Kirjan kirjoittamisesta, julkaisemisesta ja ilmaiseksi tekemisestä

Ainakin täällä Hämeenlinnassa melkoisen sateisen juhannuspäivän kunniaksi palaan hetkeksi vapun tunnelmiin. Sain nimittäin ilokseni olla Vappuradion haastateltavana Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta -kirjan kirjoittamisprosessin tiimoilta.

Haastattelussa juttelimme siitä, miten idea kirjaan alunperin syntyi, kustannussopimuksen saamisesta, kirjan kirjoittamisen aiheuttamien tunnelmien käsittelystä ja siitä, miltä tuntuu lähettää oma teos viimein maailmaan. Puhuimme laajemminkin siitä, mitä kirjoittamisesta haaveilevan kannattaa ainakin minun mielestäni tehdä ja siitäkin kannattaako ilmaiseksi kirjoittaa. Mietimme myös montako hylkäävää päätöstä voi vastaanottaa kustantamoilta ennen hanskojen heittämistä tiskiin.

Voit kuunnella koko lähetyksen täältä.  Oma osuuteni on tässä klipissä.

Uutuuspeli alkoholiperheen arjesta

”Lydia on aina kunnossa, koska olisi niin suuri häpeä myöntää totuus”

Täytyy nostaa esille tällainen silmiin osunut artikkeli Lydia-uutuuspelistä, jossa tomutellaan menneitä  vanhempien alkoholin liikakäytön kokemuksia. (Jos ei aukea, niin tämän päivän Hesarista löytyy juttu). Huh, melkoinen kynnys itse kokeilla tuota. En todellakaan kaipaa takaisin kokeilemaan sitä ongelmanratkaisupalettia, mutta arvostan todella paljon sitä, että meidän sukupolvemme tuuletta nyt näitä tunkkaisia kosteikkoja! Kuvatun perusteella pelaaja pääsee näkemään pilkahduksen erittäin monen tälläkin hetkellä liikaa juovan vanhemman lapsen maailmasta. Heitä on nytkin noin 65 000-70 000.

 

Elämäni eka kesätyö 4-kymppisenä!

Kirja on painossa ja päivien rytmi sitä myötä muljahtanut taas yli vuoden takaisille teloilleen. Kestipä hetkisen saada aamut takaisin haltuun niin, että onkin ihan ok nukkua vähän pidempään. Nyt ei tarvitse joka aamu ponkaista viimeistään klo: 7 näppiksen äärelle.

Koska olen ehdottomasti aikaansaavimmillani aamutuimaan, kirjoitin kirjahommat aina varhaisella, ja siirryin sitten klo: 10 pintaan leipätyökirjoittamisen pariin. On ihanaa, ettei tarvitse enää mennä sellaisella turbotahdilla! Melkein eksotiikkaa nukkua vaikka yhdeksään!

Muu perhe elelee koulutyyppien rytmissä, eli lomailee pitkää, ihanaa kesälomaansa jo. Tämä kohta vuodesta on aina mulle hiukan haastava, kun ympärillä ollaan autuaassa lökömoodissa ja itsellä riittää vielä urakkaa. Arki samaan aikaan helpottuu, kun ei tarvitse kovasti miettiä päivän aikatauluja muiden osalta, ja samalla muuttuu haasteellisemmaksi saada itsestä irti vielä tarvittavat loppurynnistykset artikkelien äärellä, kun tuolla riippumatossa näyttää niin mukavalta.

Tämä kesä on poikkeuksellinen sillä tapaa, että otin kesätyön – ekaa kertaa itse asiassa! Hassua sinänsä, mutta tätä kirjoittaessani tajuan, että olen teinistä asti ollut koulujen aikana myös töissä, ja jatkanut sitten siinä hommassa loman ajan isommilla tunneilla, eli varsinaista kesätyötä ei koskaan ole ehtinyt ollakaan!

On ihan pähkähullu ajatus työskennellä vielä lomakin ehkäpä elämäni kaikkein intensiivisimmän työkevään jälkeen, mutta otinpa pestin kuitenkin. Se on niin kiva. Kävi nimittäin niin, että tarjoutui mahdollisuus toteuttaa ainakin kolmen vuoden ajan mielessä muhinut haaveprojekti. Homma leikkaa lomastani viikonloput, mutta jättää onneksi yhden kaksiviikkoisen yhtäjaksoisen pätkänkin keskelle kesää.

Saan tämän kesän ajan toimia Hämeenlinnan Testikuskina ja koeajaa kaupungin kesätapahtumia videokameran kanssa. Ja täällä totisesti tapahtuukin koko kesän hullun paljon! Esimerkiksi huomenna, 17.6. kierrän neljä tapahtumaa saman päivän aikana, kun meneillään on toritapahtuma Syödään yhdessä, Suomen vanhin ilmainen rockfestari Ämyrock, mahtava Pako linnasta -tapahtuma ja vielä Rakastu Aulangon kesäyöhön, jossa pääsen kokeilemaan mm. auringonlaskun suppailua.

Ei se ihan työltä tunnukaan, koska tapahtumat ovat niin kivoja ja idea on oma. Taustalla piilee sellainen taju, että olemme asuneet täällä jo yli vuosikymmenen, mutta edelleen kaupunki tuntuu tavallaan uudelta. Olen työskennellyt niin paljon muualla, että sellainen perinpohjainen perehtyminen on vähän jäänyt. No, nyt perehdytään vähän hitoksiin tämä kesän aikana!

Tänään on hommattava vara-akku ja lisämuistikortti kameraan, jotta huomenna riittää varmasti välineitä. Hommasin hauskan vedenkestävän actionkamerankin sitä suppailua varten! Välineurheilua, kyllä vain!

Ensimmäinen testikuskivideo, pieni tiiseri tulevasta viikonlopusta, löytyy tästä. Jatkossa niitä ilmestyy kesän varrella kokolailla viikottain Koeaja Hämeenlinna -kanavalle. Hauskaa!

 

Esikoiskirjan loppuryminät käsillä

”Laitoin sun kirjan varaukseen kirjastossa tänään. Oon nyt ekana jonossa. En malta odottaa!” Ystäväni lähetti eilen viestin. Mahanpohjassa pyörähti. En minäkään malta odottaa!

Kevät on ollut blogissa ihan luokattoman hiljainen, mutta täällä kotisohvalla on totisesti käynyt kiivas naputus. Kosteusvaurioita:  Kasvukertomuksia pullon juurelta -kirja on materialisoitunut jo näytöltä printtinivaskaksi käsiini. Sen on taitettu, ja miten hienolta se näyttääkään! Fontti, otsikot, jutut. Ihan oikealta kirjalta, viimeinkin.

Olen ollut aikaisemmin mukana kahden kirjan toimittamisessa, mutta tämä on oma esikoisteokseni. En ole koskaan aiemmin saanut olla mukana kirjan tekemisen jokaisessa käänteessä, kaikissa vaiheissa, ja on kyllä ollutkin kiinnostava rupeama! Oma teksti rullaa ensin loputtomalta tuntuvia aikoja ruudulla, lähtee ja palaa sitten kustannustoimittajan ja oman koneeni välillä, rullaa taas muovailtavana, ja ilmestyy kuin ilmestyykin sitten tällaisena ihan, tai melkein, kirjan näköisenä paperipinkkana eteen. Välissä sähköpostiin putoilee kommentoitavaksi kansiehdotuksia, kuvaustekstejä, kaikenlaista markkinointi-ideaa ja kuvausaikatauluja. Niin älyttömän monta osasta raksuttelee projektin taustalla menemään samaan aikaan. Tolkuttoman mielenkiintoista!

Rakastan kirjoja, lukemista, kirjoittamista ja aivan erityisesti kirjastoja, ja siksi tuo ystävän viesti tuntui ihan erityisen mahtavalta. Kirja on jo siellä, tuollaisena ajatuksena, vaikkei ihan vielä konkreettisena kappaleena, ja kohta sen voi poimia sieltä laukkuunsa ja lukea valitsemassaan paikassa! Sitä voi jo varata suorastaan, ja miten kivalta tuntuukaan, että jokin, jota itse odotan tosi paljon, on myös muiden mielessä tällaisena odotuksena! Myös tuolta aikaisemman linkin takaa, kustantamon sivuilta, kirjaa voi kuulemma jo ennakkotilata. Jee!

kosteusvaurioita kirjastossa

Tällainen pitkänmatkanlaji ei ole ollut minulle ollenkaan luontainen, kun päivätyö lehtihommissa koostuu muutaman viikon ja parin päivän rutistuksista. Telkkarinkin puolella mennään aina kausi kerrallaan, käytännössä jokusen hassun kuukauden ajan saman asian äärellä. Siksikin tuntuu tosi hyvältä, että tuolta se nyt todella on tulossa. Tämä kirjapuuha näyttää vielä elävän ihan omanlaistaan ajanlaskua, jossa kokonaisuus vie pitkän tovin, jotkin vaiheet sen sisällä kestävät kauan ja etenevät verkkaan, ja sitten tulee sprinttiosuus ja mennäänkin hurjalla nelillä kohti seuraavaa. Ihan mahtavaa, että olen saanut olla sellaistakin oppimassa. Ja ihan niin kuin taitavat kaikki muutkin esikoisensa jälkeen todeta, tekisin minäkin nyt useita juttuja ihan eri tavalla tällä tiedolla, en toki sisällön, vaan teknisen toteutuksen osalta. Katsotaan sitten toteutuuko ajatus, ja tuleeko seuraava kerta. Muutama ajatus siihen suuntaan muhii kyllä jo.

Kesä vielä pitää välissä malttaa, ja sitten juhlitaan julkkareita!

Hoi vanhempi, lapsesi kaipailee sinua.

Tämä alla oleva video on toki mainos, mutta soitteli silti syvältä. Jos nimittäin jotakin opin kerätessäni kertomuksia elokuussa ilmestyvään Kosteusvaurioita -kirjaan, niin sen, miten valtavasti lapset, lapsina ja vielä aikuisinakin, kaipaavat vanhempiaan. Heidän huomiotaan ja aikaa yhdessä heidän kanssaan. Vaikka näitä ruokahetkiä. Vanhemmat eivät aina taida ollenkaan tajuta sitä. Joskus lapsetkin näyttävät siltä, ettei paljon kiinnosta, mutta kiinnostaa kuitenkin. Ihan hirmuisesti. Ja jos riittävä yhteinen oleminen on jäänyt puuttumaan, sitä kaipuuta tunnetaan vielä vuosikymmentenkin päästä.

Yhdessä oleminen asuu arjessa. Se syntyy ihan tuikitavallisista jutuista. Kotihommeleista. Ainut, mitä se kysyy, on aika ja tahto. Niiden raivaaminen päiviin on vanhemman tehtävä.

Omassa lapsuudenkodissani oli vuosia, joiden aikana emme syöneet yhdessä ollenkaan. Pimputtelimme mikrosta milloin mitäkin, milloin milloinkin. Ilman yhteyttä toisiimme. Tunnen sen nahoissani edelleen.

Nyt, oman perheeni äitinä, olen mitä suurin yhteisten ruokahetkien ystävä. Se on juttu, josta meillä pidetään todella kiinni. Istumme vähintään kuutena päivänä viikossa yhteisen päivällispöydän ääreen ja juttelemme siinä kuulumiset. Se yksi on hankala harrastuspäivä, mutta silloinkin useimmiten lykkäämme ateriaa myöhemmäksi, jotta pääsemme saman pöydän ääreen. Useimpina päivinä koko perheellä on monta yhteistä ateriaa. Kenellekään meistä ei tulisi mielen viereenkään ottaa älylaitetta käteen ruuan aikana, ja tämä kuulostikin musta kamalalta.

Ja hei, vaikka teinejä usein vähän parjataan, niin meidän 14- ja 16 -vuotiaamme ovat ainakin täsmälleen samaa mieltä ruokahetken pyhyydestä. Uskon, että todella moni teini haluaisikin näitä hetkiä lisää perheen arkeen.

Ollaan yhdessä. Syödään yhdessä.

 

Some vs IRL – illuusio jaetusta tiedosta.

Pohdiskelen tietotulvaa, tuntemisia ja kärryillä pysymistä. Sitä, miten helpolla verkon hetteikköön häviää todellisia kohtaamisia. Kaksi kokemusta pisti mietteet liikkeelle.

Käväisin hiljan eräässä tapahtumassa, jossa vastaan tuli erikoinen kohtaaminen. Se ei ollut ensimmäinen laatuaan, joten uskaltaudun ihmettelemään kaavaa. Esittäydyin vieressäni seisovalle ihmiselle: käsipäivää, katse silmiin ja reipas ”hei, mä olen Ani Kellomäki”, niin kuin tapaoppaissa neuvotaan. Juttukumppani ojensi käden, hymyili ystävällisesti, eikä sitten muuta. Kävimme mukavaan keskusteluun, mutta jäi vähän hassu olo. Hän ei kertonut nimeään.

Kohtaamani ihminen oli julkisessa työssä. Tiesin toki jo duunini perusteella kuka hän on, vaikkemme olleet koskaan tavanneetkaan. Silti jäi hämmentämään, ettei hän esittäytynyt olleenkaan. Minun tuli vain itsestäänselvästi tietää, kenen kanssa olen puheissa. Mietin, oliko kyseessä jokin kustannustehokas sanojen säästely, vai mistä moinen. Eikö nimiä tavata vaihtaa esittelyhetkissä silloinkin, kun vastassa on Barack Obama, Jeesus Nasaretilainen tai Adolf Hitler?

Mietin mistä muodostuu se fiilis, että on riittävän tunnettu olemaan esittäytymättä? Minkä verran on oltava esillä, että kaikkien on syytä tunnistaa? Ehkä juttukumppanini vain häkeltyi tai hänellä oli hankala hetki. Kummalta se kuitenkin tuntui. Ajatus siitä, että on sellainen yhteinen, sanoiksi pukematon tieto, leijumassa täällä ympärillämme.

Entä jos en olisi tunnistanutkaan?

Toinen kokemus määrittelemättömästä, ympärillä leijuvasta tiedosta liittyy kuulumisiin. Olen hämmentyneenä seuraillut tutumpien ja vieraampien ihmisten ajatuksia somevoimaisuudestaan. Jos sattuu kasvokkain ihmisen kanssa, jolla on vlogi, blogi, IG tai Twittertili, saattaa keskustelu kasvokkain tyrehtyä alkuunsa:

”No sä näitkin varmaan mun päivityksen…” tai ”No niin kuin mä kirjoitin…” Viittaus eilen, tunti sitten tai toissavuonna yhteiseen tietoisuuteen heitetystä tiedonmurusta sisältää tukalan elementin. On äärimmäisen kiusaannuttavaa sanoa, että ei ole mitään tajua toisen tarkoittamasta. Sehän kielisi siitä, etten ole seurannut hänen päivityksiään. Pahimmassa tapauksessa se tulee tulkituksi niin, etten ole välittänyt. Ettei hän ole kiinnostava. Ettei hän ole mitään. Koska kaikki tuntuu olevan tätä: hysteerisellä syklillä jaettua julkista olemista, piirtymistä kartoille. Pahimmillaan olen kohdannut odottamassani tapaamisessa kammottavan lauseen: ”Mä tiedänkin jo mitä sulle kuuluu.” No et muuten tiedä! Ja voisimmeko silti jutella? Saisinko kertoa? Sellainen tekee hetkessä ihan tyhjäksi.

Meillä on rinnakkain, limittäin ja lomittain, kaksi maailmaa, joissa tapahtuu hurja joukko asioita jatkuvasti. Tuntuisi köpöltä esittää sosiaalinen media ja Tosi Elämä kahtena toisistaan erillisenä alueena, koska kimpassahan ne tätä todellisuutta muodostavat. Samalla ajattelen kuitenkin niiden olevan sillä tavalla toisistaan irrallaan, että toisen tapahtumista näkyy toiseen vain heijastuksia ja nopeita pyyhkäisyjä, eikä toisen alueella voi automaattisesti olettaa juttukumppanin olevan käryllä kaikesta siellä toisessakin meneillään olevasta. Kaiken päivittämisen keskellä voi livahtaa tajuamattomiin, että itselle hyvinkin oleelliset pohdinnot verkossa eivät automaattisesti olekaan kaikkien ihmisten kollektiivisessa tietoudessa.

Hurjimmillaan tilanteet liittyvät elämäntapahtumiin, joissa todella tarvittaisiin apua, tukea ja myötäelämistä, mutta se jää saamatta, koska joku ei lukenutkaan. Juuri se päivitys, johon sisältyi hätähuuto, valtava oivallus tai korkein onni, jäi valtavassa virrassa piiloon. Livahti ohi.

Someviestinnän viheliäisyys piilee siinä, siinäkin, että maailmaan syydetyt informaation sirpaleet elävät siellä hyvin vähän aikaa. Isotkin asiat,  valtavatkin, sattuvat vain niiden silmiin, jotka ovat juuri nyt linjoilla, jotka selaavat päivittäin tai jotka kertaavat isompina kappaleina viikonlopun sohvanmutkasta koko tuttavapiirinsä kuulumiset hengästyttävällä tunnollisuudella. Katsovat yhden ihmisen Instasta kuvat teksteineen, kuuntelevat Snäpistä tämän nopsat mietteet, tsekkaavat syventääkseen vlogin, lukevat blogin ja tykkäävät twiiteistä. Niistä kokoamalla syntyy kudelma kuulumisista. On vain valtavan työlästä haroa sellainen hauras kangas kaikkien tuttujen elämästä. Valtava määrä oletuksia tietämisestä.  Potentiaalisia loukkaantumisia, ulosjäämisiä, miksi-se-ei-tajunnut-tarvettanisia.

Minusta on merkittävän paineistava ajatus, että seuraavalla kasvokkain tapaamisella vastassa on jonkinlaiset tosielämän pistarit tehdystä ja koetusta. Ja mikä sellaisen tapaamisen pointti edes on, jossa ei haluta päivittää kuulumisia, vaan esitetään vain jonkinlainen pintapuolinen recap siitä, mitä on syydetty someen viimeisten viikkojen aikana?

Ajattelenkin, että kasvokkain kohdatessa on ihan hyväksi lempeästi todeta, jos elämässä on tapahtunut jotakin mullistavaa, kuten syntymiä, kuolemia, eroja ja maastamuuttoja, vaikka olisi päivittänyt niistä ihan kuvien kanssa, tai vähintään vihjaillut profiiliteksteissään. Juttukumppani, ainakin jos se on minä, saattaa nimittäin olla ihan pihalla tapahtuneista käänteistä, kukin jossakin omassa täipäisten lapsiensa, kiusaavan pomon tai niskaan ilmestyneen pelottavan luomen välimaastossa. Pihalla muiden meneillään olevista.

Tässä sirpaleinformaation kummassa ajassakin on ihan hyvä sanoa toiselle ihmiselle suoraan, että minä tarvitsen sinua nyt kuulemaan ja todistamaan minua tässä elämässä, tässä hetkessä. Olettamatta ja arvailematta. Ilman verkon sakkavesiin hukkuneita heittoja.

Missä tieto on? Minkä verran on jossakin hahmottomassa leijuvaa sellaista, jonka kaikki tietävät? Minkä verran on vähintäänkin tiedettävä? Entä missä menee yläraja? Semmoisia mietin tänään sohvanmutkassani.