Vertaistukea liikaa juovan vanhemman lapsille. Uusi anonyymi foorumi tarjolla.

Vanhemman juomista ei tarvitse hävetä ja siitä voi puhua ääneen. Aikuisen juominen ei koskaan ole lapsen  syy, eikä lapsen tehtävä koskaan, missään iässä, ole myöskään kannatella vanhempaansa oman vointinsa kustannuksella.

Liikaa juovan läheinen joutuu helposti melkoiseen solmuun omien ajatustensa kanssa. Niiden kanssa ei kannata jäädä yksin. Suosittelen tosi lämpimästi vertaistuen äärelle etsiytymistä. Niin voi tehdä esimerkiksi erilaisten järjestöjen kautta, tai hakeutumalla oman paikkakunnan AAL-ryhmään. Ennakkoilmoittautumista ei tarvita, ilmestyt vain rohkeasti paikalle.

Myös verkosta löytyy paljon tukea. Nyt on tarjolla myös ihan uusi, nimettömänä toimiva foorumi, jota ylläpitää Lasinen lapsuus. Jos kaipaat purkupaikkaa ajatuksillesi anonyymisti, hyödynnä ihmeellä tämä!

Pääset mukaan keskusteluihin rekisteröitymällä täällä. Lähetä sitten s-postilla osoitteeseen lasinenlapsuus@a-klinikka.fi ja kerro, minkä nimimerkin loit. Ylläpitäjät lisäävät sinut ryhmään ja meilaavat sinulle linkin keskusteluun.

Lapsi/nuori, jos vanhemman alkoholinkäyttö mietityttää sinua, muista Varjomaailma. Siellä on luotettavia aikuisia just sun tarpeitasi varten. Sielläkin voi olla mukana nimettömänä. Tubesta löydät Varjomaailman ja minunkin videosarjani täältä.

Kirjasuosituksia salaisuuksista. Miksi me vaikenemme?

Ahmin tällä hetkellä kirjoja yhteisöjen salaisuuksista, niistä määrätyn joukon kesken jaetuista todellisuuksista, joista ei saada, voida tai uskalleta hiiskua muille. Mietin sitä mekanismia, joka saa ihmisen, vaikka jo pienen lapsenkin, pitämään sisällään salaisuuksia. Osallistumaan siihen yhteiseen sopimukseen, että näistä ei sitten puhuta. Joskus salaisuudet on pidettävä oman turvallisuuden vuoksi ja joskus taas juuri salaisuudet vaarantavat turvallisuuden vakavasti.

Uskonnollinen fundamentalismi ja lahkoihin kuuluva salaaminen on kiinnostanut minua jo pitkään. Kiinnostus tabuihin vei aikoinaan opiskelemaan sosiaali- ja kulttuuriantropologiaa, eikä kiinnostus ole vuosien saatossa haalistunut yhtään.  Tänä vuonna olen imenyt itseeni erityisesti mormonifundamentalismista kertovaa kirjallisuutta. Jon Krakauerin Under the banner of heaven, Maia Szalavitzin ja  Brent W. Jeffsin Lost Boy – The True Story of One Man’s Exile from a Polygamist Cult and His Brave Journey to Reclaim His Life sekä Carolyn Jessopin ja Laura Palmerin Escape ovat tyydyttäneet tiedonjanoani tästä aiheesta viimeksi. Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan Usko, toivo ja raskaus tarkastelee puolestaan erinomaisesti vanhoillislestadiolaista uskoa ja niitä asioita, joista yhteisössä vaietaan. Ruoholta ilmestyi tänä keväänä myös pelkoa ja hengellistä väkivaltaa tarkasteleva Pyhät, pahat ja pelokkaat. Molemmille vahva suositus!

Ympäröivän vainon vuoksi salassa pitämistä ja yhteisön toimintaa paineen alla taas kuvaa upeasti Tom of Finland -elokuva, jonka näin eilen. Siinä käsitellään salaisuutta, joka on pidettävä oman turvallisuuden vuoksi. Samasta teemasta suosittelen ehdottomasti Jonas Gardellin huikeaa trilogiaa Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.  Tommi Kinnusen Lopotti ja Neljäntienristeys tarjoilevat samasta aiheesta myös todella nautinnollista ja ajatuksia herättävää luettavaa. Antti Järven ja Hanna Nikkasen Karanteeni: kuinka AIDS saapui Suomeen on todella kiinnostava tietokirja, jonka sivuilta saa paitsi erinomaisen katsauksen lähihistoriaan, myös kouraisevan kuvan siitä, millaista on elää tabujen rikkomisen murrosvaiheessa.

Sota-aika pakotti monenlaisiin salaisuuksiin. Osa niistä liittyi suoraan turvallisuutteen, mutta myös häpeä painoi raskaasti ja sulki suita. Perhepiirissä vaiettuihin salaisuuksiin sukeltavalle suosittelen luettavaksi esimerkiksi Ira Vihreälehdon Tuntematon sotavanki -kirjaa. Samasta teemasta suosittelen lukemaan tämän artikkelin ylisukupolvisista traumoista. Mielikuvitustani jäi erityisesti kutkuttamaan lainaus: ”Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.”

Yhteisiin salaisuuksiin sitovat väkevästi myös erilaiset toimintahäiriöt perheissä. Henkinen, fyysinen ja eritoten seksuaalinen väkivalta vaientavat suita pelon ilmapiirissä. Oma kiinnostukseni on viime vuosien aikana keskittynyt perheissä ja suvuissa tapahtuvan liikajuomisen ympärille kietoutuvaan salailuun ja häpeään. Perhesalaisuuksien kohdalla juuri hyvin pientenkin lasten omaksuma salailu silloinkin, kun tarpeesta piilotella kodin tilannetta ei sanota suoraan sanaakaan, on minusta loputtoman kiehtova, kivulias ja kummastuttava aihe. Olen etsinyt selityksiä sen syntymekanismeihin 40 ihmisen elämäntarinoiden äärellä. Kosteusvaurioita – kasvutarinoita pullon juurella -kirja ilmestyy ensi kesänä.

Kiehtovatko salaisuudet suakin? Oletko lukenut aiheesta jotakin kiinnostavaa viime aikoina? Kirja- ja elokuvavinkit jakoon!

 

 

Liikajuominen perheissä puhuttaa. Paremmat ajat edessä!

Lasisen lapsuuden juuri julkaistu ja tosi tärkeä kysely lapsuudenkodin alkoholinkäytön kokemuksista näkyy uusien lukijoiden tulvana täällä Kokovartalofiiliksessäkin. Tervetuloa ihan jokaiselle!

Samaan aikaan, kun on tietysti kamalaa, että kosteissa oloissa kasvaneita on näin tuhottoman paljon, on myös hienoa huomata, miten motivoituneita niin monet meistä ovat miettimään syitä ja taustoja oman elämämme merkilliselle tuntemuksille ja löytämään keinoja menneistä taakoista vapautumiseen ja oman elämän ohjaksiin pääsemiseen. Se ei ole mikään pikkujuttu tai turha homma, nimittäin tässä näin, näillä muutoksilla, rakennetaan myös kokonaisille seuraaville sukupolville turvallisempaa, parempaa ja ehjempää tulevaisuutta. Yes big deal!

Olen ihan älyttömän iloinen ja ylpeä jokaisesta mulle viestiä tai kommenttia lähettäneestä, joka on kertonut käynnistäneensä nyt elämässään jonkinlaisen inventaarion ja etsivänsä suunnan parempaan! Se kysyy rohkeutta ja sisua, ja ai saatans että se välillä vihlookin kuulaa, mutta palkitsee ruhtinaallisesti. Tämän todellakin tiedän kokemuksesta.

Nostan tähän vanhan postauksen, jossa suosittelen alkoholismiin ja vanhempien liikajuomiseen ja siitä toipumiseen liittyvää kirjallisuutta. Olen itse ihan älyttömästi hyötynyt näiden lukemisesta ja suosittelen sitä jokaiselle omia menneitään pohtivalle.

Lukemisen lisäksi haluan todellakin rohkaista vertaistukiryhmiin lähtemiseen ja/tai terapian aloittamiseen. Yksin näiden kysymysten äärellä taaplaaminen on aika paskamaista puuhaa, ja siinä tuntee monta kertaa olevansa todellinen pälli ja dille ja hullu, mutta homma muuttuu heti kevyemmäksi ja usein aika tavalla tuloksellisemmaksikin, kun saa vähän seuraa mietintäänsä. Vertaistukea löytyy esimerkiksi täältä tai täältä.

Alaikäiset vanhempiensa juomista pohtivat toivotan ehdottomasti tervetulleeksi Varjomaailmaan, jossa mietteitään voi käydä läpi myös nimettömästi. Oma jo 9 videon mittainen juttusarjani Varjomaailmalle löytyy täältä! Siinä on asiaa lasten ja nuorten lisäksi ihan aikuisillekin.

Ja hei, tästä kannattaa laittaa tukimusat heti täysille:

Hengenpelastusihmisiä – Joskus yksi aikuinen muuttaa paljon

Terkkuja kirjan kirjoittamisen uumenista! Tekstiä syntyy ja mieli on korkealla. Paketti lähtee ihan näinä päivinä taas yhden portaan eteenpäin. Valmista odotellessa jaan menneitä pohdiskelevan videon.

A-klinikkasäätiön Varjomaailmassa juttelen tänään siitä, millainen mullistava merkitys vaikeissa oloissa kasvavalle voi olla yhdellä, oikeanlaisella aikuisella, ja siitä mistä sellaisen voisi löytää. Mulla itsellänikin oli vaikeimpien aikojen kohdalla sellainen ihana aikuinen ja olen siitä tosi kiitollinen vielä tänäänkin.

Onko sulla ollut elämässä joku tällainen oleellinen tyyppi, joka auttoi eteenpäin? Jos tuttavapiirissäsi on nuoria (ja miksei aikuisiakin) jotka saattaisivat kipeästi tarvita elämäänsä tällaista aikuista, niin kuuntele herkällä korvalla. Mieluusti videon saa myös laittaa jakoon, jos siltä tuntuu!

”Olisitpa enemmän huomionkipeä!” Vlogissa puhetta tarvitsevuudesta.

Tänään juttelin Varjomaailman nuorille siitä, miksi on ihan ok tarvita toisia ihmisiä ja toivoa osakseen huomiota. Pohdin sitä, miten toimintahäiriöisissä perheissä lapsen kaikenlainen kuulluksi ja nähdyksi tulemisen toive tulkitaan usein vääräksi, pahaksi ja kielletyksi. Lapselle se voi olla jopa vaarallista.

Moni aikuinenkin pitää vielä tarpeitaan piilossa, koska niille ei ole ollut kotosalla tilaa. Sillä tavalla saa itsensä melkoiseen nyrkkiin.

Jos lähipiirissäsi on lapsia ja nuoria, jotka elävät hankalissa oloissa, olisin iloinen, jos vinkkaisit heitä katsomaan.

”Äiti juo, koska olen niin…” Varjomaailman vlogijaksossa mietitään syyllisyyttä.

Tänään käynnistyi taas yksi lempparihommistani, eli A-klinikkasäätiön Varjomaailman vierasvlogisarjani YouTubessa. Ekassa jaksossa mietitään, voiko vanhemman juomiseen vaikuttaa olemalla kiltimpi, ahkerampi, laihempi tai mukavampi, tai vaikka lahjomalla.

Jos lähipiirissäsi on (ja erittäin suurella todennäköisyydellä on, vaikket sitä päällepäin huomaisikaan) lapsi tai nuori, jota ehkä mietityttää kodin aikuisten alkoholinkäyttö, niin laitapa jakoon.

Edellisen viiden osan sarjan löydät helpoiten täältä.

Varjomaailmasta kannattaa vinkata muutenkin! Siellä voi jutella pohdituttavista asioista luottamuksella ja vaikka nimettömänä turvallisten aikuisten kanssa. Olisin varmuudella käyttänyt teininä, jos internet olisi 1700-luvulla ollut keksitty.

 

Väärällä tavalla aikuinen? Pokémon Go!

Pyydystin eilen Toijalan huoltoaseman käytävältä Pokémonin. Koska palvelu täällä sairastuvalla pelaa, sain autokyydin jahtiin. Reissu ulkomaailmaan pisti miettimään. Metsästykseni keskelle kuulin nimittäin keski-ikäisen täti-ihmisen ilkkuvan kaverilleen, että ”vitsi toi näyttää tyhmältä!”.

Olen nelikymppinen. Se on ihanaa. Minua ei todellakaan haittaa, jos joku pitää puuhiani tyhmän näköisenä, mutta yksi homma siinä herätti ajatuksia. Samaan aikaan huoltoasemalla oli nimittäin useamman kymmenen aikuisen jono kassalle. He jännittivät tuskissaan kalja- ja lonkerolasteissaan ehtisivätkö saada ostoksensa ulos ennen kuin myyntikielto alkaa. Joku hiki otsalla oikein juoksi kauppaan. Minusta se näytti paljon tyhmemmältä.

Musta on karua ja hassua, että meillä on maa, jossa ihan väärät asiat näyttävät tyhmiltä

Olen kesän varrella katsellut aikuisten somekanavilleen lataamia lomakuvia. Niissä melkein kaikissa pääosaa esittää joku drinkki. Kuvat on tekstitetty ”Vihdoinkin tätä skumppaa!” ja ”Olenpa odottanut tätä bisseä!”tai ”Lomalla viimeinkin!” ja sitten se juoma. Lomakuvissa bissejen ja festaridrinkkien kanssa heiluminen on sellaista aikuisuutta, jota meillä pidetään tavallisena, hyvänä ja oikeana. Tavoittelemisen ja odottamisen arvoisena. Sen kansanhuvin rinnalla muut tavat olla aikuinen näyttävät tyhmiltä ja ovat lapsellista ajanhukkaa. Turhaa puuhastelua. Outoa vähintään. Aika kapoinen kuva aikuisuudesta.

Vaikka olen täällä aika kipakoin sanankääntein käsitellyt alkoholismia, en ole mikään raivoraitis raittiuskilpakirjoittaja. Otan muutaman lasillisen ihan mielelläni muutaman kerran vuodessa. En kannata kieltolakia enkä väitä, että kaikki alkoholinkäyttö olisi väärin ja pitäisi kieltää. Mutta se, että aikuisten ihmisten kesään itsestäänselvästi kuuluisi dokaamista joka päivä tai vaikka joka viikko on omissa kirjoissani outoa ajanhukkaa ja aika mielikuvituksetonta puuhailua. Ei aikuisuuteen mitenkään itsestään selvästi kuulu dokaaminen, vaikka sitä meille elokuvissa ja sarjoissa aika paljon markkinoidaankin. 

Asetelmasta tekee hassun se, että ne samat tyypit, jotka tiuhimmin lataavat itsestään lomadokailukuvia, ovat usein ne samat, jotka ovat ensimmäisinä ilkkumassa, miten tyhmää on innostua milloin mistäkin uudesta jutusta. Jos minä mieluummin lataan Pokémon Go:n, koska haluan nähdä millainen se on ja haluan leikkiä sillä, tai jos käytän iltapäivää vaikka siihen, että treenaan miten tubekanavalle saa uuden logon, vesileiman tai muuta vastaavaa, niin se on monen mielestä omituista ja tyhmää aikuisen käytöstä. Sille voi ihan päin naamaakin vähän tuhahdella ja naureskella. Mitä sä nyt tollasia jaksat?

Entä jos se sama rentoutuminen ja arjesta ja stressistä irtautuminen, jota dokaamalla tavoitellaan, löytyisikin muualta? Vaikka Pokémonjahdista? Voisiko se löytyä, jos lakkaisi ylenkatsomasta kaikkea itselle vierasta ja ajattelemasta, että on jo liian vanha kaikkeen muuhun kuin dokaamiseen?

En halua olla sellainen aikuinen, joka ei saa innostua uusista asioista. Joka ei leiki. Joka ei kiinnostu ympäristönsä uusista tekemisistä. Joka pudottautuu ulos kaikista uusista kuvioista, koska ne ovat lapsellisia, tyhmiä eivätkä kuulu johonkin myyttiseen aikuisuuteen. Tai koska niitä tekee kaikki. Joka odottaa vain, koska pääsee seuraavan kerran korkkaamaan bissen. Kieltäydyn ajattelemasta, että olisin missään vaiheessa liian vanha iloon.

Olen varmaan vähän väärällä tavalla nelikymppinen, mutta tykkään tästä enemmän. Ja nyt meinaan mennä pyydystämään parit Pokémonit tonne muiden sekaan, koska se on tosi kivaa.