Paavo ja Seppo muuttivat meille

 

Saanko esitellä perheemme uuden jäsenen. Hän on Paavo, toinen kahdesta pikkuisesta sammakosta, jotka tänään muuttivat akvaarioon. Toinen kavereista on Seppo (kyllä, tytöt saivat nimetä) joka ei nyt suostunut tätäkään vähää kuvaan.

Pojat (kukas noista nyt tietää?) haettiin Tikkurilan ihan mahtavasta Akvaario Kurjesta. Se on kyllä ihan huippu paikka! Hankimme aikoinaan siskon kanssa, noin 25 vuotta sitten, meille lapsuudenkotiini samanmoisia pikku sammakoita, joten nyt on monellakin lailla aika nostalginen fiilis. Olen aina aika ajoin haaveillut noista tyypeistä, mutta ei ole tullut vastaan. Nyt sitten tuli, ja heti oli pakko napata kaverit mukaan. He ovat ihan tosi pieniä – neontetraakin pienempiä. Paavo pikkuisempi ja Seppo vähän tuhdimpi. Syövät surviaisen toukkia.

Muutama muukin uusi asukas saatiin. Olikin aika uudistaa porukkaa Paskiaisen sadististen retkien jäljiltä. (Tämä psykopaatti kohtasi myös tiensä pään viimein. Kiehuvaa vettä ja silleen. Pistin miehen tehtäväksi, kun ei itsellä riittänyt kasseja.) Nyt sammakoitten ja muutaman sitkeän veteraanin seurassa ui viiden parvi kiilakylkiä ja sama satsillinen ihan mahtavia kynäkaloja. Ne lähinnä tikkuna könöttävät lähellä pintaa. Akvaario on allergiaperheen pelastus. Voisin tuijotella sitä maailman tappiin.

Ai että. Huomenna tuijotan Paven ja Sepin touhuja ehkä koko päivän!

Mainokset

Vadelmavenepakolaisuus päättyi

Kotiuduin Ruåtsista. Anteeksi teille uutterat blogikahlaajani, jotka olette suorastaan kokonaisen viikonlopun verran joutuneet klikkailemaan olematonta tarjontaa! Ihan mahtavaa tietysti, että käytte täällä niin runsain mitoin.

Tässäpä reissukuulumisia.

Matka vain vahvisti mittavaa risteilyvihamielisyyttäni. En pysty ymmärtämään, miten meluisissa ja ruuhkaisissa purkeissa nautitaan olemisesta. Kivointa oli hytissä nelistään oman perheen kanssa Narnian ääneen lukeminen. Sitähän olisi tehnyt kotonakin, mutta kyllähän irtautuminen arkihommista aina hyvältä maistuu. Olipahan valmista ruokaa ja pehmeät pedit.

Tukholmassa olisi kuluttanut aikaa paljon pidempäänkin. Liikkuminen eri saarten välillä syö yllättävän paljon aikaa, ja nähtäväähän riittäisi. Nyt ehdimme vain Vasa-museon, Vesimuseon (se akvaariohomma) ja Pohjoismaisen museon, jonne veti vain (täysin ylimainostettu) suklaafestivaali.

Vasa oli tietysti komea. Tytöt olivat paikalla nyt ensimmäistä kertaa, ja onhan se hieno aikuisenkin silmään. Traaginen tarina. Niin paljon duunia, niin vähän käyttöaikaa.

Akvaariotouhut olivat koko reissun kivoimpia. Vesimuseo on aika pieni, mutta tunnelma on mainio. Minulta meinasi heti reissun alussa tosin karata lompakko matkalippuineen ja Visoineen, kun mairittelulle altis sieluni herpaantui kassatädin kehuista. Fiilistyin, kun hän luuli minua keskustelumme jälkeen ruotsalaiseksi. (Kivaa tietty, ettei kaikki  työkomennuksen aikana kerätty kielitaito ole vuosien saatossa ruostunut menemään). Tohkeissani meinasin unohtaa koko rahavarannon hattuhyllylle. Voi kissaa, joka kiitoksella elää. Sai muistutuksen.

Kivointa tuolla oli sademetsäfiilis. Ei mitään muovikasveja, vaan vehreän kostea keidas.

Omia suosikkejani olivat merihevoset ja värikkäät sammakot. Tytöt lämpenivät tietysti haille.

(Kuvat eivät ole kaksisia, kun matkassa oli vain puhelin.)

Suklaafestivaali kiinnosti varsinkin allekirjoittanutta huomattavasti etukäteen. Oli hehkutuksia veistoksista ja näytöksistä, ja tietysti runsaista maistiaisista. Jonotimme ensin melkein tunnin sisään, ja sitten ankeus alkoi.

Se, mikä kuvissa näyttää hienolta, oli tosiasiassa vain myyntikojua toisensa perään. Muutaman hassun raastinraudalla raastetun sirpaleen suklaata sai maistaakin. So not worth the wait!

Oli siellä kuitenkin muutama tosi hieno veistos, ja tytöt tykkäsivät etenkin marsipaanipajasta, jossa pääsivät muovailemaan.

Minulle tulivat touhusta mieleen lähinnä ravintolakoulu Perhon ajat, jolloin näitä väännettiin oppitunneilla. Meikäläiselle maistui silloin (ja maistuu kyllä yhäkin) marsipaani sen verran hienosti, ettei meinannut koskaan jäädä possuiksi asti materiaalia. Nyt ei ollut sitä vaaraa. Pöytä oli sen varran ikiaikaisen muhjun peitossa, ettei tullut mieleen pistää suuhun mitään. Pärjäsin ilmankin.

Hyviä sen sijaan olivat vaahtokarkit, joita sai (toki rahaa vastaan) dippailla suklaasuihkulähteeseen. Voisikohan sellaisen laittaa vaikka olkkariin?

Tukholmassa oli hieno, kuulas syyspäivä, ja tosiaan olisi saanut aikaa menemään enempikin.

Nyt piti jättää terrakottasotilaat seuraavan kertaan. Olisi voinut mainiosti jättää tuon suklaahomman käymättä sen sijaan, jos olisi osannut aavistaa sen surkeuden. Kävimmepäs kuitenkin viimeiseksi vielä kurkkaamassa hääohjelmista tutun kunkunlinnan (ei havaintoja kruunupäistä) ja syömässä aitoruotsalaiset pitsat ennen laivaan nousemista.

Tyttöjen laivavimma on nyt toivottavasti saatu tyydytetyksi, ja seuraavan kerran voisimme laivailla vaikka joskus 10 vuoden kuluttua, jos minulta kysytään. Ei mitään mielenkiintoa heti lähteä uudestaan ryysimään tyrkittäväksi huutavien ja mökeltävien massojen jalkoihin. Elämys kiteytyi ehkä kirkkaimmin ”kylpyläosastolla”, jossa könötimme kahdeksalle (!) hengelle tarkoitetussa minimittaisessa poreammeessa neljän hengen voimin kylki tiiviisti kyljessä ventoveiraiden uikkari-ihmisten kanssa ihan liian intiimisti. Vieressä kuohusi tietysti kalja. Ei iso onni.

Tukholmaan sen sijaan voisin lähteä uusiksi vaikka yksin tein. Sen verran jäi näkemättä lyhyen pyrähdyksen vuoksi. Jospa kesällä vaikka sitten pitemmäksi aikaa.