KAKKUJA JA KUPLAJUOMAA

Tämä postaus on osa Alkon #nofilter -kampanjaa. Kampanjan tarkoituksena on miettiä alkoholinkäytön vastuukysymyksiä ilman sosiaaliseen mediaan usein kuuluvaa silottelua. Lähestyn teemaa juhlatilanteita tarkastellen.

Kaksi toisiaan kohti kohotettua siroa maljaa täynnä kultaisena kimaltavaa kuplajuomaa. Tarkennus on pirskahtelussa ja tumma tausta on blurrattu pehmeäksi. Kuvasta henkii kepeä kiva. Näin me juhlia kuvitamme somevirroissamme. Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta -kirjani ja omien lapsuudenkokemusteni kautta tunnen kuitenkin kuplien nurjankin puolen. Lapselle vanhemman liiallinen alkoholinkäyttö voi olla tosi hankala paikka, johon liittyy paljon salailua, häpeää ja kulissien kannattelua.

Juhlakausi nostattaa monenlaisia tunteita niissä lapsissa ja aikuisissa, joilla on kokemusta liikajuomisen aiheuttamista hankaluuksista. Iloisen odotuksen sijaan mielessä voi myllätä melkoinen jännitys siitä, miten tällä kertaa pidoissa pärjätään. Koska juomiskäyttäytymiseen puuttuista pidetään usein hankalan ja kiusallisena, mietin asiaa täytekakkuvertauksen kautta. Siihen kun liittyy paljon vähemmän paineistavaa tunnelatausta.

kattaus

Ajattelen, että alkoholinkäytöstä olisi terveellistä voida puhua ihan samalla tavalla kuin täytekakun syömisestä: avoimesti ja ilman kiristelyä. Jos pulmia ilmenee, nekin tulisi voida nostaa esille. Jos nimittäin perheessä voidaan jutella myös juomisesta vapaasti, ilman että yksi suuttuu, toinen ahdistuu ja lapset pelkäävät, siitä ei pääse muodostumaan sellaista piilottelun ja katkeroitumisen vyyhtiä, joka johtaa pahimmillaan sukupolvilta toisille siirtyviin kosteusvaurioihin.

Täytekakku on kiva juhlapöydän herkku. Se ei ole millään tavalla välttämätön osa ohjelmaa, mutta voi myös olla nostamassa tilaisuuden fiilistä arjen yläpuolelle. Samalla tavalla voi toimia juhlamalja ja lasi viiniä. Jostain syystä meillä osataan säännöstellä kakun syöntiä paljon alkoholiannoksia paremmin. Täytekakkuja ei koskaan varata paikalle vaikkapa yhtä, tai varmuudeksi kahta, kokonaista juhlijaa kohti. Kakkuhommista saa myös puhua vapautuneemmin ääneen. Kenellekään ei tule mieleen kukkahattutätejä tai holhoamista, jos todetaan, että pari palaa kakkua riittää hyvin juhla-annokseksi.

rocky road

Jokaisessa seurueessa on aina läsnä se setä tai täti, joka ei ota kakkua, eikä sitä tarvitse äimistellä. Porukassa on usein niitäkin, joille kakku maittaisi turhankin kanssa, mutta opetetaanhan lapsillekin, että koko kakkua ei ole hyväksi syödä yksin ja kerralla. Ja jos joku juhlavieraista kuitenkin vetää kakkua naamaan niin kertakaikkisella antaumuksella, että kohta antaa ylen tuvan nurkalla, tilannetta iljetään taatusti hämmästellä ja purkaa.

Jos niin onnettomasti sattuisi, että joku juhlavieraista kävisi kakkupäissään aggressiiviseksi, puututtaisiin tilanteeseen samalla tavalla, kuin kursailematta puututaan uhmaikäisen lapsenkin porsasteluun. Niin ei sovi olla, että toisilla on hankalaa, ja se voidaan terveessä ilmapiirissä todeta ääneen. Raukkiksinta on nimittäin ajatella, ettei kehtaa ottaa pulmallista tilannetta puheeksi, ja kaahata autolla kotiin hyvissä ajoin ennen ennakoitua kakkukatastrofia. Lapsilla kun ei ole mahdollisuutta poistaa itseään yhtälöstä samaan tapaan.

marenki

Jos juomapuuhista voidaan kotona ja juhlaporukalla jutella samalla levollisuudella, kuin kakun syömisestä, on tilanne todennäköisesti erittäin hyvä. Jos taas alkoholinkäyttöön liittyy salailua, häpeää, tarkkailua ja varmistelua, on syytä tarkistaa tottumuksia. Aine kun ei ole itsessään paha, vaarallinen tai hankala, vaan kyse on annostelusta.

Voiko teillä kotona jutella vanhempien juomisesta täytekakkutyyppisesti? Saako suututtamatta sanoa, jos maittaa liikaa, tai jos välillä olisi kivempi tarjoilla vain suolaisia?

Kirjoitus on julkaistu myös Alkon #nofilter-blogissa.

Mainokset

Joulukeskusteluja, kirjoitusiltoja ja seminaari tulossa

amaryllisTällä viikolla on kivaa joulunalustekemistä tiedossa. Ensimmäinen Sininauhaliiton Joulu lapsen silmin -tilaisuuksistani on Lohjalla tänään 11.12. klo: 18-20. Paikkana on Awake Cafe, Kalevankatu 7. Jutustelen joulun tunnelmista ja kostean kodin perinnöistä. Ihan leppeällä meiningillä meinaan asiaa lähestyä. Paljastan muun muassa sen, millä tavoin olen sössinyt itse jouluja oikein urakalla, ja mitä niistä kerroista olen oppinut. Toinen samanmoinen sessio on tiedossa torstaina 14.12. Helsingissä klo: 18-20. Paikkana on silloin Ruusulankatu 10.

Sunnuntaina 17.12. kirjoitellaan talven toinen kosteissa oloissa kasvaneille tarkoitettu vertaistuellinen kirjoitusilta täällä Hämeenlinnassa. Viime viikolla oli tosi kiva fiilis harjoitusten äärellä! Tälläkin kertaa tarjolla glögiä ja pipareita, kynttilän loimottelua ja hetkinen aikaa hengitellä ennen joulukiireitä. Ilmoittautuminen tapahtuu osoitteessa kokovartalofiilis ät gmail.com ja kaksituntisella on hintaa 25 e.

Sitten päästäänkin kohta loman kautta alkuvuoden säpinöihin! Tammikuussa kirjoitellaan Ylöjärvellä sunnuntaina 14.1. ja sinne voi ilmoittautua samassa s-postissa. Ja 26.1. saan olla Päihdepalvelu Hemman 10-vuotisjuhlaseminaarin vieraana Kuopiossa! Maksuttomaan ja kaikille avoimeen tilaisuuteen voi ilmoittautua osoitteessa vilma.iso-ilomaki ät paihdepalveluhemma.fi.

Toivottavasti nähdään näissä!

Sain muuten jo parhaan joululahjan etukäteen! Kuulin nimittäin ihan äsken, että Suomen tietokirjailijat ry on myöntänyt mulle apurahan seuraavan tietokirjan alkuun saattamista varten! Sutinat ja hahmottelut käynnistyvät kunnolla heti vuoden taitteen jälkeen. Olen jo syksyn ajan keräillyt vastaan tulleita lukemisia ja ajatuksia herättäviä kuvia talteen, mutta ollut tietoisesti vielä innostumatta liikoja, koska Kosteusvaurioissa on niin paljon kapasiteetistani vielä kiinni. Vähitellen alkaa kuitenkin olla taas aivoja ja jaksamista uuden urakan aloitukseen. Aiheena on tälläkin kertaa alkoholi, mutta käsittelytapa tietysti ihan tuore. Jännää aloittaa taas se taivallus!

Joulu ja lasten toiveet kosteassa kodissa

Joulu on rauhoittumisen ja ilon juhla. Liikaa juovan vanhemman lapselle joulu on myös yksi hankalimmista ajankohdista. Siihen liittyy valtavat määrät omia ja ulkoa asetettuja odotuksia ja usein suuria pettymyksiä. Myös juovalle vanhemmalle joulu on paineistavaa aikaa. Joulun ajan tunnelmat nousivatkin Kosteusvaurioita-kirjan haastatteluissa esille moneen kertaan. Siksi särähtikin melkoisesti, kun somen kuvavirrassa tuli kuva joulukuusesta, joka oli koottu skumppapulloista. Näille on kokonainen oma postinsakin näköjään. Taas yksi mainos, jonka hauskuus kiertää meidät kosteikkojen kasvatit kaukaa.

Tänä vuonna saan olla Sininauhaliiton ja -säätiön kutsumana keskustelemassa joulusta ja lapsen kokemuksista kahdessa avoimessa yleisötilaisuudessa.

Ensimmäinen Joulu lapsen silmin -tilaisuuksista on Lohjalla ma 11.12. klo: 18-20. Paikkana on Awake Cafe, Kalevankatu 7.

Toinen tilaisuus pidetään Helsingissä to 14.12. klo: 18-20. Paikkana on Sininauha Oy, Ruusulankatu 10.

Kummassakin tapahtumassa mietitään liikaa juovan vanhemman kanssa elävän lapsen kokemuksia, joulun lapsessa ja vanhemmassa herättämiä ristiriitaisia tunteita, sekä pyhien viettoon liittyviä odotuksia ja tunnelmia ylipäätään. Pohdin myös sitä, millaisin keinoin läheiset ja esimerkiksi naapurit voivat helpottaa kosteassa kodissa elävän lapsen tilannetta. Yksi yleisesti aikuisia kosteusvaurioisia mietityttävä kysymys on se, pitääkö joulua lähteä viettämään juoneen/juovan vanhemman luokse. Jutellaan siitäkin! Puhun tilaisuuksissa sekä omista että Kosteusvaurioita -kirjaan keräämistäni kokemuksista.

Alustukseni jälkeen on hyvin aikaa kysymyksille ja yhteiselle keskustelulle. Olisi Tosi kiva nähdä sinut paikalla jommassakummassa tapahtumassa!

Tilaisuuksissa on tarjolla kahvia ja pientä syötävää. Kumpaankin tapaamiseen on vapaa pääsy, eikä ennakkoon tarvitse ilmoittautua.

Katkera auttaja on kamalaa seuraa

Aloitin aamun toimimalla sänkykuriirina. Kiertelimme läheisen kanssa kauppoja, valkkasimme sopivan ja roudasimme sen uuteen kotiin. Kuorimme paketista, kiinnitimme jalat ja petasimme iltaa odottamaan. Seuraavaksi siirryin teinin huoneeseen ja jeesasin tätä huonejärjestyksen muuttamisessa. Puunasimme paikan kaaoksesta kivaksi.

Oli kerrankin sopiva, tyhjä lauantai ja tarpeeksi virtaa kaiken tämän kaamoksen keskellä. Saimme puuhat touhuttua ja nyt maittaa kahvi. Loppupäivän otan lunkistellen. Tuli hyvä mieli oikeista syistä. On nimittäin aiempina vuosina tullut paljon vääristäkin.

Olin ennen mestariauttaja. Aina siellä, missä suinkin tarvittiin. Ja jos jossain on auttajia, on aina myös avun pyytäjiä. Hommaa siis riitti. Ja mikäpä siinä, auttaminenhan on iloinen asia. Paitsi ei muuten aina ole. Motiivilla on paljon merkitystä.

Ennen autoin marttyyrimielellä. En tajunnut sitä itse, mutta hommista tuli usein älyttömän paha mieli jälkikäteen. Väsyin ja kiristelin. Avun saajat eivät nimittäin ymmärtäneet olla minulle riittävän kiitollisia. Minä todella janosin kiitosta. Himosin ihailua kyvykkyydestäni, nopeudestani ja uupumattomasta uurastuksestani toisten hyvän eteen. Ajattele pesusientä, joka vain imee ja imee ja imee. Ja kun olin sitten lähtenyt auttamaan jotakuta, vaikken oikeasti olisi ollenkaan jaksanut, paiskinut hommia tuplatehoilla ja sitten jäänyt ilman ylistyslaulupalkintoa, pidin vastapuolta ihan mulkerona. Taas minua hyväksikäytettiin!

Sehän on ihan paskamaista auttamista sellainen. Sehän ei ole oikeastaan auttamista ollenkaan.

Tämä kaava on tosi tuttu monelle kosteassa tai muulla tapaa toimintahäiriöisessä kodissa kasvaneelle. Meistä moni on tottunut ostamaan hyväksyntää teoilla. Sellainen jää helposti päälle. Sitten aikuisena ihmetellään, miten paljon sietämättömiä riistäjiä ja hyväksikäyttäjiä aina osuukin tielle. Oma taipumus haluta ihan vääriä juttuja palkaksi avusta jää huomaamatta.

Nyt autan paljon harvemmin, mutta kun autan, teen sen omasta halustani, enkä kaipaa ylistyslauluja. Tyydytys tulee siitä, että saadaan hommat hoidettua ja arkea inasen helpommaksi. Se tarkoittaa sitäkin, että sanon paljon useammin ei. En auta, jos en oikeasti ehdi, viitsi tai halua, ja nuo kaksi viimeistäkin ovat muuten ihan täysin ok syitä myös,  vaikka varsinkin kosteikkojen kasvateille tämä kuulostaa tyrmistyttävän itsekkäältä kylmyydeltä. Omien rajojen ja oikeuksien hahmottaminen on meille usein vierasta, mutta sitä voi onneksi harjoitella.

Olen itsekin ollut se, joka ei kertakaikkiaan uskalla sanoa ei, jos jokin pyyntö vain lehahtaa kuuloetäisyydelle, koska kaikenlainen tarpeellisena ja hyödyllisenä oleminen on ollut suorassa suhteessa pitämiseen ja kelpaamiseen. Tämänkaltaisessa ajatusrakennelmassa ihminen on hyvä, tarpeeksi ja kelpaava sen hetken, kun on kantamassa jonkun pianoa viidenteen kerrokseen. Saman tien, kun soitin kolahtaa parkettiin, alkaa seuraavan miellyttämishetken jahtaaminen. Ensimmäinen ”ei” tarkoittaa toisen katoamista ikuisiksi ajoiksi. Sitä kaikkein pelätyintä: hylätyksi tulemista.

Se ei pidä paikkaansa oikeasti. Kyse on vinoutuneesta ajatusmallista, jolle ei löydy vastinetta tosimaailmasta.

Tätä nykyä elämäni on hullun paljon kevyempää. Auttaminenkin tuntuu paljon kivemmalta. En itsekään haluaisi kenenkään auttavan pelkän kiitoksen toivossa. Sen paineistavan odotuksen ilmapiirin nimittäin kyllä aistii. Ja sen katkeran kiristelyn varsinkin. Terveissä suhteissa osataan pyytää apua, kun sitä tarvitaan, ja osataan olla auttamatta, kun ei ole sopiva hetki. Eri juttu tietysti, jos joku tekee hukkumiskuolemaa vieressä, tai avuntarvitsija on oikeustoimikelvoton huollettava, mutta se nyt on selvää kai kaikille.

Jos olet samanlainen kitkerä kuoliaaksiauttaja kuin minä ennen, niin haastan sut kokeilemaan kieltäytymisen ihanuutta. Kun joku seuraavan kerran haluaa sinulta palveluksen, kieltäydy kokeeksi. Vaikkei olisi oikein mitään syytäkään. Siksi, että voit. Siksi, että sinun aikasi on arvokasta myös omassa käytössäsi. Ja siksi, että huomaat, että maailma ei kaadu siihen(kään).

Kaksi vertaistuellista kirjoitusiltaa kosteiden kotien kasvateille joulukuussa

Vedän taas joulukuussa kaksi kirjoitusiltaa Hämeenlinnassa. Paikkana toimii Kumppanuustalo ja ajat ovat su 3.12. klo: 16-18 ja su 17.12. klo: 16-18. Illat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia. Valitse toinen tai tule mukaan molemmille.

Kirjoitusilta sopii sulle, jos:

  • Kasvoit kodissa, jossa juotiin liikaa tai oli jokin muu toimintahäiriö
  • Haluat tehdä lempeitä luovan kirjoittamisen harjoituksia ajatuksiasi availemaan
  • Mietit, miten lapsuus vaikutti ja ehkä edelleen vaikuttaa sinuun
  • Kaipaat rauhallista hetkeä tunnustella juuri tämän hetken tunnelmiasi ja elämäntilannettasi
  • Etsit rohkaisua menneiden käsittelyn aloittamiseksi tai vertaistukea jo käynnissä olevaan itsetutkiskeluun
  • Koet olevasi yksin hankalien ajatustesi kanssa
  • Toivot vain pientä taukoa arkitohinoihin teekupposen ja yhteisen tekemisen äärellä

Minä tuon kursseille kaiken tarvittavan välineistön. Tarjolla on teetä ja pientä naposteltavaa. Kurssilla käytetään vain etunimiä, ja iltojen aikana puhutut asiat jäävät niiden seinien sisään. Halutessasi voit osallistua myös ihan anonyymisti. Kursseille voi osallistua myös ihan hiljaisesti, ainoastaan kirjoitustehtäviä tehden. Jokainen kurssilainen säätelee itse, minkä verran haluaa omista asioistaan jutella. Terapiaa emme tee, vaan toimimme vertaisen tuen hengessä.

Kaksituntinen ilta maksaa 25e ( sis. ALV).

Kummallekin kurssille voi ilmoittautua lähettämällä viestin osoitteeseen kokovartalofiilis ät gmail.com (jos minulta ei parin päivän sisällä viimeistään kuulu kuittausta, huhuile vaikka tänne kommenttikenttään)

Ilmoittaudu molemmille kursseille mahd. pian, niin mahdut varmasti mukaan. Osallistujamäärä on rajallinen ja mukaan pääsee ilmoittautumisjärjestyksessä. Ilmoittautumiset ovat sitovia.

Kumppanuustalo sijaitsee aivan Hämeenlinnan keskustassa, osoitteessa Kirjastokatu 1, 13100 Hämeenlinna. Ihan viereen pääsee oman auton lisäksi tosi helposti bussilla. Junalta keskustaan kävelee n. 15-20 min ja paikallisbussejakin asemalta kulkee.

 

Bissekalsarit, viinarannerengas ja muita huomaavaisia lahjaideoita

Facebookissa tulee vastaan Karhu-olutmerkin mainos, jossa kehotetaan hankkimaan isälle Karhu-logoilla kuvitetut pitkät kalsarit (”Anna isänpäivänä kotiasu, jossa isä viihtyy.”). Mietin Kosteusvaurioita-kirjan haastateltavia ja omia kokemuksiani ja ajattelen, miten älyttömän vähän hauskaa valtavalle joukolle liikaa juovissa perheissä asuvista lapsista olisikaan hommata isälle tuollainen isänpäivälahja.

Miten älyttömän vähän hauska samalle joukolle ihmisiä on sekin somessa vastaan tullut käsilaukku, jossa on pohjassa viiniboxin hana. Tai se rannerengas, jonne onkin piilotettuna viinaa. Tai se Happy Joen siiderimainos, jonka kuvateksti kuuluu ”Happiness tends to come in small packages.” Tai Baileys-mainos, jonka tekstinä lukee ”Normi ilta paranee yllättävän pienillä asioilla.”

Me muuten todellakin tiedämme, millaiseksi ne illat voivat parantua. Millaista se onnellisuus on.

Kuinka tyhmältä tuntuu se meemi, jossa kaksi mummelia kittaa sombrerot päässään tequilaa suoraan pullosta (”Where do you see yourself in 30 years?”), ne lukemattomat ”Mommy needs vodka” -meemit, äidit nostelemassa punttia, josta saa joka nostolla juodakseen, tai se kuva viinilasista tekstillä ”Always keep a bottle of wine in the fridge for special occasions. Like Wednesday.”

Kun nyt olen tarkastellut syksyn mittaan tätä maailmaa ne alkoholilasit päässä, alan olla ihan tyrmistynyt tästä määrästä hassun hauskaa hassuttelua juomiseen liittyen. Miten järjettömän paljon meillä onkaan kuvastoa, jonka on tarkoitus viestiä, että alkoholin jatkuva lipittäminen kuuluu kaikkialle ja on lisäksi älyttömän kivaa. Että sitä kannattaa tehdä vähän salaa, vaikka rannerenkaan tai vaikka käsipainon avulla, tai että on hirmu hassua, jos on 30 vuoden päästä raakaa viinaa tinttaava mummo sohvalla. Ja millä riemulla me tägäilemme näihin kuviin kavereitamme, joiden kanssa haluamme tällaisen tulevaisuuden jakaa.

On ihan älyttömän vaikeaa nähdä se hauskuus, jos on hetkeäkään viettänyt aikaa sellaisessa kodissa, jossa juomiselle on etsitty pieninkin mahdollinen tekosyy. Jossa on huikkkailtu ensin salaa ja siemailtu sitten kyläreissulla ne emännän hajuvedetkin.  Jonka seinien sisällä mennään joka päivä kohti sitä tequilamummon loputonta hauskuutta.

Arviolta joka neljäs lapsi kärsii vanhempiensa liiallisesta alkoholinkäytöstä. Se on ihan tolkuton määrä porukkaa joka ikisessä luokkahuoneessa, lastentarhassa ja myöhemmin omassa aikuisessa elämässään kosteusvaurioineen työpaikoilla, vanhempina ja parisuhteissa. Tiedetään, että vanhemman liikajuomisen kurjistavat seuraukset voivat siirtyä kolmanteen polveen.

Mitä jos ihan oikeasti mietittäisiin, miten hyvä juttu tai hauska läppä se näiden lasten kannalta onkaan, että se iskä viihtyy niin hirmu hyvin bisseasussaan? Että onkohan esimerkiksi perheen, lasten ja vanhemmuuden yhdistäminen alkoholituotteeseen nyt hyvä mainoskikka oikeastaan ollenkaan?

Kuulen jo, miten joku sanoo, että nyt pitää taas kaikki kiva kieltää. Etteikö mistään voi enää laskea leikkiä? Ei siitä ole kysymys. Ihan turha vetää sitä maailman helpointa ja vähä-älyisintä väninää esiin joka kerta. Kysymys on siitä, että me, aikuiset täällä, näiden mainosten ja meemien tekijät ja jakajat, me somessa omia alkoholin iloja hehkuttelevia kuviamme levittävät tyypit, luomme koko ajan tätä kulttuuria lastemme silmille. Me viestitämme heille suoraan näillä hassuilla hassutteluillamme, että näin täällä elellään, tällaista on aikuisuus ja tätä me pidämme kivana ja hyvänä. Se, että asialla jatkuvasti hassutellaan, vie myös vanhempiensa juomisesta kärsiviltä lapsilta mahdollisuuden puhua pahasta olostaan ilman tosikoksi leimaamista.

Samalla meillä olisi täydet mahdollisuudet toimia toisinkin. Tällä meidän vuorollamme täällä. Muuttaa oikeasti asioita parempaan suuntaan.

Olisimmeko me jo saaneet tästä läträyshassuttelusta tarpeeksemme? Voisiko se hassu alkaa löytyä jo vähitellen jostain muualtakin?

Kostean kodin varhain varttuneet lapset

Käsiin sattui eilen valokuva minusta parikymppisenä. Olen kuvassa niin vakava, että pisti mietteet liikkeelle. Muistin, miten vanha olin tuolloin. Paljon vanhempi kuin nyt.

Kuvan aikoihin olen juuri pullahtanut vähän väljemmille vesille kovasta puristuksesta, eteenpäin kaatumisesta, joka on alkanut vanhempieni erosta vajaat 10 vuotta ennen kuvan ottamista, jatkunut kotona yhä pahanevana sekasortona kohti tyystin mustia, muodottomia vuosia, ja sitten vielä kaiken absurdiksi kruunuksi päätynyt sairastettuun syöpään.

Eikä ralli siihen suinkaan päättynyt. Syöpähoitojen ja kuvan ottamisen väliin mahtuvien muutaman vuoden sisällä olen ehtinyt kirjoittaa ylioppilaaksi, pitää välivuoden jonka aikana reissasin ja työskentelin sijaisopettajana alakoulussa, aloittaa ravintolakouluopinnot ja lähteä sen tiimoilta ulkomaanvaihtoon, jolta sitten palasin suoraan kolmen kuukauden depressio- ja burnout-sairauslomalle. Ehdin vielä juuri ennen kuvan ottoa käynnistää terapian ja aloittaa talonrakennushankkeenkin. Samaan aikaan elämä on tarjoillut vielä kaikuja menneistä murheista, vaikka olenkin niistä tuossa fyysisesti jo etäämmällä. Melko täyteläisiä vuosia.

Tuntuu ihan hurjalta ajatella nyt, miten valtavan nopealla syklillä kaikki elämässä tuolloin tapahtui. Miten vähän siinä on tapahtumien rullatessa ollut mahdollisuuksia purkaa yhtäkään rankoista kokemuksista, aina vanhempien erosta alkaen, ollenkaan käsiteltävään muotoon. Mietin nyt, että yksinkin niistä lapsen elämässä valtavan suurista elämänmuutoksista olisi riittänyt puristamaan palleassa melkoisesti. Jokainen ainoanakin olisi tarvinnut pysähtymistä, miettimistä, uudelleen orientoitumista ja jonkinlaista tunteiden läpikäymistä.

En käynyt. Nehän olivat ohi. Takana. Valmiit. Yksi paha asia kerrallaan suoritettuna, selvittynä ja koteloitavana kuoreensa. Kiltit ja helpot eivät jää tuleen makaamaan. He ansaitsevat tykkäämistä juuri tällä: katso, miten nopeasti minä ponnahdan takaisin! Minusta ei tarvitse olla huolissaan. Minulle voi tehdä mitä vain, ja minä sen kun pärjään vaan. Se on tallentunut tähän kuvaan pysäyttävällä tavalla, ja se sai viipyilemään näihin ajatuksiin. Tuolla silmien takana se kaikki on.

Olen nyt nelikymppinen. Elän hyvässä, tasapainoisessa tilanteessa arkista lapsiperhe-elämää. Tuo tyyppi tuossa kuvassa on kantanut harteillaan sellaisia vastuita, etten koskaan ottaisi nyt osakseni, mutta silloin ei ollut vaihtoehtoja. Lapsi ei voi valita ympäröiviä ihmisiään eikä kotiolojaan. Hänellä on rajalliset mahdollisuudet käsitellä asioitaan, eikä vielä elämän tarjoilemia oppeja siitä, miten paljon yksi tyyppi kestää ennen kuin katkeaa.

Kuvan hetkestä menee vielä hyvän aikaa, ennen kuin alan kunnolla tajuta näitä asioita. Tuosta hetkestä ehtii kulua vain pieni tovi siihen, kun alan odottaa esikoistani. Olen onnekseni keskellä terapiaa ja pääsen läpikäymään vanhemmaksi tulemisen mietteitä ammattilaisen kanssa rauhassa ennen sitä. Tuntui ihan valtavan helpottavalta kuulla jonkun viimeinkin toteavan, että onpa ollutkin kaikenlaista. Hassua, että joskus vasta kun joku ulkopuolinen sanoo niin, antaa luvan ajatella niin, se alkaa mennä omaankin tajuntaan. Onpa ollut kaikenlaista, totta tosiaan.

Kun katson tuota nuorta aikuista tuossa, osaan viimeinkin olla myös vihainen. Mietin miksi tuo tyyppi pistettiin kestämään se kaikki? Vanhenemaan noin valtavasti. Miten kukaan uskalsi laskea sen varaan, että tuon kuula kestää? Jos omat lapseni, just nyt ihan samassa iässä, kuin silloin meillä pahimmillaan, olisivat vastaavassa tilanteessa täällä meidän kotonamme, eikö kukaan puuttuisi siihenkään? Odoteltaisiinko silloinkin, että hoituu se jotenkin kyllä? Se se on reipas, kylläpä onkin! Ajatus tuntuu karmivalta. Että nuo omat tyypit olisivat niin vanhoja jo niin nuorena.

Ennen tuhahtelin esimerkiksi 12 askelen ohjelmaan kuuluvalle ajatukselle sisäisestä lapsesta. Tuntui mahdottomalta hyväksyä mitään sellaista, koska koko lapsena olemisen ajatus oli karannut niin kauas omasta päästä. Tuntui lällyltä, herkistelyltä ja turhalta tunteilulta hyväksyä, että se tyyppi olisi kaivannut kipeästi aikuisten apua. Hänhän pärjäsi kyllä!

Minulle onkin ollut paljon helpompaa tarkastella omaa lapsen tilannettani äidiksi tulemisen myötä. Nähdessäni omien lasteni elämää, kuullessani heidän ajatuksiaan ja ottaessani vastaan heidän tunteitaan ymmärrän, että olen ollut itsekin juuri tuossa ihmisen vaiheessa, vaikka niin kovin erilaisissa olosuhteissa.

Moni minulle Kosteusvaurioita -kirjaan tarinoitaan kertoneista toteaa, että tuntuu vaikealta ihan oikeasti tajuta ja hyväksyä, millaisessa mankelissa on kasvanut. On verrattomasti helpompaa ajatella, että muistaa väärin. Että ei se nyt niin paha ollut. Kun miettii omaa mennyttään voi leikkiä ajatusleikin:  mitä tapahtuisi ja miltä tuntuisi, jos teleporttaisin oman tai läheiseni lapsen itseni paikalle niihin tunnelmiin just nyt? Olisiko se ok?

Jos silloin lohduttaisi lasta, hakisi hänet pois ja toisi turvaan, ajattelisi, että ei hitossa, ei koskaan, niin miksei hyväksyisi sitä tarvetta myös itselleen? Sekin tarve oli ihan totta. Se saa tuntua pahalta. On ihan tervettä kokea vääräksi se, että siltä lapsityypiltä silloin pihistettiin lapsena olemisen vuosia epäreilulla tavalla.

Jos vastaus vihloo, suosittelen miettimään tilannetta kaikessa rauhassa ja hyväksymään sen kivun, haikeuden ja vihankin, jota ajatus aiheuttaa. Hyväksymään sen, että se tapahtui sinulle, minulle, meille, ja siitä jäi ja saa jäädäkin jälkiä. Kenenkään ei pitäisi joutua varttumaan niin vuosiaan vanhemmaksi. Kukaan ei synny suoraan aikuiseksi, vaikka siltä helposti voi tuntua ja juuri siitä meitä onkin palkittu.

Niihin kivuliaisiin tunnelmiin ei kuitenkaan kannata jäädä pysyvästi olemaan. Omaa tilannettaan voi käsitellä vielä täällä etäisyyttä jo saatuaan. Monesti niille mietteille ei tapahtumien vyöryessä eteenpäin olekaan paikkaa. Taju tulee vasta myöhemmin. Jos ymmärrys itseä kohtaan alkaa syntyä vaikka omia lapsia katsellessa, on juuri oikea aika pysähtyä tavoittelemaan niitä tunteita, joille ei niissä vuosissa ollut tilaisuutta. Mitä lämpimimmin suosittelen siihen seuralaiseksi ammattilaisen tai vertaisryhmän tukea. Vaikka se lapsi kokikin joutuvansa handlaamaan kaiken yksin, ei niin tarvitse enää aikuisena tehdä.

Menneiden läpikäyminen on palkitseva prosessi. Siinä reissussa voi nuorentua vuosikymmeniä!

Ja jos näkee samaa tapahtuvan lähellään, pitää puuttua. Se on aikuisten duuni, meistä jokaisen.  Joskus on itse juuri se tyyppi, joka voi vaikuttaa pahassa paikassa elävien lasten tilanteeseen. Ehkä jopa se ainoa. Puuttuminen on ehkä kiusallista, hankalaa ja epämiellyttävää, mutta entä sitten? Mitkä jutut olivatkaan oikeasti tärkeitä?