Tölkki, pullo, lasi – Mitä somen juomiskuvat viestivät?

Tölkki, pullo, lasi. Kirkasta, punaista, keltaista. Pöydällä, rannalla, kalliolla. Kotona, baarissa, messuilla. Milloin tästä tuli riittävä tapahtumien, tilanteiden ja tunteiden kuvaamisen keino?

Olen ilmeisistä kirjan kirjoittamisen syistä tarkastellut maailmaa muutaman viime vuoden aikana alkoholilasit päässä. Kyse on samasta ilmiöstä kuin raskaana ollessa: kaikkialla näkyy silloin vaunuja, vatsoja ja pallerovarpaita. Alkoholilasit päässä katse kiinnittyy tapoihin kuvata juomista. Huomio tarkentuu silloin aiempaa herkemmin juomiskuvastoon, alkoholimainoksiin ja arkisiin juomistilanteista viestimisen tapoihin. Se on tosi mielenkiintoinen maailma!

Olen huvikseni pari kuukautta keräillyt tuttavapiirini somevirroista kuvakaappauksia tästä teemasta. Ensin ajattelin kuvia kertyvän kokoelmaani joitakin kuukaudessa, mutta jo ensimmäisten päivien aikana huomasin, että muistini täyttyy tuotapikaa. Tuttavapiirini ei ymmärtääkseni ole mitenkään poikkeuksellisen loppasuista, mutta tämän kuvatyypin variaatioita ilmestyy kokoelmaani lukuisia joka päivä. Helposti ainakin toistakymmentä viikossa.

Juomiskuvat ovat juttu. Sosiaalisen median yhdessä luotu traditio. Ja tätä ihmettelen nyt: milloin muodostui kaikkien tunnistamaksi kerronnan tavaksi kuvata yksittäisiä tölkkejä, pulloja ja laseja täynnä olutta, viiniä tai väkevämpää? Missä vaiheessa sen ensimmäisen tyypin päässä välähti, että olisi mielenkiintoista, esteettisesti kiehtovaa tai viestinnän kannalta oleellista kuvata nestettä sisältävä esine, eikä mitään muuta?

Tölkki, pullo, lasi. Kirkasta, punaista, keltaista. Pöydällä, rannalla, kalliolla. Kotona, baarissa, messuilla. Mietin mitä kuvilla kerrotaan. Miksi juuri tölkki, pullo tai lasi on kulloinkin valittu kuvaamisen kohteeksi? On arvioitu kohde kuvaamisen arvoiseksi, rajattu, filtteröity ja jaettu. Millaisia viestejä tapahtumaketjussa kuljetetaan ja kenelle?

Juomakuvat omassa kokoelmassani näyttävät edustavan muutamia helposti tunnistettavia ja toisistaan erottuvia tyyppejä. Kullakin on hauskalla tavalla kuvaajasta riippumaton ominaistyylinsä, joka toistuu hyvin samankaltaisena julkaisuissa.

Juhla- ja tapahtumakuvissa tölkki, pullo tai lasi vaikuttavat vakiintuneelta tavalta kertoa, että nyt on aihetta iloon. Tyypillisin kuva tässä kategoriassa on kaksi kuohuviinilasia vierekkäin, tai kuohuviinilasi ja -pullo vierekkäin. Tarkennus on napautettu kupliin.

Toinen yleisesti tunnistettava tyyppi liittyy matkustamiseen. Näillä juomakuvilla voidaan kertoa, että ollaan joko lähdössä matkalle tai päästy perille jonnekin (yksittäinen tölkki, pullo tai lasi lentokentällä, -koneessa, laivaterminaalissa, laivassa, autossa, bussissa, junassa, hotellihuoneessa, hotellin parvekkeella tai pystytettynä hiekkarantaan. Hiekkaiset ja/tai öljytyt sääret voidaan joissain tapauksissa sallia mukaan, mutta muuten ympäristö on sivuseikka.). Parhaimmillaan matkaavan tuttavan viikon lomalta kertyy kokoelmaani useita tarkasteltavan kategorian kuvia joka päivä. Enkat omassa kokoelmassani on tällä hetkellä yhdeksän alkoholiannosta samassa kuvakollaasissa. Niinkin voi olla, että muita kuvia matkalta ei sitten olekaan, mutta tulihan se tällä totutulla tavalla jo kerrottuakin, että lähdetty, oltu ja palattu on.

Kolmas tyypillinen kuvatyyppi on nimeltään Kävin syömässä. Ruoka-annosta ei välttämättä ole kuvattu, mutta juoma sen vieressä kyllä. Joskus ruokakin, mutta silloin kuvatekstiin on usein laitettu varmuuden vuoksi hymiömerkintä: punaviinilasi tai oluttuoppi. Ai kysyikö joku, miksi niitä kakkupaloja ja salaatteja sitten kuvataan? Hyvä kysymys.  Kuvaan niitä itsekin. Taidokkaitten leipomusten tai värikylläisten ruoka-annosten kuvaaminen tuntuu silti vähän eri jutulta kuin lonkerotölkin. Alkoholikuvat eivät pienen perehtymiseni perusteella nimittäin vaikuta olevan mitenkään erityisiä visuaalisia ilotteluja, vaan useimmiten kuvissa on ainoastaan itsekseen törröttävä pullo, tölkki tai lasi. Mikä sen viesti on?

Neljännen taajaan esiintyvän tyypin näyttää muodostavan kuva, jonka nimi voisi olla Tapasin ystäviä. Erityistä on se, että tavattuja ystäviä ei välttämättä näy kuvassa ollenkaan. Tyypillinen kuva näyttää tarjottimellisen täysiä tai tyhjiä laseja, tai pöydän, jossa paikalla olleiden ystävien lukumääriä markkeeraavat lasit. Tuntuu hauskalta, että kuvaamisen tapa on tällä tavalla minimalistinen. Kaikki turha on rajattu pois. Hetkinen? Nyt viesti muuttuu jännittävämmäksi.

Tästä ystäväkategoriasta on olemassa myös tunnettu variaatio, jossa laseihin on kiinnittyneinä ihmisiä, mutta se ei tosiaan tässä kuvatyypissä ole ollenkaan välttämätöntä. Eräs tyypillinen ilmentymä tästä on kuva, jossa ystävä istuu kuvaajaa vastapäätä ja nostaa pullon, tölkin, lasin naamansa eteen kohti kameraa. Toinen tyypillinen kuvatyyppi on kuva tölkistä, pullosta tai lasista, johon on tägätty joku kaveri.

Viides alkoholikuvatyyppi edustaa Omaa Aikaa. Tässä kuvassa esiintyy erityisen usein punaviinilaseja yksin. Ne ovat hyvin usein senkillä television edessä, kuvattuina sohvan ja viltin kanssa, tai kynttilävalaistuksessa pöydän päällä. Lasit ovat aina noin puolivälissä, eivät koskaan piripintaan kaadettuina. Näissä kuvissa etenkään ei esiinny ihmisiä. Oman ajan olennaisuus, ansainta ja kaipuu on aihetunnistein merkitty näkyville. Mukana on usein myös jokin superlatiivi, tai huudahdus, kuten ”vihdoinkin!” tai ”koska olen sen arvoinen!”. En ole koskaan nähnyt tätä kuvatyyppiä miehen jakamana, mutta tämä nyt oli sellainen karski yleistys.

Tämä juomistilanteiden kuvaamisen tapa ja kerronnan kieli kiehtoo minua. Tämä(kin) puuttui tyystin aikana ennen internetiä. On hauskaa pohtia, miten kuvien sanoma muuttuu, jos tölkin, pullon tai lasin paikalle asetetaan jokin muu esine tai asia. Aivan merkillisiäkin mielikuvia saa aikaan helposti (kokeile vaikka lenkkimakkaraa tai hiustenkuivaajaa), mutta vaikka mietittäisiin likeisimmän samantyyppisen nautintoasian kautta ja valittaisiin kuvaan vaikka karkki, tuntuisivat asetelmat silti ainakin jossain määrin humoristisilta.

On mielenkiintoista pohtia, millaiset viestin välittämisen konventiot syntyvät välineiden ja alustojen kehittyessä. Miksi juuri tämänkaltaisesta kuvaamisen tavasta on tullut oma, erotettava lajinsa? Minkä kaiken laisia mielikuvia juuri näillä kuvilla halutaan välittää tutuille ja tuntemattomille ruutujen takana?

Kun sinä kuvaat tölkin, pullon tai lasin, mitä viestit?

 

 

Mainokset

Kosteusvaurioita-kirja omaksi edullisesti!

Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta -kirjani humpsahti ensimmäisen kuukautensa päätteeksi toiselle painokselle, ja sen kunniaksi päätimme jatkaa blogin lukijoille tarkoitettua tarjousta vielä lokakuun ajan!

Pääset käyttämään tarjouksen hyväksesi klikkailemalla blogin oikeasta yläreunasta bannerin avulla Atenan verkkokauppaan ja käyttämällä siellä koodia Kokovartalofiilis. Lukijahinta on 19,90 e ja postikuluja pyöreät 0 e, enkä ole paperiversiota nähnyt sen edullisemmin saatavana mistään.

Kiivaasti on kuulemma kauppa käynyt, kirjastojonot pistävät pökräämään kiitollisuudesta ja ihania palautteita on lukijoilta jo kivasti tullut (lue esim. Kirjakaapin avain -blogin arvio). Niistä tulee kyllä aina ihan huippuhyvä mieli! Käytä ihmeellä edelleen aihetunnistetta #kosteusvaurioita, niin näen somessa jakamasi kuvat ja mietteet kirjasta!

Jos mietit kenelle kirja sopisi luettavaksi (vaikka minä tietty haluaisin, että kaikki maailman ihmiset lukisivat sen), niin minusta ainakin:

  • hänelle, joka on kasvanut tai edelleen kasvaa liikaa alkoholia juovan vanhemman kanssa
  • liikaa juoneelle tai yhä juovalle vanhemmalle
  • kosteissa oloissa kasvavan lapsen isovanhemmalle
  • hänelle, jonka puolisolla on ollut kostea koti
  • lasten ja nuorten parissa työskentelevälle tai harrastavalle
  • työterveyshuollon henkilöstölle
  • politiikan tekijöille
  • muullakin kuin kostealla tavalla toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneelle (kiittävää palautetta on tullut jo esimerkiksi erilaisista mielenterveyden ongelmista kärsivien, sekä muilla tavoin vaikeasti sairastuneiden vanhempien aikuisilta lapsilta.)

Ja muistathan muuten myös Turun kirjamessut ensi viikolla! Saan siellä jutella kirjasta lauantaina klo: 12.40-13  ja sen jälkeen heti klo: 13 tapaisin sut tosi mielelläni Atenan osastolla A52 ja kynäilisin vaikka siihen omaan kirjan kappaleeseesi omistuskirjoituksen! Atenan koko edustus messuilla löytyy täältä!

Kosteusvaurioita-juttuja kerättynä samaan paikkaan

Taas on puhuttu kosteikkojuttuja. Nappailen niitä tänne blogiin aina välillä koostetusti itselleni talteen ja muillekin halukkaille löydettäväksi.

Tämän viikon radiokeskusteluja Kosteusvaurioita-kirjan tiimoilta voi halutessaan kuunnella täällä.  Tuo Radio Yle 1 oli tiistaina. Siellä kanssani keskusteli THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo. Juttelimme melkein tunnin mukavan monipuolisesti kirjan teemoista ja vähän alkoholipolitiikastakin. Toinen kuunneltava sessio on täällä. Kävin Radio Aallon iltapäivässä eilen keskiviikkona. Noin puolen tunnin juttutuokion aiheina oli esimerkiksi se, miksi alkoholismia pidetään synonyymina kaikelle runsaalle juomiselle.

Mtv3 Lifestyle on jakanut taannoisen jutustelumme useampaan palaseen. Niitä voit halutessasi lueskella täältä, täältä ja täältä. Helsingin Sanomien juttu (tilaajille) löytyy täältä ja Aamulehden kaikille näkyvä artikkeli taas löytyy täältä. Olin myös Rakentaja-lehden haastateltavana, ja sen voit lukea täältä.

Tulin tuolla Aallon haastiksessa heittäneeksi ilmoille haasteenkin. Siinä haastoin jokaisen kuulijan olemaan lokakuussa jakamatta sometileillään alkoholikuvia. Haastan täten teidätkin. Ai miksi? Riistäytyykö jokainen juomakuvan näkijä heti mun mielestä juomaan liikaa? Tai onko juominen kaikissa tilanteissa aina paha juttu? No ei tietenkään. Turha lähteä näihin älyttömiin yksisilmäisyyksiin. Ajattelen, että se tapa, jolla me viestimme aikuisesta elämästä esimerkiksi nuoremmillemme, on merkityksellistä. Vaikka aikuisessa elämässä alkoholia voidaan – tietysti – nauttia pääasiassa oikein fiksusti, maltillisesti ja mukavasti, niin on hyväksi välittää sellaistakin viestiä, että alkoholi ei minään taivaasta laskettuna välttämättömyytenä kuulu joka tapahtumaan, kanssakäymiseen, nautintoon, suruun ja matkaan, vaan rentoutua, iloita, juhlistaa, tavata, surra ja latautua voi, ja kannattaakin, monilla muillakin tavoilla. Ollos haastettu!

 

Potkin pään tyhjäksi

Eilen oli jännät paikat. Sillä lailla turvallisesti ja mukavasti. Suoritin elämäni ensimmäisen vyökokeen: keltaisen vyön potkunyrkkeilyssä. Jännitti hulluna, niin kuin aina jännittää, mutta niin tuntui myös hyvältä, kun koe meni läpi, niin kuin aina tuntuu. Keltainen vyö on ensimmäinen järjestyksessään ja tarkoitettu peruskurssin käyneille. Tämä ei siis ole mikään taitoleveily, vaan arvot ovat minulle ihan muualla.

Aloitin potkiksen viime keväänä. Halusin jotakin kyllin kovaa mäiskettä takaamaan sen, että työ- ja kirjankirjoituskela taatusti katkeaa riittävän tiheästi, jotta kuula pysyy kasassa. Rentoudun parhaiten hikoilemalla kunnolla, ja tämän tarpeen kurssi täytti totisesti. Vaikka miten tunkkaisessa olossa olisin tatamille hilautunut, lähdin sieltä aina hyvillä mielin. On älyttömän rentouttavaa saada vain totella jonkun antamia ohjeita ja kuluttaa voimansa ihan loppuun, tulla kotiin saunaan ja syömään, ja kuukahtaa sitten pää tyhjää humisten unihommiin. Se oli ihan erityisen tärkeää kosteusvaurioita-kirjan rankan aiheen vuoksi.

Olen aikaisemmin harrastanut vaikka minkälaisia lajeja baletista yleisurheilun kautta joogaan, mutta kaikkein omimmillani olen rymistelylajien äärellä. Yläkoululaisena tykkäsin lippupallosta ja viimeksi rakastin roller derbyä usemman vuoden oikein täysin palkein, mutta sitä en voi enää pelata tämän huimaushommelini kanssa. Nyt on potkiksen vuoro. Peruskurssin päätteeksi vyökoe oli just hyvä etappi.

Olen tavoiteorientoitunut tyyppi. Se ei (enää) tarkoita sitä, että olisin jatkuvasti havittelemassa jotakin todistusta omasta erinomaisuudestani, eikä mikään riittäisi milloinkaan. Ei sitäkään, etten osaisi nauttia asioista myös silloin, kun niitä ei mittailla mitenkään. Nyt, tässä nelikymppisenä, se tarkoitaa sitä, että tykkään periodeista. Selkeästi jakautuvat ajanjaksot luovat rytmiä ja aikaa katkoo mainiosti jonkinlainen lyhyen aikavälin tähtäin ja monta pidemmän aikavälin haavetta. Vyökokeet toimivat tässä näköjään minulle mainiosti. Keltaisen vyön koe päätti alkeiskurssiajan, ja nyt treenailen kohti oranssia vyötä. Jos kaikki sujuu tavalliseen tapaan, sen kokeen aika on joskus keväällä, 50 treenikerran jälkeen. Ja jos ei suju, niin olen kuitenkin nauttinut lajista ja reippaasta tekemisen meiningistä sinne edetessä.

Tiedän hyvin, että kovin moni ei lesottelisi ihmeemmin keltaisella vyöllä. En tiedä, onko kukaan kautta maailmanhistorian koskaan reputtanut tuota koetta, mutta se ei ole merkityksellistäkään. Minulle sopii hyvin iloitseminen jokaisesta pienestä askelesta. se on yksi ehdottomista vahvuuksistani ja harjoitan sitä täysin palkein aina kun tilaisuus tulee. Jokainen etappi kiittää menneestä ja virittää tulevaan tekemiseen. Niinpä olin yhtä (hyvin läkähtynyttä) hymyä eilisen vyökokeen jäljiltä. Ensi keskiviikon treeneihin menen ilolla uudessa keltaisessa asusteessani!

keltainen vyö

Oletko tavoitteiden asettelija? Kannustavatko vai stressaavatko tähtäimet? Kiinnostavatko kamppailulajit, vai mistä löytyy sulle ominaisin stressinpurkumenetelmä?

Kosteusvaurioita Turun ja Helsingin kirjamessuilla

Lokakuu tuo taas ekoja kertoja eteen. Saan olla molemmilla kirjamessuilla jututettavana Kosteusvaurioita-kirjan tiimoilta! Jos olet aikeissa lähteä messuhulinaan, niin tule ihmeessä moikkaamaan!

Turun kirjamessut pidetään 6.-8.10. ja minun osuuteni ajoittuu lauantaille. Tässä tarkemmat tiedot:

turku kirjamessu

Helsingin kirjamessujen vuoro on sitten lokakuuta vähän pidemmälle 26.-29-10. Siellä osuuteni on myös lauantailla klo: 17.30-18. Paikkana on KirjaKallio.

 

Toivottavasti nähdään jommassakummassa tapahtumassa, tai miksei vaikka molemmissakin! Minulle näin haastateltavan ominaisuudessa kerrat ovat ensimmäisiä, ja odotan kumpaakin isolla innolla. Helsingin kirjamessuilla olen kyllä muuten käynyt, mutta Turun messuille tämä on eka retki kaiken kaikkiaan. Konkurssi tulee taas taatusti kirjaostosten riistäytyessä hallinnasta.

Mistä puheen olleen… muistathan hyödyntää tuon blogin lukijoille tarkoitetun alennuksen kirjastani! Se on voimassa vielä toistaiseksi.

banneri kosteusvaurioista
Löydät tarjoussivulle klikkaamalla etusivun oikean laidan banneria, tai menemällä osoitteeseen: atena.fi/kosteusvaurioita. Muista kampanjakoodi!

Miten kotona kannattaisi puhua alkoholista?

Vauva-lehden verkkosivuilla ilmestyi tänään Kosteusvaurioita-kirjani tiimoilta haastattelu, jossa puhutaan alkoholista lapsiperheissä ja siitä, millä tavalla juomisesta kannattaisi jutella lapsille silloin, jos oma tausta on kostea. Löydät jutun täältä.

Mitä mieltä sinä olet? Mihin sävyyn teillä puhutaan alkoholista?

PS. Kannattaa muuten hommata myös uusin ET-lehti. Siellä on erinomainen juttu kirjaa varten haastattelemastani Virpi Karhusta! Ja tänään muuten aloitin myös Mielenterveyden keskusliiton Tunne & Mieli -sivuston uutena kolumnistina. Ekan, löysäilyä ja teiniperhe-elämää käsittelevän kirjoituksen löydät täältä!

 

 

Älä panttaa kehuja – esikoiskirjailija notkahtaa imelän puolelle

Tämmöiseen esikoiskirjailijuuteen liittyy tosi paljon uusia tilanteita, ihmisiä ja kohtaamisia. Vähän jännittäviä ja paljon ihania. Usein semmoisia, että vähän höhhöilen mielessäni, että tämmöistäkin sitä nyt sitten! Seikkailen ihan täysillä nautiskellen maastoissa, jotka aukeavat eteen nyt ensimmäistä kertaa. Vedän hulluna kokemuksia sieraimista sisään, koska kaiken yllä leijuu sellainen terveen karsea fiilis, että tämä voi oikein hyvin olla ensimmäisen lisäksi myös viimeinen kerta. Siispä koetaan kunnolla!

Meinaan pökrätä, kun tajuan voivani vaikka tavata suosikkikirjailijani, ja tehdä sen vähän kirjailijana itsekin, tai tämmöisenä kirjailijanpoikasena. Se, että on omissa nimissä muutama sata sivua paperia pahvien välissä, tarjoaa hauskasti jonkinlaisen ohituskaistan jännittämisen viereltä. Voi ainakin larpata kokeneempien keskellä semmoista alustavasti osaavaa.

Eilen juhlittiin kustantamoni (tuntuu yhä ihanalta voida tuotakin sanaa käyttää!) Atenan syysjuhlia. Paikalla kalliolaisessa tilassa oli mittava joukko ihmisiä, jotka laittavat sormensa säännöllisesti näppikselle, takovat, lukevat, herppaavat, deletoivat, leijuvat vuoroin messiaanisissa onnistumisen tunnelmissaan ja vuoroin kokoavat kanttinsa rippeet uudelleen pettymysten jälkeen, oksentelevat sähköposteja odotellessaan ja tarjoilevat sitten vereslihaisen itsensä alttiiksi kaikkien arvostelulle. Ja koko se kustantamon pirunmoisen puurtamisen, ammattitaidon, rauhoittelemisen ja kannustamisen, järjestämisen, kielen suvereniteetin, tiedottamisen ja markkinoinnin, taiteellisen ja tieteellisen näkemyksen huippujoukko, joka hioo ihmeitä aikaan hämmästyttävällä sujuvuudella vuosi toisensa perään.

Siellä me olimme, jotenkin vähän vieraina ja tosi tuttuina samaan aikaan. Saman mankelin läpi myllättyinä. Aina uskaltamassa uudelleen. Atenan kustantaja Ville Rauvola puhui kauniisti kaikesta siitä lukijalle näkymättömiin jäävästä myllerryksestä, joka kirjojen tekemiseen littyy. Niistä näkymättömistä langoista, jotka punovat meitä siinä huoneessa toisiimme.

Olin päättänyt etukäteen, että tuolla tapaamisessa käyn kiittämässä jokaista sellaista kirjailijaa, jonka hengentuotteista olen saanut nauttia. Vaikka hävettäisi niin, että naama meinaa taas irrota. Kun nyt kerrankin olivat loukussa samoissa neliöissä! Ja niinpä toteutinkin suunnitelman. Googlasin salaa pöydässä naamat ja nimet varmasti kohdalleen, supisin paikalla oleville tutuille, että ”tiiätkö kuka näistä on se ja tuo?”, ja sitten suunnistin kohti äkkiä, etten ehtisi hannata.

Koputin olkapäähän, tyrkkäsin käden ojoon ja kerroin kuka olen. Sekoilin vähän sanoissani ja punastelin paljon, ja sitten annoin tulla täydeltä laidalta siekailemattomia kehuja. Kaikki totta ja kaikki aiheellisia. Kiitin ihania kuvaamisen tapoja, mehukkaita sanakäänteitä, loistavaa suomennosta ja tarjoiltua tärkeää tietoa. Käytin tilaisuuden udellakseni, mitä seuraavaksi on työn alla ja miltä sen tekeminen tuntuu.

Vaikka miten kehuttu, palstoilla nostettu, myyntitilastoissa keikkunut ja vuosikausia hommia tahkonnut tyyppi, niin perille meni joka sana, ja tarpeeseen. Se ei ollut yhtään mitään ällöttävää egotrippailua tai keskinäisen kehun kerhostelemista, vaan ihmishommia. On tosi tärkeää saada kuulla niitä, oli sitten missä hommissa hyvänsä. Että juuri joku, kasvokkain siinä, elävänä, lihaisana ihmisenä, luki, koki, näki ja tunsi. Että meni sisuksiin saakka, näissä töissä näytöltä nahkoihin.

Jännitin aivan mielipuolisen paljon Kosteusvaurioita-kirjan tekemistä. Kaikkea mahdollista siinä, ja vähän lipesi kai mahdottomankin puolelle. Näissä tilanteissa, joissa nyt saan valmiin kimpaleen kanssa kokea uusia juttuja yksi kerrallaan, olen tolkuttoman hyvilläni siitä, että silti uskalsin. Vaikka ensimmäinen jäisi viimeiseksikin, niin sain ainakin piipahtaa. Hetken viivähdellä näissäkin oloissa. Kysellä oman varjolla toisten tunnelmia ja olla niissä näkymättömissä langoissa yhtenä silmukkana. Siinä ei ole kerrassaan mitään arkipäiväistä.

Eilen sain kuulla senkin, että kirjastani otetaan toinen painos. Otin tiedon vastaan koko tyynellä ammattimaisuudellani, eli aloin ensin itkeä ja sitten kiljua yksin täällä kotosalla. Sitten puuskutin, tuhahtelin, vedin nenä lintassa henkeä syvälle ja yritin päästä tilanteen tasalle. Huonosti onnistui. Olen vieläkin aivan äpönä. Tekee mieli sortua latteuksiin ja taisi tuossa muutama jo mennäkin. Mutta menkööt vaan! Tuntuu niin hiton hyvältä tässä nyt!

Laitetaanpas tähän tämä vanha hyvä.