Joulu ja lasten toiveet kosteassa kodissa

Joulu on rauhoittumisen ja ilon juhla. Liikaa juovan vanhemman lapselle joulu on myös yksi hankalimmista ajankohdista. Siihen liittyy valtavat määrät omia ja ulkoa asetettuja odotuksia ja usein suuria pettymyksiä. Myös juovalle vanhemmalle joulu on paineistavaa aikaa. Joulun ajan tunnelmat nousivatkin Kosteusvaurioita-kirjan haastatteluissa esille moneen kertaan. Siksi särähtikin melkoisesti, kun somen kuvavirrassa tuli kuva joulukuusesta, joka oli koottu skumppapulloista. Näille on kokonainen oma postinsakin näköjään. Taas yksi mainos, jonka hauskuus kiertää meidät kosteikkojen kasvatit kaukaa.

Tänä vuonna saan olla Sininauhaliiton ja -säätiön kutsumana keskustelemassa joulusta ja lapsen kokemuksista kahdessa avoimessa yleisötilaisuudessa.

Ensimmäinen Joulu lapsen silmin -tilaisuuksista on Lohjalla ma 11.12. klo: 18-20. Paikkana on Awake Cafe, Kalevankatu 7.

Toinen tilaisuus pidetään Helsingissä to 14.12. klo: 18-20. Paikkana on Sininauha Oy, Ruusulankatu 10.

Kummassakin tapahtumassa mietitään liikaa juovan vanhemman kanssa elävän lapsen kokemuksia, joulun lapsessa ja vanhemmassa herättämiä ristiriitaisia tunteita, sekä pyhien viettoon liittyviä odotuksia ja tunnelmia ylipäätään. Pohdin myös sitä, millaisin keinoin läheiset ja esimerkiksi naapurit voivat helpottaa kosteassa kodissa elävän lapsen tilannetta. Yksi yleisesti aikuisia kosteusvaurioisia mietityttävä kysymys on se, pitääkö joulua lähteä viettämään juoneen/juovan vanhemman luokse. Jutellaan siitäkin! Puhun tilaisuuksissa sekä omista että Kosteusvaurioita -kirjaan keräämistäni kokemuksista.

Alustukseni jälkeen on hyvin aikaa kysymyksille ja yhteiselle keskustelulle. Olisi Tosi kiva nähdä sinut paikalla jommassakummassa tapahtumassa!

Tilaisuuksissa on tarjolla kahvia ja pientä syötävää. Kumpaankin tapaamiseen on vapaa pääsy, eikä ennakkoon tarvitse ilmoittautua.

Mainokset

Tupakka, viina ja villit naiset

Oletteko katsoneet YLEn Katkolle-sarjaa?

Minä ensin vähän närkästyin ideaa. Siis sillä tavalla tapapaheksuen, että kaikestako täytyy tosi tv:tä tehdä. Mutta nyt, kolme jaksoa katsoneena, tuumin että onpa vain hyvin tehty sarja. Ja että onhan niinkin, että televisio-ohjelman tekeminen on parhaimmillaan mitä mainioin keino herättää ajatuksia ja keskustelua. Se kuraisin roska sitten sikseen.

Se on sitäpaitsi kieli, jota tämä aika hyvin lukee. Jotenkin tulee sellainen fiilis, ettei koko touhua kannata ylenkatsoa noin niin kuin tavan vuoksi. Muoto mikä muoto.

Katselin eilen viimeisintä, 3/11 jaksoa. Siinä tehtiin psykodraamaharjoitteita Irene Kristerin kanssa. Poru pääsi. Menin aika lailla mukaan. Resonoi omiin kokemuksiin päihdeläheisen kanssa silloin joskus.

Ensin mietin, etten katsoisi koko sarjaa. Juuri siksi. Tuumin, että voisi tulla liikaa ihon alle. Sitten mietin, että tässä ehkä onkin joku keino tajuta. Edes vähän saada kiinni itselle vieraasta ajatusmaailmasta ja logiikasta. Ja siltä ohjelman äärellä on tuntunutkin.

Katselen ohjelmaa toki myös toimittajasilmillä. Katkolle on ulkolainen formaatti. Melkoisen hyvin se istuu meille. Kiinnostaisi nähdä noita muitakin versioita. Painivatko erilaisten päihteiden kanssa? Onkohan heillä kuinka erilaiset meiningit? Suomiviinaa nyt ei kai ainakaan…

Työtä tuollaisen sarjan tekeminen vaatii. Että on löytynyt sopiva porukka. Että saadaan esiin todellisia tunteita ja silti vältytään sortumasta ihan sosiaalipornoon. Eikä se ihan ongelmatonta ole eettiseltä kantiltakaan. Onko väki tajunnut, mihin omilla kasvoillaan ja nimillään sitoutuu? Ottavatko huomioon leimautumisen ja mediamaailman pitkän muistin? Mitä tuumivat sukulaiset ja muut läheiset? Miten paljon vaikkapa ennen katkojakson alkamista kuvattuja kännirypemisiä voidaan näyttää? Ja tätä kaikkea.

Tähän mennessä näyttää siltä, että homma on tekijöillä hyvin hanskassa. Minua viehättää juontajan suora ja konstailematon ote. Tässä ollaan oikeiden ihmisten parissa, eikä tarvitse sortua voivotteluun. Kun toisen meininki hämmentää ja huvittaa, niin sen voi näyttää ihan suoraan. Se on aika rehellistä meininkiä. Tykkään sellaisesta.

Minua kiinnostaisi tietää kuinka moni on löytänyt ohjelman, ja millaisia ajatuksia se on herättänyt. Meneekö liian tirkistelyksi? Loukkaako se, että tällaisesta tehdään viihdettä? Onko tullut tarttumapintaa omiin kokemuksiin?

Luulenpa, että ainakin meillä 70-luvulla syntyneillä on jonkinlainen yhtymäkohta aiheeseen aika myötäsyntyisesti. Saattaa tietysti olla, että olen elänyt jotenkin merkillisellä tavalla rakentuneessa joukossa, mutta ainakin kaikilla omanikäisilläni tutuilla tuntuu olevan joku päihdeongelmainen läheinen.

Mitäs tuumitte sarjasta? Jos et ole katsellut, niin Areenasta pääset kärryille.