan mahdottomia. Pää edellä veteen sukeltaminen tai muuten ylösalaisin oleminen on minulle kamalaa. Mutta ihminen voin elää ihan hyvää elämää harrastamatta vaikka ilma-akrobatiaa. Jumppatunneilla jätän ne liikeet väliin, joissa noustaan nopeasti alhaalta ylös. Tanssitunnilla naurattaa, kun pyörimisliike jatkuu päässä vielä paljon kehon liikkeen perästäkin, mutta sitähän ei onneksi kukaan ulkopuolinen helposti huomaa. Minusta on tullut aika velho tasapainoiselta näyttämisessä.

Tutut huomaavat päälle tulevat pahan olon aallot parhaiten siitä, että menen hetkeksi hiljaiseksi. Tasaaminen vaatii keskittymistä. Kaikkeen kyllä tottuu. Lapset ovat tottuneita selittämään asioiden sijainteja, eikä muru kyseenalaista kertaakaan, jos sanon ettei tänään onnistu joku juttu.

Yritän itsekin muistaa, että pahatkaan vitsaukset eivät läheskään aina näy ulospäin. Jos siis joku läheisyydessäsi tuntuu vähän ärsyttävästi hidastelevan tai muuten olevan omissa maailmoissaan, anna hänelle hetki tilaa.

Ihan normaalisti teen duunini ja harrastan tanssia ym. liikuntaa. Vain roller derbystä olen luopunut, koska olisin liian helppo murjottava, kun en pystyisi vauhdissa katsomaan ympäristöni tapahtumia. Ja olenhan mä nyt oikeasti siihen aika vanhakin, joten ei niin haittaa.

En vieläkään tiedä, mitkä kaikki asiat laukaisevat pyörimisen. Joskus sen saa aikaan liika tai vääränlainen liikunta, joskus liian vähäinen. Niskaan se monesti liittyy, ja tunnekuohuihin, ehkä verenpaineeseen? Aika usein seksi pyörittää päätä tosi pahasti, joko sen aikana tai varsinkin sen jälkeen. Voin kertoa, että siinä vasta todella erikoinen tunne!  Flunssan iskiessä heittää melkein varmasti. Lääkärit ovat selittäneet sitä niin, että hyörintä ja pyörintä on päällä koko ajan, mutta aivoni ovat oppineet tasaamaan sitä. Sitten, kun on päällä jokin elimistöltä keskittymistä vaativa tai sitä vähän hämmentävä juttu, kuten sairaus tai vaikka humala, niin kapasiteetti ei riitä enää tasaamaan sitä niin tehokkaasti.

Olen ollut pari viikkoa pikkuflunssassa. Siitäköhän se nyt johtuu, että heräsin äsken keinuvasta sängystä. Nyt menee huone taas ympäri silmissä. Katse ei suostu tarkentumaan paikalleen, vaan pitää pinnistellä. Oksettaa ja itkettää, koska tämä on niin turhauttavaa. Inhoan asioita, joihin en voi itse vaikuttaa.

Tänään on tämmöinen känninen päivä taas. Huomenna horisontti ehkä taas suoristuu. Toivottavasti ainakin. Pitkään päälle jäädessään tämä tasapainottelu ja seinistä kiinni pitäen kävely vie nimittäin hirmuisesti energiaa.

 

Manaajaa ja flunssaa liikkeellä

Kunnon terveyspuljaamista taas täällä päin. Kolmas vitsaus viikon sisään vie huumorin jo humoristisimmaltakin.

Sain viikko sitten pahan ihotulehduksen roller derbyn suojista. Morjens!  Täysin absurdi vaiva. Isoin vitsi piilee siinä, etten ole edes ollut luistimilla viittä kertaa enempää tämän vuoden aikana. No, se ei tällä paskalla tempelilläni ole mikään pulma. Muutaman päivän äimisteltyäni hilasin sinivioletit hirvitystaipeeni lääkärille, joka määräsikin heti sekä antibioottikuurin, että väkevän kortisonisalvan. Iho se ei olekaan ennen reagoinut, joten hyvä on tällaista tuoretta maaperää vallata vaivoille!

Salvoineni tabletteineni siirryin muutamaksi päiväksi anoppilaan muun perheen hiihtolomaa viettämään, ja siellä alkoi vitsaus numero kaksi, nyt jo tuttu juttu. Usemman viikon hyvin aisoissa pysynyt hullu huimaus päätti tehdä paluun, enkä päässyt siellä vietettyinä parina aamunani sängystä pystyyn vielä parilla kolmellakaan yrittämällä. Tupa meni vinhaa vauhtia ympäriämpäri, ihan kuin kesällä viimeksi. Seiniin törmäillen suorin pakolliset hommat, ja kärsin tuttuun tapaan matkapahoinvoinnista pelkästä paikallaan makoilemisesta.

En keksi mitään muuta selitystä yhtäkkiselle taantumalle, kuin vaihtuneen sängyn. Se taas kai viittaisi johonkin niska-/selkäperäiseen, mutta mene ja tiedä nyt tästä mysteeritaudista sitten. Pääsanoma nyt kuitenkin tuntui olevan, että ei oo ohi ennen kuin lihava nainen laulaa. Liekö ikinä laulakaan. Olinkin jotenkin jo tuudittautunut tyytyväisyyteen, kun huippapaikkoja on tullut enää iltaisin nukkumaanmennessä. Pääsi poru pelkästä kauhusta, kun mietin alkaako kuukausia vienyt pahin pyörimiskaaos uudelleen. Onneksi kuuppa rauhoittui heti taas, kun pääsin kotiin, omaan sänkyyn.

….jaaaaa samana päivänä kun pääsin, alkoi influenssa tai joku muu kamala kaatotauti. Kuume, keuhkot riekaloittava yskä ja nivelkivut. Ai että on juhlavaa. Huomenna tämän kanssa sitten lekuriin taas. Olen aika onnellinen, että tuli hankittua työterveyshoito, että saan laitella edes kuitteja verottajalle.

Näitä kaikenkarvaisia terveysvitsauksia on ollut nyt niin paljon viime vuosina, että toleranssi pienillekin vastoinkäymisille on ihan nollassa. En kerta kaikkiaan jaksaisi sairastella YHTÄÄN enää. Mutta eipä näitä multa kysellä, niin kuin ei muiltakaan. Puoli valtakuntaa näyttää muutenkin rykivän ja räiskivän laillani, joten ei kai se ihme olekaan, että osuu. Kun aina tuppaa osumaan. Otin toki sen influenssarokotuksenkin, mutta olihan se tiedossa jo, ettei ole kovin paljon purrut.

Niisk niisk ja köh köh vaan. Pysykää terveinä!

Huimauksen välitilinpäätöstä

Kävin eilen taas keskarilla korvapolilla huimausta ihmettelemässä. Oli vähän turhauttava reissu, niin kuin ovat tässä nyt tavanneet olla. Sairaalalle on meiltä kävelymatkaa yhteen suuntaan n. 1 h 15 min. Se on tietysti  edes-takas käveltynä ihan kiva reipas lenkki, mutta 5 min vastaanottoa varten aavistuksen turhauttava napata pois yrittäjän työpäivästä. Eilen nousi kapinamieli. Vastaanotto meni just niin kuin on mennyt tähänkin  asti.

– Mitenkäs huimaus?

– Vielä huimaa.

– Mitenkäs kuulo?

– Edelleen kuuluu hyvin.

– Onko muita korvaoireita?

– Eipä taida edelleenkään olla.

– Pitäisi pysyä liikkeellä.

– Liikun todella paljon.

– Niin. Ei meillä ole sulle oikein enää mitään tarjottavaa…

No eipä ole ei. Kerroin lääkärille, että lopetan mieluummin  kontrollikäynnit kokonaan, kuin hilaudun maksamaan poliklinikkamaksun siitä, että aina käydään tuo sama keskustelu, eikä ole mitään tietoa muutoksesta. Ihan ystävällisesti, tietenkin. Olimme samoilla linjoilla. Jos kerran pitää vain odotella, niin odotella voi ilman 3 h kävelyä ja neljänkympin laskuakin. Nyt siis odotellaan.

Taas sanottiin myös se klassinen loppulause. Oireita ei kuulemma kannata kuunnella, ne siitä pahenevat. Eipä ole tarvinnut toistaiseksi käydä kuuntelemaankaan. Ihan ovat sieltä kiltisti esille kuuntelematta tulleet, milloin missäkin tilanteessa – eilen viimeksi hierontapöydällä meni maailma mullin mallin.

Varmaa diagnoosia ei saatu nytkään, eikä varmaan saada koskaan. Selkeimmin ilmaistuna se on ollut ”jotakin korvaperäistä”. Ja kuitenkin kaikki lääkärit ovat olleet yksimielisiä siitä, että sellaisten vaihtoehtojen (vestibulaarineuroniitti ja hyvänlaatuinen asentohuimaus) olisi pitänyt mennä ohi viikoissa, vähintäänkin kuukausissa, ja ainakin ihan viimeistään puolen vuoden rajapyykin kohdalla. No, ei mennyt.

Paljon helpompi tilanne ilman muuta jo on. Kesästä pitkälle syksyynhän meno päässä oli ihan mielipuolista manaajaa. Nyt ei heitä kuin muutaman kerran päivässä enää, ja kohtaukset ovat lyhyitä. Ne eivät pääse enää yllättämään, joten alussa vaivannut pelko on poissa. Illat ovat pahimpia, kun väsymys ilmeisesti vaikuttaa kompensointimekanismeja höllentävästi. Sama vaikutus on flunssalla, kiihtymisellä ja muilla häiriötekijöillä. Osaan kuitenkin operoida niiden kanssa jo sillä tavoin, että jos tiedän, että pitää päivän aikana saada tehtyä jotakin eritysesti keskittymistä tai kehonhallintaa vaativaa, otan siihen asti iisimmin. Hyvin toimii, ja elän kyllä kokolailla täyttä elämää töineen ja harrastuksineen. En usko, että moni ulkopuolinen edes millään tavalla huomaa, että välillä vintti pimenee. Olen myös haka pitämään sen peitossa, korkeintaan hetkeksi hiljenen.

Reseptinä on yhä liikkua ja tehdä huimalevia asioita. Liikun onneksi paljon käskemättäkin. Olen viikon aikana salilla 3-4 kertaa ja  tanssimassa ja rullaluistimilla kumpaistakin kerran. Sen päälle pitkiä kävelyitä tulee kerta-pari viikkoon, ja vesijuoksua silloin tällöin. Enempiä ei oikein mahdu kalenteriinkaan. Roller derbyä en lääkärin mukaan saa mennä pelaamaan, mutta muita juttuja runsaasti kyllä. Derbystäkin on löytynyt kivoja juttuja valmennuspuolen hommista, joten ei hätää.

Maalaismutsi kysyi, miten uskallan tehdä juttuja, jotka heittävät päässä. Tuumin, että on pakko. Olen viettänyt lähivuosina kuukausikaupalla sohvanpohjalla sairauslomilla, enkä ikinä halua siihen tahdottomaan ja toimimattomaan tilaan enää. Jos tämä tulee olemaan tällaista heiluntaa pysyvästi, niin en halua antaa sen leikata pois selaisia tekemisiä, joista nautin. Jos aivot kerran ovat kovia adaptoitumaan, niin haluan tarjoilla niille reippaasti mahdollisuuksia siihen.

Alussa tekeminen oli paljon pelottavampaa, kun kohtaukset veivät mukanaan niin pitkäksi aikaa, ja huone saattoi jäädä koko päiväksi pyörimään. Nyt tiedän, että hetken heittää, ja sitten taas kirkastuu. Hankalammistakin kohtauksista selviän, kun nappaan seinästä kiinni ja seison hetken tasaamassa tunnetta.

Kiva fiilis, että tuo lekureissa ramppaaminen on nyt ohi. Kuluneen 7 kk aikana sitä iloa on ollut tosi riittämiin. On otettu sydänkäyrää, verta, paineita, TT:tä, magneettikuvaa ja erilaista sokkotestiä. On tiputettu korviin kylmää ja kuumaa vettä, puhallettu niihin kovilla tehoilla ilmaa ja laitettu kieppumaan deprivaatiolasit päässä. On kuunneltu piippauksia, seurattu liikkuvia valoja, kaadetu sivuille, taakse ja eteen. On vastailtu samoihin kysymyksiin näännyttävän monta kertaa. On koitettu fyssarilla, hierojalla ja osteopaatilla, ja juostu aika monenlaisilla poliklinikoilla, ensiapuasemalla, kolmella eri lekuriasemalla ja yhdessä sairaalassa. Nyt odotellaan ja ollaan vaan, ja se tuntuu aika paljon mukavammalta, ja tulee halvemmaksi myös.

Tämä on kuulemma tyypillisesti elämän varrella uusiva vaiva. Naureskelen mielessäni sille, että ei se ainakaan vielä voi käydä uusimaan, kun ei ole vielä loppunutkaan. Ihan hyvä tilanne siis! Jos tällaisena säilyy, niin pärjäilen kyllä. Ei mikään optimaali tilanne, mutta eipä tämä ole optimaali kroppa koskaan ollut muutenkaan. Tähän kai se hyvin sopii, se vanha toteamus, että näillä mennään! Maalaismutsille ja muille huippaileville lukijoille toivotan pitkää pinnaa ja helpottavia oloja. Kyllä se sieltä taas kirkastuu!

Manaajan kanssa sulkkiskentälle

Päivitetäänpäs pitkästä aikaa vähän pääasioita. Kävin nimittäin eilen keskussairaalalla fyssarin tykönä. Tarkoituksena oli hakea huimaushommeleihin apuja, ja olin luvalla sanoen varsin pensein mielin liikkellä. Tilannehan on se, että parantaa ei oikein voida, kun ei tarkkaan tiedetä mitä pitäisi hoitaa. Heinäkuusta asti on nupissa heittänyt, ja olen hypännyt siitä lähtien tutkimuksissa alvariinsa. Pääeäilty on tällä hetkellä ilmeisesti vestibulaarineuroniitti, ja sen mukaan mennään. Toistaiseksi homma on ollut oikeastaan pelkkää ”ei me tiedetä” ja ”voi se mennä ohikin” -kamaa. Mutta karsaasta katsannostani huolimatta meillä olikin eilen oikein kiva tapaaminen!

Fyssari jututti ensin ja vei sitten sairaalan treenihuoneeseen. Siellä tein pyynnöstä kaikenlaisia kuuppaa sekoittavia hommia niin seisten, tuolilla kuin sängylläkin. Silmät kiinni ja auki, tasapainolaudalla ja ilman, yhdellä ja kahdella jalalla, pää polvien välissä ja pystyssä. Huh, miten kuumana aivo kävikään!

Oikeastaan ainut juttu, joka edelleen on mulle aika mahdoton, on silmät kiini käveleminen. Kaadun käytännössä heti. Sitä ei onneksi juuri tartte tässä elämässä arkioloissa tehdäkään, mutta aina se hämmästyttää kun testataan. Se myös selittää sitä, miksi mulla on niin hutera olo hämärässä liikkuessa. Ihan pahin on pimeä metsä, jossa jalan alla on epätasainen, pehmeä maasto.

Ihan erityisesti pidin siitä, että kerrankin vastassa oli tyyppi, joka ei lähtenyt siitä, että mulle pitäisi riittää, että pystyn kävelemään ja seisomaan, vaan että paljon liikkuvana ja aktiivisena tyyppinä mulle on ihan luonnollista ja oikein odottaa saavani alkuperäinen toimintakuntoni takaisin. On ollut megaturhauttavaa kuunnella sellaista ”toihan on jo ihan hyvä” -skeidaa, kun koko ajan tunnen, ettei tasapaino ole lähelläkään sitä mitä se on ollut ja pitäisi olla, että pystyisin toimimaan lajeissani. Olisinkin kuulemma hyötynyt eniten siitä, että olisin päässyt urheilijoiden vammoihin suuntautuneen hoidon pariin. Tuntui hyvältä tulla otetuksi tosissaan eilen.

Haimme huimauskohtia ja hyvin niitä vielä löytyykin, vaikka kokonaisuudesta fyssari oli oikein mielissään. Olen kuulemma erittäin hyvässä mallissa toipumisen suhteen. Lisäpisteet sain siitä, että olen noussut luistimillekin hakemaan seuraavaa haastetasoa. Sinne pitää mennä nyt enemmänkin.

Tuntui tosi hassulta, kun fyssari laittoi mut pelaamaan sulkapalloa! Kaiken varomisen ja hissuttelun jälkeen syöksyminen ja säntäily oli hauskaa, vapauttavaa ja aika jännittävääkin! Sitä pitäisi kuulemma käydä lätkimässä nyt ihan kuntoutusmielessä. Mulla on haasteita seurata liikkuvia asioita silmillä samalla pysyen tasapainossa, ja siihen auttaa vain harjoittelu. Nyt pitää kuulemma lisätä tehoja ja nopeuksia. Sopii! Sulkkis on mulle entuudestaan mieleistä hommaa, ja siinä tuota silmien ja tasapainoelinten yhteistyötä tulee tosi paljon harjoiteltua. Ilman muuta sitä kohti sitten!

Sain myös niskan ja kaulan alueen venyttelysohjeita ja pari hassua kylähullutehtävääkin. Pitää esimerkiksi seistä kadun varressa yhdellä jalalla ja seurata katseella autoja. Pii paa pii paaa…

Yleisfiilis oli tosi myönteinen. Kuulemma on lupa odottaa ainakin kesään asti vielä toipumista, ja vaikka saattaakin olla, että jokin osa tästä jää pysyvästi vaivaksi, niin jatkuvasti aivo kuitenkin sopeutuu. Hassu ajatus, että se alkuperäinen vaiva on nyt siis edelleen päällä samanlaisena kuin silloin, kun huone meni ympäri 350 km/h, mutta aivot ovat jo sopeutuneet operoimaan sen kanssa niin hyvin, että ajan autoa ja vaikka mitä! Ihan hurjaa, miten aivot voivatkin niin adaptoitua!

Juttelimme myös siitä, että tämä on tyypillisesti uusiva vaiva, ja ajatus siitä vetää vähän vituttamaan kyllä. Olo on vähän kuin aikapommilla, kun sekä selkä että aivo on nyt varustettu sellaisilla uusivilla pahuuksilla. Samalla on kuulemma kuitenkin niin, että mahdollisten seuraavien kohtausten (voiko ”kohtaus” kestää 7 kk?) iskiessä aivoni ovat jo paremmin kartalla siitä, miten muuttuvissa oloissa toimitaan, enkä minä pelästy yhtä paljon, kun homma on tuttua. Voi miten silti toivonkaan, että tulisi nyt useampi kuukausi sellaista kieppumatonta aikaa! Jos vaikka pysyy tällaisena, niin pärjään mainiosti, mutta en mitenkään jaksaisi mennä sinne pahimpaan manaaja-vaiheeseen vielä hyvään aikaan!

Mutta jee, hyviä uutisia siis! Ja kuunneltu, tosissaan otettu olo, se on tosi olleellista!

Maitohapoilla

Eilen kuuden kuukauden odotus loppui, ja kävin keskussairaalassa aivojen magneettikuvassa. Josko nyt vihdoin sieltä alkaisi löytyä selitystä tähän huimaukseen. Alan olla ihan tosi loppu tähän jatkuvaan huonoon oloon ja siellä sairaalalla laukkaamiseen. Sitä on ollut elämässä ihan, ihan, ihan liikaa.

Tämä joulukuu onkin tässä suhteessa todellista unelman elämistä. Olen keskarilla sohittavana ja tökittävänä joka ainut viikko, joskus enemmänkin kuin kerran. On otettu verikokeita litramäärissä, on kuntouttavaa fyssaria tasapainolle (saa yrittää, mutta omat odotukset on pyöreä 0 ), on tuo magneetti ja sen tulosten kuuleminen sitten erikseen, mammografia ja sen tulosten kuuleminen ja mitä vielä ehtiikään sitten lisäksi. Kaikki tässä kiireisimmän työkauden kohdalla.

Olen aika jaksava henkilö, mutta missään en tunne itseäni yksinäisemmäksi, avuttomammaksi ja pelokkaammaksi kuin sairaalassa. On vastenmielistä ja kamalaa mennä sinne kaikenlaisten vittumaisten operaatioiden kohteeksi. Todella orpo olo.

Naurattaisi, ellei itkettäisi, että magneetin sairaanhoitaja katsoi mua eilen sisään astuessani, ja totesi ” aa joo sähän ootkin ollut täällä ennenkin. Mee vaan vaihtamaan pyjamat”. Että ollaan ihan tuttuja jo. Ei kyllä tartteis olla. Kiva hoitaja, ei siinä mitään, mutta on se nyt vähän surkuhupaisaa.

Tuttua tai ei, on magneettituubissa makaaminen musta aina kamalaa. Ahtaaseen kokovartalotuubiin työntäminen saa ajattelemaan krematorioita ja muita ikävyyksiä. Tutkimus kestää kauan, ja on oltava ihan aloillaan. Magneettisarjat pitävät ihan hirveää meteliä. Kirkunaa, raksutusta, pauketta ja vikinää epäsäännöllisinä, hiton kovaäänisinä sarjoina. Naama suljettuna ihmeellisen kehikon taakse.

Tässä kuvauksessa inhotti sekin, että käytettiin varjoainetta. Kanylointi jo sinällään on inhottavaa hommaa, varsinkin kun noita kämmenselän suonia on just hiljan häiriköity verikokeillakin. Ei myöskään ole kiva fiilis tuntea, miten kylmä, raskas aine vähitellen kulkee verisuonta pitkin eteenpäin elimistössä. Ei ihmisen kuulu tuntea suoniensa tapahtumia. Tosi vaikea koittaa siinä maata ja olla ajattelematta, miten aine etenee aivoihin. Ja varsinkin mitä se sieltä paljastaa.

En ole ruikuttaja luontojani vaikka nyt voi siltä kuulostaakin. Viimeiset muutamat vuodet ovat vain olleet niin sairaalavoittoisia, että mitta on tullut täyteen totaalisesti. Haluaisin tehdä ihan muita juttuja. Keskittyä ihan toisenlaisiin asioihin. Olla rauhassa. Olla jännittämättä, odottamatta ja sopeutumatta jatkuvasti. Ehkä sekin aika vielä koittaa.

Löysin sentään kotimatkalla täydellisen joululahjan itselleni. Se onkin just passeli tämän merkillisen vuoden ja varsinkin syksyn teemoihin.

take no shit
Efva Attlingin koru kiteyttää oleellisen aika napakasti.

Turhauttava lääkärireissu vol. 666

Olin taas odotellut seuraavan guru-luokan huimauslääkärin vastaanottoa kuutisen viikkoa, ja eilen se koitti. Tämän piti nyt olla sairaalan messiaanisin ekspertti. Menin jännityksestä maha mutkalla aamuvarhaisella keskussairaalalle, jossa oli ensin nopea lääkärintarkastus, sitten hidas ENG-tutkimus ja sitten taas nopea lääkärin tapaaminen.

Aluksi lääkäri haastatti jo tuttuja juttuja. Hän tarkasti korvia ja silmieni reaktioita. Sitten minun piti taas seisoa aloillani silmät kiinni kädet eteen päin nostettuina (minusta huojuin hitosti, hänestä meni oikein mallikkaasti). Seuraavaksi piti kävellä sillä jenkkien poliisisarjoista tutulla rattijuoppokävelyllä (suoraa viivaa, kantapää toisen jalan varpaisiin jne) ensin silmät auki (heikko, huojuva esitys) sitten silmät kiinni (välitön kaatuminen joka askeleella, kauas on tanssivuosien yhden jalan korkeista pirueteista totisesti tultu).

Sitten oli vuorossa ENG-tutkimus, jossa kuvannetaan silmien liikkeitä erilaisten kallistuskokeiden ym ärsykkeiden aikana. Tosi herkulta kuulosti jo etukäteen, ja tosi herkuksi osoittautuikin.

Sain päähäni sysimustaa pimeyttä, eli aika painavat, täysin tummennetut lasit. Niiden kuva silmistäni välittyi tietokoneella tutkijan katsottavaksi. Ihan ensi alkuun huurustin kalliin laitteen sumeaksi spontaanilla pelkoitkulla. Huoh. Onneksi tutkija oli empaattinen ja ymmärtäväinen.

Testissä seurailin ensin kuvaruudulta erilaisia liikkuvia kuvia lasit päässäni. Sitten taas pimennettiin, ja piti tuijottaa kaukaisuuteen. Seuraavassa vaiheessa menin makuulle, ja minulle tehtiin niitä manaaja-sarjoistani tuttuja kivoja taivutuskokeita. Samaan aikaan piti pitää silmät apposen auki ja tuijottaa mustaan tyhjyyteen. Ei ollut kivaa.

Seuraavassa vaiheessa tärykalvoille suihkutettiin vuoron perään kuumaa ja kylmää ilmaa. Koko suihkutuksen ajan piti taas yrittää rävähtämättä tuijottaa pimeyteen. Oli erinomaisen ikävän tuntuista, etenkin vasemmalla puolella, jossa saatiin hoitajan mukaan ”hyvä” ja minun mielestäni paha hoitovaste, eli voimakas silmävärve. Toinen silmä lähti siis hakkaamaan ärsytyksen johdosta omassa villissä tahdissaan sivusuunnassa nykivää liikettä.

Olo pimeässä pyörityksessä oli kuin huonolla humalaisella avaruusmatkalla. Huone kieppui, sänky kieppui ja minä puristin sängyn laidoista täysillä ja tuijotin pimeään. Erittäin väsyttävää, erittän ikävän tuntuista.  Pelottavaa. Kokeiden jälkeen olo oli aika piesty ja pahoinvoiva. Huojuin siitä vielä lekurin puheille.

En tajunnut lääkärin puheista mitään. Toinen silmä ei ollut reagoinut kokeessa mitenkään ja toinen reagoi voimakkaasti. Ei hajuakaan, mitä se tarkoittaa ja kumpi oli se terve reaktio. Joka tapauksessa lääkäri totesi, että tasapainoelimeni ovat elossa. Jipii ja serpentiiniä tähän, kai.

Muuten vuoropuhelu oli suunnilleen tällainen:

Ani: No onko tässä nyt kyse asentohuimauksesta tämän perusteella?

lääkäri: joo, ei joo, ei joo, ei, ei tiedetä, ehkä.

Ani: No antaako tämä jotain viitettä siihen, voisko kyseessä nyt olla se ms-tauti?

lääkäri: joo ehkä antaa, tai ei anna, joo, ei joo, ei, no voi, no ei.

Ani: No säkö et nyt halua antaa mulle minkäänlaista diagnoosia sitten?

lääkäri: niin, joo. ei. noo. ei. Liiku paljon ja koita olla huomioimatta oireistoa. Nää nyt on tälläsiä tutkimuksia joista ei nyt silleen nönnön nöö nönnöti nöö.

Ani: No liittyykö nää mun muistiongelmat, orientaatiovaikeudet, tunnottomuudet ja väsymys susta tähän samaan nyt jollain lailla?

lääkäri: ei

Ani: ei?

lääkäri: ei. ei liity korvaperäiseen huimaukseen.

Ani: Onko tää siis nyt korvaperäinen huimaus?

lääkäri: no jo, ei joo, ei, joo, ei.

Ani: No voiko nää susta olla sieltä auto-onnettomuudesta koituneita ongelmia, jotka nyt vasta ilmenee?

lääkäri: No joo vois, ei vois, rankavamma, joo, tavallaan, eiii.

Ani: Eli nytkö mä oottelen taas sitten 6 viikkoa, että pääsen sinne magneettiin?

lääkäri: joo.

Ani: Musta on todella rankkaa odotella jatkuvasti monta viikkoa. Onko siinä mitään mahdollisuutta vähän aikaistaa sitä?

lääkäri: eeeei. Tää on semmoinen poissulkeva vaan ni eii. Siellä on niitä tärkeitä aikaisemmin. Eiii.

Ani: jaaha. Kiitos ja näkemiin.

Eli en tullut yhtään fiksummaksi tällä reissulla. Pahoinvoivemmaksi, surullisemmaksi ja ahdistuneemmaksi kyllä. Nyt odotellaan taas.

Ilta meni pillittäessä pettymystä, turhautumista ja yleistä väsymystä jatkuvaan ravaamiseen, odottamiseen, toiveiden kohoamiseen ja sitten tyhjän päälle joutumiseen. Ikäviin toimenpiteisiin ja tähän jatkuvaan huonoon humalaan. Olin surkea mytty, mutta annoin nyt tulla ulos välillä sitäkin puolta sitten.

Eli ei kun oottelemaan sitten joulukuuta jälleen. Siellä onkin tuplariemut edessä, kun viikon välein on aivokuvaa ja mammografiaa. Saiskohan sinne sairaalanmäelle jonkun huoneen, niin ei tarttis koko ajan siirtyillä?

Sillä välin business as (if) normal. Paljon sitä liikuntaa. Se kyllä sopiikin mulle hyvin. Tää muu vähän huonommin, mutta eipä pääse näemmä valitsemaan.

Mieltä ja ruumista

Oho, tulin pitäneeksi pitkähkön paussin! Päätin höpinäni ehkä myös vähän dramaattiseen vihjailuun. Sori, ei ollut tarkoitus säikyttää! Sain ekan kerran viestejä siitä, onko kaikki hyvin, kun en päivitä blogejani. On on, aivan hyvin! Olen vain funtsaillut! Ja koska pohdinnot ovat olleet mallia hyvin henk.koht. en ole niistä tänne naputellut. Ihan hyvähän on jotain pitää kokonaan itselläänkin.

Vanajanlinnassa piipahdus herätteli selkeästi ajatukset oman voinnin suhteen, ja olen jatkanut sillä tiellä löytöretkeilyä. Olen katsellut päin sellaisia vanhoja kuvioita, joita olen kierrellyt ja kaarrellut elämässä paljon ennenkin, nyt vähän uudesta vinkkelistä. Jaksamista, antamista, omia rajoja ja päihdeperheessä kasvaneen läheisriippuvuus- yms. juttuja.

38Tuntuu siltä, että just nyt on näille asioille tilaa kalenterissa ja sielussa, ja voi vähän penkoa ja tuulettaa, päivittää ja jäsennellä. Kokemukseni mukaan silloin niitä kannattaa just tehdä. Aina ei ole otollinen hetki.

Onko tämä jokin ikäjuttu, ehkä? Täytin viime viikolla 38 ja tämä tuntuu aika hyvältä. Kokonaan aikuiselta. Itsestään vastuulliselta. Tyytyväiseltä. Tuollaiselta. (Ostin paidan kesällä Portugalista, ja vihdoin se on ajantasainen!)

Vietimmekin varsinaiset juhlavikot, kun samalle seitsenpäiväiselle sattuu näin lokakuulla ensin murun 38 v synttärit, sitten meidän parisuhteemme 22-vuotispäivä (huh, kyllä vaan!) ja sitten nämä mun synttäritkin. Minä uskon siihen, että aina juhlitaan kun aihetta yhtään on, joten nyt on syöty hyvin, käyty elokuvissa ja katsomassa taikureita Suistolla. Oikein kivoja juttuja!

Funtsittavaa on ollut myös tässä kroppapuolella, yhä vain. Ensi viikolla menen seuraavan spesialistin luo sairaalalle. Luvassa on ilmeisesti muutama tunti erilaisia tasapainotestejä ja muuta aikamoisen väsyttävältä kuulostavaa. On toki kurjaa mennä, mutta samalla olo on varovaisen toiveikas: joko nyt alkaisi löytyä selityksiä?

Tällä hetkellä huimaus on laimeampaa kuin alussa, mutta silti aika säännöllinen vieras muumitalossa. Ei heitä enää niin perusteellisesti ympäri, vaan tulee lyhyitä sumenemisia ja kiepautuksia. Eniten niitä tulee kun väsyn. Illat ovat pahimpia, ja fyysisen rasituksen aikana ja jälkeen heittää myös. Käyn puntilla 3-4 kertaa viikossa, tanssin ja vesijuoksen, ja niiden aikana olot kyllä vaihtelevat paljon. Välillä sitten vedän henkeä, nappaan seinästä tukea tai otan pitemmän paussin. Lääkärin ohjeiden mukaan mennään kuitenkin, eli mahdollisimman normaalia elämää.

Olen myös sitä mieltä, että kännisimulaattori, eli silmät, eivät edelleenkään ole siinä normaalissa asennossaan, vaan toinen silmä ikäänkuin puoltaa vähän, ja on inan verran epäskarppi. Operoin kuitenkin aika hyvin jo, onhan aivoilla ollut aikaa sopeutuakin uuteen menoonsa nyt kohta neljä kuukautta. Ihmeellinen värkki ne ovat, että sellaiseen adaptoitumiseen pystyvät!

Olin viikonlopulla  pykälän verran hämmentynyt, kun eräs kaverini lähestyi minua vähän osaaottavin elkein ja tuumi läheisellään(kin!) olevan ms-tauti. Minullahan ei siis ole mitään diagnoosia, ja vaikka ms-tautiepäilyjä poissuljetaan joulukuussa aivojen magneettikuvissa, niin suljetaan siellä paljon muutakin. Tuo ms-tauti on vain yksi ilmoille heitetyistä yleisistä huimauksen mahdollisista aiheuttajista, ei mitään sen enempää. Ollaan nyt ihan rauhaksiin vaan, ennen kuin on mustaa valkoisella. En väitä ollenkaan, etten askaroisi näiden erilaisten tulevaisuudennäkyminen kanssa itsekin aika taajaan, mutta pyrin tarkoituksella rauhoittamaan mielen pois spekulaatioista. Kokemukseni mukaan – ja näin voi tässä iässä jo sanoa – elämä ei kuljettele minun kässärini mukaan, vaan keksii paljon mielikuvituksellisempia käänteitä. 

Nonni, siinäpä pitkähkösti viimeaikaisia kuulumisia. Hengissä ollaan, ja ihan hyvillä mielinkin. Koitan skarpata päivitystahdin kanssa. Voikaahan hyvin!