Näin Suomi juo – Kiinnostavaa luettavaa!

Olin eilen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella Näin Suomi juo -seminaarissa. Minulta oli pyydetty seminaariin kommenttipuheenvuoro tilaisuudessa julkistettavasta Näin Suomi juo -kirjasta, ja ilman muuta halusin sen pitää, kirja on nimittäin todella kiinnostava ja tärkeä!

Kirja on yksi oman tulevan kirjani lähteistä ja olen saanut tutustua siihen jo ennen ilmestymistä tämän kesän aikana. Se olikin niin mielenkiintoinen, että imaisin sen yhdellä kertaa aloitettuani ja olen sittemmin palaillut eri lukujen äärelle pitkin matkaa.

Näin tiiviissä tilassa ei ole tietenkään mahdollista käydä kirjan sisältöä laajasti läpi, mutta kannustan ehdottomasti lukemaan sen, jos alkoholiaihe kiinnostaa. Kirjassa käsitellään varsin monipuolisesti ja perusteellisesti suomalaista juomatapaa, esimerkiksi sen muutoksia, alkoholikulttuuria, -haittoja ja riskikäyttöä. Kirja ilmestyy kuulemma jossain vaiheessa ensi vuotta ilmaiseksi verkkoon, mutta fyysistä kappaletta saa tilata täältä.

Puhuin seminaarissa tutkimuksen ja tutkitun tiedon tärkeydestä etenkin tässä ajassa, jossa höpötieto ja kaikenlainen toiveista ja haaveista kumpuava uskomus saa peukkuja, jakoja ja kannatusta. Some on tasa-arvoistanut tietoa monien silmissä hankalalla tavalla, ja siksi on ihan ehdottoman oleellista ja varsinkin toimittajalle ja tietokirjailijalle ihan ehdottoman välttämätöntäkin, että voi luottaa lähteeseensä ja tietää, että se sisältää pitkään ja monelta kantilta tarkasteltua faktaa. Alkoholi on ihan erityinen aiheensa. Se herättää vahvoja tunteita ja siihen liittyy myös paljon katteettomiakin toiveita ja harhaluuloja. Totesinkin puheenvuorossani, että on ihan eri asia haluta, että jokin on totta, kuin tietää, että näin on.

Minua kiinnostivat kirjassa eniten lapsiperheissä tapahtuneet alkoholiasenteiden muutokset ja nuorten alkoholinkäyttö. Varsinkin jälkimmäisestä liikkuu paljon hataraa fiilistelyä, ja oli kiva saada konkreettista dataa tiskiin.

Oli kiinnostavaa tutustua myös siihen, millä tavoin suhtautuminen alkoholiin on muuttunut ja minkälaisia syitä ihmiset esittävät alkoholinkäytölleen tai raittiudelleen. Viittaan kirjassani sitten tarkemmin tämän kirjan sisältöön, mutta yksi aika kiinnostava tärppi tulkoon tähänkin. Se kuuluu näin: 58 % alkoholin suurkuluttajista kokee olevansa kohtuukäyttäjiä. Suurkuluttajiksi lasketaan miehet, jotka juovat yli 24 alkoholiannosta viikossa tai 7 annosta kerralla, naisten lukemat ovat viikossa yli 16 ja kerralla 5. Annokseksi lasketaan esim.  keskiolutpullo, 4 cl väkeviä tai 12 cl viiniä.

Minua aina kovasti kiinnostavat ihmisten uskomukset ja käsitykset, ja etenkin heidän kokemuksensa omasta toiminnastaan suhteessa ulkopuolelta asetettuihin raameihin. Alkoholi on siitä vinkkelistä rikasta maastoa.

Oli kiva saada eilen fyysinen kappale tuoreesta teoksesta käsiini. Olen kai vanhaa koulua, kun kirjaa on minusta kivempi lukea ihan kansista kuin näytöltä. En lue koskaan vapaa-ajan lukemisiani laitteelta, vaan joko perinteisenä tai äänikirjana. Pitää saada lehteillä ja taitella hiirenkorvia. Oletko samoilla linjoilla, vai mieluummin e-kirjojen ystävä?

näin suomi juo
Näin Suomi Juo -kirjan kaveriksi pääsi syksyn eka isompi neuletyö, superpitkä ja paksu merinovillahuivi kivalla palmikkokuviolla. Lukeminen ja neulominen = parasta syksypuuhaa!
Mainokset

Voiko liikajuomista käsittelevän Kosteusvaurioita-kirjan antaa joululahjaksi loukkaamatta?

Olen saanut muutaman ihanan joululahjoihin liittyvän viestin tässä pimeyden alati pimetessä. Jokunen on kertonut hankkineensa Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta -kirjani läheiselleen lahjaksi ja muutama taas miettinyt, onko sellainen sopivaa ollenkaan. Tuleeko tuhottua hauras joulu, jos kääreistä paljastuu näin paineinen paketti?

Olisinpa hassu kirjoittaja, jos toteaisin, että älä anna! Tietenkin toivon, että kirjani löytäisi pukinkontteihin. Myönteiseen vastaukseen löytyy myös perusteluja. Uskon nimittäin ihan vakaasti, että toisen auttaminen alkuun tämän hankalien aiheiden käsittelyssä on rakkauden teko parhaasta päästä.

Kirjan voisi antaa sisarukselle. Kosteusvaurioita on nimittäin saamani lukijapalautteen perusteella kirja, joka on lähentänyt toisistaan etääntyneitä aikuisia sisaruksia. Sen kiertoon laittamisella perhepiirissä on päästy juttelemaan uudella tavalla menneistä kokemuksista ja miettimään rauhassa, mitä kukin sisarusparvessa oikeastaan kokikaan lapsena, ja millaisia liitännäisiä niistä ajoista on kellekin tarttunut mukaan omaan aikuisuuteen. Koska aiheen vetäminen keskusteluun ihan kylmiltään on monissa perheissä tosi vaikeaa, on kirja toiminut jonkinlaisena pehmusteena. Voi ehkä ajatella, että jos kerran muissakin perheissä on koettu tällaisia vaikeita vaiheita, ja erilaisin keinoin päästy niistä eteenpäin, voisi se ehkä olla mahdollista meillekin. Kokeillahan kannattaa ainakin, eikö vain?

Sisarusten välit voivat olla tosi kinkkiset aikuisena esimerkiksi erilaisten lapsuudenperheen roolien vuoksi. Ei ehkä tunnu löytyvän mitään tapaa jutella rauhallisesti teemasta, jota kukin on pyrkinyt pitämään piilossa pitkäänkin. Sisasrusten kokemukset liikaa juoneesta vanhemmasta voivat olla myös ihan oikeasti niin erilaisia keskenään, että moni miettii elettiinkö sitä samassa perheessä ollenkaan. Samalla kokemusten jakaminen repimättä ja rakkaudella voi olla tosi hyvä kokemus, ja siinä toivon todella kirjani voivan auttaa. Onneksi tiedän niin jo käyneenkin monissa perheissä.

Entä sopisiko kirjaa ojentaa lahjaksi ystävälle, jonka taustassa on kosteaa oloa? Onko se loukkaavaa tai tungettelevaa? Tällaisiakin mietteitä olen kuullut nyt joulun alla. Kovasti olen rohkaissut rohkaistumaan. Ajattelen, että myös ystävyyssuhteessa voidaan saavuttaa syviä välittämisen uusia sävyjä, jos näistä pehmeistäkin paikoista on lupa jutella. Ehkä kirjan voisi antaa toteamalla, että se on kirjoitettu lempeydellä rakentamaan, ei hajottamaan lisää. Sillaksi tai astinlaudaksi, lohduksi ja vertaiseksi tueksi. Ehkä asiaa voi katsella saajankin vinkkelistä: pahastuisitko itse, jos rakas ystäväsi haluaisi tarjota sinulle apuja ja tukea pahassa paikassa? Ehkä pahimmassasi. Minä en ainakaan. Voiko kauniimmin välittämisestään edes viestiä?

Jotkut lukijat ovat hommanneet Kosteusvaurioita-kirjan myös vanhemmalleen. Ymmärrän, miten valtavan pelottavalta sellainen voi ajatuksena ensialkuun tuntua, mutta myös tästä on monia hyviä kokemuksia lukijapalautteen perusteella. Taas kerran kirja voi toimia kynnystä madaltavana elementtinä hankalan puheenaiheen esiin nostamiseksi. Hyvin monilla liikaa juoneilla tai juovilla vanhemmilla on myös itsellään ollut kostea koti. Niinpä kirjan sanoma voi itse asiassa puhutella saajaansa paljon monisyisemmin, kuin antaja ehkä ensin ymmärtääkään.

En yritä väittää, että kirjani voisi raitistaa akuutisti liikaa juovan vanhemman. Tiedän, että sellaisessa tilanteessa kirjan näkeminen voi aiheuttaa oikein kiukkuisiakin fiiliksiä. On kuitenkin myös mahdollista, että pienestä säröstä vaikenemisen muuriin syntyy tulevaisuudessa hyvää. Taas kerran, miksi ei kannattaisi kokeilla? Jos tilanne on jo huono, ei kai ole paha juttu edes yrittää sitä vähän muuttaa paremmaksi? Jos ei muuta, ainakin voi itse kokea tehneensä rohkean aloitteen hankalassa paikassa.

Kosteusvaurioita on sovinnonhaluinen, lohdullinen kirja. Se ei etsi syyllisiä eikä huuda ketään tilille. Olen joskus todennutkin sen olevan enemmänkin haikea rakkauskirje pulloon hukatuille vanhemmille, ja seison ajatuksen takana edelleen.

Yksi ihan loistava kirjalahjan kohde on liikaa juovan vanhemman lapsena kasvanut oma puoliso. Näistäkin paketeista olen kuullut, ja saanut olla yllättämässä lahjansaajaa vähän omistuskirjoituksen merkeissä itsekin. Todella liikkis rakkauden teko on sekin, että kumppani tunnistaa mahdollisen aiheen läpikäymisen tarpeen rakkaassaan, ja auttaa siinä tällaisella avauksella, rinnalta ja turvallisesti. Keksin heti aika monta paljon tyhmempääkin lahjaideaa.

Jos mietit Kosteusvaurioita-kirjaa lahjakonttiin, saat sen edelleen 19,90 euron hinnalla ja ilman postikuluja klikkaamalla itsesi tänne ja merkkaamalla kuponkiin koodin KOKOVARTALOFIILIS.

Saako fiilistelyn alkaa jo? Alan joka tapauksessa.

 

Kaksi vertaistuellista kirjoitusiltaa kosteiden kotien kasvateille joulukuussa

Vedän taas joulukuussa kaksi kirjoitusiltaa Hämeenlinnassa. Paikkana toimii Kumppanuustalo ja ajat ovat su 3.12. klo: 16-18 ja su 17.12. klo: 16-18. Illat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia. Valitse toinen tai tule mukaan molemmille.

Kirjoitusilta sopii sulle, jos:

  • Kasvoit kodissa, jossa juotiin liikaa tai oli jokin muu toimintahäiriö
  • Haluat tehdä lempeitä luovan kirjoittamisen harjoituksia ajatuksiasi availemaan
  • Mietit, miten lapsuus vaikutti ja ehkä edelleen vaikuttaa sinuun
  • Kaipaat rauhallista hetkeä tunnustella juuri tämän hetken tunnelmiasi ja elämäntilannettasi
  • Etsit rohkaisua menneiden käsittelyn aloittamiseksi tai vertaistukea jo käynnissä olevaan itsetutkiskeluun
  • Koet olevasi yksin hankalien ajatustesi kanssa
  • Toivot vain pientä taukoa arkitohinoihin teekupposen ja yhteisen tekemisen äärellä

Minä tuon kursseille kaiken tarvittavan välineistön. Tarjolla on teetä ja pientä naposteltavaa. Kurssilla käytetään vain etunimiä, ja iltojen aikana puhutut asiat jäävät niiden seinien sisään. Halutessasi voit osallistua myös ihan anonyymisti. Kursseille voi osallistua myös ihan hiljaisesti, ainoastaan kirjoitustehtäviä tehden. Jokainen kurssilainen säätelee itse, minkä verran haluaa omista asioistaan jutella. Terapiaa emme tee, vaan toimimme vertaisen tuen hengessä.

Kaksituntinen ilta maksaa 25e ( sis. ALV).

Kummallekin kurssille voi ilmoittautua lähettämällä viestin osoitteeseen kokovartalofiilis ät gmail.com (jos minulta ei parin päivän sisällä viimeistään kuulu kuittausta, huhuile vaikka tänne kommenttikenttään)

Ilmoittaudu molemmille kursseille mahd. pian, niin mahdut varmasti mukaan. Osallistujamäärä on rajallinen ja mukaan pääsee ilmoittautumisjärjestyksessä. Ilmoittautumiset ovat sitovia.

Kumppanuustalo sijaitsee aivan Hämeenlinnan keskustassa, osoitteessa Kirjastokatu 1, 13100 Hämeenlinna. Ihan viereen pääsee oman auton lisäksi tosi helposti bussilla. Junalta keskustaan kävelee n. 15-20 min ja paikallisbussejakin asemalta kulkee.

 

Bissekalsarit, viinarannerengas ja muita huomaavaisia lahjaideoita

Facebookissa tulee vastaan Karhu-olutmerkin mainos, jossa kehotetaan hankkimaan isälle Karhu-logoilla kuvitetut pitkät kalsarit (”Anna isänpäivänä kotiasu, jossa isä viihtyy.”). Mietin Kosteusvaurioita-kirjan haastateltavia ja omia kokemuksiani ja ajattelen, miten älyttömän vähän hauskaa valtavalle joukolle liikaa juovissa perheissä asuvista lapsista olisikaan hommata isälle tuollainen isänpäivälahja.

Miten älyttömän vähän hauska samalle joukolle ihmisiä on sekin somessa vastaan tullut käsilaukku, jossa on pohjassa viiniboxin hana. Tai se rannerengas, jonne onkin piilotettuna viinaa. Tai se Happy Joen siiderimainos, jonka kuvateksti kuuluu ”Happiness tends to come in small packages.” Tai Baileys-mainos, jonka tekstinä lukee ”Normi ilta paranee yllättävän pienillä asioilla.”

Me muuten todellakin tiedämme, millaiseksi ne illat voivat parantua. Millaista se onnellisuus on.

Kuinka tyhmältä tuntuu se meemi, jossa kaksi mummelia kittaa sombrerot päässään tequilaa suoraan pullosta (”Where do you see yourself in 30 years?”), ne lukemattomat ”Mommy needs vodka” -meemit, äidit nostelemassa punttia, josta saa joka nostolla juodakseen, tai se kuva viinilasista tekstillä ”Always keep a bottle of wine in the fridge for special occasions. Like Wednesday.”

Kun nyt olen tarkastellut syksyn mittaan tätä maailmaa ne alkoholilasit päässä, alan olla ihan tyrmistynyt tästä määrästä hassun hauskaa hassuttelua juomiseen liittyen. Miten järjettömän paljon meillä onkaan kuvastoa, jonka on tarkoitus viestiä, että alkoholin jatkuva lipittäminen kuuluu kaikkialle ja on lisäksi älyttömän kivaa. Että sitä kannattaa tehdä vähän salaa, vaikka rannerenkaan tai vaikka käsipainon avulla, tai että on hirmu hassua, jos on 30 vuoden päästä raakaa viinaa tinttaava mummo sohvalla. Ja millä riemulla me tägäilemme näihin kuviin kavereitamme, joiden kanssa haluamme tällaisen tulevaisuuden jakaa.

On ihan älyttömän vaikeaa nähdä se hauskuus, jos on hetkeäkään viettänyt aikaa sellaisessa kodissa, jossa juomiselle on etsitty pieninkin mahdollinen tekosyy. Jossa on huikkkailtu ensin salaa ja siemailtu sitten kyläreissulla ne emännän hajuvedetkin.  Jonka seinien sisällä mennään joka päivä kohti sitä tequilamummon loputonta hauskuutta.

Arviolta joka neljäs lapsi kärsii vanhempiensa liiallisesta alkoholinkäytöstä. Se on ihan tolkuton määrä porukkaa joka ikisessä luokkahuoneessa, lastentarhassa ja myöhemmin omassa aikuisessa elämässään kosteusvaurioineen työpaikoilla, vanhempina ja parisuhteissa. Tiedetään, että vanhemman liikajuomisen kurjistavat seuraukset voivat siirtyä kolmanteen polveen.

Mitä jos ihan oikeasti mietittäisiin, miten hyvä juttu tai hauska läppä se näiden lasten kannalta onkaan, että se iskä viihtyy niin hirmu hyvin bisseasussaan? Että onkohan esimerkiksi perheen, lasten ja vanhemmuuden yhdistäminen alkoholituotteeseen nyt hyvä mainoskikka oikeastaan ollenkaan?

Kuulen jo, miten joku sanoo, että nyt pitää taas kaikki kiva kieltää. Etteikö mistään voi enää laskea leikkiä? Ei siitä ole kysymys. Ihan turha vetää sitä maailman helpointa ja vähä-älyisintä väninää esiin joka kerta. Kysymys on siitä, että me, aikuiset täällä, näiden mainosten ja meemien tekijät ja jakajat, me somessa omia alkoholin iloja hehkuttelevia kuviamme levittävät tyypit, luomme koko ajan tätä kulttuuria lastemme silmille. Me viestitämme heille suoraan näillä hassuilla hassutteluillamme, että näin täällä elellään, tällaista on aikuisuus ja tätä me pidämme kivana ja hyvänä. Se, että asialla jatkuvasti hassutellaan, vie myös vanhempiensa juomisesta kärsiviltä lapsilta mahdollisuuden puhua pahasta olostaan ilman tosikoksi leimaamista.

Samalla meillä olisi täydet mahdollisuudet toimia toisinkin. Tällä meidän vuorollamme täällä. Muuttaa oikeasti asioita parempaan suuntaan.

Olisimmeko me jo saaneet tästä läträyshassuttelusta tarpeeksemme? Voisiko se hassu alkaa löytyä jo vähitellen jostain muualtakin?

Kostean kodin varhain varttuneet lapset

Käsiin sattui eilen valokuva minusta parikymppisenä. Olen kuvassa niin vakava, että pisti mietteet liikkeelle. Muistin, miten vanha olin tuolloin. Paljon vanhempi kuin nyt.

Kuvan aikoihin olen juuri pullahtanut vähän väljemmille vesille kovasta puristuksesta, eteenpäin kaatumisesta, joka on alkanut vanhempieni erosta vajaat 10 vuotta ennen kuvan ottamista, jatkunut kotona yhä pahanevana sekasortona kohti tyystin mustia, muodottomia vuosia, ja sitten vielä kaiken absurdiksi kruunuksi päätynyt sairastettuun syöpään.

Eikä ralli siihen suinkaan päättynyt. Syöpähoitojen ja kuvan ottamisen väliin mahtuvien muutaman vuoden sisällä olen ehtinyt kirjoittaa ylioppilaaksi, pitää välivuoden jonka aikana reissasin ja työskentelin sijaisopettajana alakoulussa, aloittaa ravintolakouluopinnot ja lähteä sen tiimoilta ulkomaanvaihtoon, jolta sitten palasin suoraan kolmen kuukauden depressio- ja burnout-sairauslomalle. Ehdin vielä juuri ennen kuvan ottoa käynnistää terapian ja aloittaa talonrakennushankkeenkin. Samaan aikaan elämä on tarjoillut vielä kaikuja menneistä murheista, vaikka olenkin niistä tuossa fyysisesti jo etäämmällä. Melko täyteläisiä vuosia.

Tuntuu ihan hurjalta ajatella nyt, miten valtavan nopealla syklillä kaikki elämässä tuolloin tapahtui. Miten vähän siinä on tapahtumien rullatessa ollut mahdollisuuksia purkaa yhtäkään rankoista kokemuksista, aina vanhempien erosta alkaen, ollenkaan käsiteltävään muotoon. Mietin nyt, että yksinkin niistä lapsen elämässä valtavan suurista elämänmuutoksista olisi riittänyt puristamaan palleassa melkoisesti. Jokainen ainoanakin olisi tarvinnut pysähtymistä, miettimistä, uudelleen orientoitumista ja jonkinlaista tunteiden läpikäymistä.

En käynyt. Nehän olivat ohi. Takana. Valmiit. Yksi paha asia kerrallaan suoritettuna, selvittynä ja koteloitavana kuoreensa. Kiltit ja helpot eivät jää tuleen makaamaan. He ansaitsevat tykkäämistä juuri tällä: katso, miten nopeasti minä ponnahdan takaisin! Minusta ei tarvitse olla huolissaan. Minulle voi tehdä mitä vain, ja minä sen kun pärjään vaan. Se on tallentunut tähän kuvaan pysäyttävällä tavalla, ja se sai viipyilemään näihin ajatuksiin. Tuolla silmien takana se kaikki on.

Olen nyt nelikymppinen. Elän hyvässä, tasapainoisessa tilanteessa arkista lapsiperhe-elämää. Tuo tyyppi tuossa kuvassa on kantanut harteillaan sellaisia vastuita, etten koskaan ottaisi nyt osakseni, mutta silloin ei ollut vaihtoehtoja. Lapsi ei voi valita ympäröiviä ihmisiään eikä kotiolojaan. Hänellä on rajalliset mahdollisuudet käsitellä asioitaan, eikä vielä elämän tarjoilemia oppeja siitä, miten paljon yksi tyyppi kestää ennen kuin katkeaa.

Kuvan hetkestä menee vielä hyvän aikaa, ennen kuin alan kunnolla tajuta näitä asioita. Tuosta hetkestä ehtii kulua vain pieni tovi siihen, kun alan odottaa esikoistani. Olen onnekseni keskellä terapiaa ja pääsen läpikäymään vanhemmaksi tulemisen mietteitä ammattilaisen kanssa rauhassa ennen sitä. Tuntui ihan valtavan helpottavalta kuulla jonkun viimeinkin toteavan, että onpa ollutkin kaikenlaista. Hassua, että joskus vasta kun joku ulkopuolinen sanoo niin, antaa luvan ajatella niin, se alkaa mennä omaankin tajuntaan. Onpa ollut kaikenlaista, totta tosiaan.

Kun katson tuota nuorta aikuista tuossa, osaan viimeinkin olla myös vihainen. Mietin miksi tuo tyyppi pistettiin kestämään se kaikki? Vanhenemaan noin valtavasti. Miten kukaan uskalsi laskea sen varaan, että tuon kuula kestää? Jos omat lapseni, just nyt ihan samassa iässä, kuin silloin meillä pahimmillaan, olisivat vastaavassa tilanteessa täällä meidän kotonamme, eikö kukaan puuttuisi siihenkään? Odoteltaisiinko silloinkin, että hoituu se jotenkin kyllä? Se se on reipas, kylläpä onkin! Ajatus tuntuu karmivalta. Että nuo omat tyypit olisivat niin vanhoja jo niin nuorena.

Ennen tuhahtelin esimerkiksi 12 askelen ohjelmaan kuuluvalle ajatukselle sisäisestä lapsesta. Tuntui mahdottomalta hyväksyä mitään sellaista, koska koko lapsena olemisen ajatus oli karannut niin kauas omasta päästä. Tuntui lällyltä, herkistelyltä ja turhalta tunteilulta hyväksyä, että se tyyppi olisi kaivannut kipeästi aikuisten apua. Hänhän pärjäsi kyllä!

Minulle onkin ollut paljon helpompaa tarkastella omaa lapsen tilannettani äidiksi tulemisen myötä. Nähdessäni omien lasteni elämää, kuullessani heidän ajatuksiaan ja ottaessani vastaan heidän tunteitaan ymmärrän, että olen ollut itsekin juuri tuossa ihmisen vaiheessa, vaikka niin kovin erilaisissa olosuhteissa.

Moni minulle Kosteusvaurioita -kirjaan tarinoitaan kertoneista toteaa, että tuntuu vaikealta ihan oikeasti tajuta ja hyväksyä, millaisessa mankelissa on kasvanut. On verrattomasti helpompaa ajatella, että muistaa väärin. Että ei se nyt niin paha ollut. Kun miettii omaa mennyttään voi leikkiä ajatusleikin:  mitä tapahtuisi ja miltä tuntuisi, jos teleporttaisin oman tai läheiseni lapsen itseni paikalle niihin tunnelmiin just nyt? Olisiko se ok?

Jos silloin lohduttaisi lasta, hakisi hänet pois ja toisi turvaan, ajattelisi, että ei hitossa, ei koskaan, niin miksei hyväksyisi sitä tarvetta myös itselleen? Sekin tarve oli ihan totta. Se saa tuntua pahalta. On ihan tervettä kokea vääräksi se, että siltä lapsityypiltä silloin pihistettiin lapsena olemisen vuosia epäreilulla tavalla.

Jos vastaus vihloo, suosittelen miettimään tilannetta kaikessa rauhassa ja hyväksymään sen kivun, haikeuden ja vihankin, jota ajatus aiheuttaa. Hyväksymään sen, että se tapahtui sinulle, minulle, meille, ja siitä jäi ja saa jäädäkin jälkiä. Kenenkään ei pitäisi joutua varttumaan niin vuosiaan vanhemmaksi. Kukaan ei synny suoraan aikuiseksi, vaikka siltä helposti voi tuntua ja juuri siitä meitä onkin palkittu.

Niihin kivuliaisiin tunnelmiin ei kuitenkaan kannata jäädä pysyvästi olemaan. Omaa tilannettaan voi käsitellä vielä täällä etäisyyttä jo saatuaan. Monesti niille mietteille ei tapahtumien vyöryessä eteenpäin olekaan paikkaa. Taju tulee vasta myöhemmin. Jos ymmärrys itseä kohtaan alkaa syntyä vaikka omia lapsia katsellessa, on juuri oikea aika pysähtyä tavoittelemaan niitä tunteita, joille ei niissä vuosissa ollut tilaisuutta. Mitä lämpimimmin suosittelen siihen seuralaiseksi ammattilaisen tai vertaisryhmän tukea. Vaikka se lapsi kokikin joutuvansa handlaamaan kaiken yksin, ei niin tarvitse enää aikuisena tehdä.

Menneiden läpikäyminen on palkitseva prosessi. Siinä reissussa voi nuorentua vuosikymmeniä!

Ja jos näkee samaa tapahtuvan lähellään, pitää puuttua. Se on aikuisten duuni, meistä jokaisen.  Joskus on itse juuri se tyyppi, joka voi vaikuttaa pahassa paikassa elävien lasten tilanteeseen. Ehkä jopa se ainoa. Puuttuminen on ehkä kiusallista, hankalaa ja epämiellyttävää, mutta entä sitten? Mitkä jutut olivatkaan oikeasti tärkeitä?

 

Miten juomisesta halutaan mediassa puhua?

”Olisitko ystävällinen, etkä käyttäisi tarinani kohdalla sanoja alkoholisti, alkoholistiperhe tai alkoholistin lapsi, viina ja ryyppääminen.”, Olen sanonut näin nyt kesän aikana parikymmentä kertaa, ihan jokaisen Kosteusvaurioita-kirjan tiimoilta tehdyn haastattelun yhteydessä. Toivettani on myös erittäin hyvin noudatettu. Silloin, kun joku näistä on kuitenkin uinut valmiiseen tekstiin, olen korjauskierroksella pyytänyt sen pois, ja siinä onnistunutkin. Toimittajan parikymmenvuotisesta kokemuksestani on merkittävästi hyötyä näissä tilanteissa.

Kirjani kertoo liikajuomisesta. Miksi sitten pyydän tuollaista karsintaa? Siksi, että kaipaamme mielestäni kipeästi laveampaa otetta, arkisempaa katsantoa ja asiallisempaa termistöä alkoholinkäyttöä koskeviin keskusteluihin. Tapamme puhua ongelmallisesta alkoholinkäytöstä on niin pirun kärjistynyt. On raflaavampaa mennä peräseinään. Miettiä viinaa ikenet mustana kiskoneita vanhempia riehumassa deliriumeissaan kauhua kylväen – ja kyllä meillä sitäkin juomista on. Kaikkein rajuimmilla tarinoilla saa helpoiten huomiota, mutta se tulee salakavalalla hintalapulla. Se näkyy kirjaani varten saapuneissa lukemattomissa kirjeissä, jotka alkoivat kaikki samalla tavalla: ”en tiedä onko tämä tarinani tarpeeksi kamala.” Ja aina oli.

En vähättele hetkeäkään niiden lasten ja aikuisten lasten surua ja kipua, jotka ovat todistaneet juuri sitä äärimmäistä juomista kotonaan. Siihen on myös ehdottomasti voitava puuttua. Samalla meillä kuitenkin on ehdottomasti suurempi enemmistö paljon vähemmän raflaavasti juovia vanhempia. Sellaisia, joilla ei ole alkoholismidiagnooseja ja jotka eivät vedä juuri sitä viinaa, vaan vaikkapa esimerkiksi joitakin yleisesti hienoina pidettyjä miedompia laatujuomia, mutta reippaanlaisesti. Tai vaikka ihan arkitavallista olutta ja lonkeroa lähikaupasta. Myös heidän lapsensa voivat huonosti, mutta tarinat eivät ylitä lööppikynnystä, jos ei tule riittävästi verta ja suolenpätkiä.

Jos jaksamme kiinnostua ainoastaan kauheimmista tarinoista ja äärimmäisimmistä tilanteista, vesitämme samalla lapsilta ja muilta läheisiltä mahdollisuuden ilmaista pahaa oloaan tilanteissa, jotka ovat vähemmän äärimmäisiä ja silti todella kuormittavia. Niin ikään rakennamme sellaisia vastakkainasetteluita, joiden turvin meidän ei tarvitse tarkastella omaa alkoholinkäyttöämme, jos se ei yllä niihin apokalyptisiin äärikuvastoihin. Puhumme rivien väleihin hyväksyttävämmäksi sitä arkipäiviin uivaa jatkuvaa lipittelyä, joka ei johda hirmutekoihin.

Kosteusvaurioita-kirjassa en käytä kertaakaan näitä alun ääritermejä, enkä käytä niitä haastatteluissakaan, mutta silti ne olisivat sellaisina näkyvissä melkein jokaisessa kirjoitetussa artikkelissa, jos asiasta ei ensin käytäisi tuota suoraa keskustelua. Olemme tosi tottuneita siihen tapaan puhua. Puhuin itsekin aiheesta ravistelevammin äänenpainoin vielä muutama vuosi sitten, mutta olen sittemmin oppinut aiheesta valtavasti, ja yritän nyt kiinnittää asiaan median huomiota yleisemminkin. Nykyisin ajattelen nimittäin, että juuri tämä stereotyypittely ja kärjistely on iso hankaluus meikäläisissä alkoholikeskusteluissa.

Isolla ilolla seuraan nyt, miten muunkinlainen keskustelu alkaa vähitellen olla mahdollista. Pidetään siitä ihan kunnolla kiinni, ja tehdään siitä se normaali. Uskallan väittää, että sillä on valtava merkitys myös häpeän haalentamisessa.

 

Viikon viimeinen radiokeskustelu

Tänään kävin kolmannen kerran saman viikon aikana Radiokadulla Ylen toimituksessa. Sisäänkäynti ainakin on käynyt varsin tutuksi. Paikka on melkoisessa remppamyllerryksessä!

Tämä viikon sisään neljäs suora radiovierailu oli Yle Puheen Noston pitkä, 40 minuuttinen keskustelu, jonka voit kuunnella täältä. Oli erinomaisen mukava keskusteluhetki, ja olen tosi iloinen siitä, että aikaa annetaan riittävästi. Pääsimme mielestäni tarkastelemaan aihetta uusistakin näkökulmista. Pikainen pintapoukkoilu tällaisen aiheen äärellä on kamalaa puuhaa, enemmän tuhoisaa kuin rakentavaa. Ja sillä puolella en halua ollenkaan olla.

Ensi viikko jatkuu lehtihaastisten parissa ja seuraavalle on taas luvassa Radiokatua ja Yleä. Ihan vielä ei siis ainakaan näy rauhoittumiesen merkkejä julkkarisäpinöissä. Se on tietenkin esikoiskirjailijan näkökulmasta todella ihanaa. Olisihan kamalaa, jos kovan työn tulos ei kiinnostaisikaan ketään. Ja Helsingissä tulee ainakin vierailtua nyt yhtenään!

Samalla olen tietysti tehnyt omaa perusduuniani, ja käsittelyssä on tällä hetkellä ollut niin koulukiusaamista, sairastelua, arkkitehtuuria kuin mielenterveyskuntoutumistakin. Huomisen työkuvioihin kuuluu buhurttikisoja, hevosturnajaisia ja Turisaksen keikkaa, kun toiseksi viimeinen Testikuski-keikka tämän kesän videointihommissa on vuorossa. Tylsää ei ole. Melko vauhdikasta on.