Äitiyttä riittää – pysyvyydestä

taulu.jpgÄitienpäivä oli paahteinen ja ihana. Haahuilin hellemekossa ilman meikkiä ja vailla tarvetta lähteä yhtään mihinkään. Olimme koko päivän kotosalla nelisin. Välillä yhdessä ja välillä omissa hommissamme. Pihalla ja sisätiloissa. 17- ja 15-vuotiaiden äitinä on niin kertakaikkisen kivaa jo pelkästään sekin, että siinä he ovat vielä. Ihan kaikessa rauhassa.

Sain kahvit sänkyyn, tietenkin. Heräsin aikaisimmin, niin kuin kaikkina kahdeksanatoista äitienpäivänä tähänkin asti, mutta osasin kyllä oman osani: olla hiljaa, mutta ehkä pyöriskellä sen verran, että muru kuuli olohuoneeseen, että on aika. Tämä on niitä ainoita aamuja, kun teinit voi vaatia ylös kahdeksalta ja tulevat mukisematta. Vaikka viiden tunnin euroviisu-unilta.

Sain valkovuokkoja omalta pihalta. Kupin kahvia ja kylkeen kömpivät isot vonkaleet. Kokonaiset isot ihmiset. Esikoisen koulultaan pelastaman vanhan opetustaulun ja kuopuksen ihanan kortin.

Kuopus kysyi, että tuleehan tässä nyt se, kun mietitään montako vuotta on asuttu tässä talossa. Tuli tietenkin. Laskettiin vuosia ja mietittiin ajan kulua. 10 vuotta tässä ja mitä olikaan sitä ennen. Tuumattiin, että esikoinen ehtii ensi äitienpäiväksi aikuiseksi, tai täyteen ikään nyt ainakin. Sittenkin vielä äitiyttä riittää.

Mietimme seuraavia vaiheita, kun olemme täällä jokusen vuoden kolmisin. Ja sitten niitä vuosia, kun laittelen sunnuntaipäivällistä pöytään kotona kyläileville juhlavieraille. Riittää, riittää aina vain.

riippumatto.jpgMuru kokkaili ulkona ruuan ja hoiti teinien kanssa kaikki päivän hommat niin, että minä sain vain maata aurinkotuolissa katselemassa, kuinka kaikki ilmestyy eteen. Kömmimme kuopuksen kanssa vierekkäisiin riippumattoihin, omppupuiden alle. Siinä höpöttelimme niitä näitä, kunnes humpsahdin uneen pyristelemättä.

Onko ihanampaa, kuin herätä kahvikutsuun?

Lueskelin lehtiä. Könysin polvet mullassa maahan daaliat, salaatit ja siemenestä mahtavaksi, kiharaiseksi köynnökseksi venyneen spagettikurpitsantaimen. Lopetin heti, kun ei enää tehnyt mieli. Otin esikoisen kanssa kilpikonnan pihalle kesäkauden ensimmäiselle ulkoilulleen, ikiaikainen naama keltaisena voikukkaa nyhtämään. Katselimme, miten odottamattoman vaaleanpunainen kieli vilahtaa, kun ahnas haukkaus on alkamassa.

taavi.jpgIllalla vielä, ihan läkähtyneinä, ajelimme jätskille Joutsenlammelle tuonne takapihalle, Aulangolle. Muistelimme retkiä pikkulasten kanssa siellä ja katselimme, miten nyt toinen pikkulapsiperhe heitteli leipää linnuille.

Yhdestä olen niin valtavan hyvilläni ja ylpeä: että olen ollut tässä, sitkaasti ja sumeilematta äitinä. Pienille ja isoille yhtä lailla, koko ajan ja järkähtämättä. Kaikki vuodet äitienpäivästä äitienpäivään. Juonut nämä 18 kahvia sängyssä, mutta tuhatmäärin arkisestikin. Vähän repaleisesta pohjasta rakentanut tämmöistä ihanaa, tavallisen uskomatonta ja pysyvää.

Mainokset

Äitienpäivälahjaksi: Kunnes rauha heidät erotti

kunnesrauhaheidaterotti_1.jpgPuuttuuko lahja sunnuntaille? Hanki äidille tai mummulle Ira Vihreälehdon hieno Kunnes rauha heidät erotti -kirja. Se kertoo todella koskettavien henkilötarinoiden kautta elämästä kotirintamalla neuvostosotavankien kanssa jatkosodan aikana. Olen nautiskellut kirjaa iltalukemisena tämän kevään. Se on tarjoillut ihan uudenlaisen katseen suunnan sodan ajan arkeen ja niihin ihmissuhteisiin, joita kotirintamalla rakennettiin.

Vihreälehdon kirjassa tarkastellaan työvoimapulaa helpottamaan maalaistaloihin lähetettyjen sotavankien ja kotirintamalla arkeaan eläneiden ihmisten välisiä kohtaamisia ja ihmissuhteita. Mukana on esimerkiksi liikuttavia tarinoita siitä, millä tavalla perheiden elämänmenoon osallistuneet vangit muodostuivat merkittäviksi  lapsille, joiden ikävöidyt isät olivat rintamalla. Kirjassa kerrotaan myös vankien ja tilan naisten välisistä rakkaussuhteista ja niiden seurauksena syntyneistä lapsista. Syvästi koskettavia ovat ne tarinat, joissa vankien kanssa ystävystytään, ja joudutaan sitten eroamaan, hyvin tietoisena siitä, mitä palauttaminen rajan yli miehille tarkoitti.

Pidän juuri tämänkaltaisesta tavasta käsitellä asioita: arkikokemusten näyttämisestä samalla, kun ympärillä tapahtuu mullistavia poliittisia melskeitä. Syvästi inhimillisistä tunteista ja tilanteista. Rintaman tarinat ovat ehdottoman tärkeitä myös, mutta on hyvin tervetullutta tarkastella sota-aikaa myös näin, kotiin jääneiden vinkkelistä. Minkälaista elämä tiloilla oli, kun isät, veljet ja puolisot olivat poissa, ja kaikki piti kuitenkin saada sujumaan?

Sota-ajan suhteista vankien ja kantaväestön välillä ei ole puhuttu edes perheen piirissä usein lainkaan. Moni sotavangin lapsi ja lapsenlapsi onkin kuvitellut oman perheensä olevan ainut saman kokenut, ja oppinut häpeämään taustaansa syvästi.  Epätietoisuus on juurettomuutta, kuulumattomuutta ja hahmottomuutta, ja Vihreälehto tuntee tunnelmat omakohtaisesti. Sotavanki-isoisän etsinnöistä voi tarkemmin lukea Vihreälehdon kirjasta Tuntematon sotavanki.

Kirjan lukeminen oli koskettava kokemus. Minua kiinnostavat myös omien sukutaustojeni vuoksi kaikenlaiset perhesalaisuudet ja vaietut vaiheet, ja siksikin Vihreälehto on tehnyt minusta erinomaisen hienon työn kootessaan tarinat kansiin. Ajattelen, että sota-aikojen tapahtumilla ja myös näillä kokemuksilla on ollut valtava vaikutus perheiden elämissä myös alkoholiin liittyen: häpeä synnyttää häpeää, vaikeneminen ruokkii vaikenemista. Suuntaa saamatonta pahaa oloa ja vastauksia vaille jääneitä kysymyksiä omasta menneisyydestä on paettu myös pulloihin. Myös nämä ovat ylisukupolvisten pahoinvoinnin ketjujen rakennusaineita. Kosteusvaurioita -kirjani tarinat ovat pitkässä jatkumossa näitä samoja vaikenemisen tarinoita.

Kunnes rauha heidät erotti sopii mitä mainioimmin äitienpäivälahjaksi, sillä painavasta aiheestaan huolimatta se on perehtyen, erittäin mukaansatempaavasti ja taitavasti kirjoitettu, ja tarinat muodostavat omia kokonaisuuksiaan, jolloin kirjaa on mukava edetä tarina tarinalta.

 

 

Kosteusvaurioinen kysyy: onko isänpäivänä pakko muistaa vanhempaansa?

Sain täsmäkysymyksen liikaa juovan vanhemman aikuiselta lapselta. Se käsitteli aihetta, joka näyttääkin ohjaavan blogiini ihmisiä lukuhommiin aina näin marraskuussa ja toisaalta äitien kyseessä ollessa aina toukokuun tullen. Kysymys kuului näin: miten toimia isänpäivän kanssa, kun isä juo liikaa? Onko soitettava tai lähetettävä onnittelukortti, vaikka siltä ei yhtään tunnu?

Sellaiselle lukijalle, jolla on verrattain mutkattomat välit vanhempiinsa, eikä perheessä ole isompia riippuvuusteemoja käsiteltäväksi, tämä voi tuntua tosi kummalta kysymykseltä. Miksi onnittelukortti voisi olla kovin iso päätettävä asia? Kai sellaisen voi laittaa matkaan ilman suurempia pohdintoja? Eikä pirauttaminenkaan kai kovin kaksinen vaiva ole? Ne meistä taas, jotka ovat ikänsä puljailleet hankalien isä- ja äitisuhteidensa kanssa, tunnistavat todennäköisesti tilanteesta paljonkin painolastia ja ristiriitaisia tunteita.

Vanhemmuus on melkoinen laji, sekä lapsen että aikuisen roolista katsottuna. Siihen liittyy kaiken kauniin ohella valtavat määrät oletuksia ja odotuksia, riittämättömyyden tunteita, syyllisyyttä ja surujakin. Nämä vanhemmuutta juhlivat merkkipäivät ihan erityisesti ovat ladattuina kaiken sortin kipupisteillä. Monen iho nousee kananlihalle, kun kaupan korttihyllyyn alkaa ilmestyä teemapäivän tarjokkaita ja yritykset mainostavat erilaisia muistamisen tapoja imellettyine kuvastoineen.

Meillä on ylipäätään paljon erilaisia vanhemmuuteen liittyviä, tarkasti sisäistettyjä iskulauseita. Olisi esimerkiksi kunnioitettava isää ja äitiä, ikään kuin se olisi ainut ihmissuhde maailmassa, jossa eivät päde universaalit vastavuoroisen hyvinkohtelun säännöt, vaan kunnioituksen pitäisi syntyä automaationa huolimatta siitä, millaiseksi helvetiksi yhteinen elämä on voinut kilpistyä.  Todetaan myös vaikkapa veren olevan vettä sakeampaa, mutta jätetään huomaamatta, kuinka paljon etanoli voi liuottaa siitä siteestä.

Kosteusvaurioiselle aikuiselle isän- ja äitienpäivät eivät todellakaan ole neutraaleja hetkiä. Kun perheessä eletään alkoholin liikakäytön kanssa, ui kylkeen helposti erilaisia vittumaisia liitännäisiä. Yksi liittyy erityisesti yksipuoliseen kiltteyteen. Perheenjäsenten käyttäytyminen toisiaan kohtaan muuttuu vuosien saatossa ja moni lapsi oppii asettelemaan olemisiaan ja sanomisiaan tarkasti juovan vanhemman tunnelmia myötäilemään. Tämä kiltteys ja myötäkarvaisuus voi jäädä pitkäksi aikaa päälle ja vaikuttaa vielä aikuisuudessakin vahvasti. Vaikkapa juuri sellaisena ajatuksena, että vaikka vanhempi olisi käyttäytynyt kuinka hirviömäisesti hyvänsä, olisi ihan kohtuuttoman tuhmaa ja huonoa käytöstä olla muistamatta häntä kansallisena juhlapäivänä.

Katsotaan vähän kauempaa. Kuinka moni meistä lähettäisi ruusunpunaisen kiitos- ja rakkauskortin kenellekään suvun ulkopuoliselle tuttavalle, joka olisi tehnyt omasta elämästä helvettiä erilaisin kekseliäin keinoin vaikkapa vuosikymmenten ajan? Ilmestyisimmekö tiettynä päivänä ovelle ilmoittamaan, että sinä se olet loistotyyppi ja lippua salkoon? Ja näin kuitenkin helposti mietimme meidän kuuluvan toimia isän- ja äitienpäivän kohdalla. Että korvapuustit kertakaikkiaan on kaivettava pakkasesta, vaikka hampaat irvessä.

Ei tarvitse.

Jos minun sanoillani ei ole riittävää painoarvoa, niin otetaan käyttöön korkeampi auktoriteetti. MC Nikke T sen jo nimittäin sanoi: Jos haluu saada on pakko antaa. Ihmissuhteissa pätee vastavuoroisuuden periaate. Suhteessa on hyvä olla, kun saamisen ja antamisen balanssi on olemassa, edes kohtuullisesti mitoitettuna. Imeväiset ovat tietenkin erikseen. He voivat ottaa elämänsä ensi hetket syntymäoikeutenaan irti kaiken ilon vanhemmastaan. Siitä vanhempien eläjien kanssa toimii tasapuolisempi meininki.

Pelkkä siittäminen, synnyttäminen, adoptio tahi muu tapa tulla isäksi tai äidiksi jollekulle ei vielä tarkoita sitä, että siitä pitäisi soitella fanfaareja seuraavat sata vuotta, vaikka kaikki sen nopean hetken jälkeen olisi mennyt miten myttyyn hyvänsä. Suhde syntyy sanoissa ja teoissa. Sitä pitää ylläpitää, jotta se voisi hyvin. Ei ole pakko joustaa loputtomasti. Ei ole pakko näytellä sellaisia kohtauksia, jotka tuntuvat vääriltä. Ei tarvitse marssia läpi ulkoapäin annettuja askelmerkkejä ollakseen jotenkin parempi jälkeläinen.

En yritä karnevalisoida kivuliasta aihetta, mutta ehkä keventää hiukan. En myöskään ole julistamassa mitään täydellistä vanhemmista erkaantumisen ilosanomaa, koska siitä on ilo kaukana.  Ja tietysti me myös rakastamme vahempiamme, niitä rajusti törttöilleitäkin jollain saakelin tavalla, vaikka olisi niin paljon helpompaa ilman. Mutta ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että pakotamme itseämme toteuttelemaan joitakin annettuja juhlistamisen muotoja, kuten isänpäiväpuheluita tai kyläreissuja.

Aikuisilla ihmisillä on aina ensisijainen vastuu itsestään ja sukupolvien ketjussa seuraavina tulevista ihmisistä, ja niihin suhteisiin on jäätävä tarpeeksi energiaa. Jos suhde liikaa juovaan tai juoneeseen vanhempaan on niin raskas, että virtaa omaan elämään ja olemiseen vaikka puolisona, vanhempana ja ystävänä ei tunnu riittävän, on aika löysätä omia vaatimuksiaan. Lopettaa vanhemman pelastusyritykset omalla kustannuksella. Antaa itsellensä lupa siirtyä eteenpäin. Se voi alkaa esimerkiksi sillä, ettei hirtä itseään ulkokultaisilta tuntuvien onnittelukorttien, -vierailujen tai -puheluiden suorittamiseen. Kaiken sen pohtimiseen kuluvan energian voi suunnata paljon hedelmällisempiinkin hommiin, eikä siitä tarvitse kantaa tunnontuskia.

Lupaan, että aurinko nousee vielä muistamatta jättämistä seuraavanakin päivänä, vaikka nämä tuntemukset joskus tuppaavatkin kasvamaan megalomaanisen järeiksi mielissämme. Se kuuluu tähän kinkkiseen piirileikkiin, mutta siitä on mahdollisuus irrottautua. Kannoin itsekin samoja kipuja sisuksissani vuosikaudet, kunnes aloin laskea irti. Edelleen joka äitienpäivänä joku varjo menneistä pääsee vähän viipyilemään mielen päälle, mutta niihin ajatuksiin ei liity enää samanlaista halvaannuttavaa tuskaa, kuin joskus ennen. En enää osta tykkäämistä kortti- tai soittosuorituksilla. Tuntuisi kertakaikkisen irvokkaalta laulaa Äideistä parhaimman sain, joten jätä laulamatta.

Entä jos vanhemmalle tulee paha mieli? Voi tulla. Siihenkään ei kukaan kuole. Vanhemman paha mieli ei ole lapsen vastuulla. Ja eikö se ole myös ihan terve merkki, jos huonolla tolalla olevasta suhteesta tulee paha mieli? Siitä havahtumisestahan lähtien voisi olla jopa mahdollisuus alkaa muuttaa asian tilaa.

Juhlin nykyisin äitienpäivinä sitä, että saan itse olla lapsilleni äitinä joka päivä, ja kaikkia niitä upeita naisia ympärilläni, joiden elämässä olen saanut olla mukana ja joilta olen saanut poimia palasia vanhemmuuteeni. Toivon tulevan isänpäivän tarjoavan tämänkaltaisia hyviä tunnelmia myös kaikille aiheen äärellä nyt kipuileville.

 

Äitienpäivä – hankalin vuoden päivistä

Äitienpäivän läheisyys tuntuu minussa, vaikka en haluaisi. Suoraan sanoen vituttaa, että se tuntuu vieläkin. Tietysti otan ilolla vastaan valkovuokot ja toivotukset itse äidin ominaisuudessa, mutta oma äitisuhteeni vilkuttelee tässä toukokuun toisella viikolla sellaista punaisen summerin valoa, jota muuten ei enää juuri näy. Pitää taas miettiä, enkä enää oikein jaksaisi.

Eniten inhoan sen miettimistä, että pitäisikö taas yrittää hoitaa tämä suhde kuntoon. Se on monella tavalla älytön ajatus. Ensinnäkin, meillä ei oikein ole suhdetta. Jos mietin, milloin olemme viimeksi kohdanneet sillä tavalla aidosti, ihan selvin päin ja ilman päihteiden tuomaa henkistä painolastia, niin täytyy pakittaa alakouluvuosiin asti, ja minä olin tosi eri tyyppi silloin. Äitikin oli, äiti vasta olikin, mutta en tiedä, onko sitä ihmistä siellä vielä. Mietin miten me kohtaisimme nyt, tässä päivässä. Tarkoittaisiko suhteen hoitaminen kuntoon jonkin aivan uuden suhteen aloittamista? Millainen se sitten mahtaisi olla? En ole ollenkaan varma, että jaksaisin lähteä tutustumaan ihan uudelleen. Vuosia, hitto vuosikymmeniä jo, alkaa olla liikaa välissä. Siitä olen ihan varma ainakin, että sellaisena, kuin suhteemme oli vuosikaudet ennen totaalista välirikkoa, en suhdetta takaisin tahdo. Epävakaana, kivuliaana, julmana ja rempoilevana. En suostu sellaiseen nyt aikuisena, kun saan itse päättää.

Toiseksi mietin sitä, miksi paikkaamisen, tai edes jonkinlaisen yrityksen, pitäisi tälläkin kertaa olla minun velvollisuuteni. Mikä minusta tekee vastuullisen hoitamaan sellaisia juttuja kuntoon, jotka toinen on tyrinyt? Minua ei isommin kiinnosta tavoitella mitään paremman ihmisen sädekehiä tässä, koska olen monessa mielessä kaikkea muuta. Olen kitkerän vihainen, tosi surullinen ja melkoisen katkerakin juuri tästä asiasta, enkä muuta yritä väittää. Olen ihminen. En minä tällaisia osaa.

Ja miksi minä näitä vielä ylipäätään kelaan, joka kevät, nelikymppinen nainen? Turhauttaa.

Kai äitienpäiväkortit ja ne värssyt saavat aina näitä miettimään. ”Äideistä parhaimman sain”. Mitä minä edes korttiin kirjoittaisin? ”Äidin sain”? Ja siinäkin on vähän liian positiivinen pohjavire. Sain hetkeksi. Hetkiksi aina kerrallaan. Silloin kun sattui sopimaan. Siitäkö sitten kiittämään? Entä pelkkä napakka ”Kiitos!”? Mistä? Vai ”onnea!”? Mistä onnittelisin? Että kalenterissa on tällainen päivä? Vaikeaksi menee.

Tuntuisi enemmän vittuilulta kirjoittaa nyt joku kortti. Silloinkin menisi pieleen, koska ei minulla ole mitään vittuilun haluja. Kai minä aina tässä kohti vuotta vain jään sellaiseen ympäristön odotusten paineeseen. Siihen ajatukseen, että  ”äiti on kuitenkin aina äiti” tai ”parhaansa meistä jokainen täällä tekee”. Sitäkin pyörittelen. Onko äiti aina äiti, siis riittääkö verenperintö? Onko tyytyminen geenitasolle, jos äitiys muuten noin vain lopetetaan, kun muut jutut vievät mukanaan? Pitäisikö sen riittää? Olenko ahne, kun ei millään tunnu riittävän? Ja tuo toinen sanonta sitten. Voiko ajatella jonkun tehneen parhaansa, jos hän ei edes tuntunut haluavan muuttua? Jos ei minkäänlaista hoitoon pyrkimistä edes ollut? Jos ainut lause siltä sektorilta kuului: ”minä en ala mitään anteeksi pyytelemään!”. Silloinko vielä pitää ajatella, että parhaansa teki? Tosi vaikeaa, myönnän tässä avoimesti.

Mietin, mitä sitten oikein haluaisin. En kaipaa mitään tuoreita dallaspullia päivittäin minulle tarjoilevaa tyyppiä, joka pyrähtää hoitamaan lapset, siivoamaan asuntoni ja nyppimään kuivat kukat puutarhasta samalla keskustellen kanssani sukupolvikokemuksista ja vanhemmuuden syvistä kysymyksistä täynnä lempeyttä, hyväksyntää ja ymmärrystä. Vaikka ainakin tuo loppuosa virkkeestä olisi kyllä tosi ihana (siivoushommista palaisi minulla hihat varmuudella). Mutta ei nyt kurkotella kuusiin.

Olisi ihan jees, jos olisi sellainen mummila, jonne voisi poiketa äitienpäivänä pudottamaan kukkaset lasten kanssa. Semmoisenkin ottaisin, jossa olisi vaikka vähän vaivaannuttavakin tunnelma. Ei haittaisi. Onniteltaisiiin kuitenkin, ja lapset höpöttelisivät kesälomasuunnitelmista. Minä huokaisisin, että no tämmöistähän tämä on, kyllä sä tiedät. Ja hän tietäisi. Juotaisiin vaikka ihan paskatkin kahvit, eikä maitoa nyt sattunut kaupasta, ja sitten jo mentäisiin matkoihimme. Olisi sellainen lapsuudenkoti. Semmoinen, johon poiketessa lapset voisivat nauraa minun huoneelleni. Kaikille niille kasautuneille lapsuus- ja nuoruusvuosille. Mutta minun lapsuudenkotejani on kuusi eri puolilla Vantaata ja Helsinkiä. Ei ole mitään yhtenäistä jatkumoa, johon palata.

Tosiasia on sekin, että kun vielä joskus olimme puheväleissä, oli äitienpäivä ihan yhtä hankala. Ei mummilaan silloinkaan saanut mennä kukkineen tönöttämään. Oli aina jotain. Yleensä oli aina poskiontelontulehdus, jota joko alettiin varmistella monta viikkoa ennen h-hetkeä, tai joka iski paniikissa edellisiltana, ja sitten soitettiin varmistelusoitto, että ei kai vaan mitään ole tulossa. Oli joskus vuosia sitten vielä lyhyt puhelinsoitto, jonka aikana tosi kiusallisesti toivotettiin onnea ja sitten äkkiä lopeteltiin, ettei meinisi liian ilmeiseksi, ja sitten monta monituista vuotta oli vain lyhyt, steriili tekstari. Jos olen joskus lapsuudessanikaan viettänyt sellaista oikeaa äitienpäivää oman äitini kanssa, niin en muista, vaikka miten pinnistän. Aika surullista sekin.

Kaipaan siis jotakin sellaista, mitä ei koskaan ole oikein ollut olemassakaan.

Lopettaisin tämän tosi mieluusti johonkin viisaanlempeään loppukaneettiin, joka uhkuu anteeksiantoa ja eteenpäin katsomista. Armollisuutta itseäni ja äitiä kohtaan, kaikkia maailman äitejä ja tyttäriä. Pyöräyttäisin ajatuksen vielä siihen, millainen korjaava kokemus on olla äitinä omille lapsilleni, ja miten sitä kautta äitienpäiväkin on saanut ihan uuden merkityksen  ja tottahan sekin toki on, mutta niin ovat nämäkin mietteet, kaikessa kivulloisuudessaankin. Tämä kohta keväästä surettaa minua aina, enkä ole ihan varma, loppuuko se koskaan.

Juuri nyt, tätä naputellessani, läppärini kalenteri heittää ruudun reunaan tehdasasetuksena säädetyn automaattimuistutuksen ”muista äitienpäivä huomenna!”. Kiitti. Kyllä muistetaan.