Mutta näkyykö se? – Vanhempana Pridesta

Mennään Pride-viikkoa. Tänä vuonna joudun jättämään kulkueen väliin, ja se harmittaa. Haluaisin todella olla siellä. Kulkue on paitsi tosi kiva tapahtuma, myös oleellisen tärkeä näytön paikka. Somepeukuttelun aikana on välttämätöntä seistä myös ihan konkreettisesti arvojensa takana. Nähtävillä. Paikalla. Tukena ja joukkona. Ihmismassana ihmisten asialla.

Jäin eilen miettimään erästä vuosikausia sitten tekemääni haastattelua, joka liittyi vanhempien vapaa-aikaan ja rentoutumiseen. Kaarran tämän takaisin Prideen, älä huoli. Tämä liittyy kyllä. Tuossa jutussa haastattelin viisasta asiantuntijaa, joka totesi, että lapset eivät välttämättä koskaan näe vanhempiaan rentoina. Ajatus pysäytti kunnolla.

Aluksi tyrmäsin ajatuksen. No tietenkin näkevät! Onhan… hetkinen. Voi paska! Niinpä niin! Aika monesti varsinkin pikkulapsiaikaan meni juuri niin, että oma rento hetki koitti lasten nukkumaanmenon jälkeen. Sitä ennen mentiin ja mentiin vain.  Minulle tämä konkretisoitui kerran neuvolassa, kun täti kysyi kuinka usein meillä syödään jäätelöä. ”Melkein joka päivä!”, minä naurahdin, ja lapsi katsoi minua tyrmistyneenä. ”Ei melkein ikinä!”, hän vastasi. Ja silloin sen tajusin: me vanhemmat korkkaamme jädepurkkimme silloin, kun lötkähdämme sohvaan kaksin. Lapset näkevät töistä palaavan kireän kiireisen. Ruokakauppaan juoksevan hikisen hoitavan. Laskupinon ääressä kiroavan kireän. Iltasatuhetkellä pinnistävän uupuneen.

Tajusin, että vanhemmalla voi olla ihan erilainen ajatus itsestään tyyppinä, kuin mitä lapsen ja nuoren silmiin välittyy. Monet aikuisten omat jutut tapahtuvat aikuisten ajalla, jonne lapsi ei ehkä näe juuri lainkaan.

Tuo juttu sai miettimään niin paljon, että aloin tietoisesti raivata joka päivään leppoista ja rentoa jo ennen lasten nukkumaanmenoa. Halusin näyttää, että olen sellainen. Sellainenkin. Nykyisin on tietysti ihan eri meininki, kun nuo ovat isoja ja menossa mukana iltaisin paljon pidempään. He eivät tietenkään myöskään väsytä läheskään samassa mittakaavassa, joten on merkittävästi helpompaa ollakin lunki ja mukava, ja jätskiä ostetaan nyt tuplasti enemmän. Rentoilemme yhdessä.

Tästä se kaarros Prideen. Jäin nimittäin miettimään, mikä muu voi vahingossa jäädä lapsilta näkemättä, kun vanhemmat tekevät asioita lasten ollessa nukkumassa/mummolassa/muualla. Rennon ja hauskan vanhemman lisäksi lapselta voi hujahtaa ohi myös erilaisia arvoihin liittyviä asioita. Kuten vaikka se, mitä mieltä vanhempi on ihmisoikeuksista, rakkaudesta ja tasavertaisuudesta. En tarkoita, etteivätkö arvot (toivottavasti!) tihkuisi jatkuvasti esiin myös arjen lomassa, mutta joskus niitä on syytä ihan kunnolla teroittaa. Etenkin, jos on kyse sellaisia epävarmuuksia helposti herättelevästä aihepiiristä, kuin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät teemat lasten ja nuorten mielissä ovat.

Ei riitä, että olettaa lapsen kyllä tietävän, että rakkaus kuuluu kaikille.

Lapseni jakoi eilen kivan kuvan meistä kaksin Prideilla viime vuonna. Tuli tosi hyvä mieli. Hänen sanoistaan ymmärsin yhteisen menemisen merkittävyyden. Hän kyllä tiesi ennenkin, että olen asian takana, mutta konkreettinen toimiminen sen eteen yhdessä oli myös tärkeää. Ajan ottaminen. Lähteminen. Viettäminen.

Haastoin eilen Facebook-kaverini ja haastan nyt teidät lukijatkin pyytämään omaa lasta kaveriksi Pride-kulkueeseen tänä lauantaina. Se on kiva tapa viettää yhdessä aikaa ja samalla varmistaa, että omat ajatukset rakkaudesta, tasavertaisuudesta ja toisten kunnioittamisesta menevät varmasti jakeluun. Me vanhemmat alleviivaamme hyviä ruokatapoja, kohteliasta tervehtimistä ja muuta tärkeää lapsillemme alvariinsa. Alleviivataan myös jokaisen ihmisen tasavertaista oikeutta rakkauteen. Ei oleteta, vaan varmistetaan, että se näkyy.

Ihanaa Pride-viikkoa ihan jokaiselle!

 

 

Kun kirja imaisi äidin – pikapalaute läsnäolosta

Ensi kesänä julkaistavan Kosteusvaurioita -kirjani kirjoitus on kiihkeällä loppusuoralla ja näppis laulaa. On ihan mahtava fiilis, että tämä massiivinen projekti on tulossa maaliin! Nyt viimeisimpinä juttuina olen kirjoittanut ajatuksia omasta äitiydestäni. Olen miettinyt muun muassa lapsuudenkokemuksiani, suhdetta äitiini ja sitä, millä tavoin omat teini-ikäiseni minut mahtaisivat kirjaan joskus kirjoittaa.

No, ainakin näkemyksemme todellisuudesta saattavat hiukan erota toisistaan jo nyt. Minä olin nimittäin kirjoittanut eilen juuri loppuun katkelman, jossa pohdin olevani aika läsnäoleva ja huomioiva äiti. Myhistelin tyytyväisyyttäni. Sitten tapahtui puhelimessa seuraava ajatustenvaihto esikoisen kanssa.

kirjaa.jpg

Että silleen. Täällä kotosalla ollaan varmasti aivan tyytyväisiä myös, kun kohta saan paketin matkaan kustantajalle ja aivot taas hiukan paremmin rekisteröimään ympäröiviä asioita.

8,5 vuotta muutosta

Sellaiselle lukijalle, jota remppahommat hyydyttävät, on viimeinen kaksiviikkoinen ollut melko puuduttavaa aikaa. Nyt kun pahin on ilman muuta takana, ja keittiössä jäljellä enää listoittamisen kaltaisia minihommia, lupaan kirjoitella taas muitakin uutterammin. Remppavoittoisuus päivityksissä on johtunut tasan siitä, ettei elämään ole työn lisäksi yhtään mitään muuta oikein mahtunutkaan. Kyökki on imenyt jokaisen vapaatunnin.

Tänään ehdin jo miettiä muitakin. Kuten 8,5 vuotta vanhaa valokuvaa, joka nousi käsiin laitellessani sekasortoa ojennukseen.

Minä olen monella lailla eri tuossa kuin tässä tänään. 26-vuotias ja aika alussa vielä. Äitiyttä jo 1 v 8 kk treenannut tätä toista ennen, mutta silti ihan raakile kaikin puolin.
Mutta on se melkoisesti muuttunut tämä toinenkin kuvasta. Ihana, iso, vieläkin mun.

Minua harmittaa älyttömästi, etten omista yhtään kuvaa itsestäni tuon ikäisenä kuin Romppu tuossa. Kaikki ovat äidilläni, enkä saa niitä sieltä. Olisi kiva näyttää niitä tytöille ja vertailla vähän.

Totuus (mun) elämästä vol. 5

Tällä kertaa Totuus (mun) elämästä -sarjassa lähestytään taas hyvin arkista askaretta.

Pyykki – mikä ihana puhde!

Tiedättehän: ihanaa tuoksua, silkinpehmeyttä, lentäviä lootuskukkia, sinitaivas ja leppeä tuuli.  ja ennen muuta onnellisia, kauniita äitejä toteuttamassa itseään. Kas näin se meille näytetään:

 

 

 

Ja enemmän tältä se sitten näyttää. Meillä nyt ainakin.

 

Niin. Kylppärimme valo on ollut remontin vuoksi (tai ainakin sillä verukkeella) poissa nyt muutaman kuukauden. Pesen pyykkiä otsalamppu naamassa. En koe toteuttavani itseäni. En näytä kauniilta enkä onnelliselta. En varsinkaan haistele pyykkiä haltioituneena. Missään ei lennä lootus- eikä ylipäänsä mitään kukkia. Hiuksissa ei löyhi leppeä tuuli, vaan viimainen pakkanen – eristeet puuttuvat eteisestä. Pesen pyykkiä, koska muuten kersoilla ei riitä puhtaita kalsareita.

Pyykki ei ole ihana puhde. Kuka muuta väittää, menköön syvälle itseensä. Tai tulkoon meille koklaamaan.

Aina väärän ikäinen?

Eilen fyssarin aulassa mietin, että tulen elämässäni toistuvasti paikkoihin jotenkin väärän ikäisenä. Tämä on vähän jo jonkinlainen kaava.

Syöpäni kanssa osuin hankalaan saumaan. Ensin hoettiin, ettei tällaista keski-ikäisten naisten sairautta nyt lukioikäiselle tule, ja että flunssaa se vain on ja älä nyt tuollaisia mieti, kunhan testataan varmuudeksi. Sitten todettiin, että kas kappas vain, syöpähän se todella onkin ja jopas nyt jotakin, ja ei kun leikkaukseen ja jodihoitoon. 17-vuotiaasta piti sitten päättää, pistetäänkö lasten vai aikuisten puolelle. Toisella olisin rajusti vanhempi ja toisella kevyesti nuorin. Pyysin päästä aikuisiin. Pienten potilaiden katselu tuntui ylivoimaiselta ajatukselta.

Siellä sitten olin, mummujen joukossa. Kutsuivat tytönheitukaksi ja kritisoivat vieraiden määrää. Tuumivat, että olen varmaankin tupakoinut syövän itselleni. Siis kilpirauhassyövän. Silti luulen, että lasten puolella olisi ollut pahempi.

Äidiksikin tulin vähän liian varhain. Osastolla oli vain kourallinen meitä pikkuisen päälle parikymppisiä.  Neuvolassa puhuttiin kuin teinille konsanaan. ”Nyt on kuule aika ajatella muita kuin itseään.” Ai jaa!

Tämän viimeisimmän seikkailun aikaan homma toistuu taas. Lääkäri tuumi ensimmäisellä tapaamisella, että ”Sinun iässäsi selkä on vahva ja hyväkuntoinen.” Luki sitten kuvat, veti henkeä ja jatkoi: ”Paitsi sinulla. Sinulla on tosi huono.” Kiitos.

Ja nyt, fyssarilla, mummot katselevat karsaasti. Vaativat tuolia altani, koska ovat niin selästään kipeitä. Vaikka muuallakin on tilaa. Ja vaikka minäkin olen melkoisen kipeä. Liian nuori valittamaan.

Mietin eilen sitäkin, miksi mikään ei ikinä tapahdu silloin, kun kaikki muut olosuhteet olisivat otollisimmat. Aina rytisee silloin, kun pakka on jo muutenkin melkoisen levällään. Kuten nytkin. Olen pahimmin sökönä juuri silloin, kun remontti on hurjimmillaan. Keittiötä revitään riekaleiksi, sisällä on koko ajan helvetin kylmä, eikä vessassa ja eteisessä ole valoja. No, sellaista tämä on. Välillä aika absurdia tahkoamista.

Kiitos kirkasvalon ja sähköiskujen, nyt enemmän naurattaa kuin itkettää.

Viikonlopun tanssi(ttomat)kemutkin täpinöittävät jo täysillä. Merkittävä määrä latteita  ”Tunnelma sähköistyy” -tyyppisiä huudahduksia pyrkii jo kielen päältä ilmoille.

Tänään satsaan tulevan viikonlopun varjolla todella turhamaiseen höpöön. Käyn laitattamassa räpsyripset. Kyllä välillä täytyy. Tässä iässä.

Työ, se on ihmisen hommaa.

Ainahan sitä välillä siitä haaveilee, ettei olisi mitään tekemistä. Että olisi sohva ja kirja (ja suklaata, mutta kuiskaan tämän viimeaikaisten havaintojeni jäljiltä). Että muiden arki rullailisi menemään vanhoilla raiteilla, mutta omasta voisi hypätä hetkeksi sivupolulle löllimään.

Mielikuvassa lomalla ei tarvitse tietysti edes tiskata tai imuroida. Kaikki tehdään valmiiksi. Todennäköisesti haavekuvaan kuuluu täysi vapautus myös kaikista sosiaalisista velvoitteista. Kuvassa on ihanaa. Rentoa ja kivaa. Sitä mainosten ällöttävää aikaa itselle.

Paskat. Ihan kamalaahan tuo on. Olen nyt kokeillut sitä. Kuukausi kului tässä sairiksella sohvalla. Oli kirjakin (juu, ja sitä suklaata). Siivota en voinut, ystäviä en päässyt tapaamaan, kaikki tehtiin puolesta.

Olisi luullut olevan ihanaa. Olin vähän pettynyt, kun en osannutkaan nauttia tilanteesta. Olikin kamalaa. Ensi kerran kun haaveilen ääneen mitääntekemättömyydestä, voitte potkaista polveen.

Olin eilen töissä ekaa kertaa loman jälkeen. Todellakin. Työskentelin suorastaan useamman tunnin kerrallaan. Haastattelin ja kirjoitin. Ja askartelin. Kaikkia normaalityypin normaalijuttuja. Kommunikoin, sovin juttuja, laskutinkin. Taivaallista!

Olin keikalta tullessani melkein hybriksessä. Unohdin koko selkärankani ja sen rajoitteet. Muistutti se sitten loukkaantuneena olemassaolostaan, ja himmasin vähän, mutta silti. Tuntui taas ihmismäiseltä.

Nyt saatan kuulostaa totaaliselta työnarkilta (ja aika-ajoin sellaisia viitteitä onkin ilmassa) mutta niin se vain menee, että minä rakastan työtäni. Se on iso peruspalikka minua. Iso tyydytyksen ja mielihyvän lähde. Aika onnekasta, oikeastaan. Tosi onnekasta.

Muistin taas eilen, miten surkea kotiäiti olin. Turhautunut ja onneton. Väsynyt ja vittumainen tyyppi. Meni vuosia ennen kuin keräsin sen verran rankaa ja kokemusta, että tajusin että on ihan ok olla sellainenkin äiti. Että jotkut vain ovat. Että on ihan ok olla pitämättä kotona olemisesta pitkään. Olla sellainen, joka hirmuisesti tykkää työstään ja aikuisista ja aikuisten juttujen kuuntelemisesta, ja joka oikeastaan alkoi nauttia äitiydestään ihan täysillä vasta sitten, kun pääsi kotoa pois.

Ja, ettei tule epäselvyyksiä, nauttii äitiydestä nyt erittäin, erittäin paljon.

Äidit tavataan vaan laittaa yhteen nippuun. Törmään usein siihen ennakkokäsitykseen, että koska minulla on lapsia, he täyttävät elämäni kokonaan ja totaalisesti. Näin ei ole ikinä ollut. Minun oli pakko päästä takaisin yliopistolle muutamana päivänä viikossa jo muutaman kuukauden jälkeen esikoiseni syntymästä. Kuopuksen kanssa taisin tehdä todelliset enkat töihin paluussa – olin hänen syntymäänsä seuraavana päivänä viereisessä huoneessa haastattelemassa. (Se ei ollut ihan tarkoitus. Haastateltava vaan synnytti eri aikaan kuin olimme sopineet. Terkkuja vaan sinne! Tuli myös vähän tyrmistyneitä katseita kätilöiltä.)

Kun sitten kersojen ollessa pari-kolme -vuotiaita muutimme Hämeenlinnaan, jouduimme hoitopaikkashown keskelle. Lapsille ei ollut paikkaa päiväkodissa. Olin juuri kertonut kaikille tilaajilleni, että palaan töihin täysillä, ja otan juttuja vastaan massiivisella volyymillä. Ja sitten kersat jäivätkin kotiin. Kahden kuukauden kuluttua olin niin loppu ja raivona, että soitin päiväkodinjohtajalle puhelun. Totesin, että jos en saa näitä täältä pois, tulen hulluksi. Paikka järjestyi seuraavalle viikolle, ja arkemme palasi normaaliin. Jopa minä palasin suunnilleen normaaliin, uskoisin.

Kehno toleranssi, tiedetään.

(Lapsilla on oma käsityksensä kotiäitiydestä. Pullat ja tuoksut ja ne. Vielä joitakin vuosia sitten molemmat nurkuivat miksen voisi olla heille kotiäiti. Tuumin, että emme ehkä olisi kukaan elossa jos niin olisi. En vitsaillut. Lopettivat.)

Koska tämä on minun blogini, en jaksa kauheasti nyt laajentaa siihen, miten toki on tosi hyvä ja ainakin ehdottoman ok pitää pitkät äitiyslomat jne. Kaikkihan tuon tietävät, että kukin tekee tavallaan. Äitiyhteisö on myös kova tuomitsemaan toisiaan, enkä jaksa lähteä siihen ralliin. Pointtina oli lähinnä pohdiskella sitä, ettei minusta taida olla oikein kotihenkilöksi. Tulee tylsyys. Päässä kissahtaa.

Nyt on melkoinen duuni-into päällä, ja kivaa tehtävääkin. Tämän kuun sisällä pitäisi ratketa vihdoin myös erään kivan telkkutyön kohtalo. Peukut pystyyn!

Seuraavan kerran, kun rivien välistä alkaa tihkua stressinurinaa, voitte linkata minut kommenteissanne tähän tekstiin.

Todisteeksi siitä, että lyhemmissä erissä olen lomailija oikein mielellänikin, laitan tähän haavekuvan ensikesän reissusta.

Juotaisko kermaa?

Olen saanut lasteni koulusta viestiä jo kahdesti. Terveydenhoitaja tuumii, että toinen pimuistani on liian pieni. Paino- ja pituuskasvu on jumahtanut paikoilleen. Sille pitäisi tehdä jotain.

No, mitäpä tekemään? Olen vähän äimänä. Omaa mittaani osaan kyllä kasvattaa, mutta lasta. Mitä sinne tuuppaisi lisää, että lähtisi kasvuun?

Syömme tosi tavallista, ihan hyvää ruokaa. Teen käytännössä kaiken itse (ei marttyyrinkruunua, eikä itsetehostusta. Tykkään siitä.) ja koitan katsoa, että matskut ovat kutakuinkin hyviä. Kokkikoulut käyneenä ehkä jotain tajuan aterioiden koostamisestakin. Jos itse rajoittelen joitakin ruoka-aineita, ei se näy tyttöjen lautasella. Tarjolla on aika tasapuolisesti kaikkea peruskampetta. Meillä ei kaihdeta myöskään lihaa, kalaa tai rasvaa.

Mutta lapsi on kuin elohopea, hyvässä mielessä onneksi. Juoksentelee välimatkansa, ui ja pyöräilee, harrastaa judoa ja aikidoa, touhuaa menemään. Virtaa riittää ja päätä. Ei siis mitään, mikä varsin huolestuttaisi minua vanhempana. Ei aliravitsemusoireita nyt ainakaan. Mutta kulutus on kova.

Ja pienihän hän on. Lyhykäinen ja hyvin siro, mutta niin olin minäkin, vaikkei sitä nyt heti niin mieltäisikään. Luokkani pikkuisimpia aina ylä-asteelle asti.  Myös lasten täti on siro nainen, ja kumpainenkin isoäitinsä sai kuulemma juoda kermaa lapsena kasvaaksensa.

Mutta nyt siis pitäisi kasvattaa. Ihan kirjaimellisesti. Tuntuu, että pärjään tuolla henkisellä saralla paremmin.

Eniten minua mietityttää oikea toteutus. En millään haluaisi kiinnittää liikaa huomiota näihin painojuttuihin. Haluaisin saada kasvatettua kaksi itseensä aika rakastaen suhtautuvaa naista. Olen riittämiin puljannut asian äärellä itse. Haluaisin katkaista kierteen, ja olenkin ollut aikamoisen tarkkana tavoissani puhua ja toimia. En todella haluaisi, että tästä tulisi mikään juttu. Tässä iässä nyt varsinkaan.

Minä en ylipäätään olisi kiinnittänyt koko kokoasiaan mitään huomiota. Tyttö on oman kokoisensa ja ihan sopusuhtainen. En koskaan oikein ole tykännyt niistä käyristä. Eivät kaikki niille osu. Se on vähän kuin laittaisi mustekalaa verkkokassiin. Mutta paha tuon terkkarin viestejä on ihan sivuuttaakaan. Kohta tulee taas kutsu tarkastukseen, ja siinä sitten punnitaan lapsen lisäksi minun vanhemmuuttani.

Pulmia tulee lähinnä siitä, että toinen tytöistä on tasan normaalikokoinen. Ruoka maittaa hänelle hyvin. Oikeinkin hyvin. En haluaisi yhden normaalipainoon päässeen lapsen lisäksi saada aikaan sitten toista ylipainoista. Kummastakin kun on haittoja nyt ja tulevassa elämässä. Eikä meidän vanhempienkaan tarvitsisi tähän mitään massakautta vetää. Tämä taas tarkoittaa sitä, että yhden meistä on syötävä eri ruokia. Ja siinä taas väkisinkin tulee sitä erontekoa.

Olen tuuminut, että välipaloilla se onnistuu vähiten huomiota herättävästi. Aterioilla laittelen hänelle vaivihkaa vähän isompia annoksia ja vaihdan tuhdimpaan maitoon, mutta välkkäpaloilla laiheliini vetelee eri eväitä.

Totta kai toinen on kateellinen. Kyselee, miksei hänkin saa noita. Siinä sitten kieli hyvin keskellä suuta olen yrittänyt muotoilla sopivaa vastausta. Olen päätynyt olemaan aika rehellinen ja suora. Olen todennut, että toinen tarvitsee nyt vähän buustia, ja että meillä muilla kolmella tämä kasvu on hyvällä mallilla, eikä liikakaan hyväksi olisi. Varovasti ja harkiten yritän asetella.

Tytöt tulevat hyvää vauhtia kohti murrosikää. Tiedän, että niinä vuosina painavat paljon muutkin jutut kuin äidin tapa harkita sanojaan. Toivon, että joku pohja olisi silloin luotuna, ja toivon sitäkin, että köykäisen tytön kasvu olisi siinä vaiheessa saatu käyntiin. En millään, millään,  haluaisi, että hän alkaisi nähdä liiallisen hoikkuutensa jotenkin myönteisenä juttuna, kilpailuvalttina teinien maailmassa. Koska siinä vaiheessa syöttäminen on, arvelisin, vielä aika paljon vaikeampaa.

Vinkkejä? Kokemusta? Mitä sinne pitäisi työntää?