Joulu ja lasten toiveet kosteassa kodissa

Joulu on rauhoittumisen ja ilon juhla. Liikaa juovan vanhemman lapselle joulu on myös yksi hankalimmista ajankohdista. Siihen liittyy valtavat määrät omia ja ulkoa asetettuja odotuksia ja usein suuria pettymyksiä. Myös juovalle vanhemmalle joulu on paineistavaa aikaa. Joulun ajan tunnelmat nousivatkin Kosteusvaurioita-kirjan haastatteluissa esille moneen kertaan. Siksi särähtikin melkoisesti, kun somen kuvavirrassa tuli kuva joulukuusesta, joka oli koottu skumppapulloista. Näille on kokonainen oma postinsakin näköjään. Taas yksi mainos, jonka hauskuus kiertää meidät kosteikkojen kasvatit kaukaa.

Tänä vuonna saan olla Sininauhaliiton ja -säätiön kutsumana keskustelemassa joulusta ja lapsen kokemuksista kahdessa avoimessa yleisötilaisuudessa.

Ensimmäinen Joulu lapsen silmin -tilaisuuksista on Lohjalla ma 11.12. klo: 18-20. Paikkana on Awake Cafe, Kalevankatu 7.

Toinen tilaisuus pidetään Helsingissä to 14.12. klo: 18-20. Paikkana on Sininauha Oy, Ruusulankatu 10.

Kummassakin tapahtumassa mietitään liikaa juovan vanhemman kanssa elävän lapsen kokemuksia, joulun lapsessa ja vanhemmassa herättämiä ristiriitaisia tunteita, sekä pyhien viettoon liittyviä odotuksia ja tunnelmia ylipäätään. Pohdin myös sitä, millaisin keinoin läheiset ja esimerkiksi naapurit voivat helpottaa kosteassa kodissa elävän lapsen tilannetta. Yksi yleisesti aikuisia kosteusvaurioisia mietityttävä kysymys on se, pitääkö joulua lähteä viettämään juoneen/juovan vanhemman luokse. Jutellaan siitäkin! Puhun tilaisuuksissa sekä omista että Kosteusvaurioita -kirjaan keräämistäni kokemuksista.

Alustukseni jälkeen on hyvin aikaa kysymyksille ja yhteiselle keskustelulle. Olisi Tosi kiva nähdä sinut paikalla jommassakummassa tapahtumassa!

Tilaisuuksissa on tarjolla kahvia ja pientä syötävää. Kumpaankin tapaamiseen on vapaa pääsy, eikä ennakkoon tarvitse ilmoittautua.

Mainokset

Katkera auttaja on kamalaa seuraa

Aloitin aamun toimimalla sänkykuriirina. Kiertelimme läheisen kanssa kauppoja, valkkasimme sopivan ja roudasimme sen uuteen kotiin. Kuorimme paketista, kiinnitimme jalat ja petasimme iltaa odottamaan. Seuraavaksi siirryin teinin huoneeseen ja jeesasin tätä huonejärjestyksen muuttamisessa. Puunasimme paikan kaaoksesta kivaksi.

Oli kerrankin sopiva, tyhjä lauantai ja tarpeeksi virtaa kaiken tämän kaamoksen keskellä. Saimme puuhat touhuttua ja nyt maittaa kahvi. Loppupäivän otan lunkistellen. Tuli hyvä mieli oikeista syistä. On nimittäin aiempina vuosina tullut paljon vääristäkin.

Olin ennen mestariauttaja. Aina siellä, missä suinkin tarvittiin. Ja jos jossain on auttajia, on aina myös avun pyytäjiä. Hommaa siis riitti. Ja mikäpä siinä, auttaminenhan on iloinen asia. Paitsi ei muuten aina ole. Motiivilla on paljon merkitystä.

Ennen autoin marttyyrimielellä. En tajunnut sitä itse, mutta hommista tuli usein älyttömän paha mieli jälkikäteen. Väsyin ja kiristelin. Avun saajat eivät nimittäin ymmärtäneet olla minulle riittävän kiitollisia. Minä todella janosin kiitosta. Himosin ihailua kyvykkyydestäni, nopeudestani ja uupumattomasta uurastuksestani toisten hyvän eteen. Ajattele pesusientä, joka vain imee ja imee ja imee. Ja kun olin sitten lähtenyt auttamaan jotakuta, vaikken oikeasti olisi ollenkaan jaksanut, paiskinut hommia tuplatehoilla ja sitten jäänyt ilman ylistyslaulupalkintoa, pidin vastapuolta ihan mulkerona. Taas minua hyväksikäytettiin!

Sehän on ihan paskamaista auttamista sellainen. Sehän ei ole oikeastaan auttamista ollenkaan.

Tämä kaava on tosi tuttu monelle kosteassa tai muulla tapaa toimintahäiriöisessä kodissa kasvaneelle. Meistä moni on tottunut ostamaan hyväksyntää teoilla. Sellainen jää helposti päälle. Sitten aikuisena ihmetellään, miten paljon sietämättömiä riistäjiä ja hyväksikäyttäjiä aina osuukin tielle. Oma taipumus haluta ihan vääriä juttuja palkaksi avusta jää huomaamatta.

Nyt autan paljon harvemmin, mutta kun autan, teen sen omasta halustani, enkä kaipaa ylistyslauluja. Tyydytys tulee siitä, että saadaan hommat hoidettua ja arkea inasen helpommaksi. Se tarkoittaa sitäkin, että sanon paljon useammin ei. En auta, jos en oikeasti ehdi, viitsi tai halua, ja nuo kaksi viimeistäkin ovat muuten ihan täysin ok syitä myös,  vaikka varsinkin kosteikkojen kasvateille tämä kuulostaa tyrmistyttävän itsekkäältä kylmyydeltä. Omien rajojen ja oikeuksien hahmottaminen on meille usein vierasta, mutta sitä voi onneksi harjoitella.

Olen itsekin ollut se, joka ei kertakaikkiaan uskalla sanoa ei, jos jokin pyyntö vain lehahtaa kuuloetäisyydelle, koska kaikenlainen tarpeellisena ja hyödyllisenä oleminen on ollut suorassa suhteessa pitämiseen ja kelpaamiseen. Tämänkaltaisessa ajatusrakennelmassa ihminen on hyvä, tarpeeksi ja kelpaava sen hetken, kun on kantamassa jonkun pianoa viidenteen kerrokseen. Saman tien, kun soitin kolahtaa parkettiin, alkaa seuraavan miellyttämishetken jahtaaminen. Ensimmäinen ”ei” tarkoittaa toisen katoamista ikuisiksi ajoiksi. Sitä kaikkein pelätyintä: hylätyksi tulemista.

Se ei pidä paikkaansa oikeasti. Kyse on vinoutuneesta ajatusmallista, jolle ei löydy vastinetta tosimaailmasta.

Tätä nykyä elämäni on hullun paljon kevyempää. Auttaminenkin tuntuu paljon kivemmalta. En itsekään haluaisi kenenkään auttavan pelkän kiitoksen toivossa. Sen paineistavan odotuksen ilmapiirin nimittäin kyllä aistii. Ja sen katkeran kiristelyn varsinkin. Terveissä suhteissa osataan pyytää apua, kun sitä tarvitaan, ja osataan olla auttamatta, kun ei ole sopiva hetki. Eri juttu tietysti, jos joku tekee hukkumiskuolemaa vieressä, tai avuntarvitsija on oikeustoimikelvoton huollettava, mutta se nyt on selvää kai kaikille.

Jos olet samanlainen kitkerä kuoliaaksiauttaja kuin minä ennen, niin haastan sut kokeilemaan kieltäytymisen ihanuutta. Kun joku seuraavan kerran haluaa sinulta palveluksen, kieltäydy kokeeksi. Vaikkei olisi oikein mitään syytäkään. Siksi, että voit. Siksi, että sinun aikasi on arvokasta myös omassa käytössäsi. Ja siksi, että huomaat, että maailma ei kaadu siihen(kään).

Kosteusvaurioinen kysyy: onko isänpäivänä pakko muistaa vanhempaansa?

Sain täsmäkysymyksen liikaa juovan vanhemman aikuiselta lapselta. Se käsitteli aihetta, joka näyttääkin ohjaavan blogiini ihmisiä lukuhommiin aina näin marraskuussa ja toisaalta äitien kyseessä ollessa aina toukokuun tullen. Kysymys kuului näin: miten toimia isänpäivän kanssa, kun isä juo liikaa? Onko soitettava tai lähetettävä onnittelukortti, vaikka siltä ei yhtään tunnu?

Sellaiselle lukijalle, jolla on verrattain mutkattomat välit vanhempiinsa, eikä perheessä ole isompia riippuvuusteemoja käsiteltäväksi, tämä voi tuntua tosi kummalta kysymykseltä. Miksi onnittelukortti voisi olla kovin iso päätettävä asia? Kai sellaisen voi laittaa matkaan ilman suurempia pohdintoja? Eikä pirauttaminenkaan kai kovin kaksinen vaiva ole? Ne meistä taas, jotka ovat ikänsä puljailleet hankalien isä- ja äitisuhteidensa kanssa, tunnistavat todennäköisesti tilanteesta paljonkin painolastia ja ristiriitaisia tunteita.

Vanhemmuus on melkoinen laji, sekä lapsen että aikuisen roolista katsottuna. Siihen liittyy kaiken kauniin ohella valtavat määrät oletuksia ja odotuksia, riittämättömyyden tunteita, syyllisyyttä ja surujakin. Nämä vanhemmuutta juhlivat merkkipäivät ihan erityisesti ovat ladattuina kaiken sortin kipupisteillä. Monen iho nousee kananlihalle, kun kaupan korttihyllyyn alkaa ilmestyä teemapäivän tarjokkaita ja yritykset mainostavat erilaisia muistamisen tapoja imellettyine kuvastoineen.

Meillä on ylipäätään paljon erilaisia vanhemmuuteen liittyviä, tarkasti sisäistettyjä iskulauseita. Olisi esimerkiksi kunnioitettava isää ja äitiä, ikään kuin se olisi ainut ihmissuhde maailmassa, jossa eivät päde universaalit vastavuoroisen hyvinkohtelun säännöt, vaan kunnioituksen pitäisi syntyä automaationa huolimatta siitä, millaiseksi helvetiksi yhteinen elämä on voinut kilpistyä.  Todetaan myös vaikkapa veren olevan vettä sakeampaa, mutta jätetään huomaamatta, kuinka paljon etanoli voi liuottaa siitä siteestä.

Kosteusvaurioiselle aikuiselle isän- ja äitienpäivät eivät todellakaan ole neutraaleja hetkiä. Kun perheessä eletään alkoholin liikakäytön kanssa, ui kylkeen helposti erilaisia vittumaisia liitännäisiä. Yksi liittyy erityisesti yksipuoliseen kiltteyteen. Perheenjäsenten käyttäytyminen toisiaan kohtaan muuttuu vuosien saatossa ja moni lapsi oppii asettelemaan olemisiaan ja sanomisiaan tarkasti juovan vanhemman tunnelmia myötäilemään. Tämä kiltteys ja myötäkarvaisuus voi jäädä pitkäksi aikaa päälle ja vaikuttaa vielä aikuisuudessakin vahvasti. Vaikkapa juuri sellaisena ajatuksena, että vaikka vanhempi olisi käyttäytynyt kuinka hirviömäisesti hyvänsä, olisi ihan kohtuuttoman tuhmaa ja huonoa käytöstä olla muistamatta häntä kansallisena juhlapäivänä.

Katsotaan vähän kauempaa. Kuinka moni meistä lähettäisi ruusunpunaisen kiitos- ja rakkauskortin kenellekään suvun ulkopuoliselle tuttavalle, joka olisi tehnyt omasta elämästä helvettiä erilaisin kekseliäin keinoin vaikkapa vuosikymmenten ajan? Ilmestyisimmekö tiettynä päivänä ovelle ilmoittamaan, että sinä se olet loistotyyppi ja lippua salkoon? Ja näin kuitenkin helposti mietimme meidän kuuluvan toimia isän- ja äitienpäivän kohdalla. Että korvapuustit kertakaikkiaan on kaivettava pakkasesta, vaikka hampaat irvessä.

Ei tarvitse.

Jos minun sanoillani ei ole riittävää painoarvoa, niin otetaan käyttöön korkeampi auktoriteetti. MC Nikke T sen jo nimittäin sanoi: Jos haluu saada on pakko antaa. Ihmissuhteissa pätee vastavuoroisuuden periaate. Suhteessa on hyvä olla, kun saamisen ja antamisen balanssi on olemassa, edes kohtuullisesti mitoitettuna. Imeväiset ovat tietenkin erikseen. He voivat ottaa elämänsä ensi hetket syntymäoikeutenaan irti kaiken ilon vanhemmastaan. Siitä vanhempien eläjien kanssa toimii tasapuolisempi meininki.

Pelkkä siittäminen, synnyttäminen, adoptio tahi muu tapa tulla isäksi tai äidiksi jollekulle ei vielä tarkoita sitä, että siitä pitäisi soitella fanfaareja seuraavat sata vuotta, vaikka kaikki sen nopean hetken jälkeen olisi mennyt miten myttyyn hyvänsä. Suhde syntyy sanoissa ja teoissa. Sitä pitää ylläpitää, jotta se voisi hyvin. Ei ole pakko joustaa loputtomasti. Ei ole pakko näytellä sellaisia kohtauksia, jotka tuntuvat vääriltä. Ei tarvitse marssia läpi ulkoapäin annettuja askelmerkkejä ollakseen jotenkin parempi jälkeläinen.

En yritä karnevalisoida kivuliasta aihetta, mutta ehkä keventää hiukan. En myöskään ole julistamassa mitään täydellistä vanhemmista erkaantumisen ilosanomaa, koska siitä on ilo kaukana.  Ja tietysti me myös rakastamme vahempiamme, niitä rajusti törttöilleitäkin jollain saakelin tavalla, vaikka olisi niin paljon helpompaa ilman. Mutta ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että pakotamme itseämme toteuttelemaan joitakin annettuja juhlistamisen muotoja, kuten isänpäiväpuheluita tai kyläreissuja.

Aikuisilla ihmisillä on aina ensisijainen vastuu itsestään ja sukupolvien ketjussa seuraavina tulevista ihmisistä, ja niihin suhteisiin on jäätävä tarpeeksi energiaa. Jos suhde liikaa juovaan tai juoneeseen vanhempaan on niin raskas, että virtaa omaan elämään ja olemiseen vaikka puolisona, vanhempana ja ystävänä ei tunnu riittävän, on aika löysätä omia vaatimuksiaan. Lopettaa vanhemman pelastusyritykset omalla kustannuksella. Antaa itsellensä lupa siirtyä eteenpäin. Se voi alkaa esimerkiksi sillä, ettei hirtä itseään ulkokultaisilta tuntuvien onnittelukorttien, -vierailujen tai -puheluiden suorittamiseen. Kaiken sen pohtimiseen kuluvan energian voi suunnata paljon hedelmällisempiinkin hommiin, eikä siitä tarvitse kantaa tunnontuskia.

Lupaan, että aurinko nousee vielä muistamatta jättämistä seuraavanakin päivänä, vaikka nämä tuntemukset joskus tuppaavatkin kasvamaan megalomaanisen järeiksi mielissämme. Se kuuluu tähän kinkkiseen piirileikkiin, mutta siitä on mahdollisuus irrottautua. Kannoin itsekin samoja kipuja sisuksissani vuosikaudet, kunnes aloin laskea irti. Edelleen joka äitienpäivänä joku varjo menneistä pääsee vähän viipyilemään mielen päälle, mutta niihin ajatuksiin ei liity enää samanlaista halvaannuttavaa tuskaa, kuin joskus ennen. En enää osta tykkäämistä kortti- tai soittosuorituksilla. Tuntuisi kertakaikkisen irvokkaalta laulaa Äideistä parhaimman sain, joten jätä laulamatta.

Entä jos vanhemmalle tulee paha mieli? Voi tulla. Siihenkään ei kukaan kuole. Vanhemman paha mieli ei ole lapsen vastuulla. Ja eikö se ole myös ihan terve merkki, jos huonolla tolalla olevasta suhteesta tulee paha mieli? Siitä havahtumisestahan lähtien voisi olla jopa mahdollisuus alkaa muuttaa asian tilaa.

Juhlin nykyisin äitienpäivinä sitä, että saan itse olla lapsilleni äitinä joka päivä, ja kaikkia niitä upeita naisia ympärilläni, joiden elämässä olen saanut olla mukana ja joilta olen saanut poimia palasia vanhemmuuteeni. Toivon tulevan isänpäivän tarjoavan tämänkaltaisia hyviä tunnelmia myös kaikille aiheen äärellä nyt kipuileville.

 

Tehopäivän saldo: kolme yhdellä iskulla.

Täällä on nyt aika Kosteusvaurioita-painotteista väkisinkin, mutta ehkäpä annatte liekaa hetkisen vielä. Keräilen itselleni muistoksi alkuvaiheen tapahtumia, ja ehkäpä joku teistäkin haluaa bongailla tehtyjä juttuja tai seurata, millä tavalla esikoistietokirjan kulku käy näppikseltä koteihin. Jos ei, niin kannattaa varmaan palailla joskus muutaman viikon päästä, kun kiljanjulkkarisäpinät on säpisty ja tavallinen arki taas rullailee.

Eilen oli melkoinen mediapäivä. Jos viime viikolla kirja sai aika paljon palstatilaa lehdissä, niin nyt oli keskustelujen vuoro. Olin ensin aamutv:n vieraana, joten päivä starttasi huippuvarhain. Puoliltapäivin kävin Yle X:n vieraana (voit kuunnella täältä) ja sitten sain lennosta tiedon, että myös radio Nostalgian Katja Ståhl toivoisi minua kyläsille kirjan tiimoilta. Eipä muuta kuin Lauttasaareen sitten vaan, ja kylläpä lähtikin juttu luistamaan samoin tein! Nostalgialla ei näyttänyt olevan suoraa klippiä osuuksista tarjolla, mutta radiot.fi, sivulta keskustelumme löytyy ke 16.8. klo: 14-18 välistä, alkaen n. klo: 16.15 kohdalta, eli klipin kohdasta n. 2:21. Kanavan Facebook-sivulla laitettiin arvontaan myös yksi kappale kirjasta omistuskirjoituksella. En uskalla luvata kuinka kauan arvonta jatkuu, mutta äkkiä sinne, jos sellainen kiinnostaa!

Kolme suoraa lähetystä saman päivän sisään on ainakin minulle todella intensiivinen paketti, varsinkin kun puhe on herkästä aiheesta, jonka äärellä on oltava aika tarkkana, ettei pääse muodostumaan vääriä mielikuvia. On silti paljon helpompaa yrittää tällätä mahdollisimman monta tapaamista samalle päivälle, kuin reissata Hämeenlinnasta jokaista varten erikseen Helsinkiin. Radio on myös ehdoton suosikkimediani. Olen kai ennenkin kertonut, että ikuinen haaveeni on saada työskennellä radiossa, mutta toistaiseksi se on onnistunut vain lyhyiden tuokioiden verran joitakin vuosi sitten. Ehkä paikkaan nyt tätä aukkoa vierailemalla langoilla tiiviisti näin!

Väleissä kiertelin kaupungilla ja poikkeilin kirjakaupoissa vakoilemassa, millaisista hyllyistä Kosteusvaurioita löytyy. Ymmärrän hyvin, jos tämä tuntuu pöljältä, mutta ei siitä vielä ole hohto karissut ollenkaan. Melkein kolmen vuoden urakka konkretisoituu siinä esineessä kuitenkin niin palkitsevalla tavalla. Oli kiva bongata se esimerkiksi entisen työkaverini Koko Hubaran kanssa samalta tolpalta Suomalaisesta.

Kotiin lähtiessä aloin olla ihan kuiva sanoista, tolkuttoman väsynyt ja aika kyllästynyt omaan ääneeni. Onneksi oli laittaa korviin James Cordenin hauska äänikirja May I Have Your Attention Please. Suositus sille! Äänikirjat ovat kyllä ihan parhaita oman tilan raivaamiseen ruuhkakulkuneuvoissa. Keittiön pöydällä odotteli sitten vielä Kodin Pellervo -lehti (8/2017), jossa on juttu kirjasta myös.

Tänään aion juoda paljon kahvia, mennä metsään nuuhkimaan raitista ilmaa ja päivittää eiliseltä väkisin tekemättä jääneet palkkatyöt ajan tasalle. Perjantaina suuntaan sitten taas Radiokadulle Pasilaan, Yle Puheen vieraaksi klo: 11-12.

Laitoin muuten yhden kappaleen kirjaa arvottavaksi Kirjallisuuden ystävät -Facebooksivulla. Voit osallistua siellä tykkäämällä tai kommentoimalla. Arvonta tapahtuu 31.8.

Kosteusvaurioita putkahti painosta – pikaiset ensitunnelmat

Kävin tänään postilaatikolla viidesti. Ei paljon tuntunut pisarointi. Vasta viimeisellä reissulla siellä köllötti se, mitä olen hartaudella odottanut saapuvaksi. Kosteusvaurioita-esikoiskirjani on nyt painettu, valmis ja maailmassa!

Huikea tunteiden kimppu samaan aikaan ihon alla. Vähän väliä on avattava kirja, lehteiltävä hiukan ja toivottava, ettei silmiin osu lyöntivirheitä. Kyllä sitä perusteellisuudella pusattiinkin!

Kirja tuntuu käsiin hyvältä. 277 sivua tiukkaa tietoa ja koskettavia elämänkokemuksia. Valkoinen päällys ja punaiset kannet. Olen jättimäisen kiitollinen teille blogin lukijoille, jotka olitte mukana synnyttämässä tätä kirjaa! Toivon, että olen osannut tehdä tarinoillenne oikeutta.

Tiedän ainakin jokusen saaneen jo kirjan tänään postissa. Ilmeisesti Atenan verkkokaupasta kirjansa ennakkotilanneet saivat sen samaan aikaan minun kanssani käsiinsä. Kauppojen ja kirjastojen hyllyille tulokkaan pitäisi päästä ihan tässä lähipäivinä. Nyt hengittelen vähän ja lasken mielessäni kirjan matkalleen. Huh!

 

Lomasta, lehdistöstä ja tiivistyvästä jännityksestä

Terkkuja lomalta! Tai ainakin loman kaltaiselta. Lomaselta? Ihan täyslököltä tämä ei nimittäin tunnu, kahdestakin syystä. Kiistatta isoin on Kosteusvaurioita-kirjan ilmestymisen piinallisen hidas odottelu. On vaikea rauhoittua vain hengailemaan, kun samalla niin jännittelee. Kun laskin kässärin vikaa kertaa käsistäni, kuvittelin fiiliksen helpottavan, mutta on tämä odottelukin ihan omanlaistaan! Haluaisin jo kovasti tietää, minkälaisia tunnelmia kirja nostattaa lukijoissaan.

Elokuista julkkaria odotellessa olen piipahdellut lomatunnelmista lehdistöhommiin. Jotta lomailu onnistuisi kuitenkin vähäsen, olen keskittänyt treffejä samoille päiville. Silloin täytyy piirtää silmäripsetkin surffilookin seasta esiin harvemmin. Tänään kävi kaksi toimittajaa ja kuvaaja. Jäi hyvä mieli kummastakin sessiosta ja innolla odotan juttuja tarkistuskierrokselle. Ainakin kuulosti siltä, että molemmat toimittajat olivat poimineet kirjasta sellaisia sävyjä, joita toivonkin lukijoiden löytävän. On ollut huippukiinostavaa olla poikkeuksellisesti haastatateltavan penkillä. Kukin toimittaja ja kuvaaja laittaa persoonansa niin eri tavalla likoon. Keskustelut ovat olleet erittäin antoisia. Tuntuu, että olen oppinut jokaisesta istunnosta tosi paljon myös oman työni tarpeiksi!

On tavallaan vähän mielenvikaisen tuntuista tehdä tällaista esihaastatteluhommaa, eli puhua kirjasta, jota vielä ei lopullisen valmiina fyysisenä kappaleena ole olemassa. Samalla tuntuu ihan kivalta, ettei kaikki hässäkkä kolahda tehtäväksi sitten ilmestymisen aikaan, kun tavallisetkin työt ovat siinä menollaan samaan aikaan. Odotan ihan kuumeisesti, että kirjan ensimmäinen uunituore lämpimäiskappale kolahtaa postilaatikkoon. Pitäisi olla ihan pian täällä!

Toisella tapaa erikoinen tämä loma, tai lomanen, on siksi, että olen siitä ihan poikkeuksellisesti osan töissä. Kuten jo mainitsinkin aiemmin, teen Visit Hämeenlinnalle tubesarjaa kesän tapahtumista, ja nyt niistä on jo useampi kierrettynä. Olen ihmetellyt esimerkiksi festareita, taidenäyttelyä, linnapakoa ja yösuppailua. Ihan mahtava kesäpesti! Jo nyt tämä kotikaupunki tuntuu entistä tutummalta. On ollut kiva huomata, miten paljon täällä todella onkin meneillään. Voit kurkata sarjan jo ilmestyneet osat halutessassi täältä. Tiedossa on vielä ainakin tatskafestareita, kuumailmapallolla lentämistä ja keskiaikatunnelmia.

Mitä sun kesään kuuluu? Lomailetko, vai huhkitko jo tai vielä töissä?

Kirjan kirjoittamisesta, julkaisemisesta ja ilmaiseksi tekemisestä

Ainakin täällä Hämeenlinnassa melkoisen sateisen juhannuspäivän kunniaksi palaan hetkeksi vapun tunnelmiin. Sain nimittäin ilokseni olla Vappuradion haastateltavana Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta -kirjan kirjoittamisprosessin tiimoilta.

Haastattelussa juttelimme siitä, miten idea kirjaan alunperin syntyi, kustannussopimuksen saamisesta, kirjan kirjoittamisen aiheuttamien tunnelmien käsittelystä ja siitä, miltä tuntuu lähettää oma teos viimein maailmaan. Puhuimme laajemminkin siitä, mitä kirjoittamisesta haaveilevan kannattaa ainakin minun mielestäni tehdä ja siitäkin kannattaako ilmaiseksi kirjoittaa. Mietimme myös montako hylkäävää päätöstä voi vastaanottaa kustantamoilta ennen hanskojen heittämistä tiskiin.

Voit kuunnella koko lähetyksen täältä.  Oma osuuteni on tässä klipissä.