Some vs IRL – illuusio jaetusta tiedosta.

Pohdiskelen tietotulvaa, tuntemisia ja kärryillä pysymistä. Sitä, miten helpolla verkon hetteikköön häviää todellisia kohtaamisia. Kaksi kokemusta pisti mietteet liikkeelle.

Käväisin hiljan eräässä tapahtumassa, jossa vastaan tuli erikoinen kohtaaminen. Se ei ollut ensimmäinen laatuaan, joten uskaltaudun ihmettelemään kaavaa. Esittäydyin vieressäni seisovalle ihmiselle: käsipäivää, katse silmiin ja reipas ”hei, mä olen Ani Kellomäki”, niin kuin tapaoppaissa neuvotaan. Juttukumppani ojensi käden, hymyili ystävällisesti, eikä sitten muuta. Kävimme mukavaan keskusteluun, mutta jäi vähän hassu olo. Hän ei kertonut nimeään.

Kohtaamani ihminen oli julkisessa työssä. Tiesin toki jo duunini perusteella kuka hän on, vaikkemme olleet koskaan tavanneetkaan. Silti jäi hämmentämään, ettei hän esittäytynyt olleenkaan. Minun tuli vain itsestäänselvästi tietää, kenen kanssa olen puheissa. Mietin, oliko kyseessä jokin kustannustehokas sanojen säästely, vai mistä moinen. Eikö nimiä tavata vaihtaa esittelyhetkissä silloinkin, kun vastassa on Barack Obama, Jeesus Nasaretilainen tai Adolf Hitler?

Mietin mistä muodostuu se fiilis, että on riittävän tunnettu olemaan esittäytymättä? Minkä verran on oltava esillä, että kaikkien on syytä tunnistaa? Ehkä juttukumppanini vain häkeltyi tai hänellä oli hankala hetki. Kummalta se kuitenkin tuntui. Ajatus siitä, että on sellainen yhteinen, sanoiksi pukematon tieto, leijumassa täällä ympärillämme.

Entä jos en olisi tunnistanutkaan?

Toinen kokemus määrittelemättömästä, ympärillä leijuvasta tiedosta liittyy kuulumisiin. Olen hämmentyneenä seuraillut tutumpien ja vieraampien ihmisten ajatuksia somevoimaisuudestaan. Jos sattuu kasvokkain ihmisen kanssa, jolla on vlogi, blogi, IG tai Twittertili, saattaa keskustelu kasvokkain tyrehtyä alkuunsa:

”No sä näitkin varmaan mun päivityksen…” tai ”No niin kuin mä kirjoitin…” Viittaus eilen, tunti sitten tai toissavuonna yhteiseen tietoisuuteen heitetystä tiedonmurusta sisältää tukalan elementin. On äärimmäisen kiusaannuttavaa sanoa, että ei ole mitään tajua toisen tarkoittamasta. Sehän kielisi siitä, etten ole seurannut hänen päivityksiään. Pahimmassa tapauksessa se tulee tulkituksi niin, etten ole välittänyt. Ettei hän ole kiinnostava. Ettei hän ole mitään. Koska kaikki tuntuu olevan tätä: hysteerisellä syklillä jaettua julkista olemista, piirtymistä kartoille. Pahimmillaan olen kohdannut odottamassani tapaamisessa kammottavan lauseen: ”Mä tiedänkin jo mitä sulle kuuluu.” No et muuten tiedä! Ja voisimmeko silti jutella? Saisinko kertoa? Sellainen tekee hetkessä ihan tyhjäksi.

Meillä on rinnakkain, limittäin ja lomittain, kaksi maailmaa, joissa tapahtuu hurja joukko asioita jatkuvasti. Tuntuisi köpöltä esittää sosiaalinen media ja Tosi Elämä kahtena toisistaan erillisenä alueena, koska kimpassahan ne tätä todellisuutta muodostavat. Samalla ajattelen kuitenkin niiden olevan sillä tavalla toisistaan irrallaan, että toisen tapahtumista näkyy toiseen vain heijastuksia ja nopeita pyyhkäisyjä, eikä toisen alueella voi automaattisesti olettaa juttukumppanin olevan käryllä kaikesta siellä toisessakin meneillään olevasta. Kaiken päivittämisen keskellä voi livahtaa tajuamattomiin, että itselle hyvinkin oleelliset pohdinnot verkossa eivät automaattisesti olekaan kaikkien ihmisten kollektiivisessa tietoudessa.

Hurjimmillaan tilanteet liittyvät elämäntapahtumiin, joissa todella tarvittaisiin apua, tukea ja myötäelämistä, mutta se jää saamatta, koska joku ei lukenutkaan. Juuri se päivitys, johon sisältyi hätähuuto, valtava oivallus tai korkein onni, jäi valtavassa virrassa piiloon. Livahti ohi.

Someviestinnän viheliäisyys piilee siinä, siinäkin, että maailmaan syydetyt informaation sirpaleet elävät siellä hyvin vähän aikaa. Isotkin asiat,  valtavatkin, sattuvat vain niiden silmiin, jotka ovat juuri nyt linjoilla, jotka selaavat päivittäin tai jotka kertaavat isompina kappaleina viikonlopun sohvanmutkasta koko tuttavapiirinsä kuulumiset hengästyttävällä tunnollisuudella. Katsovat yhden ihmisen Instasta kuvat teksteineen, kuuntelevat Snäpistä tämän nopsat mietteet, tsekkaavat syventääkseen vlogin, lukevat blogin ja tykkäävät twiiteistä. Niistä kokoamalla syntyy kudelma kuulumisista. On vain valtavan työlästä haroa sellainen hauras kangas kaikkien tuttujen elämästä. Valtava määrä oletuksia tietämisestä.  Potentiaalisia loukkaantumisia, ulosjäämisiä, miksi-se-ei-tajunnut-tarvettanisia.

Minusta on merkittävän paineistava ajatus, että seuraavalla kasvokkain tapaamisella vastassa on jonkinlaiset tosielämän pistarit tehdystä ja koetusta. Ja mikä sellaisen tapaamisen pointti edes on, jossa ei haluta päivittää kuulumisia, vaan esitetään vain jonkinlainen pintapuolinen recap siitä, mitä on syydetty someen viimeisten viikkojen aikana?

Ajattelenkin, että kasvokkain kohdatessa on ihan hyväksi lempeästi todeta, jos elämässä on tapahtunut jotakin mullistavaa, kuten syntymiä, kuolemia, eroja ja maastamuuttoja, vaikka olisi päivittänyt niistä ihan kuvien kanssa, tai vähintään vihjaillut profiiliteksteissään. Juttukumppani, ainakin jos se on minä, saattaa nimittäin olla ihan pihalla tapahtuneista käänteistä, kukin jossakin omassa täipäisten lapsiensa, kiusaavan pomon tai niskaan ilmestyneen pelottavan luomen välimaastossa. Pihalla muiden meneillään olevista.

Tässä sirpaleinformaation kummassa ajassakin on ihan hyvä sanoa toiselle ihmiselle suoraan, että minä tarvitsen sinua nyt kuulemaan ja todistamaan minua tässä elämässä, tässä hetkessä. Olettamatta ja arvailematta. Ilman verkon sakkavesiin hukkuneita heittoja.

Missä tieto on? Minkä verran on jossakin hahmottomassa leijuvaa sellaista, jonka kaikki tietävät? Minkä verran on vähintäänkin tiedettävä? Entä missä menee yläraja? Semmoisia mietin tänään sohvanmutkassani.

Mikä tekee sut onnelliseksi?

Kävin viime viikonloppuna leikkimässä aikuistubettajien kanssa. Kokosin siinä samalla pienen videon isolla sisällöllä. Kysyin nimittäin kultakin paikalla olijalta mistä heidän onnellisuutensa koostuu.

Kun bussissa kotiin editoin kuvattua, tuli ihan älyttömän lämpöinen olo. Vastaukset tiivistivät niin hyvin olennaisen. Ei yhtään natinaa ja nurinaa, vaan lyhyitä, tiiviitä onnen  kimpaleita.  Jos haluat reilun minuutin verran hyvä mieltä, niin ollos hyvä:

 

Mut tekee onnelliseksi just samat asiat. Ja jo mainittujen lisäksi tällainen mahdollisuus oppia uutta ja löytää uusia tyyppejä jakamaan intoilua. Mikä tekee sut onnelliseksi?

Vertaistukea liikaa juovan vanhemman lapsille. Uusi anonyymi foorumi tarjolla.

Vanhemman juomista ei tarvitse hävetä ja siitä voi puhua ääneen. Aikuisen juominen ei koskaan ole lapsen  syy, eikä lapsen tehtävä koskaan, missään iässä, ole myöskään kannatella vanhempaansa oman vointinsa kustannuksella.

Liikaa juovan läheinen joutuu helposti melkoiseen solmuun omien ajatustensa kanssa. Niiden kanssa ei kannata jäädä yksin. Suosittelen tosi lämpimästi vertaistuen äärelle etsiytymistä. Niin voi tehdä esimerkiksi erilaisten järjestöjen kautta, tai hakeutumalla oman paikkakunnan AAL-ryhmään. Ennakkoilmoittautumista ei tarvita, ilmestyt vain rohkeasti paikalle.

Myös verkosta löytyy paljon tukea. Nyt on tarjolla myös ihan uusi, nimettömänä toimiva foorumi, jota ylläpitää Lasinen lapsuus. Jos kaipaat purkupaikkaa ajatuksillesi anonyymisti, hyödynnä ihmeellä tämä!

Pääset mukaan keskusteluihin rekisteröitymällä täällä. Lähetä sitten s-postilla osoitteeseen lasinenlapsuus@a-klinikka.fi ja kerro, minkä nimimerkin loit. Ylläpitäjät lisäävät sinut ryhmään ja meilaavat sinulle linkin keskusteluun.

Lapsi/nuori, jos vanhemman alkoholinkäyttö mietityttää sinua, muista Varjomaailma. Siellä on luotettavia aikuisia just sun tarpeitasi varten. Sielläkin voi olla mukana nimettömänä. Tubesta löydät Varjomaailman ja minunkin videosarjani täältä.

Sydämen asia – verkkoon valuvat kirjoitustyöt

Viime aikoina kirjoitustyöni ovat menneet yhä suuremmassa määrin verkkoon. Se on tosi kivaa, koska niin on mahdollista saada aikaan komeita kokonaisuuksia tekstin, videon ja stillikuvan keinoin. Tekee mieli esitellä yksi lemppareistani.

Olen nyt reilun vuoden saanut tehdä FIM Loungen sivuille tosi kivaa sarjaa, jossa tutustutaan ihmisten intohimoihin. Toimittajana musta onkin kaikkein kiinnostavinta keskustella haastateltavan kanssa niistä asioista, jotka innostavat heitä tässä ihmiselossa eniten. Sarjassa on ollut äänessä niin antiikkikellojen keräilijä, hyväntekeväisyysjärjestö HOPE:n toiminnanjohtaja, purjelautailija, muotoilija, pellehyppääjä kuin intohimoinen vanhojen autojen harrastajakin. Viimeksi jututin siihen joukkuevoimistelun huippuvalmentajaa.

Täältä löydät noiden ja monien muiden sarjan tarinoiden äärelle!

Kirjasuosituksia salaisuuksista. Miksi me vaikenemme?

Ahmin tällä hetkellä kirjoja yhteisöjen salaisuuksista, niistä määrätyn joukon kesken jaetuista todellisuuksista, joista ei saada, voida tai uskalleta hiiskua muille. Mietin sitä mekanismia, joka saa ihmisen, vaikka jo pienen lapsenkin, pitämään sisällään salaisuuksia. Osallistumaan siihen yhteiseen sopimukseen, että näistä ei sitten puhuta. Joskus salaisuudet on pidettävä oman turvallisuuden vuoksi ja joskus taas juuri salaisuudet vaarantavat turvallisuuden vakavasti.

Uskonnollinen fundamentalismi ja lahkoihin kuuluva salaaminen on kiinnostanut minua jo pitkään. Kiinnostus tabuihin vei aikoinaan opiskelemaan sosiaali- ja kulttuuriantropologiaa, eikä kiinnostus ole vuosien saatossa haalistunut yhtään.  Tänä vuonna olen imenyt itseeni erityisesti mormonifundamentalismista kertovaa kirjallisuutta. Jon Krakauerin Under the banner of heaven, Maia Szalavitzin ja  Brent W. Jeffsin Lost Boy – The True Story of One Man’s Exile from a Polygamist Cult and His Brave Journey to Reclaim His Life sekä Carolyn Jessopin ja Laura Palmerin Escape ovat tyydyttäneet tiedonjanoani tästä aiheesta viimeksi. Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan Usko, toivo ja raskaus tarkastelee puolestaan erinomaisesti vanhoillislestadiolaista uskoa ja niitä asioita, joista yhteisössä vaietaan. Ruoholta ilmestyi tänä keväänä myös pelkoa ja hengellistä väkivaltaa tarkasteleva Pyhät, pahat ja pelokkaat. Molemmille vahva suositus!

Ympäröivän vainon vuoksi salassa pitämistä ja yhteisön toimintaa paineen alla taas kuvaa upeasti Tom of Finland -elokuva, jonka näin eilen. Siinä käsitellään salaisuutta, joka on pidettävä oman turvallisuuden vuoksi. Samasta teemasta suosittelen ehdottomasti Jonas Gardellin huikeaa trilogiaa Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.  Tommi Kinnusen Lopotti ja Neljäntienristeys tarjoilevat samasta aiheesta myös todella nautinnollista ja ajatuksia herättävää luettavaa. Antti Järven ja Hanna Nikkasen Karanteeni: kuinka AIDS saapui Suomeen on todella kiinnostava tietokirja, jonka sivuilta saa paitsi erinomaisen katsauksen lähihistoriaan, myös kouraisevan kuvan siitä, millaista on elää tabujen rikkomisen murrosvaiheessa.

Sota-aika pakotti monenlaisiin salaisuuksiin. Osa niistä liittyi suoraan turvallisuutteen, mutta myös häpeä painoi raskaasti ja sulki suita. Perhepiirissä vaiettuihin salaisuuksiin sukeltavalle suosittelen luettavaksi esimerkiksi Ira Vihreälehdon Tuntematon sotavanki -kirjaa. Samasta teemasta suosittelen lukemaan tämän artikkelin ylisukupolvisista traumoista. Mielikuvitustani jäi erityisesti kutkuttamaan lainaus: ”Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.”

Yhteisiin salaisuuksiin sitovat väkevästi myös erilaiset toimintahäiriöt perheissä. Henkinen, fyysinen ja eritoten seksuaalinen väkivalta vaientavat suita pelon ilmapiirissä. Oma kiinnostukseni on viime vuosien aikana keskittynyt perheissä ja suvuissa tapahtuvan liikajuomisen ympärille kietoutuvaan salailuun ja häpeään. Perhesalaisuuksien kohdalla juuri hyvin pientenkin lasten omaksuma salailu silloinkin, kun tarpeesta piilotella kodin tilannetta ei sanota suoraan sanaakaan, on minusta loputtoman kiehtova, kivulias ja kummastuttava aihe. Olen etsinyt selityksiä sen syntymekanismeihin 40 ihmisen elämäntarinoiden äärellä. Kosteusvaurioita – kasvutarinoita pullon juurella -kirja ilmestyy ensi kesänä.

Kiehtovatko salaisuudet suakin? Oletko lukenut aiheesta jotakin kiinnostavaa viime aikoina? Kirja- ja elokuvavinkit jakoon!

 

 

Rimakauhua kirjoittamisen äärellä? Tässä apuja!

Iskeekö ahdistus tekstiä tehdessä? Onko vaikea päästä alkuun? Eipä hätiä. Neljäs osa kirjoittamista käsittelevää videosarjaani on just sulle! Siinä treenataan suhtautumaan kirjoittamiseen ja omaan tekstiin leppoisammin.

Rakas rajavartiosto – kenellä on oikeus sinun tunteisiisi?

Olen viime aikoina miettinyt paljon rajoja ja niiden pitämistä. Tälle aamulle tulikin juuri sopiva puhelu asian mieleen kirkastamiseksi. Sain nimittäin soiton ihmiseltä, joka oli pahoittanut mielensä kirjoittamastani artikkelista. Hänen mielestään haastattelemani ihminen oli erilainen tyyppi, kuin jutussa kuvattiin. Soittaja oli tästä varsin vihainen.

Tämä jutun lukenut ihminen halusi kertoa, millainen jutussa esiintyvä ihminen ”oikeasti” on. Kuului pitkä ryöppy erilaisia elämän varrella tapahtuneita juttuja, millään tavalla artikkelin aiheeseen liittymättömiäkin. Todettakoon, että arvostelun kohteena ollut lehtijuttu ei ollut mikään tutkivan journalismin keinoin toteutettu objektiiviseksi tarkoitettu kuvaus henkilöstä, eikä todistus tämän luonteesta, vaan ihmisen omakohtainen kertomus omista tunnelmistaan. Kappale elettyä elämää. Osa juttusarjaa, joka aivan avoimesti on juuri henkilön omaa kokemusta. Perinteinen ”tällaisena sen koin”-juttutyyppi.

Palautetta artikkeleista on kivaakin saada silloin kun se on hyvää, mutta mikä ettei joskus vaikka negatiivistakin. Oli kenties hassua, että lukija halusi soittaa minulle kertoakseen mielipiteensä jostakin juttuun edes kuulumattomasta, mutta ei sekään nyt ihan ihmeellistä ole. Puheen tapa oli kuitenkin pahasti pielessä. Soittajalla oli paha mieli ja hän ilmaisi sen suorin sanankääntein, mutta samalla hän halusi kertoa minulle, miltä minusta tuntuu häntä kuunnellessani. Tuohtunut soittaja totesi nimittäin puhelun aikana useampaan kertaan, että ”susta tuntuu varmaan nyt pahalta” ja ”sulla on varmaan nyt kurja olo”, sekä ”sua nyt varmaan harmittaa aika tavalla”.

Hups! Siinä se raja kulkee! Minun tunteeni ovat nimittäin minun. Niihin ei ole kenelläkään muulla oikeuksia. Hänen tunteensa ovat hänen. Näitä kahta ei pidä sekoittaa.

Totesin jokaisen lauseen perään, että ei. Minulla oli ihan normaali, tavallinen olo. Olin vähän harmissani siitä, että soitto keskeytti kirjoitustyöni, ei muuta. Tämä sai minut tietysti vielä entistäkin mulkummaksi tyypiksi soittajan puheissa. Samapa tuo. Kestän sen hyvin. Minun ei nimittäin tarvitse ajatella sitä ollenkaan.

Kukaan toinen ei voi tartuttaa omaa tunnettaan toisen tunteeksi, ellei vastaanottaja itse päästä niin käymään. Terveisiin rajoihin kuuluu se, että yhtäältä antaa toiselle luvan ja vapauden kokea omat tunteensa juuri niin kuin kokee, ja toisaalta kantaa huolen ja vastuun omista tunteistaan. Käsittelee pahan mielensä. Käsittelyyn voi toki käyttää vapaaehtoisen ystävän tai ammattilaisen apua. Toisen kannettavaksi niitä ei kuitenkaan voi kipata.

Tämä on joskus vaikea juttu ihmiselle, jolla ei ole terveitä rajoja. Ilmiön tunnistaa moni esimerkiksi toimintahäiriöisessä perheessä kasvanut. Kun omat tunteet lyövät päälle kiivaina, olisi helpottavaa saada toinen myrskyyn mukaan. Omat nahat meinaavat kertakaikkiaan ratketa, jos ei niitä myrkkyjä saa syljettyä toisen syliin.

Aikaisempina aikoina olisin ärsyyntynyt ja mennyt mukaan soittajan tunnekuohuun. Toisen vihaisuus olisi säikyttänyt minut pahanpäiväisesti, koska sellaisten tunteiden kohteeksi joutuminen on ollut minulle tosi vaikeaa. Olisin karahtanut puolustuskannalle pikaisesti. Olisin myös pyrkinyt saamaan juttukumppanin paremmalle mielelle ja, huh sentään, pyytänyt sitten vielä anteeksi, että olin näin pahoittanut tämän mielen. Samalla olisin tehnyt itselleni kunnolla hallaa.

Nyt kuuntelin lyhyen hetken mitä soittajalla oli mielessään ja tiedustelin sitten, mikä soittajan motiivi soittaa oli. Hän halusi vain kertoa tunteensa. No, nyt hän oli kertonut ne. Kiitos ja näkemiin.  En ole enää pitkiin aikoihin suostunut kenenkään tunteiden sijaiskantajaksi tai halunnut lähteä mukaan suhteettomiin tunteenpurkauksiin toisen puolesta. Uskon nimittäin vakaasti, että yhdelle ihmiselle riittää kyllin käsiteltävää yhden ihmisen tunteissa. On syytä pitää huoli siitä, että valitsee omansa.

Tämä toimii tietysti toisinkin päin. Myös minä kannan omat tunteeni itse. Pyrin tunnistamaan ne, käsittelemään ne ja ehkä oppimaankin niistä, jos tarve on. En pyydä, toivo tai varsinkaan vaadi ketään toista tekemään sitä puolestani. Se on välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa, mutta palkitsevaa se kuitenkin aina lopulta on.

Ryöpytyksen kohteeksi joutuminen ei ole kivaa. Sen ei kuitenkaan tarvitse antaa satuttaakaan. Kun omat rajat ovat pystyssä, voi purkauksen laittaa omaan arvoonsa ja jatkaa omia hommiaan keskeytyksen jälkeen. Jos tilanteesta pois pääseminen tuntuu vaikealta, ihan konkreettisimmillaan auttavat sellaiset lauseet, kuin ”kiitos, lopetan puhelun/keskustelun nyt tähän” tai ”en aio jatkaa tätä. Hei.” Epäkohtelias ei tarvitse olla, muttei toisaalta ihmeen kohteliaskaan. Selkeys riittää.

Kuulostaako tutulta? Millaisiin tilanteisiin olet joutunut ja millaisin keinoin pääset niistä parhaiten eteenpäin? Miten sinun rajavartiostosi toimii?