Lapset ovat kohta aikuisia – miten menneisyys elää meissä?

Kuopukseni täytti eilen 16 vuotta. Se tuntuu melkoisen huimalta! Aika on näin äitinä merkillinen juttu. Se toisinaan kiitää ja toisinaan tuntuu matelevan melkoisesti. Nyt, kun molemmat lapset ovat jo ihan aikuisuuden kynnyksellä (esikoiseni täyttää joulukuussa 18, eli hänen kohdallaan kynnys ihan konkreettisesti näkyy jo!) huomaan näiden loppulapsuuden vuosien todella laukkaavan hurjaa vauhtia. Taaperoiden kanssa taas tuntui todella jämähtäneeltä, niin kuin saman mittaiset vuodet olisivat olleet ainakin tuplaten pitkiä.

On huikea juttu, että olen saanut olla äitinä ihan arkisesti kaikki nämä vuodet.

Vietimme kuopuksen synttäreitä rauhallisin elkein, mukavissa merkeissä. Leivoimme yhdessä törkän hyvän Marianne-kakun ja kävimme hommaamassa suuren huonekasvin hänen huoneeseensa. Ensi viikolla kahvitellaan sitten isovanhempien kanssa vielä.

On mahtavaa olla tuollaisen ison lapsen äiti. Hän on viisas ja ihana. Lempeä ja määrätietoinen. Kaunis ja taitava. Rohkea ja oikeudentuntoinen. Ja ihan hirmuisesti kaikkea muutakin. Maailman paras lapsi, niin kuin tuo esikoinenkin. Olen syvästi onnellinen siitä, että meillä on tällaiset sohvapötköttelyn lämpimät välit.

Tänään ilmestyi taas Tunne & Mieli -kolumnini. Se käsittelee sopivaa teemaa. Sitä, millä tavoilla mennyt elää meissä eri ikävaiheissa ja elämäntilanteissa. Aiemmin ilmestyneet kolumnit löytyvät täältä.

Mainokset

Äitiyttä riittää – pysyvyydestä

taulu.jpgÄitienpäivä oli paahteinen ja ihana. Haahuilin hellemekossa ilman meikkiä ja vailla tarvetta lähteä yhtään mihinkään. Olimme koko päivän kotosalla nelisin. Välillä yhdessä ja välillä omissa hommissamme. Pihalla ja sisätiloissa. 17- ja 15-vuotiaiden äitinä on niin kertakaikkisen kivaa jo pelkästään sekin, että siinä he ovat vielä. Ihan kaikessa rauhassa.

Sain kahvit sänkyyn, tietenkin. Heräsin aikaisimmin, niin kuin kaikkina kahdeksanatoista äitienpäivänä tähänkin asti, mutta osasin kyllä oman osani: olla hiljaa, mutta ehkä pyöriskellä sen verran, että muru kuuli olohuoneeseen, että on aika. Tämä on niitä ainoita aamuja, kun teinit voi vaatia ylös kahdeksalta ja tulevat mukisematta. Vaikka viiden tunnin euroviisu-unilta.

Sain valkovuokkoja omalta pihalta. Kupin kahvia ja kylkeen kömpivät isot vonkaleet. Kokonaiset isot ihmiset. Esikoisen koulultaan pelastaman vanhan opetustaulun ja kuopuksen ihanan kortin.

Kuopus kysyi, että tuleehan tässä nyt se, kun mietitään montako vuotta on asuttu tässä talossa. Tuli tietenkin. Laskettiin vuosia ja mietittiin ajan kulua. 10 vuotta tässä ja mitä olikaan sitä ennen. Tuumattiin, että esikoinen ehtii ensi äitienpäiväksi aikuiseksi, tai täyteen ikään nyt ainakin. Sittenkin vielä äitiyttä riittää.

Mietimme seuraavia vaiheita, kun olemme täällä jokusen vuoden kolmisin. Ja sitten niitä vuosia, kun laittelen sunnuntaipäivällistä pöytään kotona kyläileville juhlavieraille. Riittää, riittää aina vain.

riippumatto.jpgMuru kokkaili ulkona ruuan ja hoiti teinien kanssa kaikki päivän hommat niin, että minä sain vain maata aurinkotuolissa katselemassa, kuinka kaikki ilmestyy eteen. Kömmimme kuopuksen kanssa vierekkäisiin riippumattoihin, omppupuiden alle. Siinä höpöttelimme niitä näitä, kunnes humpsahdin uneen pyristelemättä.

Onko ihanampaa, kuin herätä kahvikutsuun?

Lueskelin lehtiä. Könysin polvet mullassa maahan daaliat, salaatit ja siemenestä mahtavaksi, kiharaiseksi köynnökseksi venyneen spagettikurpitsantaimen. Lopetin heti, kun ei enää tehnyt mieli. Otin esikoisen kanssa kilpikonnan pihalle kesäkauden ensimmäiselle ulkoilulleen, ikiaikainen naama keltaisena voikukkaa nyhtämään. Katselimme, miten odottamattoman vaaleanpunainen kieli vilahtaa, kun ahnas haukkaus on alkamassa.

taavi.jpgIllalla vielä, ihan läkähtyneinä, ajelimme jätskille Joutsenlammelle tuonne takapihalle, Aulangolle. Muistelimme retkiä pikkulasten kanssa siellä ja katselimme, miten nyt toinen pikkulapsiperhe heitteli leipää linnuille.

Yhdestä olen niin valtavan hyvilläni ja ylpeä: että olen ollut tässä, sitkaasti ja sumeilematta äitinä. Pienille ja isoille yhtä lailla, koko ajan ja järkähtämättä. Kaikki vuodet äitienpäivästä äitienpäivään. Juonut nämä 18 kahvia sängyssä, mutta tuhatmäärin arkisestikin. Vähän repaleisesta pohjasta rakentanut tämmöistä ihanaa, tavallisen uskomatonta ja pysyvää.

Mutta näkyykö se? – Vanhempana Pridesta

Mennään Pride-viikkoa. Tänä vuonna joudun jättämään kulkueen väliin, ja se harmittaa. Haluaisin todella olla siellä. Kulkue on paitsi tosi kiva tapahtuma, myös oleellisen tärkeä näytön paikka. Somepeukuttelun aikana on välttämätöntä seistä myös ihan konkreettisesti arvojensa takana. Nähtävillä. Paikalla. Tukena ja joukkona. Ihmismassana ihmisten asialla.

Jäin eilen miettimään erästä vuosikausia sitten tekemääni haastattelua, joka liittyi vanhempien vapaa-aikaan ja rentoutumiseen. Kaarran tämän takaisin Prideen, älä huoli. Tämä liittyy kyllä. Tuossa jutussa haastattelin viisasta asiantuntijaa, joka totesi, että lapset eivät välttämättä koskaan näe vanhempiaan rentoina. Ajatus pysäytti kunnolla.

Aluksi tyrmäsin ajatuksen. No tietenkin näkevät! Onhan… hetkinen. Voi paska! Niinpä niin! Aika monesti varsinkin pikkulapsiaikaan meni juuri niin, että oma rento hetki koitti lasten nukkumaanmenon jälkeen. Sitä ennen mentiin ja mentiin vain.  Minulle tämä konkretisoitui kerran neuvolassa, kun täti kysyi kuinka usein meillä syödään jäätelöä. ”Melkein joka päivä!”, minä naurahdin, ja lapsi katsoi minua tyrmistyneenä. ”Ei melkein ikinä!”, hän vastasi. Ja silloin sen tajusin: me vanhemmat korkkaamme jädepurkkimme silloin, kun lötkähdämme sohvaan kaksin. Lapset näkevät töistä palaavan kireän kiireisen. Ruokakauppaan juoksevan hikisen hoitavan. Laskupinon ääressä kiroavan kireän. Iltasatuhetkellä pinnistävän uupuneen.

Tajusin, että vanhemmalla voi olla ihan erilainen ajatus itsestään tyyppinä, kuin mitä lapsen ja nuoren silmiin välittyy. Monet aikuisten omat jutut tapahtuvat aikuisten ajalla, jonne lapsi ei ehkä näe juuri lainkaan.

Tuo juttu sai miettimään niin paljon, että aloin tietoisesti raivata joka päivään leppoista ja rentoa jo ennen lasten nukkumaanmenoa. Halusin näyttää, että olen sellainen. Sellainenkin. Nykyisin on tietysti ihan eri meininki, kun nuo ovat isoja ja menossa mukana iltaisin paljon pidempään. He eivät tietenkään myöskään väsytä läheskään samassa mittakaavassa, joten on merkittävästi helpompaa ollakin lunki ja mukava, ja jätskiä ostetaan nyt tuplasti enemmän. Rentoilemme yhdessä.

Tästä se kaarros Prideen. Jäin nimittäin miettimään, mikä muu voi vahingossa jäädä lapsilta näkemättä, kun vanhemmat tekevät asioita lasten ollessa nukkumassa/mummolassa/muualla. Rennon ja hauskan vanhemman lisäksi lapselta voi hujahtaa ohi myös erilaisia arvoihin liittyviä asioita. Kuten vaikka se, mitä mieltä vanhempi on ihmisoikeuksista, rakkaudesta ja tasavertaisuudesta. En tarkoita, etteivätkö arvot (toivottavasti!) tihkuisi jatkuvasti esiin myös arjen lomassa, mutta joskus niitä on syytä ihan kunnolla teroittaa. Etenkin, jos on kyse sellaisia epävarmuuksia helposti herättelevästä aihepiiristä, kuin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät teemat lasten ja nuorten mielissä ovat.

Ei riitä, että olettaa lapsen kyllä tietävän, että rakkaus kuuluu kaikille.

Lapseni jakoi eilen kivan kuvan meistä kaksin Prideilla viime vuonna. Tuli tosi hyvä mieli. Hänen sanoistaan ymmärsin yhteisen menemisen merkittävyyden. Hän kyllä tiesi ennenkin, että olen asian takana, mutta konkreettinen toimiminen sen eteen yhdessä oli myös tärkeää. Ajan ottaminen. Lähteminen. Viettäminen.

Haastoin eilen Facebook-kaverini ja haastan nyt teidät lukijatkin pyytämään omaa lasta kaveriksi Pride-kulkueeseen tänä lauantaina. Se on kiva tapa viettää yhdessä aikaa ja samalla varmistaa, että omat ajatukset rakkaudesta, tasavertaisuudesta ja toisten kunnioittamisesta menevät varmasti jakeluun. Me vanhemmat alleviivaamme hyviä ruokatapoja, kohteliasta tervehtimistä ja muuta tärkeää lapsillemme alvariinsa. Alleviivataan myös jokaisen ihmisen tasavertaista oikeutta rakkauteen. Ei oleteta, vaan varmistetaan, että se näkyy.

Ihanaa Pride-viikkoa ihan jokaiselle!

 

 

Kun kirja imaisi äidin – pikapalaute läsnäolosta

Ensi kesänä julkaistavan Kosteusvaurioita -kirjani kirjoitus on kiihkeällä loppusuoralla ja näppis laulaa. On ihan mahtava fiilis, että tämä massiivinen projekti on tulossa maaliin! Nyt viimeisimpinä juttuina olen kirjoittanut ajatuksia omasta äitiydestäni. Olen miettinyt muun muassa lapsuudenkokemuksiani, suhdetta äitiini ja sitä, millä tavoin omat teini-ikäiseni minut mahtaisivat kirjaan joskus kirjoittaa.

No, ainakin näkemyksemme todellisuudesta saattavat hiukan erota toisistaan jo nyt. Minä olin nimittäin kirjoittanut eilen juuri loppuun katkelman, jossa pohdin olevani aika läsnäoleva ja huomioiva äiti. Myhistelin tyytyväisyyttäni. Sitten tapahtui puhelimessa seuraava ajatustenvaihto esikoisen kanssa.

kirjaa.jpg

Että silleen. Täällä kotosalla ollaan varmasti aivan tyytyväisiä myös, kun kohta saan paketin matkaan kustantajalle ja aivot taas hiukan paremmin rekisteröimään ympäröiviä asioita.

8,5 vuotta muutosta

Sellaiselle lukijalle, jota remppahommat hyydyttävät, on viimeinen kaksiviikkoinen ollut melko puuduttavaa aikaa. Nyt kun pahin on ilman muuta takana, ja keittiössä jäljellä enää listoittamisen kaltaisia minihommia, lupaan kirjoitella taas muitakin uutterammin. Remppavoittoisuus päivityksissä on johtunut tasan siitä, ettei elämään ole työn lisäksi yhtään mitään muuta oikein mahtunutkaan. Kyökki on imenyt jokaisen vapaatunnin.

Tänään ehdin jo miettiä muitakin. Kuten 8,5 vuotta vanhaa valokuvaa, joka nousi käsiin laitellessani sekasortoa ojennukseen.

Minä olen monella lailla eri tuossa kuin tässä tänään. 26-vuotias ja aika alussa vielä. Äitiyttä jo 1 v 8 kk treenannut tätä toista ennen, mutta silti ihan raakile kaikin puolin.
Mutta on se melkoisesti muuttunut tämä toinenkin kuvasta. Ihana, iso, vieläkin mun.

Minua harmittaa älyttömästi, etten omista yhtään kuvaa itsestäni tuon ikäisenä kuin Romppu tuossa. Kaikki ovat äidilläni, enkä saa niitä sieltä. Olisi kiva näyttää niitä tytöille ja vertailla vähän.

Totuus (mun) elämästä vol. 5

Tällä kertaa Totuus (mun) elämästä -sarjassa lähestytään taas hyvin arkista askaretta.

Pyykki – mikä ihana puhde!

Tiedättehän: ihanaa tuoksua, silkinpehmeyttä, lentäviä lootuskukkia, sinitaivas ja leppeä tuuli.  ja ennen muuta onnellisia, kauniita äitejä toteuttamassa itseään. Kas näin se meille näytetään:

 

 

 

Ja enemmän tältä se sitten näyttää. Meillä nyt ainakin.

 

Niin. Kylppärimme valo on ollut remontin vuoksi (tai ainakin sillä verukkeella) poissa nyt muutaman kuukauden. Pesen pyykkiä otsalamppu naamassa. En koe toteuttavani itseäni. En näytä kauniilta enkä onnelliselta. En varsinkaan haistele pyykkiä haltioituneena. Missään ei lennä lootus- eikä ylipäänsä mitään kukkia. Hiuksissa ei löyhi leppeä tuuli, vaan viimainen pakkanen – eristeet puuttuvat eteisestä. Pesen pyykkiä, koska muuten kersoilla ei riitä puhtaita kalsareita.

Pyykki ei ole ihana puhde. Kuka muuta väittää, menköön syvälle itseensä. Tai tulkoon meille koklaamaan.

Aina väärän ikäinen?

Eilen fyssarin aulassa mietin, että tulen elämässäni toistuvasti paikkoihin jotenkin väärän ikäisenä. Tämä on vähän jo jonkinlainen kaava.

Syöpäni kanssa osuin hankalaan saumaan. Ensin hoettiin, ettei tällaista keski-ikäisten naisten sairautta nyt lukioikäiselle tule, ja että flunssaa se vain on ja älä nyt tuollaisia mieti, kunhan testataan varmuudeksi. Sitten todettiin, että kas kappas vain, syöpähän se todella onkin ja jopas nyt jotakin, ja ei kun leikkaukseen ja jodihoitoon. 17-vuotiaasta piti sitten päättää, pistetäänkö lasten vai aikuisten puolelle. Toisella olisin rajusti vanhempi ja toisella kevyesti nuorin. Pyysin päästä aikuisiin. Pienten potilaiden katselu tuntui ylivoimaiselta ajatukselta.

Siellä sitten olin, mummujen joukossa. Kutsuivat tytönheitukaksi ja kritisoivat vieraiden määrää. Tuumivat, että olen varmaankin tupakoinut syövän itselleni. Siis kilpirauhassyövän. Silti luulen, että lasten puolella olisi ollut pahempi.

Äidiksikin tulin vähän liian varhain. Osastolla oli vain kourallinen meitä pikkuisen päälle parikymppisiä.  Neuvolassa puhuttiin kuin teinille konsanaan. ”Nyt on kuule aika ajatella muita kuin itseään.” Ai jaa!

Tämän viimeisimmän seikkailun aikaan homma toistuu taas. Lääkäri tuumi ensimmäisellä tapaamisella, että ”Sinun iässäsi selkä on vahva ja hyväkuntoinen.” Luki sitten kuvat, veti henkeä ja jatkoi: ”Paitsi sinulla. Sinulla on tosi huono.” Kiitos.

Ja nyt, fyssarilla, mummot katselevat karsaasti. Vaativat tuolia altani, koska ovat niin selästään kipeitä. Vaikka muuallakin on tilaa. Ja vaikka minäkin olen melkoisen kipeä. Liian nuori valittamaan.

Mietin eilen sitäkin, miksi mikään ei ikinä tapahdu silloin, kun kaikki muut olosuhteet olisivat otollisimmat. Aina rytisee silloin, kun pakka on jo muutenkin melkoisen levällään. Kuten nytkin. Olen pahimmin sökönä juuri silloin, kun remontti on hurjimmillaan. Keittiötä revitään riekaleiksi, sisällä on koko ajan helvetin kylmä, eikä vessassa ja eteisessä ole valoja. No, sellaista tämä on. Välillä aika absurdia tahkoamista.

Kiitos kirkasvalon ja sähköiskujen, nyt enemmän naurattaa kuin itkettää.

Viikonlopun tanssi(ttomat)kemutkin täpinöittävät jo täysillä. Merkittävä määrä latteita  ”Tunnelma sähköistyy” -tyyppisiä huudahduksia pyrkii jo kielen päältä ilmoille.

Tänään satsaan tulevan viikonlopun varjolla todella turhamaiseen höpöön. Käyn laitattamassa räpsyripset. Kyllä välillä täytyy. Tässä iässä.