Työpaikat ja kurssit voivat olla yhtä pakkopulloa – erään drinkkipöydän tarina

Sain eilen taulukkokurssia käyvältä ystävältäni kuvan koulutushuoneesta.  Yrityksen normaalin koulutustilan sijasta ilta oli pidetty yrityksen toisessa huoneessa. Siellä tulijoiden katseet vangitsi korea tarjoilu. ”Täältä pitää lähteä taksilla!”, oli veistely alkanut samoin tein. Niinhän meille tapaa käydä, kun jonnekin ilmestyy vilahdus alkoholia. Hassua, jännää, vähäsen villiä!

Pöytä tuo mieleen loistavan Mad Men -sarjan. Siinä pukumiehet tissuttavat päivät pääksytysten ja ajautuvat sarjan ehtiessä aikamoisiin pulmiinkin. Ihmeen tuttu tuo kuvasto on meikäläisillä työpaikoilla yli 50 vuotta myöhemminkin. Alkoholista kirjoittavana tietokirjailijana minua kiehtovat viestit. Mitä tuollainen pöytä kurssitilassa symboloi?

Ehkäpä se henkii jollekin luksuksesta. Vapaudesta? Työpaikan rennosta ilmapiiristä? Sivistyneestä mentaliteetista? Vauraudesta? Tarina ei kerro missä tilanteessa juomia on tarkoitus tällä työpaikalla käytellä, eikä sillä ole oikeastaan mitään merkitystäkään. Merkitystä on sillä, että siinä ne törröttivät, tietoteknisiä taitoja oppimaan tulleiden kurssilaisten vieressä. Se ei ole ihan niin harmiton, vapaa, rento tai luksukas asetelma kuin ensinäkemältä voisi ajatella.

Kirjoitan Tiedostavan siemailun taito -kirjassani juuri tästä: alkoholi on silmillämme jatkuvasti, valitsimme tai emme. Se on työpaikoilla, kurssitiloissa, joogasaleissa ja vanhempainkokouksissa. Se on läsnä niin monissa paikoissa, ettemme edes rekisteröi sitä. Itsestäänselvänä, kaikkeen kuuluvana kulissina jos jonkinlaiselle tekemiselle. Usein ihan harkittunakin koristeena ja henkimässä tiettyä fiilistä tavoiteltavasta elämästä ja tyylistä.

Sillä on oikeus kuvittaa monenlaisia tunnelmia.  Yhä useammasta tunnelmasta: vapauden ja rentouden lisäksi onnesta ja ilosta, odotuksesta, kunninahimosta, korkealentoisuudesta ja menestyksestä. Olemme itse ojentaneet sen oikeuden sille. Aineellehan ei synny symbolista arvoa itsestään. Se aina synnytetään tekemisin ja sanomisin kanssakäymisessä.

Alkoholi viestittää myös synkempiä sävyjä. Ne me haluamme tässä vapauden ja villin hassuttelun huumassa usein pyyhkäistä sivummalle, niiden klassisten joidenkin toisten huoleksi. Niiden, joilla ei pysy homma hanskassa. Jotka eivät osaa yhteisen leikin sääntöjä. Ne jotkut toiset vain ovat paljon isompi joukko ihmisiä kuin haluaisimme ajatella. Itse asiassa ei ole mitään toisia. On vain meitä ihmisiä.

Ystäväni kuvasta muistui mieleeni toinen kurssikerta männävuodelta. Pidin kirjoitusiltaa ihmisille, joilla oli lapsuudenkokemuksia liikaa juovasta vanhemmasta. Perkasimme luovan kirjoittamisen keinoin kurjia, erittäin vaikeitakin alkoholikokemuksia. Olin varannut tilaksi rauhallisen huoneen päihteettömästä järjestötalosta. Vuokraamani huone näytti kuitenkin tällä kertaa erilaiselta kuin yleensä: pöydät notkuivat edellispäivän pikkujoulujen pullomerta. Kävelimme siis sangen tuttuun katkuun ja näkyyn. Oli mälsää aloitella herkästä aiheesta kirjoittamista raivaamalla tilaa siinä kilinässä. Tahmat ja tanniinit leväyttivät muistot päin pläsiä salamannopeudella.

Viereiseen tilaan kokoontunut AA-kerho oli omassa huoneessaan samassa tilanteessa. Meitä vielä paljon hankalammassa. Miten nurinkurinen ja vahingollinen tilanne! Jos pakenee pulloja ja pulloajatuksia, ei totisesti halua törmätä juuri niihin juuri pakopaikassaan, odottamatta ja pyytämättä. Mennessään joko ihan muihin tekemisiin, kuten excel-kurssille, tai mennessään juuri niitä haavojaan hoitamaan. Mennessään irrottautumaan ja olemaan rauhassa. Mutta juuri niin täällä usein käy. Emme pääse valitsemaan alkoholitilanteita, koska kaikki tilanteet ovat alkoholitilanteita.

Myös paljon vähemmän kovien kokemusten näkökulmasta tilanne voi olla hankala. Jos olisin tipattomalla tammikuulla ja se tekisi vähän tiukkaa, olisi kuumottavaa naputella kurssilla näin:

puilloja-ja-tuoli.jpg

Jos aineen kanssa olisi minkään sortin ongelmia, miten kovaa tuollainen pöydällinen kuiskisi, hitto vieköön HUUTAISI selän takana? Ja ihan vähimmilläänkin se helposti vie tarpeettoman paljon huomiota itse tekemisestä. Aihe on niin paineistunut, että hihittely ja taksihuutelut käynnistyvät kuin tehdasasetuksena.

Maassa, jossa joka neljäs aikuinen kertoo nähneensä lapsena kosteita oloja, jossa on puolimiljoonaa suurkuluttajaa, jossa joka toisella on tutkitusti kokemusta ainakin yhdestä liikaa juovasta duunikaverista ja jossa miljoona naista ja 700 000 miestä kertoo, että lähipiiristä löytyy vähintään yksi ongelmallisen paljon juova ihminen, on defensiivinen kikattelukulttuuri. En usko hetkeäkään, että ratkaisu tilanteeseen on koristella joka pöydänmutka pullomerellä. Siedätyshoitoa on tässä maassa taatusti kokeiltu tarpeeksi.

On helppo huokaista, että kyllä on taas jollain vaikeaa, mutta tosiasia on se, että todella monelle tämän aiheen äärellä on hyvin vaikeaa. Ja keinot tehdä tilanteita helpommaksi ovat  ihan äärimmäisen yksinkertaisia. Tuollainen pöytä painanee alle 10 kg. Perus kaveri nostaisi sen kolmessa minuutissa pois koulutustilasta vähän ennen kurssin alkua. Problem solved.

Jostain syystä me usein haluamme pitää kiinni niistä vapauden, rentouden, eurooppalaisuuden ja glamourfiiliksen tunnelmista, joita olemme antaneet alkoholin kuvittaa. Tunkkaista ja tympeää, ja monelle hyvin haitallistakin. Entä, jos pullopöydän paikalla olisi pino röökikartonkeja? Viestisikö se samoista luksuksen ja rentouden tunnelmista? Miksi se olisi meistä eri asia?

Jos järjestäisin kurssin maksaville asiakkaille en haluaisi yhdenkään heistä lähtevän minun takiani kotiin romuttamaan hyvin alkanutta haurasta raittiuttaan tai joutuvan murehtimaan yhtäkkiä aktivoituneita kivuliaita ajatuksia menneestä. Kurvaamaan ehkä alitajuisesti yksille kotimatkalla, koska jotenkin vain tuli mieleen siinä numeroita nakutellessa. Pulloja nähdäkseen voi jo mennä hyvin moniin paikkoihin. Työpaikkojen ja kurssitilojen ei tarvitsisi olla niitä, ellei kyse ole drinksukurssista.

Olemme tämän merkillisen marinoituneen ympäristön kasvatteja, mutta ei se mikään hautakivituomio ole. Usein pelkkä havahtuminen huomaamaan riittää. Tietoiseksi tuleminen. Joskus riittää pöydän kantaminen hetkeksi toiseen tilaan.

Mainokset

Löysitkö jo Pullonpyörittäjä-podcastin? – alkoholista lasissa ja kulttuurissa

Yksi tämän vuoden kivoimmista jutuista on ollut podcast-haaveen toteutuminen. Pullonpyörittäjä-podcastissa puhutaan viikottain vaihtuvan juttukumppanin kanssa alkoholista eri kanteilta. Tänään ilmestyi kolmas jakso.

Tässä linkit kaikkiin tähän mennessä ilmestyneisiin jaksoihin. Jos tykkäät, ota ihmeellä Soundcloudista kuunteluun ja tule myös podcastin fb– ja ig-sivuille kommentoimaan. mieluusti kuulen myös toiveita vieraista ja aiheista! jaksoja saa tietysti ilolla laittaa myös jakoon, jos siltä tuntuu!

Jakso 1 Sampo Marjomaa ja alkoholihuumori. 

Jakso 2 Pinja Rautio ja alkoholi perheessä.

Jakso 3 Isa Karlsson ja alkoholi työelämässä. 

Voiko alkoholiongelmista puhua toiveikkaasti?

Eräs ystäväni kysyi hiljattain, eikö minua väsytä puhua luennoidessani aina niin raskaista ja negatiivisista asioista. Kysymys oli ensin yllättävä. En nimittäin ollenkaan ole kokenut väsymystä aiheen äärellä, päinvastoin! En edes koe niinkään möyriväni raskaissa asioissa, vaikka ilman muuta alkoholiongelmat itsessään ovat myös raskaita, todella raskaita. Kysymys on kuitenkin käsittelytavoista ja katseen suunnasta.

Sain hiukan pohdittuani vähitellen kiinni kysyjän ajatuksesta. Ehkäpä hänen mielikuvansa on muodostunut siitä, että Kosteusvaurioiden ilmestymisen aikaan lehdissä puhuttiin niin paljon ihmisten vaikeista lapsuudenkokemuksista. Näytti siltä, että edelleen oli jonkinlainen yllätys, että joka neljäs aikuinen on kokenut lapsuudessaan vaikeita vaiheita liikaa juovien vanhempien kanssa. Ja on aivan totta, että kun niitä tapahtumia käsitellään, ollaan todella vaikeiden teemojen äärellä. Silti kokonaisuus kannattaa katsastaa laajemmasta kulmasta.

Niissäkin haastatteluissa pyrin aina nostamaan keskiöön sen, miten kokemuksista mennään eteenpäin. Ja kun nyt saan puhua keikoilla ympäri Suomen,  en koskaan luennoi vain siitä, mitä kosteissa kodeissa tapahtuu pahimmillaan, vaan siitä, millaisia jälkiä kokemuksista voi jäädä, ja ennen kaikkea siitä, millä tavoin niistä voi päästä aikuisena asioita käsittelemällä jatkamaan omaan, hyvään, itsenäiseen, terveeseen ja toimivaan elämään.

Kysymys on siis siitä, ettei jäädä ruotimaan vain niitä kovia kokemuksia, vaan mietitään aina ratkaisua. Valoa tunnelin päähän. Kurjuudessa kieriskely ei tuota mitään hyvää. Se on joskus tarpeellinen välivaihe, muttei koskaan hyvä päämäärä.

Omasta näkökulmastani puhun ja kirjoitankin siis ihan toisista teemoista: toivosta, ilon löytymisestä, armollisuudesta, voimasta ja vapaudesta. Valtavan positiivisista asioista. Puhun siitä, millä tavalla oloa saa helpommaksi uskaltautumalla käsittelemään vaikeat kokemukset. Puhun toisten ihmisten paremmasta ymmärtämisestä, olivat he sitten toisia kosteissa oloissa kasvaneita tai vaikkapa vanhempia, jotka vaikeiden aikojensa jälkeen pyrkivät takaisin yhteyteen lastensa kanssa.

Ei sellaiseen väsy! Se antaa joka kerta todella paljon. Näen ihmisten pyyhkivän kyyneleitä katsomossa, eikä se johdu siitä, että oltaisiin muhittu kamalissa oloissa, vaan siitä, että he ovat saaneet kiinni jostakin sellaisesta, josta eivät ehkä ennen ole saaneet. Ovat saaneet suuntaviivoja ja varmistusta sille, että ovat tarpeeksi, ovat vahvempia kuin uskoivatkaan ja että on mahdollista rikkoa kipeitä kehiä. Ja että meitä on täällä valtavan paljon, eikä mitkään tapahtuneesta ollut meidän syytämme. Voisiko mikään juuri paremmalta tuntuakaan?

Tuo seuraava kirjani, Tiedostavan siemailun taito, on askel eteenpäin tässä pyrkimyksessäni etsiä ratkaisuja, tuottaa toivoa ja tarjota pohdittavaa paremmasta. Se tuntuu luontevalta seuraavalta portaalta. Jos ensimmäisessä kirjassa esiteltiin ongelma ja mietittiin siihen ratkaisuja, tässä toisessa katsotaan vielä pidemmälle: mitä voisimme tehdä, ettei Kosteusvaurioiden kaltaisia ongelmia pääsisi jatkossa syntymäänkään?

Se on ihan valtavan motivoivaa ja innostavaa hommaa! Ei siis väsyttävää ollenkaan.

 

Tiedostavan siemailun taito näyttää tältä!

Jihuu! Uusi kirjani kansineen kaikkineen on nyt päässyt päivänvaloon! Atenan katalogi kevään aikana julkaistavista kirjoista ilmestyi juuri, ja minun antini löytyy sen sivuta 12. Katalogin löydät täältä. Huippukiinnostava valikoima siellä onkin! Minä olen ihan julkaisuvuorojen kärjessä. Kirjani ilmestyy heti tammikuun alkuun.

Atenan Facebook-sivulla on meneillään arvonta, jossa voi voittaa 50 euroa kirjanostelurahaa, kun valitsee katalogista mieleisensä luettavan. Käy ihmeellä kommentoimassa valikoimaa ja osallistu! Vastausaikaa on ma 26.11. klo: 9 saakka.

Tiedostavan siemailun taito ilmestyy perinteisen version lisäksi myös e-kirjana ja äänikirjana. Se tulee olemaan ostettavissa kirjakaupoista, verkkokaupoista ja tietysti Atenan omien sivujen kautta. Olen sopinut kustantamoni kanssa, että blogini lukijat saavat ennakkotilausmahdollisuuden. Ohjeet ilmestyvät tänne lähiviikkojen aikana!

Huh, niin jännää ja kivaa aikaa! On aina täysi mysteeri, miten uusi kirja löytää lukijansa, ja nyt vain täällä odotellaan. Ihania, innostuneita palautteita on jo tullut, ja se tuntuu älyttömän hyvältä!

Mitäs tuumitte? Näyttääkö aihe kiinnostavalta? Onko kiva kansi? Itse olen tietty ihan innoissani koko paketista!atenan kuva

Lähetin kirjan kustantamoon – Seuraa nimipaljastus!

Äsken painoin lähetä nappulaa ja sujautin kirjani käsikirjoituksen kustantajalleni Atenaan (ja kuva kertoo hetken tunnelmat). Oikeastaan laitoin sen kahdelle kustannustoimittajalle samaan aikaan, sillä minulla on ollut tämän toisen kirjani kohdalla valtava etuoikeus saada tekstilleni kahdet ammattilaissilmät omieni lisäksi – ja sitten vielä kahdet taitavat amatöörisilmätkin. Mitä luksusta!

Kirja tulee vielä takaisin. Seuraavaksi oikoluetaan niin vimmatusti ja sitten tarkistetaan vielä taittoa. Silti juuri tämä hetki tuntuu ihanalta. Paketissa pitäisi nyt olla kokolailla kaikki sisältö ja aika tarkkaan oikeassa muodossakin. Oli melkoinen urakka, tälläkin kertaa. Ihana ja kamala. Kirosin, nauroin, itkin, valvoin öitä, vilistin hybriksessä, istuin tylsistyneenä ja taoin valtavan innon vallassa. En muistanutkaan Kosteusvaurioiden * teosta tätä intensiteettiä, vaikka projekti alkoi melkein puskusaumassa.

Kustannussopimus kirjasta solmittiin tammikuussa. Siinä vaiheessa olin kyllä puuhaillut teeman äärellä jo hetken, mutta en mitään kovin kummaa. Siitä oli olemassa ranskalaisia viivoja ja epämääräisiä ajatelmia. Sitten tulikin kiirus, mutta onneksi työskentelen parhaimmillani paineen alla.

Tein suurimman osan kirjan kirjoitusurakkaa normaaleja palkkatöitä – siis toimittajan ja käsikirjoittajan hommia. Kirjoja on ilman muuta ihana saada kirjoittaa, mutta tosi raskasta se töiden ohessa on, siitä ei pääse mihinkään. Sellainen mieletön onni oli matkassani, että sain kirjalle kaksi apurahaa. Niistä toisen käytin käynnistelyvaiheeseen alkuvuonna. Pystyin apurahan turvin puolittamaan palkkahommien tekemisen reiluksi kuukaudeksi. Toisella, vähän isommalla, vapautin intensiivisen työskentelyn vaiheen kokonaan muista töistä kesästä alkusyksyyn.

Eipä mennyt päivääkään ilman valtavaa kiitollisuutta apurahoittajia kohtaan. Minulla ei yksinyrittäjänä olisi ikinä maailmassa ollut mahdollisuuksia irottautua edes viikoksi pelkästään kirjan tekoon ilman apua. Suurkiitos siis tätäkin kautta Suomen Tietokirjailijat ry ja Taiteen edistämiskeskus! Uskallan sanoa melkoisen varmaksi, etten olisi ehtinyt saada kirjaa kansiin tässä aikataulussa ilman taloudellista tukea. Palkkaa työtunneille ei näissä puuhissa kannata edelleenkään laskea, mutta se ei olekaan tekemisen motiivina.

Puuh. Aika maitohappoinen olo! On jännää, miten suuren eron pari viikkoa voi tehdä. Olin vielä syyskuun puolella sitä mieltä, ettei ikinä eikä mitään. Ja tänään, kun selasin pumaskaa läpi viimeistä kertaa ennen lähettämistä, saatoin tyytyväisin mielin napsauttaa muutaman lyöntivirheen pois ja jatkaa hyvilläni eteenpäin. Tämähän on tässä. Tässä tämä nyt todellakin on. Näin tämän ajattelin. Se kai se kirkastuminen on. Se pulahtaa eteen aika nopeasti heti sen epätoivokohdan jälkeen, vaikkei siltä ikinä tunnu pahassa paikassa. On oltava uskossa vahva.

Kirjan kansia tehdään juuri. Olen nähnyt jo ensimmäisen versionkin. Sisällöstä en vielä enempiä kerro, mutta nimen saan kuulemma paljastaa jo nyt, vaikka virallisesti se menee katalogeihin marraskuussa.

Tiedostavan siemailun taito. Se siitä tulee. Tai se se tavallaan jo on. Miten sen nyt ottaa.

Nyt on helpottunut, hyvä ja aavistuksen epäuskoinen olo. Pitäisi tarttua palkkatöihin, mutta taidan suoda itselleni tänään löysää.

JAHUUU!

* Kosteusvaurioista on meneillään syksytarjous! Nappaa pois, sillä kohta tulee uutta luettavaa!

Teatteri: Papin perhe – Arvoja, paineita ja ajattelun aineksia

Kävin eilen katsomassa Teatteri Avoimien Ovien ensi-illan Papin perhe. Minna Canthin näytelmä oli Heini Tolan ohjauksena ajatuksia herättävä. Aika jotenkin katosi katsomossa, kun sukelsin niin perheen paineisiin tunnelmiin.

Pastori Valtari ei ole mikään halailijaiskä. Hän johtaa perhettään määrätietoisella otteella omien arvojensa mukaisesti. Lapset ovat varttuessaan asioista eri linjoilla ja ilmaisevat mielipiteitään kukin tavallaan. Äitipoloinen sompaa siinä välissä.

Näytelmä on kirjoitettu vuonna 1891. On melkein mystistä, millä tarkkanäköisyydellä Minna Canth onkin ihmisiä ajassaan tarkastellut, kun se koskettaa niin kovin vielä tänäänkin.  Kauniilla, pienillä keinoilla teos oli tuotu tuoreeksi visuaalisesti.

Avoimien Ovien sivuilla näytelmän ydin kiteytyy näin:

Papin perhe ei ole vain kertomus kahden eri sukupolven välisistä aatteellisista ristiriidoista. Se on tiivis ihmissuhdenäytelmä, joka kuvaa kipeästi ja tarkkanäköisesti perhedynamiikan malleja. Miten paljon tarvitaan uskallusta ja rohkeita tekoja, jotta alistavat valtarakenteet voidaan rikkoa? Mitä menettää, jos velvollisuus haastaa pitämään kiinni edustamistaan arvoista? Mitä vaaditaan, että ihminen saa toteuttaa omaa sisintä ääntään, tulee kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi?

Rooleissa nähdään Mirjami Heikkinen, Seppo Merviä, Tatu Mönttinen, Jukka Pitkänen, Ella Pyhältö ja Outi Vuoriranta mielestäni erinomaisen tasapainoisena kokonaisuutena. Pyhällön äiti on pakahduttavan tosi. Tiukassa paikassa kun on pirusti ”niitä tunteita”, mutta ilmoille ei oikein tohtisi laittaa. Saatan olla puolueellinen, koska olen Ella-fani, mutta käykää vaikka itse katsomassa.

Näissä alkoholi- ja mielenterveysaiheissa nyt pitkään möyriessäni nuo näytelmässä esiin nostetut perheteemat ovat pohdituttaneet ihan erityisellä tavalla. Mikä konstikas kokonaisuus onkaan perhe kaikkine yhdistävine ja etäälle vetävine voimineen! Sellaisen paineen esitys saikin polttelemaan rinta-alaa, että vielä paluujunassakin vähän puhallutti.

Olen teatterin täsmäkäyttäjä. Välillä menen ihan vain viihtymään, mutta rakastan myös sitä vetoapua, jonka saan hyvästä esityksestä elämässäni meneillään oleville pohdinnoille. Niin nytkin. Imuun heittäytyessä on pehmeämpää ja lempeämpää askaroida omienkin aiheiden äärellä, vähän etäännytettynä jotenkin. Ja viihtyäkin tietysti sai! Nauru purkautui yleisöstä monin paikoin sellaisena epäuskoisena, tunnistavana, päätäpuistavana ja puhdistavana.

Suosittelen lämpimästi!

Kuva: Teatteri Avoimet Ovet

Hajut ja lapsuusmuistot – Paniikki oluthengityksestä?

Eilisen Helsingin Sanomissa oli huippumielenkiintoinen, alunperin kesällä Tiede-lehdessä julkaistu artikkeli hajuista ja niiden kytköksistä muistamiseen. Juttu on tilaajille, mutta kannattaa käydä lukemassa se esim. kirjastossa, jos tilaisuus tulee. Artikkeli käsitteli esimerkiksi sitä, kuinka jokin haju saattaa aivan hetkessä tuoda mieleen muistoja jostakin hyvin kaukaa.

Jutussa puhuttiin muun muassa siitä, miten traumaattiseen kokemukseen yhdistyvä tuoksu pystyy aiheuttamaan ahdistavia takaumia vielä kauan järkyttävien tapahtumien jälkeenkin. Siinä todettiin, miten hajuaistilla ajatellaan olevan kyky ”säilöä pahaa muita aisteja elävämmin”.

Tästä ilmiöstä olen jutellut tosi monen kosteissa oloissa kasvaneen kanssa. Ulkopuoliselle, omalle lapselle, puolisolle tai vaikkapa uudelle tuttavuudelle voi olla täysin kummallista huomata, kuinka toinen menee nopeasti täysin puolustuskannalle, alkaa karttaa tai – niin kuin itse pitkään tein – käynnistää ”pelastautukoot ken voi”-henkisen toiminnan vaikkapa yhden olutpullon hajusta, vaikka kaikki ympärillä olisi ihan yhtä tasaisen rauhallista kuin vielä hetki ennen pullon korkaamista. Eihän ole mitään hätää, mutta toinen menee ihan jengoille.

Monelle kosteusvaurioiselle voi itselleenkin tulla isona yllätyksenä, miten voimakkaan reaktion vaikkapa viski jonkun hengityksessä aiheuttaa, vaikka liköörikonvehdin kohdalla. Tai miksi kiukaalle heitetty olut ei tunnu toisesta yhtä leppoisalta kuin toisesta.

Jatkuva vimmattu reagoiminen pieniin ärsykkeisiin vaikkapa hajujen kohdalla on raskasta ja saattaa olla ympäröiville ihmisillekin tosi kurjaa ja hämmentävää. Jotta tuon tapaisista äärireaktioista voisi päästä irti, kannattaa omien reagointitapojensa kanssa tulla tutuiksi, niin tilanteet muuttuvat ennakoitavammiksi ja lopulta neutraloituvat todennäköisemmin. Tieto ei tässä mielessä todellakaan lisää tuskaa, vaan vähentää sitä tuntuvasti.

Koska kirjoitan ihmisten lapsuudenkokemuksista, on muisti ja muistaminen minua erityisesti kiinnostava juttu. Kosteusvaurioita kirjoittaessani yksi suurimmista valaisijoista henkilökohtaisesti oli tutkija, psykoterapeutti Marja Saarenheimon kirja Muistamisen vimma. Se käsittelee laajasti ihmisen kykyä ja tapaa muistaa, ja on minusta ihan ehdottoman suositeltavaa luettavaa jokaiselle, joka miettii menneitään jossakin muodossa. Saarenheimo on puhunut siitä, miksi ikäviä asioita muistetaan paremmin esimerkiksi täällä.