Kokovartalokatkeraa avautumista

Viikko 10 selvästi kännissä starttaa huomenna. Erikoislääkärille on aika sitten seuraavalla viikolla. Onpa sitä taas odotettukin. Tuntuu, että jokainen lääkärikohtaaminen on mennyt suunnilleen samalla kaavalla: odotetaan että loppuu. No entäs kun ei lopu? Mitäs sitten tehdään? Odotellaanko, että loppuu heilujasta jaksaminen? No voin kertoa, että sillä etapilla aletaan olla. Olen umpiväsynyt operoimaan arkisia asioita muka normaaliin tapaan tässä tyysti epänormaalissa tilassa.

Ärsytän tällä hetkellä itseäni tosi paljon. Inhoan marisemista ja väninää. Vihaan itsesäälissä kieriskelyä ja voihkimista. Nyt on kuitenkin suurimman osan ajasta oma pää niin syvällä perseessä, että melkoisen tummanruskealta näyttää. En jaksa kuunnella oman pääni sisäisiä kitkeriä volinoita, enkä oikein ilkeä laskea senkään varaan, että kukaan muukaan jaksaisi.  Turhauttaa, ahdistaa ja vituttaa. Tämä ei lopu. Tämä ei mene ohi. Voiko olla, ettei mene koskaan? Eikä minulle riitä se, että lekurit kilpaa hokevat, että kyllä sen olisi jo pitänyt mennä. No niin saatana minustakin!

On vaikea kuvailla, miltä tämä oleminen  tällä hetkellä tuntuu, koska ainakin itselleni tämmöiset tasapainojutut olivat ihan tuntemattomia tätä kokemusta ennen. Kyllähän kaikkia välillä vähän huippaa ja askel horjuttaa. Toisinaan on ihan omasta syystäänkin melkoisessa seilissä. Tämä on kuitenkin jotenkin ihan erilaista, läpitunkevaa, kaikkialle ulottuvaa ja totaalista paskaa. Ei selkeää, kirkasta, rauhallista hetkeä, vaan pelkkää hiton heiluvaa sumua ja mössöä. Hyvälläkin hetkellä älyttömän voimia vievää erikoistilannetta koko elämä.

Enpä kadehdi sitä korvalääkäriä, joka minut kohtaa ensi viikon lopulla. Kietoudun poloisen ammatinharjoittajan reiden ympärille niin tiukaksi mytyksi, että tarvitaan melkoisen jäntevät lääkintävaksit minut siitä irrottamaan. Puristan niin pitkään, että saan jotakin tolkun tulevaisuudensuunnitelmaa tähän elämään. Odottaminen ja noiden mitään tehoamattomien, pahaa oloa provosoivien asentohoitojen tekeminen ei voi olla ainoa vaihtoehto. Valaisivat sitten vaikka korvakäytävät betoniin, jos se on ainut keino saada ne saatanan soraset hallintaan.

Pliis älkää enää koskaan sanoko, että sinä se jaksat olla niin myönteinen kaiken keskellä. En jaksa. Nyt en kertakaikkiaan jaksa.

 

 

Mainokset

Klikkaa mua. Tai älä sittenkään.

Tulee aika henkilökohtaista kamaa taas. On jotenkin helpompi höpötellä täällä, kun tuntee juttelevansa lähinnä itsekseen. Facebookin suora palaute puttuu, ja se on tosi jees.

Fb-paastoa on nyt kestänyt 1,5 viikkoa. Eilen tuli ekan kerran semmoinen kokonaan rauhallinen olo. On aika hurjaa, miten kauan särinän sammuttaminen vie. Jos ennen olen ajatellut, että somen käytön vähentäminen viikonlopuksi on tosi ok rauhoittumiskeino, niin olen nyt eri mielellä. Tai onhan se parempi kuin ei  hiljentämistä lainkaan, mutta nyt täällä vasta alkaa näkyä semmoista ihan oikeaa kierrosnopeuden laskemista sellaisen poikkeustilan ja tietoisen ”en mene sinne, en, en!” -tankkaamisen sijasta. Seinät, peukut, jakamiset ja klikkaamiset unohtuvat.

Nyt uskallan vasta myöntää kunnolla itseleni, miten sippi olinkin. Pääsi kyllä liian väsyneeksi. Liian hätäiseksi, hermostuneeksi, säpiseväksi ja kireäksi. Itkin joka päivä jotakin olematonta vastoinkäymistä. Nostin hullut käyrät jostakin ihan tarpeettomasta pikku tyhmyydestä. Kouhkasin ja meuhkasin semmoisilla tehoilla, jota nyt tässä tuntuvat jotenkin ihan vierailta.

Ei se ollu tietenkään kokonaan Facebookin vika. Ihan liikaa moniajoa oli matkassa muutenkin. Mutta Facebook tiivisti sitä kyllä. Oli yksi semmoinen aika- ja energiasyöppö. Jopa silloin, kun en ollut siellä konkreettisesti. Semmoinen taka-alalla pörisevä taustahäly ja valpastelun paikka. Erikoinen.

Olen jonkun lomamatkan takia ollut kokonaan irti Facebookista kerran aikaisemmin,  joitakin päiviä. Tokko kokonaista viikkoakaan. Ja olen sentään ollut palvelun osasena jo sieltä jostain, mistä lienee, vuodesta 2007. Seitsemän vuotta kaikkien kanssa, kaiken aikaa, koko ajan saatavilla. Huh huh. En ole koskaan oikein tullut ajatelleeksi ennen. Vastahan sinne jotenkin mentiin!

Isoimmin nyt on mietityttänyt se sosiaalinen hierarkia tai arvottaminen tai mikä lie, josta on vaikea saada kiinni. Semmoinen salakavala yhteisöpalvelun tuottama oman arvon ojentaminen toisten käsiin jollain tapaa. Se on tosi inhimillistä ja samalla ihan tosi surullista ja ajattelen, että herkkien tyyppien ja nuorten kohdalla vahingollistakin. Jokainen haluaa, että omista kuvista tai sanoista tykätään klik klik. Ja siellä se on, kaikkien nähtävissä, kenen jutuista tykätään ja kenen sitten ei. Miksi tuosta, muttei tuosta? Se tuottaa helposti myös semmoista muovautumista odotettujen asioiden edessä. Ihan samat sosiaaliset paineet vellovat verkossakin. Ne, joissa toivotaan huomatuksi ja hyväksytyksi tulemista. Sitä just, jota jokainen elävä tarvitsee.

Aikuisena ei ole helppo sanoa, että ”mulle tuli paha mieli kun et klikannu mun kuvaa”. Sehän kuulostaa ihan mielipuoliselta. Kelle nyt semmoisesta… ja sittenkin. Tosi toistuvasti juuri semmoista keskustelua olen käynyt monien fiksujen, ihanien, aikuisten tuttujeni kanssa. ”Mikähän sillä on, kun se ei tolle…?”, ”Onkohan toi vihanen mulle kun se ei…?” Moikka täältä ala-asteen pihan perältä. Tämmöisen se meille on seitsemässä vuodessa opettanut.

Isoin oma pelko paaston aloittamisen aikana oli ihan yksin jääminen. Iha oikea kauhu siitä, että kaikki sosiaaliset kuviot katkeavat. Olin kuitenkin niin poikki, että oli pakko ottaa sekin riski. Hoitaa oma kuuppa kuntoon ennen kuin kissahtaisi kunnolla.

Ekat päivät olivatkin melkoisen hiljaisia. Muutama ilahduttava piip puhelimessa. joku varovainen sähköpostikysymys. Ja sitten tosi hiljaista. Aloin vähitellen hokata sitäkin, millaisen aikajänteen Facebook on omaan päähän virittänyt. Että on oltava koko ajan yhteydessä. Päivittäin, hitto melkein tunneittain. Ylläpidettävä hartiavoimin ystävyyksiä. Se on tosi kaukana siitä, mitä ennen somea oli. Silloin kerran viikossa soiteltiin, ja se oli tosi kiva. Ja hyvin pysyttiin ystävinä, vaikka harvemminkin. Minulla on yksi hyvä ystävä, jonka kanssa olen tekemisissä kerran vuodessa. Emme somettele. Ja silti hän on siellä, ajatuksissa ja sydämessä aina ja koko ajan. Ihan ilman mitään ylläpitoa. Mihin tällainen luotto on oikein haihtunut matkan varrella?

Kun hengailin erään viehättävän puolivuotiaan vauvan kanssa muutama päivä sitten, alkoi naurattaa. Vauvalla oli vierastusvaihe meneillään ja hän parahti itkuun ihan tuttujenkin edessä, jos oli ehtinyt vierähtää pari päivää edelliskerrasta. Siinä mietin mielessäni, miten olen ajanut itseäni samaan harhaan. Lakannut luottamasta siihen, että ystävyyssuhteet pysyvät yllä kyllä ilman jatkuvaa pumppaamistakin. Ovat siellä olemassa, eikä klik klik merkkaa niissä mitään. Että minä olen 37 -vuotias, ja vierastusiästä on jo jonkin verran aikaa myös kaveripiirissä.

Muutaman päivän kuluttua tuli taas puhelimeen piip ja ”mitäs sinne?” tai ”lähetäänkö vesijuoksemaan?”. Ihan oikeita viestejä just minulle. Parempia kuin klik klik -suhinapörinä. Tuli älyttömän hyvä mieli. Semmoinen, jossa tajutaan, etten just nyt halua olla 500 ihmisen keskellä, vaan ehkä viiden. Että vielä saa paasto jatkua. Haluan treenata tätä rauhaa lisää.