Katkera auttaja on kamalaa seuraa

Aloitin aamun toimimalla sänkykuriirina. Kiertelimme läheisen kanssa kauppoja, valkkasimme sopivan ja roudasimme sen uuteen kotiin. Kuorimme paketista, kiinnitimme jalat ja petasimme iltaa odottamaan. Seuraavaksi siirryin teinin huoneeseen ja jeesasin tätä huonejärjestyksen muuttamisessa. Puunasimme paikan kaaoksesta kivaksi.

Oli kerrankin sopiva, tyhjä lauantai ja tarpeeksi virtaa kaiken tämän kaamoksen keskellä. Saimme puuhat touhuttua ja nyt maittaa kahvi. Loppupäivän otan lunkistellen. Tuli hyvä mieli oikeista syistä. On nimittäin aiempina vuosina tullut paljon vääristäkin.

Olin ennen mestariauttaja. Aina siellä, missä suinkin tarvittiin. Ja jos jossain on auttajia, on aina myös avun pyytäjiä. Hommaa siis riitti. Ja mikäpä siinä, auttaminenhan on iloinen asia. Paitsi ei muuten aina ole. Motiivilla on paljon merkitystä.

Ennen autoin marttyyrimielellä. En tajunnut sitä itse, mutta hommista tuli usein älyttömän paha mieli jälkikäteen. Väsyin ja kiristelin. Avun saajat eivät nimittäin ymmärtäneet olla minulle riittävän kiitollisia. Minä todella janosin kiitosta. Himosin ihailua kyvykkyydestäni, nopeudestani ja uupumattomasta uurastuksestani toisten hyvän eteen. Ajattele pesusientä, joka vain imee ja imee ja imee. Ja kun olin sitten lähtenyt auttamaan jotakuta, vaikken oikeasti olisi ollenkaan jaksanut, paiskinut hommia tuplatehoilla ja sitten jäänyt ilman ylistyslaulupalkintoa, pidin vastapuolta ihan mulkerona. Taas minua hyväksikäytettiin!

Sehän on ihan paskamaista auttamista sellainen. Sehän ei ole oikeastaan auttamista ollenkaan.

Tämä kaava on tosi tuttu monelle kosteassa tai muulla tapaa toimintahäiriöisessä kodissa kasvaneelle. Meistä moni on tottunut ostamaan hyväksyntää teoilla. Sellainen jää helposti päälle. Sitten aikuisena ihmetellään, miten paljon sietämättömiä riistäjiä ja hyväksikäyttäjiä aina osuukin tielle. Oma taipumus haluta ihan vääriä juttuja palkaksi avusta jää huomaamatta.

Nyt autan paljon harvemmin, mutta kun autan, teen sen omasta halustani, enkä kaipaa ylistyslauluja. Tyydytys tulee siitä, että saadaan hommat hoidettua ja arkea inasen helpommaksi. Se tarkoittaa sitäkin, että sanon paljon useammin ei. En auta, jos en oikeasti ehdi, viitsi tai halua, ja nuo kaksi viimeistäkin ovat muuten ihan täysin ok syitä myös,  vaikka varsinkin kosteikkojen kasvateille tämä kuulostaa tyrmistyttävän itsekkäältä kylmyydeltä. Omien rajojen ja oikeuksien hahmottaminen on meille usein vierasta, mutta sitä voi onneksi harjoitella.

Olen itsekin ollut se, joka ei kertakaikkiaan uskalla sanoa ei, jos jokin pyyntö vain lehahtaa kuuloetäisyydelle, koska kaikenlainen tarpeellisena ja hyödyllisenä oleminen on ollut suorassa suhteessa pitämiseen ja kelpaamiseen. Tämänkaltaisessa ajatusrakennelmassa ihminen on hyvä, tarpeeksi ja kelpaava sen hetken, kun on kantamassa jonkun pianoa viidenteen kerrokseen. Saman tien, kun soitin kolahtaa parkettiin, alkaa seuraavan miellyttämishetken jahtaaminen. Ensimmäinen ”ei” tarkoittaa toisen katoamista ikuisiksi ajoiksi. Sitä kaikkein pelätyintä: hylätyksi tulemista.

Se ei pidä paikkaansa oikeasti. Kyse on vinoutuneesta ajatusmallista, jolle ei löydy vastinetta tosimaailmasta.

Tätä nykyä elämäni on hullun paljon kevyempää. Auttaminenkin tuntuu paljon kivemmalta. En itsekään haluaisi kenenkään auttavan pelkän kiitoksen toivossa. Sen paineistavan odotuksen ilmapiirin nimittäin kyllä aistii. Ja sen katkeran kiristelyn varsinkin. Terveissä suhteissa osataan pyytää apua, kun sitä tarvitaan, ja osataan olla auttamatta, kun ei ole sopiva hetki. Eri juttu tietysti, jos joku tekee hukkumiskuolemaa vieressä, tai avuntarvitsija on oikeustoimikelvoton huollettava, mutta se nyt on selvää kai kaikille.

Jos olet samanlainen kitkerä kuoliaaksiauttaja kuin minä ennen, niin haastan sut kokeilemaan kieltäytymisen ihanuutta. Kun joku seuraavan kerran haluaa sinulta palveluksen, kieltäydy kokeeksi. Vaikkei olisi oikein mitään syytäkään. Siksi, että voit. Siksi, että sinun aikasi on arvokasta myös omassa käytössäsi. Ja siksi, että huomaat, että maailma ei kaadu siihen(kään).

Mainokset

Kaksi vertaistuellista kirjoitusiltaa kosteiden kotien kasvateille joulukuussa

Vedän taas joulukuussa kaksi kirjoitusiltaa Hämeenlinnassa. Paikkana toimii Kumppanuustalo ja ajat ovat su 3.12. klo: 16-18 ja su 17.12. klo: 16-18. Illat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia. Valitse toinen tai tule mukaan molemmille.

Kirjoitusilta sopii sulle, jos:

  • Kasvoit kodissa, jossa juotiin liikaa tai oli jokin muu toimintahäiriö
  • Haluat tehdä lempeitä luovan kirjoittamisen harjoituksia ajatuksiasi availemaan
  • Mietit, miten lapsuus vaikutti ja ehkä edelleen vaikuttaa sinuun
  • Kaipaat rauhallista hetkeä tunnustella juuri tämän hetken tunnelmiasi ja elämäntilannettasi
  • Etsit rohkaisua menneiden käsittelyn aloittamiseksi tai vertaistukea jo käynnissä olevaan itsetutkiskeluun
  • Koet olevasi yksin hankalien ajatustesi kanssa
  • Toivot vain pientä taukoa arkitohinoihin teekupposen ja yhteisen tekemisen äärellä

Minä tuon kursseille kaiken tarvittavan välineistön. Tarjolla on teetä ja pientä naposteltavaa. Kurssilla käytetään vain etunimiä, ja iltojen aikana puhutut asiat jäävät niiden seinien sisään. Halutessasi voit osallistua myös ihan anonyymisti. Kursseille voi osallistua myös ihan hiljaisesti, ainoastaan kirjoitustehtäviä tehden. Jokainen kurssilainen säätelee itse, minkä verran haluaa omista asioistaan jutella. Terapiaa emme tee, vaan toimimme vertaisen tuen hengessä.

Kaksituntinen ilta maksaa 25e ( sis. ALV).

Kummallekin kurssille voi ilmoittautua lähettämällä viestin osoitteeseen kokovartalofiilis ät gmail.com (jos minulta ei parin päivän sisällä viimeistään kuulu kuittausta, huhuile vaikka tänne kommenttikenttään)

Ilmoittaudu molemmille kursseille mahd. pian, niin mahdut varmasti mukaan. Osallistujamäärä on rajallinen ja mukaan pääsee ilmoittautumisjärjestyksessä. Ilmoittautumiset ovat sitovia.

Kumppanuustalo sijaitsee aivan Hämeenlinnan keskustassa, osoitteessa Kirjastokatu 1, 13100 Hämeenlinna. Ihan viereen pääsee oman auton lisäksi tosi helposti bussilla. Junalta keskustaan kävelee n. 15-20 min ja paikallisbussejakin asemalta kulkee.

 

Bissekalsarit, viinarannerengas ja muita huomaavaisia lahjaideoita

Facebookissa tulee vastaan Karhu-olutmerkin mainos, jossa kehotetaan hankkimaan isälle Karhu-logoilla kuvitetut pitkät kalsarit (”Anna isänpäivänä kotiasu, jossa isä viihtyy.”). Mietin Kosteusvaurioita-kirjan haastateltavia ja omia kokemuksiani ja ajattelen, miten älyttömän vähän hauskaa valtavalle joukolle liikaa juovissa perheissä asuvista lapsista olisikaan hommata isälle tuollainen isänpäivälahja.

Miten älyttömän vähän hauska samalle joukolle ihmisiä on sekin somessa vastaan tullut käsilaukku, jossa on pohjassa viiniboxin hana. Tai se rannerengas, jonne onkin piilotettuna viinaa. Tai se Happy Joen siiderimainos, jonka kuvateksti kuuluu ”Happiness tends to come in small packages.” Tai Baileys-mainos, jonka tekstinä lukee ”Normi ilta paranee yllättävän pienillä asioilla.”

Me muuten todellakin tiedämme, millaiseksi ne illat voivat parantua. Millaista se onnellisuus on.

Kuinka tyhmältä tuntuu se meemi, jossa kaksi mummelia kittaa sombrerot päässään tequilaa suoraan pullosta (”Where do you see yourself in 30 years?”), ne lukemattomat ”Mommy needs vodka” -meemit, äidit nostelemassa punttia, josta saa joka nostolla juodakseen, tai se kuva viinilasista tekstillä ”Always keep a bottle of wine in the fridge for special occasions. Like Wednesday.”

Kun nyt olen tarkastellut syksyn mittaan tätä maailmaa ne alkoholilasit päässä, alan olla ihan tyrmistynyt tästä määrästä hassun hauskaa hassuttelua juomiseen liittyen. Miten järjettömän paljon meillä onkaan kuvastoa, jonka on tarkoitus viestiä, että alkoholin jatkuva lipittäminen kuuluu kaikkialle ja on lisäksi älyttömän kivaa. Että sitä kannattaa tehdä vähän salaa, vaikka rannerenkaan tai vaikka käsipainon avulla, tai että on hirmu hassua, jos on 30 vuoden päästä raakaa viinaa tinttaava mummo sohvalla. Ja millä riemulla me tägäilemme näihin kuviin kavereitamme, joiden kanssa haluamme tällaisen tulevaisuuden jakaa.

On ihan älyttömän vaikeaa nähdä se hauskuus, jos on hetkeäkään viettänyt aikaa sellaisessa kodissa, jossa juomiselle on etsitty pieninkin mahdollinen tekosyy. Jossa on huikkkailtu ensin salaa ja siemailtu sitten kyläreissulla ne emännän hajuvedetkin.  Jonka seinien sisällä mennään joka päivä kohti sitä tequilamummon loputonta hauskuutta.

Arviolta joka neljäs lapsi kärsii vanhempiensa liiallisesta alkoholinkäytöstä. Se on ihan tolkuton määrä porukkaa joka ikisessä luokkahuoneessa, lastentarhassa ja myöhemmin omassa aikuisessa elämässään kosteusvaurioineen työpaikoilla, vanhempina ja parisuhteissa. Tiedetään, että vanhemman liikajuomisen kurjistavat seuraukset voivat siirtyä kolmanteen polveen.

Mitä jos ihan oikeasti mietittäisiin, miten hyvä juttu tai hauska läppä se näiden lasten kannalta onkaan, että se iskä viihtyy niin hirmu hyvin bisseasussaan? Että onkohan esimerkiksi perheen, lasten ja vanhemmuuden yhdistäminen alkoholituotteeseen nyt hyvä mainoskikka oikeastaan ollenkaan?

Kuulen jo, miten joku sanoo, että nyt pitää taas kaikki kiva kieltää. Etteikö mistään voi enää laskea leikkiä? Ei siitä ole kysymys. Ihan turha vetää sitä maailman helpointa ja vähä-älyisintä väninää esiin joka kerta. Kysymys on siitä, että me, aikuiset täällä, näiden mainosten ja meemien tekijät ja jakajat, me somessa omia alkoholin iloja hehkuttelevia kuviamme levittävät tyypit, luomme koko ajan tätä kulttuuria lastemme silmille. Me viestitämme heille suoraan näillä hassuilla hassutteluillamme, että näin täällä elellään, tällaista on aikuisuus ja tätä me pidämme kivana ja hyvänä. Se, että asialla jatkuvasti hassutellaan, vie myös vanhempiensa juomisesta kärsiviltä lapsilta mahdollisuuden puhua pahasta olostaan ilman tosikoksi leimaamista.

Samalla meillä olisi täydet mahdollisuudet toimia toisinkin. Tällä meidän vuorollamme täällä. Muuttaa oikeasti asioita parempaan suuntaan.

Olisimmeko me jo saaneet tästä läträyshassuttelusta tarpeeksemme? Voisiko se hassu alkaa löytyä jo vähitellen jostain muualtakin?

Kosteusvaurioinen kysyy: onko isänpäivänä pakko muistaa vanhempaansa?

Sain täsmäkysymyksen liikaa juovan vanhemman aikuiselta lapselta. Se käsitteli aihetta, joka näyttääkin ohjaavan blogiini ihmisiä lukuhommiin aina näin marraskuussa ja toisaalta äitien kyseessä ollessa aina toukokuun tullen. Kysymys kuului näin: miten toimia isänpäivän kanssa, kun isä juo liikaa? Onko soitettava tai lähetettävä onnittelukortti, vaikka siltä ei yhtään tunnu?

Sellaiselle lukijalle, jolla on verrattain mutkattomat välit vanhempiinsa, eikä perheessä ole isompia riippuvuusteemoja käsiteltäväksi, tämä voi tuntua tosi kummalta kysymykseltä. Miksi onnittelukortti voisi olla kovin iso päätettävä asia? Kai sellaisen voi laittaa matkaan ilman suurempia pohdintoja? Eikä pirauttaminenkaan kai kovin kaksinen vaiva ole? Ne meistä taas, jotka ovat ikänsä puljailleet hankalien isä- ja äitisuhteidensa kanssa, tunnistavat todennäköisesti tilanteesta paljonkin painolastia ja ristiriitaisia tunteita.

Vanhemmuus on melkoinen laji, sekä lapsen että aikuisen roolista katsottuna. Siihen liittyy kaiken kauniin ohella valtavat määrät oletuksia ja odotuksia, riittämättömyyden tunteita, syyllisyyttä ja surujakin. Nämä vanhemmuutta juhlivat merkkipäivät ihan erityisesti ovat ladattuina kaiken sortin kipupisteillä. Monen iho nousee kananlihalle, kun kaupan korttihyllyyn alkaa ilmestyä teemapäivän tarjokkaita ja yritykset mainostavat erilaisia muistamisen tapoja imellettyine kuvastoineen.

Meillä on ylipäätään paljon erilaisia vanhemmuuteen liittyviä, tarkasti sisäistettyjä iskulauseita. Olisi esimerkiksi kunnioitettava isää ja äitiä, ikään kuin se olisi ainut ihmissuhde maailmassa, jossa eivät päde universaalit vastavuoroisen hyvinkohtelun säännöt, vaan kunnioituksen pitäisi syntyä automaationa huolimatta siitä, millaiseksi helvetiksi yhteinen elämä on voinut kilpistyä.  Todetaan myös vaikkapa veren olevan vettä sakeampaa, mutta jätetään huomaamatta, kuinka paljon etanoli voi liuottaa siitä siteestä.

Kosteusvaurioiselle aikuiselle isän- ja äitienpäivät eivät todellakaan ole neutraaleja hetkiä. Kun perheessä eletään alkoholin liikakäytön kanssa, ui kylkeen helposti erilaisia vittumaisia liitännäisiä. Yksi liittyy erityisesti yksipuoliseen kiltteyteen. Perheenjäsenten käyttäytyminen toisiaan kohtaan muuttuu vuosien saatossa ja moni lapsi oppii asettelemaan olemisiaan ja sanomisiaan tarkasti juovan vanhemman tunnelmia myötäilemään. Tämä kiltteys ja myötäkarvaisuus voi jäädä pitkäksi aikaa päälle ja vaikuttaa vielä aikuisuudessakin vahvasti. Vaikkapa juuri sellaisena ajatuksena, että vaikka vanhempi olisi käyttäytynyt kuinka hirviömäisesti hyvänsä, olisi ihan kohtuuttoman tuhmaa ja huonoa käytöstä olla muistamatta häntä kansallisena juhlapäivänä.

Katsotaan vähän kauempaa. Kuinka moni meistä lähettäisi ruusunpunaisen kiitos- ja rakkauskortin kenellekään suvun ulkopuoliselle tuttavalle, joka olisi tehnyt omasta elämästä helvettiä erilaisin kekseliäin keinoin vaikkapa vuosikymmenten ajan? Ilmestyisimmekö tiettynä päivänä ovelle ilmoittamaan, että sinä se olet loistotyyppi ja lippua salkoon? Ja näin kuitenkin helposti mietimme meidän kuuluvan toimia isän- ja äitienpäivän kohdalla. Että korvapuustit kertakaikkiaan on kaivettava pakkasesta, vaikka hampaat irvessä.

Ei tarvitse.

Jos minun sanoillani ei ole riittävää painoarvoa, niin otetaan käyttöön korkeampi auktoriteetti. MC Nikke T sen jo nimittäin sanoi: Jos haluu saada on pakko antaa. Ihmissuhteissa pätee vastavuoroisuuden periaate. Suhteessa on hyvä olla, kun saamisen ja antamisen balanssi on olemassa, edes kohtuullisesti mitoitettuna. Imeväiset ovat tietenkin erikseen. He voivat ottaa elämänsä ensi hetket syntymäoikeutenaan irti kaiken ilon vanhemmastaan. Siitä vanhempien eläjien kanssa toimii tasapuolisempi meininki.

Pelkkä siittäminen, synnyttäminen, adoptio tahi muu tapa tulla isäksi tai äidiksi jollekulle ei vielä tarkoita sitä, että siitä pitäisi soitella fanfaareja seuraavat sata vuotta, vaikka kaikki sen nopean hetken jälkeen olisi mennyt miten myttyyn hyvänsä. Suhde syntyy sanoissa ja teoissa. Sitä pitää ylläpitää, jotta se voisi hyvin. Ei ole pakko joustaa loputtomasti. Ei ole pakko näytellä sellaisia kohtauksia, jotka tuntuvat vääriltä. Ei tarvitse marssia läpi ulkoapäin annettuja askelmerkkejä ollakseen jotenkin parempi jälkeläinen.

En yritä karnevalisoida kivuliasta aihetta, mutta ehkä keventää hiukan. En myöskään ole julistamassa mitään täydellistä vanhemmista erkaantumisen ilosanomaa, koska siitä on ilo kaukana.  Ja tietysti me myös rakastamme vahempiamme, niitä rajusti törttöilleitäkin jollain saakelin tavalla, vaikka olisi niin paljon helpompaa ilman. Mutta ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että pakotamme itseämme toteuttelemaan joitakin annettuja juhlistamisen muotoja, kuten isänpäiväpuheluita tai kyläreissuja.

Aikuisilla ihmisillä on aina ensisijainen vastuu itsestään ja sukupolvien ketjussa seuraavina tulevista ihmisistä, ja niihin suhteisiin on jäätävä tarpeeksi energiaa. Jos suhde liikaa juovaan tai juoneeseen vanhempaan on niin raskas, että virtaa omaan elämään ja olemiseen vaikka puolisona, vanhempana ja ystävänä ei tunnu riittävän, on aika löysätä omia vaatimuksiaan. Lopettaa vanhemman pelastusyritykset omalla kustannuksella. Antaa itsellensä lupa siirtyä eteenpäin. Se voi alkaa esimerkiksi sillä, ettei hirtä itseään ulkokultaisilta tuntuvien onnittelukorttien, -vierailujen tai -puheluiden suorittamiseen. Kaiken sen pohtimiseen kuluvan energian voi suunnata paljon hedelmällisempiinkin hommiin, eikä siitä tarvitse kantaa tunnontuskia.

Lupaan, että aurinko nousee vielä muistamatta jättämistä seuraavanakin päivänä, vaikka nämä tuntemukset joskus tuppaavatkin kasvamaan megalomaanisen järeiksi mielissämme. Se kuuluu tähän kinkkiseen piirileikkiin, mutta siitä on mahdollisuus irrottautua. Kannoin itsekin samoja kipuja sisuksissani vuosikaudet, kunnes aloin laskea irti. Edelleen joka äitienpäivänä joku varjo menneistä pääsee vähän viipyilemään mielen päälle, mutta niihin ajatuksiin ei liity enää samanlaista halvaannuttavaa tuskaa, kuin joskus ennen. En enää osta tykkäämistä kortti- tai soittosuorituksilla. Tuntuisi kertakaikkisen irvokkaalta laulaa Äideistä parhaimman sain, joten jätä laulamatta.

Entä jos vanhemmalle tulee paha mieli? Voi tulla. Siihenkään ei kukaan kuole. Vanhemman paha mieli ei ole lapsen vastuulla. Ja eikö se ole myös ihan terve merkki, jos huonolla tolalla olevasta suhteesta tulee paha mieli? Siitä havahtumisestahan lähtien voisi olla jopa mahdollisuus alkaa muuttaa asian tilaa.

Juhlin nykyisin äitienpäivinä sitä, että saan itse olla lapsilleni äitinä joka päivä, ja kaikkia niitä upeita naisia ympärilläni, joiden elämässä olen saanut olla mukana ja joilta olen saanut poimia palasia vanhemmuuteeni. Toivon tulevan isänpäivän tarjoavan tämänkaltaisia hyviä tunnelmia myös kaikille aiheen äärellä nyt kipuileville.

 

Kosteusvaurioita kirjamessuilla lauantaina!

Olispa kiva nähdä Helsingin Kirjamessuilla lauantaina! Olen Kallion lukion opiskelijoiden jututettavana KirjaKallio-lavalla klo: 17.30. ja heti sen perään tutusti moikattavissa Atenan osastolla.

Muistathan myös vielä ainakin tämän kuun loppuun voimassa olevan lukijatarjouksen! Saat kirjan ilman postikuluja ja hintaan 19,90 e klikkaamalla tästä tai blogin oikeassa ylänurkassa olevaa Atenan banneria ja käyttämällä koodia KOKOVARTALOFIILIS.

Kostean kodin varhain varttuneet lapset

Käsiin sattui eilen valokuva minusta parikymppisenä. Olen kuvassa niin vakava, että pisti mietteet liikkeelle. Muistin, miten vanha olin tuolloin. Paljon vanhempi kuin nyt.

Kuvan aikoihin olen juuri pullahtanut vähän väljemmille vesille kovasta puristuksesta, eteenpäin kaatumisesta, joka on alkanut vanhempieni erosta vajaat 10 vuotta ennen kuvan ottamista, jatkunut kotona yhä pahanevana sekasortona kohti tyystin mustia, muodottomia vuosia, ja sitten vielä kaiken absurdiksi kruunuksi päätynyt sairastettuun syöpään.

Eikä ralli siihen suinkaan päättynyt. Syöpähoitojen ja kuvan ottamisen väliin mahtuvien muutaman vuoden sisällä olen ehtinyt kirjoittaa ylioppilaaksi, pitää välivuoden jonka aikana reissasin ja työskentelin sijaisopettajana alakoulussa, aloittaa ravintolakouluopinnot ja lähteä sen tiimoilta ulkomaanvaihtoon, jolta sitten palasin suoraan kolmen kuukauden depressio- ja burnout-sairauslomalle. Ehdin vielä juuri ennen kuvan ottoa käynnistää terapian ja aloittaa talonrakennushankkeenkin. Samaan aikaan elämä on tarjoillut vielä kaikuja menneistä murheista, vaikka olenkin niistä tuossa fyysisesti jo etäämmällä. Melko täyteläisiä vuosia.

Tuntuu ihan hurjalta ajatella nyt, miten valtavan nopealla syklillä kaikki elämässä tuolloin tapahtui. Miten vähän siinä on tapahtumien rullatessa ollut mahdollisuuksia purkaa yhtäkään rankoista kokemuksista, aina vanhempien erosta alkaen, ollenkaan käsiteltävään muotoon. Mietin nyt, että yksinkin niistä lapsen elämässä valtavan suurista elämänmuutoksista olisi riittänyt puristamaan palleassa melkoisesti. Jokainen ainoanakin olisi tarvinnut pysähtymistä, miettimistä, uudelleen orientoitumista ja jonkinlaista tunteiden läpikäymistä.

En käynyt. Nehän olivat ohi. Takana. Valmiit. Yksi paha asia kerrallaan suoritettuna, selvittynä ja koteloitavana kuoreensa. Kiltit ja helpot eivät jää tuleen makaamaan. He ansaitsevat tykkäämistä juuri tällä: katso, miten nopeasti minä ponnahdan takaisin! Minusta ei tarvitse olla huolissaan. Minulle voi tehdä mitä vain, ja minä sen kun pärjään vaan. Se on tallentunut tähän kuvaan pysäyttävällä tavalla, ja se sai viipyilemään näihin ajatuksiin. Tuolla silmien takana se kaikki on.

Olen nyt nelikymppinen. Elän hyvässä, tasapainoisessa tilanteessa arkista lapsiperhe-elämää. Tuo tyyppi tuossa kuvassa on kantanut harteillaan sellaisia vastuita, etten koskaan ottaisi nyt osakseni, mutta silloin ei ollut vaihtoehtoja. Lapsi ei voi valita ympäröiviä ihmisiään eikä kotiolojaan. Hänellä on rajalliset mahdollisuudet käsitellä asioitaan, eikä vielä elämän tarjoilemia oppeja siitä, miten paljon yksi tyyppi kestää ennen kuin katkeaa.

Kuvan hetkestä menee vielä hyvän aikaa, ennen kuin alan kunnolla tajuta näitä asioita. Tuosta hetkestä ehtii kulua vain pieni tovi siihen, kun alan odottaa esikoistani. Olen onnekseni keskellä terapiaa ja pääsen läpikäymään vanhemmaksi tulemisen mietteitä ammattilaisen kanssa rauhassa ennen sitä. Tuntui ihan valtavan helpottavalta kuulla jonkun viimeinkin toteavan, että onpa ollutkin kaikenlaista. Hassua, että joskus vasta kun joku ulkopuolinen sanoo niin, antaa luvan ajatella niin, se alkaa mennä omaankin tajuntaan. Onpa ollut kaikenlaista, totta tosiaan.

Kun katson tuota nuorta aikuista tuossa, osaan viimeinkin olla myös vihainen. Mietin miksi tuo tyyppi pistettiin kestämään se kaikki? Vanhenemaan noin valtavasti. Miten kukaan uskalsi laskea sen varaan, että tuon kuula kestää? Jos omat lapseni, just nyt ihan samassa iässä, kuin silloin meillä pahimmillaan, olisivat vastaavassa tilanteessa täällä meidän kotonamme, eikö kukaan puuttuisi siihenkään? Odoteltaisiinko silloinkin, että hoituu se jotenkin kyllä? Se se on reipas, kylläpä onkin! Ajatus tuntuu karmivalta. Että nuo omat tyypit olisivat niin vanhoja jo niin nuorena.

Ennen tuhahtelin esimerkiksi 12 askelen ohjelmaan kuuluvalle ajatukselle sisäisestä lapsesta. Tuntui mahdottomalta hyväksyä mitään sellaista, koska koko lapsena olemisen ajatus oli karannut niin kauas omasta päästä. Tuntui lällyltä, herkistelyltä ja turhalta tunteilulta hyväksyä, että se tyyppi olisi kaivannut kipeästi aikuisten apua. Hänhän pärjäsi kyllä!

Minulle onkin ollut paljon helpompaa tarkastella omaa lapsen tilannettani äidiksi tulemisen myötä. Nähdessäni omien lasteni elämää, kuullessani heidän ajatuksiaan ja ottaessani vastaan heidän tunteitaan ymmärrän, että olen ollut itsekin juuri tuossa ihmisen vaiheessa, vaikka niin kovin erilaisissa olosuhteissa.

Moni minulle Kosteusvaurioita -kirjaan tarinoitaan kertoneista toteaa, että tuntuu vaikealta ihan oikeasti tajuta ja hyväksyä, millaisessa mankelissa on kasvanut. On verrattomasti helpompaa ajatella, että muistaa väärin. Että ei se nyt niin paha ollut. Kun miettii omaa mennyttään voi leikkiä ajatusleikin:  mitä tapahtuisi ja miltä tuntuisi, jos teleporttaisin oman tai läheiseni lapsen itseni paikalle niihin tunnelmiin just nyt? Olisiko se ok?

Jos silloin lohduttaisi lasta, hakisi hänet pois ja toisi turvaan, ajattelisi, että ei hitossa, ei koskaan, niin miksei hyväksyisi sitä tarvetta myös itselleen? Sekin tarve oli ihan totta. Se saa tuntua pahalta. On ihan tervettä kokea vääräksi se, että siltä lapsityypiltä silloin pihistettiin lapsena olemisen vuosia epäreilulla tavalla.

Jos vastaus vihloo, suosittelen miettimään tilannetta kaikessa rauhassa ja hyväksymään sen kivun, haikeuden ja vihankin, jota ajatus aiheuttaa. Hyväksymään sen, että se tapahtui sinulle, minulle, meille, ja siitä jäi ja saa jäädäkin jälkiä. Kenenkään ei pitäisi joutua varttumaan niin vuosiaan vanhemmaksi. Kukaan ei synny suoraan aikuiseksi, vaikka siltä helposti voi tuntua ja juuri siitä meitä onkin palkittu.

Niihin kivuliaisiin tunnelmiin ei kuitenkaan kannata jäädä pysyvästi olemaan. Omaa tilannettaan voi käsitellä vielä täällä etäisyyttä jo saatuaan. Monesti niille mietteille ei tapahtumien vyöryessä eteenpäin olekaan paikkaa. Taju tulee vasta myöhemmin. Jos ymmärrys itseä kohtaan alkaa syntyä vaikka omia lapsia katsellessa, on juuri oikea aika pysähtyä tavoittelemaan niitä tunteita, joille ei niissä vuosissa ollut tilaisuutta. Mitä lämpimimmin suosittelen siihen seuralaiseksi ammattilaisen tai vertaisryhmän tukea. Vaikka se lapsi kokikin joutuvansa handlaamaan kaiken yksin, ei niin tarvitse enää aikuisena tehdä.

Menneiden läpikäyminen on palkitseva prosessi. Siinä reissussa voi nuorentua vuosikymmeniä!

Ja jos näkee samaa tapahtuvan lähellään, pitää puuttua. Se on aikuisten duuni, meistä jokaisen.  Joskus on itse juuri se tyyppi, joka voi vaikuttaa pahassa paikassa elävien lasten tilanteeseen. Ehkä jopa se ainoa. Puuttuminen on ehkä kiusallista, hankalaa ja epämiellyttävää, mutta entä sitten? Mitkä jutut olivatkaan oikeasti tärkeitä?