Älä touhua autossa

Ajatko koskaan autoa? Mä ajan mielelläni. Niin kuin blogia pitkään lukeneet hyvin jo tietävätkin, ei autoiluni aina ole mennyt ihan oppikirjan mukaan. Luulin olevani ihan ässä kuski. En ollut.

Moni taitaa olla sitä mieltä, että somessa olisi kiva jakaa vain kaikkea helppoa ja mukavaa. Te olette kuitenkin jaksaneet mukana aika paljon elämänmakuisemmankin aineiston äärellä, joten uskon teidän kestävän pienen liikennetiedotteen. (Pistin kuitenkin tuollaisen sopivan kaksimielisen otsikon, jos vaikka kiinnostaisi vahingossa niitä kepeiden klikkien metsästäjiäkin…)

Kurkkaa tämä, koska haluaisin sun olevan elossa ja lukemassa täällä vielä tämän talven jälkeenkin ❤

I’m not dead yet -vuosipäivä

Tarkka vuosi sitten lähdin ajamaan treeneihin. Tuli aika pitkä reissu siitä kohti tätä, normaalia taas.

Onpa ollut pitkä ja lyhyt vuosi samaan aikaan. Alkupäässä oli melkoista tahmaista tamppaamista, ja täältä lopusta vilistää käsistä melkein karkuun. Tosi moni asia on tosi hyvin. Ei ole mennyt yhtään päivää, etten olisi vähän miettinyt, miten ihanaa on etten sitten kuollutkaan. Saa pysyäkin niin.

Fyssari sanoi silloin, että menee vuosi ennen kuin selviää, onko selän hermotus palaamassa ennalleen. Luulen nyt, että pitkälti ennalleen se palasi. Joskus tulee vielä varpaiden hassuja puutumisia tai muuta pientä, mutta kokolailla hyvin siellä hommat pelaa. Lihaksisto on varsin hyvässäkin kunnossa. Vielä kun muistaisi jumpata sitä nytkin, kun kipu ei enää sanele pakkoja.

En mieti onnettomuutta enää kovinkaan usein. Oikeastaan tempaudun niihin mietteisiin vain ihan hetkittäin. Jos olen oikein onnellinen, se tunne syvenee entisestään tajutessani, miten lähellä olin menettää kaiken silloin. Ja jos olen tosi surullinen, mietin aika pian, että elossapa kuitenkin sentään.

Keho muistaa ihmeen hyvin kyllä. Pienistä vihjeistä palaa niihin hetkiin. Piinallisen tarkkaan osaa sen filmin silmissä aloittaa. Luisumiset ja pomput. Ääni on isoin laukaiseva tekijä. Vieläkin, jos loska rapisee tietyllä lailla auton pohjaan, menen mielessä ympäri-ympäri-ympäri-ympäri. Kädet hikoavat ja pulssi nousee. Se muisto on jossain kehossa koteloituna, ja ihan hyvä  varmaan niin.

Mieli ei oikein ehkä vieläkään hahmota, miten läheltä piti. Tai enemmän ihmettelen yhä sitä, miten sellaisesta kyydistä voi elossa mitenkään selvitä. Miten joskus elämä on niin hetkessä hauras, ja joskus niin pirun sitkaassa kiinni.

Kroppa toimii hyvin. Pelaan derbyäkin jo ihan varomatta ja täysillä. Nautin siitä, etteivät pelikaveritkaan enää himmaile hakatessaan, niin kuin syksyn varrella. Aivastaminen vielä sattuu. Pitää osata ennakoida ja puristautua tiukkaan kippuraan sitä vastaanottamaan.  Joitakin äkillisiä liikkeitä ja vaikka hyppyjä pitää varoa pirusti. Mutta niitä kompensoimaan huomaan olevani melkoisen vahva. Se näkyy nyt luistimilla, ja tuo isoa mielihyvää.

Vesijuoksut pitää kalenteriin saada mahtumaan säännöllisesti, tai alkaa heti kosto. Siinä onkin juuri nyt vähän petrattavaa. Jännää, että kuntoutusinto aina haalistuu heti, kun akuutit pulmat ratkeavat, vaikka se ylläpito on ainakin yhtä tärkeä juttu. Koitan taas muistaa sen.

En varmaan valaistunut, vaikka sitä kovasti odoteltiin ympäristöstä. Voisikohan se tulla vielä jälkitilauksena, vai pitääkö kaikkien näiden tapahtua ensimmäisen vuoden aikana? Sitä kohtaa ei näkynyt Kriisin portaat -lehdykässä, jota sairaalassa ojennettiin.

Jonkinlaista sellaista vuotta olen kuitenkin tietoisesti elänyt, että kamalasti en suostu empimään ja arkailemaan. Menen mielelläni suoraan syvään päähän, koska kahluuajasta ei kukaan tiedä. Aika isolla liekillä annan lemmen loimottaa. Varastoon kun on turha mitään jättää.

Ajakaa varovasti, ihanat tyypit, ja kiva kun olette siellä.

Kuntoutuu kuntoutuu

Kävin pitemmän itsenäisen treenausjakson jälkeen fyssarilla päivittämässä selän tilannetta. Onnettomuudesta on ensi viikolla kulunut kahdeksan kuukautta. Vointi on välillä tosi hyvä, ja välillä tosi huono. Paljon uusia juttuja olen jo pystynyt tekemään, mutta aika lailla on sitäkin, jota ranka ei vielä salli.

Kivuliainta, mitä voin tehdä, on yrittää hypätä tasajalkaa ihan edes vaikka hyvin vähän. Lainkaan. Jo pelkkä ponnistamisen yrittäminen sattuu kuin sata puukkoa selkään. Kysyin tästä – ei niin, että se taito olisi ihmiselle elintärkeä, mutta olisihan se hyvä olla kokonaan kunnossa – ja fyssari totesi, että vuosi menee onnettomuudesta ainakin, ennen kuin voidaan sanoa, miten selkäytimen ja sen alueen hermotus toipuu, tai toipuuko se. Että hermojen pitäisi joustaa, eikä niitä saisi venyttää, ja helmikuussa venytettiin oikein toden teolla, eivätkä sitä kestäneet. Silloin sattuu kuulemma vähäisempikin liike. Helmikuulla -14 sitten katsellaan, millä mallilla ovat.

Istuminen pitempään kuin kolmisen tuntia on myös edelleen tosi hankalaa. Liikkumattomat päivät myös kostautuvat heti. Mutta parempaan päin koko ajan. Hitaasti, mutta varmasti. Fyssarikin totesi taas kerran, että tämä kestää pitkään. Siihen on pakko vain sopeutua.

Sain selkään akupunktioneuloja, ja ne tuntuivat ihanilta. Koko illan oli lämmin ja hyvä olo. Sain myös ohjeet tehdä pallojumppaa kahdesti viikossa, jatkaa joka toisen päivän vesijuoksuja, ja myös jatkaa aloitettuja paluuyrityksiä roller derbyn äärelle. Luistelu tekee selvästi hyvää syville lihaksille.

Sain myös, vähän jopa yllätyksekseni,  kehotuksen kokeilla, miten kestän kontaktia. Ainoastaan kokeilemalla voi kuulemma tietää, tekeekö se huonoa vai alkaako siitä nopea paraneminen. Nyt jännitän jo valmiiksi perjantain treenejä, joissa meinaan valtuuttaa jonkun ihanista joukkuetovereistani käymään kimppuun. Varovasti, mutta kuitenkin. Kontaktin kestäminen tietäisi mahdollisuutta palailla pikkuhiljaa peliaikeisiinkin. Huh, silti kynnys tuntuu kaiken tämän varjelemisen jälkeen melkoisen korkealta!

Pelkään kipua terveessä määrin, ja olen sitä melkoisesti joutunut nyt vastaanottamaankin, mutta liian varovainenkaan ei saa olla. Fyssari antoikin kiitosta siitä, että ”tykkäät kurittaa tuota vartaloasi”, eli käyn kipurajoilla ja joskus sen ylikin hakiessani kaikkea sitä, mitä selkä antaa jo tehdä. Parhaan kuntoutumisen vuoksi on nyt tehtävä maksimirajoilla, mutta liikaa kipuja ei saa tulla. Haetaan sitä kuuluisaa tasapainoa taas.

Hyvillä mielin eteenpäin. Vahvemmaksi, kestävämmäksi ja kärsivällisemmäksi.

Siirtymisiä

Huomenna on kulunut tasan viisi kuukautta onnettomuudesta. Se on samaan aikaan tosi paljon ja hirmu vähän. Paljon se teki, tuo tapahtunut, ei käy kiistäminen. En ole vielä ihan varma mitä kaikkea, mutta olo on erilainen.

En ole mikään valaistunut näkijä, mutten traumatisoitunut parkakaan. Ehkä eniten olen vähän rauhoittunut funtsailemaan. Olen pyykännyt tässä kevään kulussa mietteitäni ajan kanssa, ja se on tehnyt tosi hyvää. Sama pyykki saa kyllä jatkuakin mieluusti.

Nyt olisi uusi vaihe edessä. Pitäisi naksauttaa päässä vammais -asetukset terveelle puolelle. Tai ainakin aktiivisen toipilaisuuden kohtaan mittarista. Se ei ole ihan niin helppoa kuin ekana kuvittelisi. Henkinen tila on hassu juttu. Liki puolen vuoden aikana ehtii olostua ja asettua olemaan.

On jonkinlainen juttu päästää irti siitä, ettei voi eikä saa. En tiedä onko se hankalampaa, kuin oli aikanaan sen hyväksyminen. Ajatusten läpikäyntiä se silti vaatii. Kun on tottunut toppuuttelemaan ja himmaamaan, on vähän ryhdyttävä, että taas lähtee irtoamaan. Kun on pumpuloinut ja varjellut itseään, pelännyt ja arkaillut, on sitten yhtäkkiä ymmärrettävä, että pystyykin ja saa. Ja samalla niitä mitä ei pysty eikä saa on sen verran, ettei se ihan yksiselitteisesti käy asentoa vaihtaen. Ei ole mustaa ja valkoista, vaan paljon erilaisia harmaansävyjä välissä. Pitää harjoitella taas uusi minä. Tällainen tämän vaiheen tyyppi. Etsiä se, mitä olen ilman jatkuvaa kipua ja vammaisuutta. Tavallisena ja toimivana taas.

Tuntuu ehkä hassulta, mutta olen tajunnut syrjäytymistä ja laitostumista tosi paljon paremmin tämän sairausloman aikana. Sitä, miten helppoa on opettaa itsensä siihen, ettei käykään töissä tai osallistukaan ympäröivän elämän juttuihin. Se tuntuu aluksi ikävältä ja sitten oudolta ja lopulta vain tavalliselta. Ja ryhtyminen sitten, kun tuo on jo arkea, kysyy rohkeutta. En nyt väitä, että olisin kehittänyt tässä ajassa vielä mitään korkeita kynnyksiä tai seiniä, mutta voin ehkä aikaisempaa paremmin nähdä sen mekanismin millä ne syntyvät. Ja siksikin minusta on ihanaa päästä taas tavallisten hommien piiriin.

Sairauslomalla koko ajantajukin muuttuu. On yhtäkkiä maailman pisimpiä vuorokausia. Ihmeellisiä, numeroimattomia päiviä. Viikonpäivät ja -loput täysin sekaisin ja lomittain. Sellaista kummaa kiivaan kärsimättömyyden ja sulan joutilaisuuden sekamelskaa saman aikaisesti. Ja muutakin muutosta mielessä.

Eilen luistimet jalassa huomasin pelkääväni asioita uudella tavalla. En toki pääse vielä aikoihin ottamaan kontaktia, mutta pelko liittyi pienempiinkin juttuihin. Asioihin, joita ehkä jo pystyisin, mutta joita en meinaa uskaltaa kokeilla. Noiden pelkojen purkaminen voi viedä hetken aikaa, ja aion ottaa sen.

Töihin paluuseen liittyvät pelot ovat olemassa myös, totta kai. Mietin riittääkö töitä. Muistavatko työnantajat minut, ja jos muistavat, haluavatko vielä hommiin. Löytyykö luovuutta ja kykyä kirjoittaa. Osaanko ja pystynkö. Käynnistyykö se arki, kun haluan niin tapahtuvan.

Ensimmäiselle keikalle lähteminen on varmasti hassua. Sitten, kun olen kasvokkain ihmisen kanssa, pärjään kyllä. Siitä se lähtee taas. Ja sitten pitääkin taas pidätellä, ettei riistäydy ihan työhurjastelun puolelle.

Onneksi on vielä pehmeää laskua. Ihan oikeaa kesälomaa perheen ja ystävien kanssa. Vähitellen, jonkinlaisella herkällä lempeydellä, sanon moikat tälle merkilliselle kaudelle elämässä. Odottamaottomalle ja yllättävälle ja monella tapaa merkitykselliselle pitkälle hahmottomalle möhkäleelle.

Yksi isoimmista asioista, jonka vien tästä kummallisuuksien kaudesta mukanani, on se taju, että minulla on ympärilläni käsittämättömän hieno joukko ihmisiä. Etäisempiä ja läheisempiä, myötäeläviä, upeita tyyppejä. Vaikka kuulostaisi miten pehmytpäiseltä, niin olen todella kokenut tulleeni kannatelluksi, ja siitä olen kiitollinen ihan aina. Enemmän, kuin varmaan koskaan arvaattekaan. Täysillä ja joka ikinen päivä.

Normaaliin? Voisiko jo olla niin?

Nyt jos jotakuta vituttaa hyvä tuuli ja onnellisuuslöpinä, niin kandee varmaan kääntyä äkkiä pois mun blogista. Ja varmaan pysyä poissa kauan. Ehkä pysyvästi. Olen nimittäin täynnä, piripinnassa, turboahdettu ja kaikin tavoin kyllästetty onnellisuudella juuri nyt. Se kuplii minusta ilmoille pidäkkeettä.

Olen kuulostellut selkää nyt muutamien päivien ajan. Se on tuntunut niin eriltä. Olen pystynyt sen kanssa asioihin. Se on ollut kiukustumatta erilaisten uusien kokeilujen jäljiltä. Olen herännyt kivutta ja nukkunut hyvin. Kyennyt istumaan pitempiä aikoja, merkittävästi pitempiä, ja toiminut muutenkin jotenkin, no, normaalisti. Aivan uutta ja mielettömän kivaa!

Toki vähän vielä kolottelee, ja paljon, jos äidyn älyttömyyksiin. Pitää pitää askel maltillisen mittaisena ja välttää kaikenlaisia kiertoja ja pomppuja ja tämmöisiä. En suin surminkaan ole vielä läheskään valmis derbyä pelaamaan tai edes juoksulenkille. Istumiset on syytä pitää parissa tunnissa per päivä. Mutta siltikin, pärjään arjessa mainiosti. En joudu lääkkeille. Tunnen itseni vahvemmaksi ja pystyväisemmäksi päivä päivältä, ja se täyttää mut sellaisella onnella, jota ei voi kuvailla jos ei ole kokeillut aika isoa alhoa ja melkoisen mittavia kipuja kuukausitolkulla putkeen.

Jotain isoa on tapahtunut nyt kuntoutumisessa, yhtäkkiä ja vähän varkain, ja sen huomaa siitäkin, että ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen olen kyennyt oikeasti ajattelemaan töihin paluuta. Tähän asti kaikki sellaiset ajatukset ja yritykset ovat olleet moisen työn ja pinnistelyn takana. Kipu ja sen pelko ovat yksinkertaisesti täyttäneet niin täysin keskittymiskykyni ja koko kapasiteettini, ettei ole ollut tilaa paljon muulle. Olen pystynyt lyhyisiin nopeisiin ajatusta vaatiiin hommiin, mutta sitten aina herpaantunut huolimaan ja kärvistelemään.

Nyt olen ajatellu jo monta myönteistä työajatusta. Luovaa, hyvää ja innostunutta. Ilolla alkanut odottaa normaaliin arkeen siirtymistä. Se on tuntunut, ei vain mahdolliselta, vaan myös tosi ihanalta. On olo, että on aika.

Minulle kirjoitettiin sairauslomaa syyskuun alkuun asti, mutta nyt on olo etten tarvitse sitä. Että voin jo alkaa palailla. Vähitellen ja harkiten tarkkaan. Tunnustellen. Onneksi vapaan kirjoittajan hommat mahdollistavatkin juuri sellaisen tunnustelevan töihinpaluun. Kellokortti ei odota missään napsauttajaansa. Enkä edes tiedä minne palaan. Voin vain toivoa ja uskoa, että oikeat kivat työt löytävät minut taas tämän pitkän poissaolon jälkeenkin. Luulen, että olen aika tankattuna ja ladattuna kyllä semmoisia pian tekemään.

Otan iisisti nyt ensin. Heinäkuussa nyt ei mitään minnekään menisikään kaupan. Olen nyt vaikka sillä oikealla kesälomalla sitten. Nautin liikkumisen uusista mahdollisuuksista ja toivon ja rukoilen, ettei enää tule takapakkeja.

Voisiko olla niin ihanasti, että tämä ihmeellinen kipujen kausi olisi nyt takanapäin? Että voisin olla sellainen tavallinen tyyppi, jota silloin tällöin sattuu selkään, mutta joka ei ole yhtä kuin selkäkipu. Joka ei ole vammainen ja loukkaantunut ja toipuva ja tukien ja korvausten varassa? Ihan normaali tyyppi. Vahvistuva ja tokeneva. Se, kuulkaa, olisi ihana ihana asia!

Girl I’m gonna make me sweat!

Voi ilon päivää! Tämä taatusti on pieni askel ihmiskunnalle, mutta jättimäinen minulle. Kävin luistelemassa puolen tunnin hyvätahtisen lenkin ja hikoilin.

Miksi tämä ylittää uutiskynnyksen? No, mun kynnykseni ei niin järin korkea toki olekaan, mutta tämä totisesti tuntuu suurelta asialta. En nimittäin ole sitten helmikuisen onnettomuuden saanut enkä pystynyt vielä kertaakaan tätä ennen urheilemaan niin intensiivisesti, että olisin hengästynyt ja saanut hien pintaan. Ja miten paljon olenkaan sitä odottanut!

En oikein osaa edes kertoa, miten ihanalta se tuntui, kun hiki alkoi yhtäkkiä tihkua kaikista huokosista. Kun hengitys kiihtyi ja kropassa tulvehti endorfiiniryöppy. Taivaalliselta! Todella hyvältä!

Hän on hyvin hikinen ja hyvin tyytyväinen itseensä.
Hän on hyvin hikinen ja hyvin tyytyväinen itseensä.

Rakastan liikuntaa. Juuri ennen onnettomuutta olin ihanassa tilanteessa, jossa arkiviikkoon kuului ainakin 6-8 tuntia rollerderbyä ja vähintään kaksi tuntia punttista päälle. Hyvinä viikkoin vielä vesijuoksua ja/tai kävelylenkkiäkin. Puran paineitani parhaiten liikkumalla, ja todella nautin siitä hikisenä ähistämisen tunteesta. Kun se sitten vietiin kerralla kokonaan, olin aika pulassa.

Olen toki liikkunut nytkin, mutta tosi paljon vähemmillä tehoilla. On ollut pakko vesijuosta joka toinen päivä ja nyt olen saanut jo pyöräillä ja kävelläkin jonkin verran. Tähän asti kuitenkin on ollut pakko pitää tehot todella alhaalla. Hiettömällä ja hengästymättömällä tasolla. Ja se ei vain ole yhtään sama asia. Yhtään.

En toki saa reuhtoa vieläkään. Varovasti pitää edetä, ja tosi moni juttu on vieläkin täysin nou nou. Mutta rohkaistun kyllä tästä tämänpäiväisestä! Vähitellen muutun taas minummaksi. Vahvemmaksi ja pystyvämmäksi. Olin jossain vaiheessa vähän jo luopua toivosta, että niin tapahtuisikaan.

Olemme murun kanssa koostaneet aika toimivan paketin, jossa ensin luistellaan puoli tuntia ja sitten vesijuostaan toinen mokoma perään. Ruoto tuntuu siitä tykkäävän. Lihakset ovat toki pitkän hiljaiselon jäljiltä ihmeissään, mutta miten ihanalta tuntuukaan kipu, joka johtuu liikkumisesta eikä vammailusta!

Ensi viikolla meinaan varovaisesti punttikselle. Aion etsiä ne yläkropan liikkeet, jotka jo kestäisin. Ehkä voisin alkaa vähän kyykätäkin ilman painoja. Olen innoissani, todella innoissani! Sohva, suhteemme alkaa olla loppusuoralla.

Kesälomasta syyslomaksi

Hassu aamu oli tänään. Taas sairaalalla lääkärin tutkittavana. Kerran kuussa sinne menen, ja aina etukäteen aika pihalla siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Heiluuko veitsi? Alkaako töihinpaluu? Edistynkö toipumisen kanssa niin kuin kuuluu?

Tämän kerran sävelet olivat selvät. Ei heilu veitsi. Nyt on kuulemma 95 % varmaa, ettei leikkausta tarvita. Vamma on kyllä kuulemma luultua pahempi, kun näin venyy tämä toipuminen, mutta koska kipu on niin paikallinen ja edistystä kuntoutumisessa verkkaisesta tahdista huolimatta selvästi kuitenkin on, niin ei maksa vaivaa. Kaikkein vähiten veitsen alle tahtoisinkin, joten huh ja helpotus. Nyt mennään tällä vaan rauhaksiin.

Työkään ei kutsu vielä pariin kuukauteen. Ei ole kuulemma tolkku mennä, kun ei onnistu istuminen. Eikä kyllä olekaan. Jotenkin pöllämystynyt olo vain, kun olin jo henkisesti jotenkin alkanut suuntautua työkuvioihin. Kai se oli lähinnä toivetta ja halua, eikä sillä vielä työkuntoon tulla. Liittyyköhän paluuajattelu jotenkin tähän kesäloma-ajatusleikkiini. Sellaisten jälkeenhän mennään töihin. No, tästä tuli nyt myös syysloma samalla kertaa.

Olen jotenkin vähän pönttö siinä suhteessa, että jatkuvasti vähän varkain kuvittelen itse voivani säädellä sitä, miten toivun ja koska palaan töihin ja vaikka mitä tähän vammaan liittyvää. Ja sitten hämmennyn kuukausi kerrallaan aina, kun niin ei tapahdukaan. Näiden lääkärireissujen jälkeen on siksi vähän puulla päähän lyöty fiilis. Vieläkö kaksi kuukautta poissa töistä? Vielä kaksi. Ainakin kaksi. Kuka tietää mikä tilanne syyskuulla loman loppuessa on. Mielelläni menisin kyllä. Tykkään tosi paljon työstäni. Mutta ei sillä tykkäämiselläkään kuntoon yksin tulla, se on käynyt selväksi.

Pitkä saikku tästä tulee. Yhteensä, reippaat 7 kuukautta nyt sitten ainakin. Ja taas odotellaan, mitä vakuutusyhtiö siihen sanoo. En tiedä yhtään, sanovatko jossain vaiheessa että ei kuule. Nyt loppuu. Voivatko olla nyt kesken kaiken sitä mieltä, että ei me enää. Ja mitä sitten tehdään, jos niin käy? Epätietoisuus on kaikkein tylsintä. Hermostuttavaa odottelua ja rahojen laskentaa. Niin pitkä keskusteluyhteys vakuutusyhtiöön on, että ollaan ihan etunimilinjoilla virkailijani kanssa jo.

Sen huomaan, että olen päässyt tulosvastuusta. Jossain vaiheessa sairausloman alkumetreillä oli kovasti selaisia ajatuksia, että tämä käsiin heitetty aika pitäisi käyttää jotenkin hyödyksi. Pitäisi valaistua ja jalostua ja kirjoittaa vähintään romaani. Lukea ja tutkia ja perehtyä ja kohentaa ammattiosaamista. Että eihän voi vain olla. Että tämmöinen hieno aika, hyödyksihän se pitää käyttää!

Nyt olen päässyt siihen tilaan, jossa olen vain rauhaksiin. Tämän hetken ainut pakko ja ykkösvelvollisuus on tehdä kuntoutusta ahkerasti ja huolellisesti. Joka toinen päivä puolen tunnin vesijuoksu, joka päivä ne iänikuiset jumppahommat, ja sitten päälle pyöräilyä, luistelua ja kävelyä sen verran, kun ranka jaksaa. Tällä nyt sitten mennään syksyn alkuun ainakin. Luen kyllä, ja ehdin taatusti ajatella melko perinpohjaisesti kaikenlaisia ajatuksia. Ehkä sitten jalostunkin jollain tapaa, kuka ties. Mutta nyt olen hokannut sen, että pyristellä ja tavoitella tässä ei kannata. Kannattaa vain kärsivällisesti olla.

Juttelin lääkärin kanssa tavoitteista ja etapeista, ja kerroin toivovani paluuta töihin tämän tämänkertaisen saikkupätkän lopputtua, paluuta kunnolla luistelutreeneihin lokakuulla, ja pelikuntoon ehkä joskus marraskuusta. Hän piti aikataulua maltillisesti mahdollisena, mutta muistutti, että mitään mistään ei vielä tiedetä, joten kovin tiukkoja odotuksia tai toiveita ei kannata rakennella. Rohkaisevasti totesi kuitenkin, että suunta on joka tapauksessa oikea.

Onpahan ainakin zen-harjoitusta kerrakseen. Viilipyttyys, täältä tullaan. Jahka keritään.