Syksy tuli täysillä – Tomaatti- ja työmietteitä

Käynnistyipäs syksy melkein yhdessä yössä! Yhtäkkiä on pimeää iltaisin ja puutarhassa sellainen kylläinen, paksu valmius. Vihreä on tummunut täysille ja marjoja ja omppuja saa olla poimimassa joka päivä.

Jännitän vähän vihannesteni puolesta. Tomaatit ja paprikat ovat pullineet hienosti, mutta väri vielä puuttuu. Mahtaako riittää aurinkoa vielä ne punastuttamaan? Muruni on tänä loppukesänä rakentanut minulle kasvihuoneen talomme vanhoista ikkunoista, ja eilen siirsimme kasvit sinne saamaan maksimaalisen määrän lämpöä vielä, mutta aika näyttää, päästäänkö maaliin asti. Oli jotenkin haikea fiilis puutarhakaupalla, kun valikoimassa oli enää syksyn viimeisiä kukkijoita ja iso liuta nahistuneita kesäjuttuja. En malttaisi päästää tästä puutarhakaudesta irti millään.

Työtkin käynnistyivät pitkän kirjankirjoitus”vapaan” jälkeen yhdessä rysäyksessä. Miten niin aina käykin? Ensin jännittää, tuleeko hommia lainkaan, vaikka aina on tullut ennenkin, ja sitten niitä on taas kohta kalenteri pullollaan. Hiukan on ollut nikottelemista kirjakielen kääntämisessä lehtikielelle, mutta kyllä se sieltä ytimistä pulahtaa taas pintaan aina kuitenkin. Tosi kivaa on toimittajan hommakin, yhä vain.

On ollut ihanaa olla erossa kirjan käsikirjoituksesta 1,5 viikkoa. Tekee älyttömän hyvää saada vähän huilia siitä ja antaa ajatuksille happea. Loppurynnistys on aina tosi intensiivinen ja sille on paljon kivempi lähteä pienen paussin pidettyään. Tällä toisella kierroksella on myös kivaa, että tiedän, millaisessa marssijärjestyksessä homma tästä etenee perille asti. Seuraavaksi odottelen saavani kirjan kannet nähtäväksi. Jännää!

Syksy starttaa ensi viikolla myös puhekeikkojen osalta. Ensi viikolla käyn THL:n Näin Suomi juo -seminaarissa kommentoimassa heidän tuoretta julkaisuaan ja seuraavalla viikolla on vuorossa Päihdefoorumi. Tiedossa loppuvuodelle on lisäksi ainakin koulutuskeikka Iisalmeen. Huhuilen siitä tarkemmin, kun yksityiskohdat ovat selvillä, jos vaikka niiltä korkeuksilta on tulossa lukijoita paikalle. Jos olet paikalla THL:lla tai foorumissa, tule ihmeellä juttusille!

IMG_20180819_154645.jpg

Mainokset

Terveisiä kirjankirjoituslomalta – arki alkaa taas!

Ensimmäinen villapaita-aamu Hämeenlinnassa! Taitaa olla hyvä hetki päivittää vähän kuulumisia kesähuilin jälkeen. Tämä onkin ollut poikkeuksellinen kesä. Ihan ainutlaatuinen.

Pistin kesäkuun alussa kaikki tietoliikennekanavat säppiin puhelinta ja someja myöten ja matkasin Kreikkaan. Tosi syntinen olo olla saavuttamattomissa, mutta nopeasti siitä oppi kyllä nauttimaankin! Muhin Peloponnesoksen maisemissa 3,5 viikkoa perheeni kanssa Airbnb-talossa. Ahmin vinon pinon kirjoja, uin altaassa ja meressä, tuijottelin riippumatosta läheisiä vuoria ja kiertelin koko joukon historiallisia paikkoja Olympiasta Spartan kautta Delfoin oraakkelien majoille. Oli upea reissu, joka totaalisesti katkaisi kevään työkelat, ja se tulikin tarpeeseen. Seuraavaksi oli nimittäin vuorossa ihan muuta.

Kun palailin juhannuksen jälkeen Suomeen, alkoi ensimmäinen kokonainen apurahakauteni kirjan kirjoittamisen parissa. Olen aikaisemmin saanut pieniä apurahjoja, mutta nyt Taiteen edistämiskeskus myönsi minulle pidemmän jakson, joka mahdollisti täydellisen uppoutumisen. Ihan taivaallista! Pistin siis freetoimittajan työni hetkeksi tauolle, vaikka kyllä tuntui vaikealta. Vaikka olen ollut yksinyrittäjä jo toistakymmentä vuotta, on aina vähän hyppy pääedellä pimeään sanoa asiakkaille, etten ole käytettävissä viikkokausiin.

Kosteusvaurioita-kirja syntyi kokonaan töiden lomassa varhaisina aamuina, myöhäisinä öinä ja viikonloppuina, enkä ole edes tajunnut, kuinka eri asia on voida jatkaa samaa ajatusta rauhassa päivästä ja viikosta toiseen ilman alituista poukkoilua muihin mietteisiin. Täysin erilaista! Oli mahdollista hapuilla rauhassa kiinni vaikeista ajatuksista ja imeä valtava määrä taustakirjallisuutta aivoihin ilman sirpaloitumisen pelkoa. Saisipa aina kirjoittaa näin!

Sitä apurahakautta olen takonut nyt seitsemisen viikkoa ja viimeisiä päiviä viedään. Loput kaudesta kirjoitan kirjaa tavalliseen tapaan töiden ohella. Olen melkoisen tyytyväinen itseeni, sillä olen todella naputtanut naputtamistani siitä juhannuksesta asti. Joka päivä, pitkiä päiviä. Kesään mahtuu tasan kaksi lyhyttä, kahden yön mökkireissua, joiden aikana olen ollut käsikirjoituksesta irti. Tulostakin on tullut. Ylihuomenna kustannustoimittajani saa paksun nivaskan luettavakseen ja minä kirjalta pari viikkoa rauhaa töiden käynnistelyyn. Se onkin totisesti tervetullutta. Alan olla aivan korviani myöten täynnä tuota tekstiä muhittunai sen kanssa vierihoidossa näin tiiviisti!

Toista kirjaa on ollut esikoiseen verrattuna tosi erilaista kirjoittaa. On ollut parempi tolkku siitä miten homma etenee, ja toisaalta enemmän paineitakin. Tämä toinenkin kirja käsittelee alkoholia, mutta aivan eri vinkkelistä kuin Kosteusvaurioita, joten vetoapua ei siinä mielessä ole ollut tarjolla. Samalla on tuntunut aivan tolkuttoman etuoikeutetulta saada tehdä toinenkin kirja ja paneutua tähän mieltä kaivelevaan aiheeseen pää edellä pitkäksi aikaa. Luulen, että osaan enemmän nyt, mutta ei se näytä tekevän hommasta yhtään kevyempää. Aika tuskaista päkistämistä on, vaikka nautinnollistakin. Jotenkin fiilikset kulkevat jännänä aallokkona: kun ensin tuntuu kaksi viikkoa siltä, etten tajua mitään yhtään mistään, on seuraava viikko täynnä oivaltamista ja kiihkeää etenemistä. Olen ollut tosi lähellä luovuttamista ja toisaalta melkoisen messiaanisissa riemun tunnelmissakin. Sitä ristipainetta ja vuoristorataa täytyy kai vain oppia jotenkin sietämään.

Tällä viikolla käynnistyvät normaalit työt. Jännittää vähän, ja samalla innostaakin. Syksyn käynnistymisen myötä alkaa taas myös reissuelämä erilaisten puhekeikkojen merkeissä. Syyskuulle mahtuu jo kaksi, kun käyn ensin kommentaattorina THL:lla uuden Näin Suomi juo -kirjan jukaisutilaisuudessa ja sitten luennoimassa Vantaan Päihdefoorumilla. Tosi mielekkäältä tuntuvat nämä hommat edelleen. Alkoholi on nyt ollut osana jokapäiväistä tekemistäni jo yli neljä vuotta. Aikamoista!

Ajattelin aktivoitua kirjailemaan kirjan etenemisen tunnelmia tänne nyt aktiivisemmin. Edessä on pitkän muhittelun jälkeen taas vaihe, jossa tapahtuu paljon. Kirjalla on jo nimi ja kannetkin ovat juuri tekeillä. Tiedän toki julkaisemisen ajankohdankin. Hetken vielä ne ovat hyshys-juttuja, mutta ihan varmuudella kerron lisää heti, kun lupa heltiää! Ehkäpä Kreikan reissustakin voisi tehdä matkakertomuksen.

Millaista kesää te olette viettäneet? Tuliko luettua hyviä kirjoja? Vinkkailkaahan niistä!

 

Kosteusvaurioita -kirja avaa mahdollisuuksia herkkiin juttuhetkiin

Julistin itselleni vapaapäivän. Tapaan tehdä niin puhekeikkojen jälkeen, koska olen niiden perään aina aika väsynyt. Kosteissa kodeissa kasvamisen teemat ovat sen verran henkilökohtaisia ja keskustelut luennoinnin jälkeisissä kohtaamisissa niin herkkiä, että tuntuu hyvältä ottaa hetki happea niiden jälkeen. Miten ihanaa on silti saada olla näissä hetkissä: puhumassa, kuulemassa ja läsnä ihmisten kanssa. Onnekasta ja perustavalla tavalla oikean tuntuista!

Sen jälkeen, kun Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta -kirja elokuussa tuli ulos, on erilaisia puhekeikkoja kertynyt kalenteriin kiihtyvällä tahdilla. Kirjamessu -tyyppisten, selkeästi markkinointiin kuuluvien sessioiden lisäksi olen saanut esimerkiksi olla joulun alla puhumassa Sininauhaliiton tilaisuuksissa juhlapyhien aiheuttamista kipeistä tunteista silloin, kun perheessä on paineistavia salaisuuksia, häpeää ja satuttavia muistoja.

Sain myös käydä Kuopiossa Päihdepalvelu Hemman järjestämässä seminaarissa puhumassa siitä, miten tärkeää on oikeanlainen kohtaaminen kodeissa tapahtuvassa päihdetyössä, ja minkälaisia pehmeitä paikkoja kosteassa kodissa kasvaminen voi ihmisiin jättää.

Sain niin ikään käydä naisvankilassa keskustelemassa perhesalaisuuksien vaikutuksista ja oman keskeneräisyyden hyväksymisestä, ja Superin lähihoitajien luona miettimässä sitä, millä tavalla lapsuudenkotien kokemukset voivat näkyä työyhteisön dynamiikassa ja erilaisissa potilastyön tilanteissa.

EHYTin viestintätilaisuudessa puolestaan mietin sitä, miksi on tärkeää viestiä myös kipeistä kokemuksista, ja millä tavalla sanoma kulkisi kaikkein vähiten hajottavasti herkistä aiheista huolimatta.

Vertaistuellisen kirjoitusillan aikana mietimme jälleen kerran, tällä kertaa Pirkanmaalla, miten omia kokemuksia voi jäsentää helpoilla luovan kirjoittamisen harjoituksilla. Itkettäviä, naurattavia, kivoja sessioita aina. Hirmuisen kiva niitä on vetää!

Eilen sain olla Pieksämäellä Sininauhaliiton järjestämillä Naisten päihdetyön päivillä miettimässä sitä, minkälaisia naisia, äitejä, vaimoja, ystäviä ja työkavereita kosteissa kodeissa voi kasvaa, ja millä tavalla on tärkeää pyrkiä aikuisena purkamaan ne lapsuudenkodissa sisäistetyt vahingolliset tarinat, jotka saattavat ohjata tekemään hankalia valintoja omassa aikuisessa elämässä.

Toukokuussa taas saan jutella Helsingissä Päihdetyön päivillä A-klinikkasäätiön kutsumana häpeästä ja sen painolastin alta vapautumisesta.

Saamiselta se todella tuntuu.

Näissä kohtaamisissa on sellaista ihmisyyttä läsnä, että se jättää aina jäljen pitkäksi aikaa. Tämän alkoholiaiheen ketjuisuus, leveys, syvyys ja piintymysluonne mietyttää aina vain. Miten näissä kohtaamisissa juttusille tulee esimerkiksi ihmisiä, jotka ovat ensin kasvaneet liikaa juovan vanhemman lapsina, sitten päätyneet itse liikaa juoviksi vahemmiksi omille lapsilleen, ja joiden lapset ovat aikuisina päätyneet juomaan liikaa.

Joka kerta tuntuu pehmeältä niissä tilanteissa, joissa voi itse olla kaikkinensa siinä, ja toinenkin on, ja sitten tuumitaan, että tällaisiakin kuvioita. Ei helppoja oikopolkuja, mutta samalla sellaista ihmeellistä ihmisyyden sitkasta voimaa, jonka avulla kuitenkin, erilaisin keinoin, ilman sankariviittoja tai palkintokahveja, löydetään myös usein haparoivalla rohkeudella seuraaviin päiviin.

Laittaisin tähän sen somesanan #blessed, jos se ei tuntuisi niin älyttömän lattealta.

Joulukeskusteluja, kirjoitusiltoja ja seminaari tulossa

amaryllisTällä viikolla on kivaa joulunalustekemistä tiedossa. Ensimmäinen Sininauhaliiton Joulu lapsen silmin -tilaisuuksistani on Lohjalla tänään 11.12. klo: 18-20. Paikkana on Awake Cafe, Kalevankatu 7. Jutustelen joulun tunnelmista ja kostean kodin perinnöistä. Ihan leppeällä meiningillä meinaan asiaa lähestyä. Paljastan muun muassa sen, millä tavoin olen sössinyt itse jouluja oikein urakalla, ja mitä niistä kerroista olen oppinut. Toinen samanmoinen sessio on tiedossa torstaina 14.12. Helsingissä klo: 18-20. Paikkana on silloin Ruusulankatu 10.

Sunnuntaina 17.12. kirjoitellaan talven toinen kosteissa oloissa kasvaneille tarkoitettu vertaistuellinen kirjoitusilta täällä Hämeenlinnassa. Viime viikolla oli tosi kiva fiilis harjoitusten äärellä! Tälläkin kertaa tarjolla glögiä ja pipareita, kynttilän loimottelua ja hetkinen aikaa hengitellä ennen joulukiireitä. Ilmoittautuminen tapahtuu osoitteessa kokovartalofiilis ät gmail.com ja kaksituntisella on hintaa 25 e.

Sitten päästäänkin kohta loman kautta alkuvuoden säpinöihin! Tammikuussa kirjoitellaan Ylöjärvellä sunnuntaina 14.1. ja sinne voi ilmoittautua samassa s-postissa. Ja 26.1. saan olla Päihdepalvelu Hemman 10-vuotisjuhlaseminaarin vieraana Kuopiossa! Maksuttomaan ja kaikille avoimeen tilaisuuteen voi ilmoittautua osoitteessa vilma.iso-ilomaki ät paihdepalveluhemma.fi.

Toivottavasti nähdään näissä!

Sain muuten jo parhaan joululahjan etukäteen! Kuulin nimittäin ihan äsken, että Suomen tietokirjailijat ry on myöntänyt mulle apurahan seuraavan tietokirjan alkuun saattamista varten! Sutinat ja hahmottelut käynnistyvät kunnolla heti vuoden taitteen jälkeen. Olen jo syksyn ajan keräillyt vastaan tulleita lukemisia ja ajatuksia herättäviä kuvia talteen, mutta ollut tietoisesti vielä innostumatta liikoja, koska Kosteusvaurioissa on niin paljon kapasiteetistani vielä kiinni. Vähitellen alkaa kuitenkin olla taas aivoja ja jaksamista uuden urakan aloitukseen. Aiheena on tälläkin kertaa alkoholi, mutta käsittelytapa tietysti ihan tuore. Jännää aloittaa taas se taivallus!

Kaksi vertaistuellista kirjoitusiltaa kosteiden kotien kasvateille joulukuussa

Vedän taas joulukuussa kaksi kirjoitusiltaa Hämeenlinnassa. Paikkana toimii Kumppanuustalo ja ajat ovat su 3.12. klo: 16-18 ja su 17.12. klo: 16-18. Illat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia. Valitse toinen tai tule mukaan molemmille.

Kirjoitusilta sopii sulle, jos:

  • Kasvoit kodissa, jossa juotiin liikaa tai oli jokin muu toimintahäiriö
  • Haluat tehdä lempeitä luovan kirjoittamisen harjoituksia ajatuksiasi availemaan
  • Mietit, miten lapsuus vaikutti ja ehkä edelleen vaikuttaa sinuun
  • Kaipaat rauhallista hetkeä tunnustella juuri tämän hetken tunnelmiasi ja elämäntilannettasi
  • Etsit rohkaisua menneiden käsittelyn aloittamiseksi tai vertaistukea jo käynnissä olevaan itsetutkiskeluun
  • Koet olevasi yksin hankalien ajatustesi kanssa
  • Toivot vain pientä taukoa arkitohinoihin teekupposen ja yhteisen tekemisen äärellä

Minä tuon kursseille kaiken tarvittavan välineistön. Tarjolla on teetä ja pientä naposteltavaa. Kurssilla käytetään vain etunimiä, ja iltojen aikana puhutut asiat jäävät niiden seinien sisään. Halutessasi voit osallistua myös ihan anonyymisti. Kursseille voi osallistua myös ihan hiljaisesti, ainoastaan kirjoitustehtäviä tehden. Jokainen kurssilainen säätelee itse, minkä verran haluaa omista asioistaan jutella. Terapiaa emme tee, vaan toimimme vertaisen tuen hengessä.

Kaksituntinen ilta maksaa 25e ( sis. ALV).

Kummallekin kurssille voi ilmoittautua lähettämällä viestin osoitteeseen kokovartalofiilis ät gmail.com (jos minulta ei parin päivän sisällä viimeistään kuulu kuittausta, huhuile vaikka tänne kommenttikenttään)

Ilmoittaudu molemmille kursseille mahd. pian, niin mahdut varmasti mukaan. Osallistujamäärä on rajallinen ja mukaan pääsee ilmoittautumisjärjestyksessä. Ilmoittautumiset ovat sitovia.

Kumppanuustalo sijaitsee aivan Hämeenlinnan keskustassa, osoitteessa Kirjastokatu 1, 13100 Hämeenlinna. Ihan viereen pääsee oman auton lisäksi tosi helposti bussilla. Junalta keskustaan kävelee n. 15-20 min ja paikallisbussejakin asemalta kulkee.

 

Kosteusvaurioinen kysyy: onko isänpäivänä pakko muistaa vanhempaansa?

Sain täsmäkysymyksen liikaa juovan vanhemman aikuiselta lapselta. Se käsitteli aihetta, joka näyttääkin ohjaavan blogiini ihmisiä lukuhommiin aina näin marraskuussa ja toisaalta äitien kyseessä ollessa aina toukokuun tullen. Kysymys kuului näin: miten toimia isänpäivän kanssa, kun isä juo liikaa? Onko soitettava tai lähetettävä onnittelukortti, vaikka siltä ei yhtään tunnu?

Sellaiselle lukijalle, jolla on verrattain mutkattomat välit vanhempiinsa, eikä perheessä ole isompia riippuvuusteemoja käsiteltäväksi, tämä voi tuntua tosi kummalta kysymykseltä. Miksi onnittelukortti voisi olla kovin iso päätettävä asia? Kai sellaisen voi laittaa matkaan ilman suurempia pohdintoja? Eikä pirauttaminenkaan kai kovin kaksinen vaiva ole? Ne meistä taas, jotka ovat ikänsä puljailleet hankalien isä- ja äitisuhteidensa kanssa, tunnistavat todennäköisesti tilanteesta paljonkin painolastia ja ristiriitaisia tunteita.

Vanhemmuus on melkoinen laji, sekä lapsen että aikuisen roolista katsottuna. Siihen liittyy kaiken kauniin ohella valtavat määrät oletuksia ja odotuksia, riittämättömyyden tunteita, syyllisyyttä ja surujakin. Nämä vanhemmuutta juhlivat merkkipäivät ihan erityisesti ovat ladattuina kaiken sortin kipupisteillä. Monen iho nousee kananlihalle, kun kaupan korttihyllyyn alkaa ilmestyä teemapäivän tarjokkaita ja yritykset mainostavat erilaisia muistamisen tapoja imellettyine kuvastoineen.

Meillä on ylipäätään paljon erilaisia vanhemmuuteen liittyviä, tarkasti sisäistettyjä iskulauseita. Olisi esimerkiksi kunnioitettava isää ja äitiä, ikään kuin se olisi ainut ihmissuhde maailmassa, jossa eivät päde universaalit vastavuoroisen hyvinkohtelun säännöt, vaan kunnioituksen pitäisi syntyä automaationa huolimatta siitä, millaiseksi helvetiksi yhteinen elämä on voinut kilpistyä.  Todetaan myös vaikkapa veren olevan vettä sakeampaa, mutta jätetään huomaamatta, kuinka paljon etanoli voi liuottaa siitä siteestä.

Kosteusvaurioiselle aikuiselle isän- ja äitienpäivät eivät todellakaan ole neutraaleja hetkiä. Kun perheessä eletään alkoholin liikakäytön kanssa, ui kylkeen helposti erilaisia vittumaisia liitännäisiä. Yksi liittyy erityisesti yksipuoliseen kiltteyteen. Perheenjäsenten käyttäytyminen toisiaan kohtaan muuttuu vuosien saatossa ja moni lapsi oppii asettelemaan olemisiaan ja sanomisiaan tarkasti juovan vanhemman tunnelmia myötäilemään. Tämä kiltteys ja myötäkarvaisuus voi jäädä pitkäksi aikaa päälle ja vaikuttaa vielä aikuisuudessakin vahvasti. Vaikkapa juuri sellaisena ajatuksena, että vaikka vanhempi olisi käyttäytynyt kuinka hirviömäisesti hyvänsä, olisi ihan kohtuuttoman tuhmaa ja huonoa käytöstä olla muistamatta häntä kansallisena juhlapäivänä.

Katsotaan vähän kauempaa. Kuinka moni meistä lähettäisi ruusunpunaisen kiitos- ja rakkauskortin kenellekään suvun ulkopuoliselle tuttavalle, joka olisi tehnyt omasta elämästä helvettiä erilaisin kekseliäin keinoin vaikkapa vuosikymmenten ajan? Ilmestyisimmekö tiettynä päivänä ovelle ilmoittamaan, että sinä se olet loistotyyppi ja lippua salkoon? Ja näin kuitenkin helposti mietimme meidän kuuluvan toimia isän- ja äitienpäivän kohdalla. Että korvapuustit kertakaikkiaan on kaivettava pakkasesta, vaikka hampaat irvessä.

Ei tarvitse.

Jos minun sanoillani ei ole riittävää painoarvoa, niin otetaan käyttöön korkeampi auktoriteetti. MC Nikke T sen jo nimittäin sanoi: Jos haluu saada on pakko antaa. Ihmissuhteissa pätee vastavuoroisuuden periaate. Suhteessa on hyvä olla, kun saamisen ja antamisen balanssi on olemassa, edes kohtuullisesti mitoitettuna. Imeväiset ovat tietenkin erikseen. He voivat ottaa elämänsä ensi hetket syntymäoikeutenaan irti kaiken ilon vanhemmastaan. Siitä vanhempien eläjien kanssa toimii tasapuolisempi meininki.

Pelkkä siittäminen, synnyttäminen, adoptio tahi muu tapa tulla isäksi tai äidiksi jollekulle ei vielä tarkoita sitä, että siitä pitäisi soitella fanfaareja seuraavat sata vuotta, vaikka kaikki sen nopean hetken jälkeen olisi mennyt miten myttyyn hyvänsä. Suhde syntyy sanoissa ja teoissa. Sitä pitää ylläpitää, jotta se voisi hyvin. Ei ole pakko joustaa loputtomasti. Ei ole pakko näytellä sellaisia kohtauksia, jotka tuntuvat vääriltä. Ei tarvitse marssia läpi ulkoapäin annettuja askelmerkkejä ollakseen jotenkin parempi jälkeläinen.

En yritä karnevalisoida kivuliasta aihetta, mutta ehkä keventää hiukan. En myöskään ole julistamassa mitään täydellistä vanhemmista erkaantumisen ilosanomaa, koska siitä on ilo kaukana.  Ja tietysti me myös rakastamme vahempiamme, niitä rajusti törttöilleitäkin jollain saakelin tavalla, vaikka olisi niin paljon helpompaa ilman. Mutta ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että pakotamme itseämme toteuttelemaan joitakin annettuja juhlistamisen muotoja, kuten isänpäiväpuheluita tai kyläreissuja.

Aikuisilla ihmisillä on aina ensisijainen vastuu itsestään ja sukupolvien ketjussa seuraavina tulevista ihmisistä, ja niihin suhteisiin on jäätävä tarpeeksi energiaa. Jos suhde liikaa juovaan tai juoneeseen vanhempaan on niin raskas, että virtaa omaan elämään ja olemiseen vaikka puolisona, vanhempana ja ystävänä ei tunnu riittävän, on aika löysätä omia vaatimuksiaan. Lopettaa vanhemman pelastusyritykset omalla kustannuksella. Antaa itsellensä lupa siirtyä eteenpäin. Se voi alkaa esimerkiksi sillä, ettei hirtä itseään ulkokultaisilta tuntuvien onnittelukorttien, -vierailujen tai -puheluiden suorittamiseen. Kaiken sen pohtimiseen kuluvan energian voi suunnata paljon hedelmällisempiinkin hommiin, eikä siitä tarvitse kantaa tunnontuskia.

Lupaan, että aurinko nousee vielä muistamatta jättämistä seuraavanakin päivänä, vaikka nämä tuntemukset joskus tuppaavatkin kasvamaan megalomaanisen järeiksi mielissämme. Se kuuluu tähän kinkkiseen piirileikkiin, mutta siitä on mahdollisuus irrottautua. Kannoin itsekin samoja kipuja sisuksissani vuosikaudet, kunnes aloin laskea irti. Edelleen joka äitienpäivänä joku varjo menneistä pääsee vähän viipyilemään mielen päälle, mutta niihin ajatuksiin ei liity enää samanlaista halvaannuttavaa tuskaa, kuin joskus ennen. En enää osta tykkäämistä kortti- tai soittosuorituksilla. Tuntuisi kertakaikkisen irvokkaalta laulaa Äideistä parhaimman sain, joten jätä laulamatta.

Entä jos vanhemmalle tulee paha mieli? Voi tulla. Siihenkään ei kukaan kuole. Vanhemman paha mieli ei ole lapsen vastuulla. Ja eikö se ole myös ihan terve merkki, jos huonolla tolalla olevasta suhteesta tulee paha mieli? Siitä havahtumisestahan lähtien voisi olla jopa mahdollisuus alkaa muuttaa asian tilaa.

Juhlin nykyisin äitienpäivinä sitä, että saan itse olla lapsilleni äitinä joka päivä, ja kaikkia niitä upeita naisia ympärilläni, joiden elämässä olen saanut olla mukana ja joilta olen saanut poimia palasia vanhemmuuteeni. Toivon tulevan isänpäivän tarjoavan tämänkaltaisia hyviä tunnelmia myös kaikille aiheen äärellä nyt kipuileville.

 

Kostean kodin varhain varttuneet lapset

Käsiin sattui eilen valokuva minusta parikymppisenä. Olen kuvassa niin vakava, että pisti mietteet liikkeelle. Muistin, miten vanha olin tuolloin. Paljon vanhempi kuin nyt.

Kuvan aikoihin olen juuri pullahtanut vähän väljemmille vesille kovasta puristuksesta, eteenpäin kaatumisesta, joka on alkanut vanhempieni erosta vajaat 10 vuotta ennen kuvan ottamista, jatkunut kotona yhä pahanevana sekasortona kohti tyystin mustia, muodottomia vuosia, ja sitten vielä kaiken absurdiksi kruunuksi päätynyt sairastettuun syöpään.

Eikä ralli siihen suinkaan päättynyt. Syöpähoitojen ja kuvan ottamisen väliin mahtuvien muutaman vuoden sisällä olen ehtinyt kirjoittaa ylioppilaaksi, pitää välivuoden jonka aikana reissasin ja työskentelin sijaisopettajana alakoulussa, aloittaa ravintolakouluopinnot ja lähteä sen tiimoilta ulkomaanvaihtoon, jolta sitten palasin suoraan kolmen kuukauden depressio- ja burnout-sairauslomalle. Ehdin vielä juuri ennen kuvan ottoa käynnistää terapian ja aloittaa talonrakennushankkeenkin. Samaan aikaan elämä on tarjoillut vielä kaikuja menneistä murheista, vaikka olenkin niistä tuossa fyysisesti jo etäämmällä. Melko täyteläisiä vuosia.

Tuntuu ihan hurjalta ajatella nyt, miten valtavan nopealla syklillä kaikki elämässä tuolloin tapahtui. Miten vähän siinä on tapahtumien rullatessa ollut mahdollisuuksia purkaa yhtäkään rankoista kokemuksista, aina vanhempien erosta alkaen, ollenkaan käsiteltävään muotoon. Mietin nyt, että yksinkin niistä lapsen elämässä valtavan suurista elämänmuutoksista olisi riittänyt puristamaan palleassa melkoisesti. Jokainen ainoanakin olisi tarvinnut pysähtymistä, miettimistä, uudelleen orientoitumista ja jonkinlaista tunteiden läpikäymistä.

En käynyt. Nehän olivat ohi. Takana. Valmiit. Yksi paha asia kerrallaan suoritettuna, selvittynä ja koteloitavana kuoreensa. Kiltit ja helpot eivät jää tuleen makaamaan. He ansaitsevat tykkäämistä juuri tällä: katso, miten nopeasti minä ponnahdan takaisin! Minusta ei tarvitse olla huolissaan. Minulle voi tehdä mitä vain, ja minä sen kun pärjään vaan. Se on tallentunut tähän kuvaan pysäyttävällä tavalla, ja se sai viipyilemään näihin ajatuksiin. Tuolla silmien takana se kaikki on.

Olen nyt nelikymppinen. Elän hyvässä, tasapainoisessa tilanteessa arkista lapsiperhe-elämää. Tuo tyyppi tuossa kuvassa on kantanut harteillaan sellaisia vastuita, etten koskaan ottaisi nyt osakseni, mutta silloin ei ollut vaihtoehtoja. Lapsi ei voi valita ympäröiviä ihmisiään eikä kotiolojaan. Hänellä on rajalliset mahdollisuudet käsitellä asioitaan, eikä vielä elämän tarjoilemia oppeja siitä, miten paljon yksi tyyppi kestää ennen kuin katkeaa.

Kuvan hetkestä menee vielä hyvän aikaa, ennen kuin alan kunnolla tajuta näitä asioita. Tuosta hetkestä ehtii kulua vain pieni tovi siihen, kun alan odottaa esikoistani. Olen onnekseni keskellä terapiaa ja pääsen läpikäymään vanhemmaksi tulemisen mietteitä ammattilaisen kanssa rauhassa ennen sitä. Tuntui ihan valtavan helpottavalta kuulla jonkun viimeinkin toteavan, että onpa ollutkin kaikenlaista. Hassua, että joskus vasta kun joku ulkopuolinen sanoo niin, antaa luvan ajatella niin, se alkaa mennä omaankin tajuntaan. Onpa ollut kaikenlaista, totta tosiaan.

Kun katson tuota nuorta aikuista tuossa, osaan viimeinkin olla myös vihainen. Mietin miksi tuo tyyppi pistettiin kestämään se kaikki? Vanhenemaan noin valtavasti. Miten kukaan uskalsi laskea sen varaan, että tuon kuula kestää? Jos omat lapseni, just nyt ihan samassa iässä, kuin silloin meillä pahimmillaan, olisivat vastaavassa tilanteessa täällä meidän kotonamme, eikö kukaan puuttuisi siihenkään? Odoteltaisiinko silloinkin, että hoituu se jotenkin kyllä? Se se on reipas, kylläpä onkin! Ajatus tuntuu karmivalta. Että nuo omat tyypit olisivat niin vanhoja jo niin nuorena.

Ennen tuhahtelin esimerkiksi 12 askelen ohjelmaan kuuluvalle ajatukselle sisäisestä lapsesta. Tuntui mahdottomalta hyväksyä mitään sellaista, koska koko lapsena olemisen ajatus oli karannut niin kauas omasta päästä. Tuntui lällyltä, herkistelyltä ja turhalta tunteilulta hyväksyä, että se tyyppi olisi kaivannut kipeästi aikuisten apua. Hänhän pärjäsi kyllä!

Minulle onkin ollut paljon helpompaa tarkastella omaa lapsen tilannettani äidiksi tulemisen myötä. Nähdessäni omien lasteni elämää, kuullessani heidän ajatuksiaan ja ottaessani vastaan heidän tunteitaan ymmärrän, että olen ollut itsekin juuri tuossa ihmisen vaiheessa, vaikka niin kovin erilaisissa olosuhteissa.

Moni minulle Kosteusvaurioita -kirjaan tarinoitaan kertoneista toteaa, että tuntuu vaikealta ihan oikeasti tajuta ja hyväksyä, millaisessa mankelissa on kasvanut. On verrattomasti helpompaa ajatella, että muistaa väärin. Että ei se nyt niin paha ollut. Kun miettii omaa mennyttään voi leikkiä ajatusleikin:  mitä tapahtuisi ja miltä tuntuisi, jos teleporttaisin oman tai läheiseni lapsen itseni paikalle niihin tunnelmiin just nyt? Olisiko se ok?

Jos silloin lohduttaisi lasta, hakisi hänet pois ja toisi turvaan, ajattelisi, että ei hitossa, ei koskaan, niin miksei hyväksyisi sitä tarvetta myös itselleen? Sekin tarve oli ihan totta. Se saa tuntua pahalta. On ihan tervettä kokea vääräksi se, että siltä lapsityypiltä silloin pihistettiin lapsena olemisen vuosia epäreilulla tavalla.

Jos vastaus vihloo, suosittelen miettimään tilannetta kaikessa rauhassa ja hyväksymään sen kivun, haikeuden ja vihankin, jota ajatus aiheuttaa. Hyväksymään sen, että se tapahtui sinulle, minulle, meille, ja siitä jäi ja saa jäädäkin jälkiä. Kenenkään ei pitäisi joutua varttumaan niin vuosiaan vanhemmaksi. Kukaan ei synny suoraan aikuiseksi, vaikka siltä helposti voi tuntua ja juuri siitä meitä onkin palkittu.

Niihin kivuliaisiin tunnelmiin ei kuitenkaan kannata jäädä pysyvästi olemaan. Omaa tilannettaan voi käsitellä vielä täällä etäisyyttä jo saatuaan. Monesti niille mietteille ei tapahtumien vyöryessä eteenpäin olekaan paikkaa. Taju tulee vasta myöhemmin. Jos ymmärrys itseä kohtaan alkaa syntyä vaikka omia lapsia katsellessa, on juuri oikea aika pysähtyä tavoittelemaan niitä tunteita, joille ei niissä vuosissa ollut tilaisuutta. Mitä lämpimimmin suosittelen siihen seuralaiseksi ammattilaisen tai vertaisryhmän tukea. Vaikka se lapsi kokikin joutuvansa handlaamaan kaiken yksin, ei niin tarvitse enää aikuisena tehdä.

Menneiden läpikäyminen on palkitseva prosessi. Siinä reissussa voi nuorentua vuosikymmeniä!

Ja jos näkee samaa tapahtuvan lähellään, pitää puuttua. Se on aikuisten duuni, meistä jokaisen.  Joskus on itse juuri se tyyppi, joka voi vaikuttaa pahassa paikassa elävien lasten tilanteeseen. Ehkä jopa se ainoa. Puuttuminen on ehkä kiusallista, hankalaa ja epämiellyttävää, mutta entä sitten? Mitkä jutut olivatkaan oikeasti tärkeitä?