Lisää alkoholipuhetta maailmaan, kiitos!

Uusinta aluevaltaustani, Pullonpyörittäjä-podcastia, on maailmassa jo kuuden jakson verran! Kantavana ideana on ollut se, että jos haluaa lisää jotakin tähän maailmaan, kannattaa alkaa työntää sitä itse tähän maailmaan. Halusin lisää suoraa puhetta alkoholista, ja nyt sitä on täällä ainakin tämän verran! Suorastaan voimauttavaa, vaikka inhoankin sanaa syvästi.

On ollut superkivaa opetella kaikki ihan alusta alkaen yksin. Miten mahtavan kivaa on haastaa omaa osaamista tällaisella kokonaan itsenäisellä puuhalla. Päättää kaikki yksityiskohdat itse ja mennä tilanteen mukaan.

Toimittajan töissä minulle mieleisintä on keskustelu ihmisten kanssa. Jos päämäärä ja jutun aihe on tarkasti selvillä jo kättelyssä, on keskusteleminen silti tietysti kivaa, mutta raamit ovat joskus tiukalla. Melkein kaikissa lehtijutuissa on tosi tarkka kaavio: merkkimäärä, rakenne ja tyyli selvästi suunniteltuna tilaajan toimesta. Siinä ei sitten sooloilla, vaikka tulisi miten mehukasta vastaan. Onkin usein turhauttavaa huomata tuokion keskellä  miten paljon syvemmälle tässä päästäisikään, tai kuinka paljon kiehtovaa tarinaa syntyisi jostakin ihan jutun aiheen ulkopuolelta, mutta ne on raivattava rönsyinä pois, koska sapluuna vaatii.

Näiden podcast-tuokioiden aikana on lupa mennä minne vain juttu kuljettaakin ja se on ihanaa! Nauhoitus päälle ja pohtimaan yhdessä.

Pullonpyörittäjä-podcastissa haluan tarjota kiihokoilematonta, rentoa ja kuitenkin asiapitoista keskustelua alkoholista lasissa ja kulttuurissa ihan omilla ehdoillani, ilman ulkopuolisia rajauksia. Jokaisessa puolen tunnin jaksossa on eri vieras ja oma teemansa, ja homma saa luisua alkoholisateenvarjon alla just sinne minne meidän kahden kemia sitä kuljettaakin.

Jos et ole vielä löytänyt kuulolle, teen sen tässä maksimaalisen helpoksi linkkailemalla ilmestyneet jaksot kootusti yhteen. Podcast löytyy toki myös Spotifysta, jos kuuntelet mieluummin sieltä. Jätä ihmeellä myös kommentteja ja toiveita vieraista!

Ekassa jaksossa  juttelimme median moniottelija Sampo Marjomaan kanssa alkoholista ja huumorista. Mietimme esimerkiksi sitä, voiko tylsät tilanteet tai itsensä juoda hauskemmiksi, millainen alkoholihuumori ylipäätään on hauskaa ja millaiset juomahetket ovat Sampon mieleen.

 

Seuraavan jakson aiheena oli alkoholi perheessä, ja vieraana oli laulaja Pinja Rautio. Mietimme esimerkiksi ruuhkavuosien ja nelikymppisyyden vaikutusta alkoholinköyttöön ja krapulaan (huh, huh!), lasten seurassa juomista ja esimerkiksi sitä, millaisia seurauksia on yhteisestä alkoholihetkestä kieltäytymisellä.

 

Kolkkijaksossa juttelin senior head hunter ja imagokouluttaja Isa Karlssonin kanssa alkoholista työ- ja rekrytointitilaisuuksissa. Mietimme minkä verran on juotava noudattaakseen etikettiä ja miten tarjoilutilanteissa voisi luovia parhaiten, jos ei halua ottaa ollenkaan.

 

Nelosjakson aiheeksi taas valikoitui alkoholi seurassa. Juttelin businesskonsultti ja palvelumuotoilija Paula Laition kanssa siitä, millaista on opiskella teekkarina, jos ei juo juuri lainkaan. Pohdimme sitäkin, joutuuko vähemmän juova ulos hyvävelikerhoista ja kaverikohtaamisista.

 

Viidennen jakson vieraana oli teollinen muotoilija ja Helno-keittiöliikkeen omistaja Asmo Noronen. Hänen kanssaan juttu kulki skumppasuihkulähteistä, nautiskelusta ja luksusfiiliksistä kliseisiin keittiökuvastomielikuviin ja niiden rikkomiseen. Jaksossa rasvaton sitruunasorbetti sai kenties kohtuutonta tylytystä osakseen.

 

Viimeisimmän, eli kuudennen jakson vieraana oli Janita Hirvihuhta, joka opiskelee päihdeohjaajaksi ja on juuri saanut täyteen ensimmäisen vuotensa raittiina. Hänen kanssaan juttelimme siitä, millaisia sudenkuoppia raitistuminen on eteen kiikuttanut, mitä tarkoittaa ”kuiva humala” ja etsimme vastausta siihen, miksi mulkku juoppo voi olla yhtä mulkero vielä juomisen lopetettuaan, eli sitä, miksi pelkkä korkin kiinni ruuvaaminen ei vielä riitä ongelmallisesti juoneelle, vaikka ajatus saattaakin houkuttaa.

 

Ootko kuunnellut jonkun jaksoista? Kerro ihmeellä mitä tykkäsit! Vinkkaa myös muita kiinnostavia podcasteja?

Mainokset

Työpaikat ja kurssit voivat olla yhtä pakkopulloa – erään drinkkipöydän tarina

Sain eilen taulukkokurssia käyvältä ystävältäni kuvan koulutushuoneesta.  Yrityksen normaalin koulutustilan sijasta ilta oli pidetty yrityksen toisessa huoneessa. Siellä tulijoiden katseet vangitsi korea tarjoilu. ”Täältä pitää lähteä taksilla!”, oli veistely alkanut samoin tein. Niinhän meille tapaa käydä, kun jonnekin ilmestyy vilahdus alkoholia. Hassua, jännää, vähäsen villiä!

Pöytä tuo mieleen loistavan Mad Men -sarjan. Siinä pukumiehet tissuttavat päivät pääksytysten ja ajautuvat sarjan ehtiessä aikamoisiin pulmiinkin. Ihmeen tuttu tuo kuvasto on meikäläisillä työpaikoilla yli 50 vuotta myöhemminkin. Alkoholista kirjoittavana tietokirjailijana minua kiehtovat viestit. Mitä tuollainen pöytä kurssitilassa symboloi?

Ehkäpä se henkii jollekin luksuksesta. Vapaudesta? Työpaikan rennosta ilmapiiristä? Sivistyneestä mentaliteetista? Vauraudesta? Tarina ei kerro missä tilanteessa juomia on tarkoitus tällä työpaikalla käytellä, eikä sillä ole oikeastaan mitään merkitystäkään. Merkitystä on sillä, että siinä ne törröttivät, tietoteknisiä taitoja oppimaan tulleiden kurssilaisten vieressä. Se ei ole ihan niin harmiton, vapaa, rento tai luksukas asetelma kuin ensinäkemältä voisi ajatella.

Kirjoitan Tiedostavan siemailun taito -kirjassani juuri tästä: alkoholi on silmillämme jatkuvasti, valitsimme tai emme. Se on työpaikoilla, kurssitiloissa, joogasaleissa ja vanhempainkokouksissa. Se on läsnä niin monissa paikoissa, ettemme edes rekisteröi sitä. Itsestäänselvänä, kaikkeen kuuluvana kulissina jos jonkinlaiselle tekemiselle. Usein ihan harkittunakin koristeena ja henkimässä tiettyä fiilistä tavoiteltavasta elämästä ja tyylistä.

Sillä on oikeus kuvittaa monenlaisia tunnelmia.  Yhä useammasta tunnelmasta: vapauden ja rentouden lisäksi onnesta ja ilosta, odotuksesta, kunninahimosta, korkealentoisuudesta ja menestyksestä. Olemme itse ojentaneet sen oikeuden sille. Aineellehan ei synny symbolista arvoa itsestään. Se aina synnytetään tekemisin ja sanomisin kanssakäymisessä.

Alkoholi viestittää myös synkempiä sävyjä. Ne me haluamme tässä vapauden ja villin hassuttelun huumassa usein pyyhkäistä sivummalle, niiden klassisten joidenkin toisten huoleksi. Niiden, joilla ei pysy homma hanskassa. Jotka eivät osaa yhteisen leikin sääntöjä. Ne jotkut toiset vain ovat paljon isompi joukko ihmisiä kuin haluaisimme ajatella. Itse asiassa ei ole mitään toisia. On vain meitä ihmisiä.

Ystäväni kuvasta muistui mieleeni toinen kurssikerta männävuodelta. Pidin kirjoitusiltaa ihmisille, joilla oli lapsuudenkokemuksia liikaa juovasta vanhemmasta. Perkasimme luovan kirjoittamisen keinoin kurjia, erittäin vaikeitakin alkoholikokemuksia. Olin varannut tilaksi rauhallisen huoneen päihteettömästä järjestötalosta. Vuokraamani huone näytti kuitenkin tällä kertaa erilaiselta kuin yleensä: pöydät notkuivat edellispäivän pikkujoulujen pullomerta. Kävelimme siis sangen tuttuun katkuun ja näkyyn. Oli mälsää aloitella herkästä aiheesta kirjoittamista raivaamalla tilaa siinä kilinässä. Tahmat ja tanniinit leväyttivät muistot päin pläsiä salamannopeudella.

Viereiseen tilaan kokoontunut AA-kerho oli omassa huoneessaan samassa tilanteessa. Meitä vielä paljon hankalammassa. Miten nurinkurinen ja vahingollinen tilanne! Jos pakenee pulloja ja pulloajatuksia, ei totisesti halua törmätä juuri niihin juuri pakopaikassaan, odottamatta ja pyytämättä. Mennessään joko ihan muihin tekemisiin, kuten excel-kurssille, tai mennessään juuri niitä haavojaan hoitamaan. Mennessään irrottautumaan ja olemaan rauhassa. Mutta juuri niin täällä usein käy. Emme pääse valitsemaan alkoholitilanteita, koska kaikki tilanteet ovat alkoholitilanteita.

Myös paljon vähemmän kovien kokemusten näkökulmasta tilanne voi olla hankala. Jos olisin tipattomalla tammikuulla ja se tekisi vähän tiukkaa, olisi kuumottavaa naputella kurssilla näin:

puilloja-ja-tuoli.jpg

Jos aineen kanssa olisi minkään sortin ongelmia, miten kovaa tuollainen pöydällinen kuiskisi, hitto vieköön HUUTAISI selän takana? Ja ihan vähimmilläänkin se helposti vie tarpeettoman paljon huomiota itse tekemisestä. Aihe on niin paineistunut, että hihittely ja taksihuutelut käynnistyvät kuin tehdasasetuksena.

Maassa, jossa joka neljäs aikuinen kertoo nähneensä lapsena kosteita oloja, jossa on puolimiljoonaa suurkuluttajaa, jossa joka toisella on tutkitusti kokemusta ainakin yhdestä liikaa juovasta duunikaverista ja jossa miljoona naista ja 700 000 miestä kertoo, että lähipiiristä löytyy vähintään yksi ongelmallisen paljon juova ihminen, on defensiivinen kikattelukulttuuri. En usko hetkeäkään, että ratkaisu tilanteeseen on koristella joka pöydänmutka pullomerellä. Siedätyshoitoa on tässä maassa taatusti kokeiltu tarpeeksi.

On helppo huokaista, että kyllä on taas jollain vaikeaa, mutta tosiasia on se, että todella monelle tämän aiheen äärellä on hyvin vaikeaa. Ja keinot tehdä tilanteita helpommaksi ovat  ihan äärimmäisen yksinkertaisia. Tuollainen pöytä painanee alle 10 kg. Perus kaveri nostaisi sen kolmessa minuutissa pois koulutustilasta vähän ennen kurssin alkua. Problem solved.

Jostain syystä me usein haluamme pitää kiinni niistä vapauden, rentouden, eurooppalaisuuden ja glamourfiiliksen tunnelmista, joita olemme antaneet alkoholin kuvittaa. Tunkkaista ja tympeää, ja monelle hyvin haitallistakin. Entä, jos pullopöydän paikalla olisi pino röökikartonkeja? Viestisikö se samoista luksuksen ja rentouden tunnelmista? Miksi se olisi meistä eri asia?

Jos järjestäisin kurssin maksaville asiakkaille en haluaisi yhdenkään heistä lähtevän minun takiani kotiin romuttamaan hyvin alkanutta haurasta raittiuttaan tai joutuvan murehtimaan yhtäkkiä aktivoituneita kivuliaita ajatuksia menneestä. Kurvaamaan ehkä alitajuisesti yksille kotimatkalla, koska jotenkin vain tuli mieleen siinä numeroita nakutellessa. Pulloja nähdäkseen voi jo mennä hyvin moniin paikkoihin. Työpaikkojen ja kurssitilojen ei tarvitsisi olla niitä, ellei kyse ole drinksukurssista.

Olemme tämän merkillisen marinoituneen ympäristön kasvatteja, mutta ei se mikään hautakivituomio ole. Usein pelkkä havahtuminen huomaamaan riittää. Tietoiseksi tuleminen. Joskus riittää pöydän kantaminen hetkeksi toiseen tilaan.

Erikoiskesä 2018: kirjoja & kirjoja

Kasaan lomalukemistoa. Se on suosikkipuuhiani. Vaikka loman alkuun on aika lailla tarkka kuukausi vielä, lipsahdin eilen jo asialle. Lähdin ostamaan yhtä tekeillä olevan kirjani lähdekirjaa, mutta tulin kotiin tällaisen tornin kanssa:

kirjapino.jpg

Kävi niin, että kun hana aukesi yhdessä kirjakaupassa, piti matkalla junaan poiketa vielä toiseen, ja loppu näkyy tuosta. Kyllä noilla pääsee ainakin loman alkuun, eikö vain?

Mustosen kanssa otin rennosti. En ole koskaan lukenut häneltä mitään, mutta koko Sivustakatsoja-sarja nökötti siinä niin kivasti vierekkäin, että tartuin ensin yhteen, sitten kahteen. Sitten ajattelin, miten kamalaa olisi imeytyä ihanaan sarjaan, jos sitten kesäreissussa kirjat loppuisivat kesken! Oli otettava kaikki ja toivottava, että tykkään.

Tuleva kesä on ihan poikkeuksellinen kesieni sarjassa. Viime kesänä tein aikamoisia aikatauluihmeellisyyksiä niin, että varsinaisia lomapäiviä oli vain hajallaan siellä täällä, eikä yhtenäistä lomaa kahta viikkoa pidempään. Viimeistelin alkukesän Kosteusvaurioita-kirjaa ja otin tehdäkseni hauskan videosarjan Hämeenlinnan kesätapahtumista. Syksyllä huomasin olevani melkoisen väsynyt, kun huili jäi niin vähäiseksi. Nyt menee eri tavalla.

Jään kesäkuun alusta ensin 3,5 viikon täyslomalle, jonka aikana meinaan olla irti niin tietokoneesta kuin puhelimestakin maksimaalisen ajan, lueskella ja viettää aikaa perheen kanssa ennen kaikkea täysin irti Arkinen alkoholi -työnimellä etenevän toisen kirjani imusta. Tähän viimeiseen kohdistuu perheen nuoremman teinin taholta heitetty ”niin varmaan!” -haaste, joten on onnistuttava jo kunniankin säilyttämiseksi!

Loman jälkeen alkaa pitkä jakso, joka on omistettu yksinomaisesti kirjan  valmiiksi saattamiselle. Tuntuu ihan käsittämättömän upealta voida jäädä vain kirjoittamaan kirjaa, ilman että täytyisi koko ajan samalla tehdä toimittajan kirjoitushommia, kuten arjessa muuten. Moisen ihanuuden mahdollisti Taiteen edistämiskeskus, joka myönsi minulle kirjastoapurahakauden tähän tarkoitukseen. Aivan hullun hienoa, että tällaisia mahdollisuuksia on edes olemassa!

Apurahakausi tulee todellakin tarpeeseen. On erittäin vaikeaa raivata kirjoittaja-arkeen aikaa kirjalle, kun koko ajan on jonossa kymmenkunta artikkelia ja parikymmentä sovittua haastatteluaikaa, kuvauksia ja videokäsikirjoittamisia ja muuta sekalaista. Rakastan työtäni, mutta artikkelikirjoittamisesta kirjan kirjoittamiseen ja takaisin hyppääminen on tuhottoman hankalaa jo tyylillisesti, saatikka ajankäyttöä ajatellen. Kirjan aihe on vaikea ja oikeanlaisen käsittelytavan löytäminen vaatii keskittymistä. Juuri kun tuntuu, että ilmaan haromisen ja tuuleen huutamisen seasta hahmottuu jokin konkreettinen ajatus, onkin hypättävä johonkin toiseen aiheeseen, kuten kilparatsastukseen, omaishoidon kysymyksiin tai kesänviettoperinteisiin. Niistä hauraista ajatelmista on hankala sitten saada kiinni sen seuraavan jossakin vapaaksi raivatun tunnin aikana. Kaipaan kunnolla ajatteluaikaa saadakseni ytimen kirkkaaksi.

Kevään aikana olen tietysti edistänyt kirjaa kaiken muun työn ohella, koska niin täytyy tehdä, jos niitä haluaa saada jotenkin kirjoitettua, ja sitä on olemassa nyt sellainen parinsadan sivun paketti vielä aika hahmotonta möyhöstä. Odotan vimmaisesti, että saan viimeiset sovitut keikat alta pois – niitä on kymmenkunta tälle toukokuulle vielä edessä – ja saan sitten keskittyä ensin laskemaan kierrokset ja sitten valjastettua aivot kirjamoodiin kunnolla.

Apuraha on upea juttu, mutta kylläpä on vaikeaa uskaltautua kirjoitusvapaalle, kun on aina naputtanut yksin yrittäjän moodissa. Vaikka töitä on aina riittänyt kesälomien jälkeenkin, on jo neljäksi viikoksi saamattomiin heittäytyminen ollut aina vähän henkisesti hankalaa. Saati nyt, kun pitää venyttää tilaajien kärsivällisyyttä vielä paljon pidemmäksi. Takaraivossa lurkkii ajatus siitä, mahtavatko juttuni enää kiinnostaa tauon jälkeen, vai onko siellä jo sata janoista, kekseliästä ja aina saatavilla olevaa friikkua paikkaani täyttämässä. Vaan eipä sellainen ajattelu mitään auta. Itse tiedän tietenkin, että vapaalle kirjoittajalle monipuoliset projektit ja välillä pidemmän kirjoittaminen ovat ainoastaan tyyliä ja kieltä jalostavia ja luovuutta ruokkivia juttuja. Pitää siis vain uskoa, että homma kantaa.

Mutta ennen kaikkea tätä kirjoittamista saan siis lukea tuon pinon. AAAAH! Sekin on sellaista tankkaamista omaa kirjoittamista silmälläpitäen. On täyttä totta ainakin omalla kohdallani, että kirjoittaakseen hyvin on luettava paljon. ja ennen kaikkea lukeminen on tietysti ihanaa!

Mitä teillä on lukulistalla just nyt? Entä kesää varten?