Lähetin kirjan kustantamoon – Seuraa nimipaljastus!

Äsken painoin lähetä nappulaa ja sujautin kirjani käsikirjoituksen kustantajalleni Atenaan (ja kuva kertoo hetken tunnelmat). Oikeastaan laitoin sen kahdelle kustannustoimittajalle samaan aikaan, sillä minulla on ollut tämän toisen kirjani kohdalla valtava etuoikeus saada tekstilleni kahdet ammattilaissilmät omieni lisäksi – ja sitten vielä kahdet taitavat amatöörisilmätkin. Mitä luksusta!

Kirja tulee vielä takaisin. Seuraavaksi oikoluetaan niin vimmatusti ja sitten tarkistetaan vielä taittoa. Silti juuri tämä hetki tuntuu ihanalta. Paketissa pitäisi nyt olla kokolailla kaikki sisältö ja aika tarkkaan oikeassa muodossakin. Oli melkoinen urakka, tälläkin kertaa. Ihana ja kamala. Kirosin, nauroin, itkin, valvoin öitä, vilistin hybriksessä, istuin tylsistyneenä ja taoin valtavan innon vallassa. En muistanutkaan Kosteusvaurioiden * teosta tätä intensiteettiä, vaikka projekti alkoi melkein puskusaumassa.

Kustannussopimus kirjasta solmittiin tammikuussa. Siinä vaiheessa olin kyllä puuhaillut teeman äärellä jo hetken, mutta en mitään kovin kummaa. Siitä oli olemassa ranskalaisia viivoja ja epämääräisiä ajatelmia. Sitten tulikin kiirus, mutta onneksi työskentelen parhaimmillani paineen alla.

Tein suurimman osan kirjan kirjoitusurakkaa normaaleja palkkatöitä – siis toimittajan ja käsikirjoittajan hommia. Kirjoja on ilman muuta ihana saada kirjoittaa, mutta tosi raskasta se töiden ohessa on, siitä ei pääse mihinkään. Sellainen mieletön onni oli matkassani, että sain kirjalle kaksi apurahaa. Niistä toisen käytin käynnistelyvaiheeseen alkuvuonna. Pystyin apurahan turvin puolittamaan palkkahommien tekemisen reiluksi kuukaudeksi. Toisella, vähän isommalla, vapautin intensiivisen työskentelyn vaiheen kokonaan muista töistä kesästä alkusyksyyn.

Eipä mennyt päivääkään ilman valtavaa kiitollisuutta apurahoittajia kohtaan. Minulla ei yksinyrittäjänä olisi ikinä maailmassa ollut mahdollisuuksia irottautua edes viikoksi pelkästään kirjan tekoon ilman apua. Suurkiitos siis tätäkin kautta Suomen Tietokirjailijat ry ja Taiteen edistämiskeskus! Uskallan sanoa melkoisen varmaksi, etten olisi ehtinyt saada kirjaa kansiin tässä aikataulussa ilman taloudellista tukea. Palkkaa työtunneille ei näissä puuhissa kannata edelleenkään laskea, mutta se ei olekaan tekemisen motiivina.

Puuh. Aika maitohappoinen olo! On jännää, miten suuren eron pari viikkoa voi tehdä. Olin vielä syyskuun puolella sitä mieltä, ettei ikinä eikä mitään. Ja tänään, kun selasin pumaskaa läpi viimeistä kertaa ennen lähettämistä, saatoin tyytyväisin mielin napsauttaa muutaman lyöntivirheen pois ja jatkaa hyvilläni eteenpäin. Tämähän on tässä. Tässä tämä nyt todellakin on. Näin tämän ajattelin. Se kai se kirkastuminen on. Se pulahtaa eteen aika nopeasti heti sen epätoivokohdan jälkeen, vaikkei siltä ikinä tunnu pahassa paikassa. On oltava uskossa vahva.

Kirjan kansia tehdään juuri. Olen nähnyt jo ensimmäisen versionkin. Sisällöstä en vielä enempiä kerro, mutta nimen saan kuulemma paljastaa jo nyt, vaikka virallisesti se menee katalogeihin marraskuussa.

Tiedostavan siemailun taito. Se siitä tulee. Tai se se tavallaan jo on. Miten sen nyt ottaa.

Nyt on helpottunut, hyvä ja aavistuksen epäuskoinen olo. Pitäisi tarttua palkkatöihin, mutta taidan suoda itselleni tänään löysää.

JAHUUU!

* Kosteusvaurioista on meneillään syksytarjous! Nappaa pois, sillä kohta tulee uutta luettavaa!

Mainokset

Teatteri: Papin perhe – Arvoja, paineita ja ajattelun aineksia

Kävin eilen katsomassa Teatteri Avoimien Ovien ensi-illan Papin perhe. Minna Canthin näytelmä oli Heini Tolan ohjauksena ajatuksia herättävä. Aika jotenkin katosi katsomossa, kun sukelsin niin perheen paineisiin tunnelmiin.

Pastori Valtari ei ole mikään halailijaiskä. Hän johtaa perhettään määrätietoisella otteella omien arvojensa mukaisesti. Lapset ovat varttuessaan asioista eri linjoilla ja ilmaisevat mielipiteitään kukin tavallaan. Äitipoloinen sompaa siinä välissä.

Näytelmä on kirjoitettu vuonna 1891. On melkein mystistä, millä tarkkanäköisyydellä Minna Canth onkin ihmisiä ajassaan tarkastellut, kun se koskettaa niin kovin vielä tänäänkin.  Kauniilla, pienillä keinoilla teos oli tuotu tuoreeksi visuaalisesti.

Avoimien Ovien sivuilla näytelmän ydin kiteytyy näin:

Papin perhe ei ole vain kertomus kahden eri sukupolven välisistä aatteellisista ristiriidoista. Se on tiivis ihmissuhdenäytelmä, joka kuvaa kipeästi ja tarkkanäköisesti perhedynamiikan malleja. Miten paljon tarvitaan uskallusta ja rohkeita tekoja, jotta alistavat valtarakenteet voidaan rikkoa? Mitä menettää, jos velvollisuus haastaa pitämään kiinni edustamistaan arvoista? Mitä vaaditaan, että ihminen saa toteuttaa omaa sisintä ääntään, tulee kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi?

Rooleissa nähdään Mirjami Heikkinen, Seppo Merviä, Tatu Mönttinen, Jukka Pitkänen, Ella Pyhältö ja Outi Vuoriranta mielestäni erinomaisen tasapainoisena kokonaisuutena. Pyhällön äiti on pakahduttavan tosi. Tiukassa paikassa kun on pirusti ”niitä tunteita”, mutta ilmoille ei oikein tohtisi laittaa. Saatan olla puolueellinen, koska olen Ella-fani, mutta käykää vaikka itse katsomassa.

Näissä alkoholi- ja mielenterveysaiheissa nyt pitkään möyriessäni nuo näytelmässä esiin nostetut perheteemat ovat pohdituttaneet ihan erityisellä tavalla. Mikä konstikas kokonaisuus onkaan perhe kaikkine yhdistävine ja etäälle vetävine voimineen! Sellaisen paineen esitys saikin polttelemaan rinta-alaa, että vielä paluujunassakin vähän puhallutti.

Olen teatterin täsmäkäyttäjä. Välillä menen ihan vain viihtymään, mutta rakastan myös sitä vetoapua, jonka saan hyvästä esityksestä elämässäni meneillään oleville pohdinnoille. Niin nytkin. Imuun heittäytyessä on pehmeämpää ja lempeämpää askaroida omienkin aiheiden äärellä, vähän etäännytettynä jotenkin. Ja viihtyäkin tietysti sai! Nauru purkautui yleisöstä monin paikoin sellaisena epäuskoisena, tunnistavana, päätäpuistavana ja puhdistavana.

Suosittelen lämpimästi!

Kuva: Teatteri Avoimet Ovet

Hajut ja lapsuusmuistot – Paniikki oluthengityksestä?

Eilisen Helsingin Sanomissa oli huippumielenkiintoinen, alunperin kesällä Tiede-lehdessä julkaistu artikkeli hajuista ja niiden kytköksistä muistamiseen. Juttu on tilaajille, mutta kannattaa käydä lukemassa se esim. kirjastossa, jos tilaisuus tulee. Artikkeli käsitteli esimerkiksi sitä, kuinka jokin haju saattaa aivan hetkessä tuoda mieleen muistoja jostakin hyvin kaukaa.

Jutussa puhuttiin muun muassa siitä, miten traumaattiseen kokemukseen yhdistyvä tuoksu pystyy aiheuttamaan ahdistavia takaumia vielä kauan järkyttävien tapahtumien jälkeenkin. Siinä todettiin, miten hajuaistilla ajatellaan olevan kyky ”säilöä pahaa muita aisteja elävämmin”.

Tästä ilmiöstä olen jutellut tosi monen kosteissa oloissa kasvaneen kanssa. Ulkopuoliselle, omalle lapselle, puolisolle tai vaikkapa uudelle tuttavuudelle voi olla täysin kummallista huomata, kuinka toinen menee nopeasti täysin puolustuskannalle, alkaa karttaa tai – niin kuin itse pitkään tein – käynnistää ”pelastautukoot ken voi”-henkisen toiminnan vaikkapa yhden olutpullon hajusta, vaikka kaikki ympärillä olisi ihan yhtä tasaisen rauhallista kuin vielä hetki ennen pullon korkaamista. Eihän ole mitään hätää, mutta toinen menee ihan jengoille.

Monelle kosteusvaurioiselle voi itselleenkin tulla isona yllätyksenä, miten voimakkaan reaktion vaikkapa viski jonkun hengityksessä aiheuttaa, vaikka liköörikonvehdin kohdalla. Tai miksi kiukaalle heitetty olut ei tunnu toisesta yhtä leppoisalta kuin toisesta.

Jatkuva vimmattu reagoiminen pieniin ärsykkeisiin vaikkapa hajujen kohdalla on raskasta ja saattaa olla ympäröiville ihmisillekin tosi kurjaa ja hämmentävää. Jotta tuon tapaisista äärireaktioista voisi päästä irti, kannattaa omien reagointitapojensa kanssa tulla tutuiksi, niin tilanteet muuttuvat ennakoitavammiksi ja lopulta neutraloituvat todennäköisemmin. Tieto ei tässä mielessä todellakaan lisää tuskaa, vaan vähentää sitä tuntuvasti.

Koska kirjoitan ihmisten lapsuudenkokemuksista, on muisti ja muistaminen minua erityisesti kiinnostava juttu. Kosteusvaurioita kirjoittaessani yksi suurimmista valaisijoista henkilökohtaisesti oli tutkija, psykoterapeutti Marja Saarenheimon kirja Muistamisen vimma. Se käsittelee laajasti ihmisen kykyä ja tapaa muistaa, ja on minusta ihan ehdottoman suositeltavaa luettavaa jokaiselle, joka miettii menneitään jossakin muodossa. Saarenheimo on puhunut siitä, miksi ikäviä asioita muistetaan paremmin esimerkiksi täällä.

 

Näin Suomi juo – Kiinnostavaa luettavaa!

Olin eilen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella Näin Suomi juo -seminaarissa. Minulta oli pyydetty seminaariin kommenttipuheenvuoro tilaisuudessa julkistettavasta Näin Suomi juo -kirjasta, ja ilman muuta halusin sen pitää, kirja on nimittäin todella kiinnostava ja tärkeä!

Kirja on yksi oman tulevan kirjani lähteistä ja olen saanut tutustua siihen jo ennen ilmestymistä tämän kesän aikana. Se olikin niin mielenkiintoinen, että imaisin sen yhdellä kertaa aloitettuani ja olen sittemmin palaillut eri lukujen äärelle pitkin matkaa.

Näin tiiviissä tilassa ei ole tietenkään mahdollista käydä kirjan sisältöä laajasti läpi, mutta kannustan ehdottomasti lukemaan sen, jos alkoholiaihe kiinnostaa. Kirjassa käsitellään varsin monipuolisesti ja perusteellisesti suomalaista juomatapaa, esimerkiksi sen muutoksia, alkoholikulttuuria, -haittoja ja riskikäyttöä. Kirja ilmestyy kuulemma jossain vaiheessa ensi vuotta ilmaiseksi verkkoon, mutta fyysistä kappaletta saa tilata täältä.

Puhuin seminaarissa tutkimuksen ja tutkitun tiedon tärkeydestä etenkin tässä ajassa, jossa höpötieto ja kaikenlainen toiveista ja haaveista kumpuava uskomus saa peukkuja, jakoja ja kannatusta. Some on tasa-arvoistanut tietoa monien silmissä hankalalla tavalla, ja siksi on ihan ehdottoman oleellista ja varsinkin toimittajalle ja tietokirjailijalle ihan ehdottoman välttämätöntäkin, että voi luottaa lähteeseensä ja tietää, että se sisältää pitkään ja monelta kantilta tarkasteltua faktaa. Alkoholi on ihan erityinen aiheensa. Se herättää vahvoja tunteita ja siihen liittyy myös paljon katteettomiakin toiveita ja harhaluuloja. Totesinkin puheenvuorossani, että on ihan eri asia haluta, että jokin on totta, kuin tietää, että näin on.

Minua kiinnostivat kirjassa eniten lapsiperheissä tapahtuneet alkoholiasenteiden muutokset ja nuorten alkoholinkäyttö. Varsinkin jälkimmäisestä liikkuu paljon hataraa fiilistelyä, ja oli kiva saada konkreettista dataa tiskiin.

Oli kiinnostavaa tutustua myös siihen, millä tavoin suhtautuminen alkoholiin on muuttunut ja minkälaisia syitä ihmiset esittävät alkoholinkäytölleen tai raittiudelleen. Viittaan kirjassani sitten tarkemmin tämän kirjan sisältöön, mutta yksi aika kiinnostava tärppi tulkoon tähänkin. Se kuuluu näin: 58 % alkoholin suurkuluttajista kokee olevansa kohtuukäyttäjiä. Suurkuluttajiksi lasketaan miehet, jotka juovat yli 24 alkoholiannosta viikossa tai 7 annosta kerralla, naisten lukemat ovat viikossa yli 16 ja kerralla 5. Annokseksi lasketaan esim.  keskiolutpullo, 4 cl väkeviä tai 12 cl viiniä.

Minua aina kovasti kiinnostavat ihmisten uskomukset ja käsitykset, ja etenkin heidän kokemuksensa omasta toiminnastaan suhteessa ulkopuolelta asetettuihin raameihin. Alkoholi on siitä vinkkelistä rikasta maastoa.

Oli kiva saada eilen fyysinen kappale tuoreesta teoksesta käsiini. Olen kai vanhaa koulua, kun kirjaa on minusta kivempi lukea ihan kansista kuin näytöltä. En lue koskaan vapaa-ajan lukemisiani laitteelta, vaan joko perinteisenä tai äänikirjana. Pitää saada lehteillä ja taitella hiirenkorvia. Oletko samoilla linjoilla, vai mieluummin e-kirjojen ystävä?

näin suomi juo
Näin Suomi Juo -kirjan kaveriksi pääsi syksyn eka isompi neuletyö, superpitkä ja paksu merinovillahuivi kivalla palmikkokuviolla. Lukeminen ja neulominen = parasta syksypuuhaa!

Syksy tuli täysillä – Tomaatti- ja työmietteitä

Käynnistyipäs syksy melkein yhdessä yössä! Yhtäkkiä on pimeää iltaisin ja puutarhassa sellainen kylläinen, paksu valmius. Vihreä on tummunut täysille ja marjoja ja omppuja saa olla poimimassa joka päivä.

Jännitän vähän vihannesteni puolesta. Tomaatit ja paprikat ovat pullineet hienosti, mutta väri vielä puuttuu. Mahtaako riittää aurinkoa vielä ne punastuttamaan? Muruni on tänä loppukesänä rakentanut minulle kasvihuoneen talomme vanhoista ikkunoista, ja eilen siirsimme kasvit sinne saamaan maksimaalisen määrän lämpöä vielä, mutta aika näyttää, päästäänkö maaliin asti. Oli jotenkin haikea fiilis puutarhakaupalla, kun valikoimassa oli enää syksyn viimeisiä kukkijoita ja iso liuta nahistuneita kesäjuttuja. En malttaisi päästää tästä puutarhakaudesta irti millään.

Työtkin käynnistyivät pitkän kirjankirjoitus”vapaan” jälkeen yhdessä rysäyksessä. Miten niin aina käykin? Ensin jännittää, tuleeko hommia lainkaan, vaikka aina on tullut ennenkin, ja sitten niitä on taas kohta kalenteri pullollaan. Hiukan on ollut nikottelemista kirjakielen kääntämisessä lehtikielelle, mutta kyllä se sieltä ytimistä pulahtaa taas pintaan aina kuitenkin. Tosi kivaa on toimittajan hommakin, yhä vain.

On ollut ihanaa olla erossa kirjan käsikirjoituksesta 1,5 viikkoa. Tekee älyttömän hyvää saada vähän huilia siitä ja antaa ajatuksille happea. Loppurynnistys on aina tosi intensiivinen ja sille on paljon kivempi lähteä pienen paussin pidettyään. Tällä toisella kierroksella on myös kivaa, että tiedän, millaisessa marssijärjestyksessä homma tästä etenee perille asti. Seuraavaksi odottelen saavani kirjan kannet nähtäväksi. Jännää!

Syksy starttaa ensi viikolla myös puhekeikkojen osalta. Ensi viikolla käyn THL:n Näin Suomi juo -seminaarissa kommentoimassa heidän tuoretta julkaisuaan ja seuraavalla viikolla on vuorossa Päihdefoorumi. Tiedossa loppuvuodelle on lisäksi ainakin koulutuskeikka Iisalmeen. Huhuilen siitä tarkemmin, kun yksityiskohdat ovat selvillä, jos vaikka niiltä korkeuksilta on tulossa lukijoita paikalle. Jos olet paikalla THL:lla tai foorumissa, tule ihmeellä juttusille!

IMG_20180819_154645.jpg

Terveisiä kirjankirjoituslomalta – arki alkaa taas!

Ensimmäinen villapaita-aamu Hämeenlinnassa! Taitaa olla hyvä hetki päivittää vähän kuulumisia kesähuilin jälkeen. Tämä onkin ollut poikkeuksellinen kesä. Ihan ainutlaatuinen.

Pistin kesäkuun alussa kaikki tietoliikennekanavat säppiin puhelinta ja someja myöten ja matkasin Kreikkaan. Tosi syntinen olo olla saavuttamattomissa, mutta nopeasti siitä oppi kyllä nauttimaankin! Muhin Peloponnesoksen maisemissa 3,5 viikkoa perheeni kanssa Airbnb-talossa. Ahmin vinon pinon kirjoja, uin altaassa ja meressä, tuijottelin riippumatosta läheisiä vuoria ja kiertelin koko joukon historiallisia paikkoja Olympiasta Spartan kautta Delfoin oraakkelien majoille. Oli upea reissu, joka totaalisesti katkaisi kevään työkelat, ja se tulikin tarpeeseen. Seuraavaksi oli nimittäin vuorossa ihan muuta.

Kun palailin juhannuksen jälkeen Suomeen, alkoi ensimmäinen kokonainen apurahakauteni kirjan kirjoittamisen parissa. Olen aikaisemmin saanut pieniä apurahjoja, mutta nyt Taiteen edistämiskeskus myönsi minulle pidemmän jakson, joka mahdollisti täydellisen uppoutumisen. Ihan taivaallista! Pistin siis freetoimittajan työni hetkeksi tauolle, vaikka kyllä tuntui vaikealta. Vaikka olen ollut yksinyrittäjä jo toistakymmentä vuotta, on aina vähän hyppy pääedellä pimeään sanoa asiakkaille, etten ole käytettävissä viikkokausiin.

Kosteusvaurioita-kirja syntyi kokonaan töiden lomassa varhaisina aamuina, myöhäisinä öinä ja viikonloppuina, enkä ole edes tajunnut, kuinka eri asia on voida jatkaa samaa ajatusta rauhassa päivästä ja viikosta toiseen ilman alituista poukkoilua muihin mietteisiin. Täysin erilaista! Oli mahdollista hapuilla rauhassa kiinni vaikeista ajatuksista ja imeä valtava määrä taustakirjallisuutta aivoihin ilman sirpaloitumisen pelkoa. Saisipa aina kirjoittaa näin!

Sitä apurahakautta olen takonut nyt seitsemisen viikkoa ja viimeisiä päiviä viedään. Loput kaudesta kirjoitan kirjaa tavalliseen tapaan töiden ohella. Olen melkoisen tyytyväinen itseeni, sillä olen todella naputtanut naputtamistani siitä juhannuksesta asti. Joka päivä, pitkiä päiviä. Kesään mahtuu tasan kaksi lyhyttä, kahden yön mökkireissua, joiden aikana olen ollut käsikirjoituksesta irti. Tulostakin on tullut. Ylihuomenna kustannustoimittajani saa paksun nivaskan luettavakseen ja minä kirjalta pari viikkoa rauhaa töiden käynnistelyyn. Se onkin totisesti tervetullutta. Alan olla aivan korviani myöten täynnä tuota tekstiä muhittunai sen kanssa vierihoidossa näin tiiviisti!

Toista kirjaa on ollut esikoiseen verrattuna tosi erilaista kirjoittaa. On ollut parempi tolkku siitä miten homma etenee, ja toisaalta enemmän paineitakin. Tämä toinenkin kirja käsittelee alkoholia, mutta aivan eri vinkkelistä kuin Kosteusvaurioita, joten vetoapua ei siinä mielessä ole ollut tarjolla. Samalla on tuntunut aivan tolkuttoman etuoikeutetulta saada tehdä toinenkin kirja ja paneutua tähän mieltä kaivelevaan aiheeseen pää edellä pitkäksi aikaa. Luulen, että osaan enemmän nyt, mutta ei se näytä tekevän hommasta yhtään kevyempää. Aika tuskaista päkistämistä on, vaikka nautinnollistakin. Jotenkin fiilikset kulkevat jännänä aallokkona: kun ensin tuntuu kaksi viikkoa siltä, etten tajua mitään yhtään mistään, on seuraava viikko täynnä oivaltamista ja kiihkeää etenemistä. Olen ollut tosi lähellä luovuttamista ja toisaalta melkoisen messiaanisissa riemun tunnelmissakin. Sitä ristipainetta ja vuoristorataa täytyy kai vain oppia jotenkin sietämään.

Tällä viikolla käynnistyvät normaalit työt. Jännittää vähän, ja samalla innostaakin. Syksyn käynnistymisen myötä alkaa taas myös reissuelämä erilaisten puhekeikkojen merkeissä. Syyskuulle mahtuu jo kaksi, kun käyn ensin kommentaattorina THL:lla uuden Näin Suomi juo -kirjan jukaisutilaisuudessa ja sitten luennoimassa Vantaan Päihdefoorumilla. Tosi mielekkäältä tuntuvat nämä hommat edelleen. Alkoholi on nyt ollut osana jokapäiväistä tekemistäni jo yli neljä vuotta. Aikamoista!

Ajattelin aktivoitua kirjailemaan kirjan etenemisen tunnelmia tänne nyt aktiivisemmin. Edessä on pitkän muhittelun jälkeen taas vaihe, jossa tapahtuu paljon. Kirjalla on jo nimi ja kannetkin ovat juuri tekeillä. Tiedän toki julkaisemisen ajankohdankin. Hetken vielä ne ovat hyshys-juttuja, mutta ihan varmuudella kerron lisää heti, kun lupa heltiää! Ehkäpä Kreikan reissustakin voisi tehdä matkakertomuksen.

Millaista kesää te olette viettäneet? Tuliko luettua hyviä kirjoja? Vinkkailkaahan niistä!

 

Erikoiskesä 2018: kirjoja & kirjoja

Kasaan lomalukemistoa. Se on suosikkipuuhiani. Vaikka loman alkuun on aika lailla tarkka kuukausi vielä, lipsahdin eilen jo asialle. Lähdin ostamaan yhtä tekeillä olevan kirjani lähdekirjaa, mutta tulin kotiin tällaisen tornin kanssa:

kirjapino.jpg

Kävi niin, että kun hana aukesi yhdessä kirjakaupassa, piti matkalla junaan poiketa vielä toiseen, ja loppu näkyy tuosta. Kyllä noilla pääsee ainakin loman alkuun, eikö vain?

Mustosen kanssa otin rennosti. En ole koskaan lukenut häneltä mitään, mutta koko Sivustakatsoja-sarja nökötti siinä niin kivasti vierekkäin, että tartuin ensin yhteen, sitten kahteen. Sitten ajattelin, miten kamalaa olisi imeytyä ihanaan sarjaan, jos sitten kesäreissussa kirjat loppuisivat kesken! Oli otettava kaikki ja toivottava, että tykkään.

Tuleva kesä on ihan poikkeuksellinen kesieni sarjassa. Viime kesänä tein aikamoisia aikatauluihmeellisyyksiä niin, että varsinaisia lomapäiviä oli vain hajallaan siellä täällä, eikä yhtenäistä lomaa kahta viikkoa pidempään. Viimeistelin alkukesän Kosteusvaurioita-kirjaa ja otin tehdäkseni hauskan videosarjan Hämeenlinnan kesätapahtumista. Syksyllä huomasin olevani melkoisen väsynyt, kun huili jäi niin vähäiseksi. Nyt menee eri tavalla.

Jään kesäkuun alusta ensin 3,5 viikon täyslomalle, jonka aikana meinaan olla irti niin tietokoneesta kuin puhelimestakin maksimaalisen ajan, lueskella ja viettää aikaa perheen kanssa ennen kaikkea täysin irti Arkinen alkoholi -työnimellä etenevän toisen kirjani imusta. Tähän viimeiseen kohdistuu perheen nuoremman teinin taholta heitetty ”niin varmaan!” -haaste, joten on onnistuttava jo kunniankin säilyttämiseksi!

Loman jälkeen alkaa pitkä jakso, joka on omistettu yksinomaisesti kirjan  valmiiksi saattamiselle. Tuntuu ihan käsittämättömän upealta voida jäädä vain kirjoittamaan kirjaa, ilman että täytyisi koko ajan samalla tehdä toimittajan kirjoitushommia, kuten arjessa muuten. Moisen ihanuuden mahdollisti Taiteen edistämiskeskus, joka myönsi minulle kirjastoapurahakauden tähän tarkoitukseen. Aivan hullun hienoa, että tällaisia mahdollisuuksia on edes olemassa!

Apurahakausi tulee todellakin tarpeeseen. On erittäin vaikeaa raivata kirjoittaja-arkeen aikaa kirjalle, kun koko ajan on jonossa kymmenkunta artikkelia ja parikymmentä sovittua haastatteluaikaa, kuvauksia ja videokäsikirjoittamisia ja muuta sekalaista. Rakastan työtäni, mutta artikkelikirjoittamisesta kirjan kirjoittamiseen ja takaisin hyppääminen on tuhottoman hankalaa jo tyylillisesti, saatikka ajankäyttöä ajatellen. Kirjan aihe on vaikea ja oikeanlaisen käsittelytavan löytäminen vaatii keskittymistä. Juuri kun tuntuu, että ilmaan haromisen ja tuuleen huutamisen seasta hahmottuu jokin konkreettinen ajatus, onkin hypättävä johonkin toiseen aiheeseen, kuten kilparatsastukseen, omaishoidon kysymyksiin tai kesänviettoperinteisiin. Niistä hauraista ajatelmista on hankala sitten saada kiinni sen seuraavan jossakin vapaaksi raivatun tunnin aikana. Kaipaan kunnolla ajatteluaikaa saadakseni ytimen kirkkaaksi.

Kevään aikana olen tietysti edistänyt kirjaa kaiken muun työn ohella, koska niin täytyy tehdä, jos niitä haluaa saada jotenkin kirjoitettua, ja sitä on olemassa nyt sellainen parinsadan sivun paketti vielä aika hahmotonta möyhöstä. Odotan vimmaisesti, että saan viimeiset sovitut keikat alta pois – niitä on kymmenkunta tälle toukokuulle vielä edessä – ja saan sitten keskittyä ensin laskemaan kierrokset ja sitten valjastettua aivot kirjamoodiin kunnolla.

Apuraha on upea juttu, mutta kylläpä on vaikeaa uskaltautua kirjoitusvapaalle, kun on aina naputtanut yksin yrittäjän moodissa. Vaikka töitä on aina riittänyt kesälomien jälkeenkin, on jo neljäksi viikoksi saamattomiin heittäytyminen ollut aina vähän henkisesti hankalaa. Saati nyt, kun pitää venyttää tilaajien kärsivällisyyttä vielä paljon pidemmäksi. Takaraivossa lurkkii ajatus siitä, mahtavatko juttuni enää kiinnostaa tauon jälkeen, vai onko siellä jo sata janoista, kekseliästä ja aina saatavilla olevaa friikkua paikkaani täyttämässä. Vaan eipä sellainen ajattelu mitään auta. Itse tiedän tietenkin, että vapaalle kirjoittajalle monipuoliset projektit ja välillä pidemmän kirjoittaminen ovat ainoastaan tyyliä ja kieltä jalostavia ja luovuutta ruokkivia juttuja. Pitää siis vain uskoa, että homma kantaa.

Mutta ennen kaikkea tätä kirjoittamista saan siis lukea tuon pinon. AAAAH! Sekin on sellaista tankkaamista omaa kirjoittamista silmälläpitäen. On täyttä totta ainakin omalla kohdallani, että kirjoittaakseen hyvin on luettava paljon. ja ennen kaikkea lukeminen on tietysti ihanaa!

Mitä teillä on lukulistalla just nyt? Entä kesää varten?