Tervetuloa Lasinen lapsuus – haastava arki -koulutukseen elokuussa

Saan elokuussa olla mukana hienossa sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille suunnatussa koulutuksessa, jonka aiheena on lapsuuden kodissa tapahtuneen ongelmallisen alkoholinkäytön vaikutus aikuisuuteen. Ilmoittaudu ihmeellä maksuttomaan tilaisuuteen! Linkki löytyy ohjelman lopusta.

Aika: 21.8.2019 klo 12−15.30

Paikka: Scandic, Itsenäisyydenkatu 41, Pori

Järjestäjä: A-klinikkasäätiön Lasinen lapsuus

Kohderyhmä: Sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset. Koulutus sopii erityisesti vanhemmuuden ja perheiden tuen parissa työskenteleville ammattilaisille tai ko. työtä kohti suuntautuville opiskelijoille.
Joka neljäs suomalainen on lapsuudessaan kokenut haittoja läheisen aikuisen juomisesta. Haitat eivät tiivisty ainoastaan lapsuuteen, vaan niistä voi muodostua taakka myös aikuisena.
Tilaisuuden alkuosassa tarkastelemme perheen aikuisten päihteidenkäyttöä lapsen näkökulmasta. Paneudumme lapsuudenkodin päihteidenkäytöstä haittoja kokeneen aikuisen kokemusmaailmaan ja tuen tarpeeseen erityisesti omassa parisuhteessa ja vanhemmuudessa. Loppupuolella kerromme mentalisaatioperustaisesta työotteesta vanhempia kohdatessa. Päivän päätteeksi kuulemme kokemuksia Porin Lasinen lapsuus -ryhmästä + tulevaisuuden näkymiä.
12.00−12.05 Koulutuksen avaus ja tervetuloa
Laura Barck, kehittämiskoordinaattori, Lasinen lapsuus -toiminta
12.05−12.50 Miten lapsuudenkodin kosteusvauriot näkyvät aikuisen elämässä?
Ani Kellomäki, tietokirjailija
Lapsuus kosteassa kodissa voi jättää yllättävän pitkät varjot ja vaikuttaa elämänvalintoihin ja hyvinvointiin vielä pitkällä aikuisuudessa. Moni yllättyy erityisesti parisuhteissa ja vanhemmuuden eri vaiheissa, kun kivuliaita muistoja nousee pintaan. Onneksi menneistä kokemuksista kumpuaa myös paljon vahvuuksia, kun taustaansa uskaltautuu katsomaan suoraan kohti. Puheenvuorossa pohditaan syitä, seurauksia ja ennen kaikkea läpikäymisen tärkeyttä.
12.50−13.00 kysymyksiä ja keskustelua
13.00−13.15 kahvitauko
13.15−14.45 Mentalisaatio vanhemman ja työntekijän kohtaamisessa
Anna-Sofia Lehto, kehittämissuunnittelija Lasinen lapsuus -toiminta
Mentalisaatio on toisen mielen pitämistä mielessä. Sen ymmärtämistä, että vuorovaikutustilanteessa oma käyttäytyminen ja oleminen vaikuttaa toiseen ja päinvastoin. Mentalisaatioperustaisella työotteella työntekijä voi auttaa vanhempaa näkemään lapsen käyttäytymisen taakse ja ymmärtämään paremmin lasta. Kuuleminen, kunnioittava kohtaaminen ja kiireetön läsnäolo mahdollistavat yhteisen pohdinnan vaikeidenkin aiheiden äärellä.
14.45-15.15 Mitä teimme ja koimme ”Lasinen lapsuus – haastava arki” -ryhmissä?
Anu Louhelainen ja Heli Syrjäntikka, ryhmänohjaajat
Kokemuksia vuonna 2018 Porissa järjestetyistä Lasinen lapsuus – haastava arki ryhmistä ja tietoa syksyllä alkavasta uudesta ryhmästä.
15.15-15.30 Yhteenveto ja keskustelua
Ilmoittaudu mukaan tämä linkin kautta

Mainokset

Millainen äiti minusta tuli? Perhe vastasi

Olen tämän vuoden aikana saanut tehdä tosi kivaa lasten keskustelusarjaa erääseen lehteen. Sen tiimoilta olen istunut monta monituista tovia kyselemässä 8-12 -vuotiailta lapsilta heidän elämästään. On liikuttavaa, miten samankaltaisina lasten vastaukset toistuivat. Kun kysyn, millaisista jutuista he erityisesti tykkäävät tai tykkäisivät kotona, he puhuvat kuin yhdestä suusta pelihetkistä, iltasadun tärkeydestä ja yleisesti yhteisestä hengailusta vanhempien kanssa.

Näiden haastattelujen jälkeen mietin usein omaa vanhemmuuttani. Miten omat lapseni mahtaisivat hahmotella perhejuttujamme ulkopuoliselle toimittajalle?

Koska haastattelutilannetta ei ollut näköpiirissä, ja lähin toimittaja löytyi peilistä, esitin kysymyksen perheelleni itse. Äitienpäivän kunniaksi kysyin, mikä heidän mielestään on hallitsevin äitiominaisuuteni. (Pyysin pitäytymään positiivisissa.)

18-vuotias esikoiseni vastasin näin: ”Jos asiat menee pieleen, sun reaktio on aina sellainen, että asiat jotenkin järjestyy. Jos oma reaktio on ”voi saaaatana, sun reaktio on usein ”ei hätää”.

16-vuotias kuopus vastasi näin: ”Tää pätee kyllä teihin molempiin. Me saadaan mennä aika vapaasti. Lähtökohtana on se, että meihin luotetaan siihen asti, kunnes jotain sattuu, eikä niin, että pidetään tiukat rajat, ettei vain sattuisi mitään.”

(Tästä vastauksesta tuli hauskasti mieleen se, kun lapsi vastasi alakoulussa koulukyselyyn, ettei meillä ole kotona mitään sääntöjä. Hän oli ilmeisesti kokenut selkeän päivärytmin, toistuvan ruoka-, nukkumaanmeno- ja kotiintuloajan sekä perheenjäsenten huomioivan kohtelun ja käytöstavat ihan itsestään tapahtuviksi asioiksi. Olemme todellisuudessa olleet varsin tiukkojakin kasvattajia, mutta ilmeisesti onnistuneet tekemään sen ihan sujuvalla tavalla. Myös isoilla lapsilla on ollut selvät sopimukset kotitöistä, kotiintuloajoista ja siitä, missä vaiheessa saa olla esimerkiksi yksin kotona, mutta kivaa, että se välittyy lapselle näin mukavassa muodossa. Ja ihan totta onkin, että olemme luottaneet. Ovat sen ansainneetkin.)

Puolisoni vastasi näin: ”Maltti. Olet hirveän hyvä siinä, että sun oma ärsyynnyksesi ei mene lasten kanssa toimimisessa edelle. Ja lasten on hirveän helppo puhua sulle.”

Oman navan ympärillä ei arjessa ehdi juuri pörräillä, mutta tekeepä kyllä hyvää välillä pysähtyä vähän miettimään omaa äitiyttä nimenomaan myönteisen kautta. Nuo perheen palautteet tuntuivat maailman ihanimmilta.

kielomalja.jpg

Jännitin nuorena kovasti sitä, millainen äiti minusta tulisi. Taustastani johtuen pelkäsin roolia aika tavalla ja suhtauduin mahdollisuuksiini kasvaa läsnäolevaksi ja lämpimäksi vanhemmaksi välillä erittäinkin epäluuloisesti. Pamahdin paksuksi 23-vuotiaana, ja siitä se homma sitten alkoi. Vartuin rooliini tilanteiden opettamana. Joka päivä tuo näin 42-vuotiaana edelleen eteen äitiyden saralla uudenlaista mietittävää.

Ihan ihmismäisen keskeneräinen äiti olen ollut, ja olen edelleenkin, mutta verrattoman paljon pelkoja paremmin tässä tuntuu käyneen. Nyt niin kai uskaltaa jo sanoa, kun todistusaineistona on jo yksi aikuinen ja yksi melkein aikuinen. Muutamiin juttuihin olen itseeni äitinä erityisen tyytyväinen. Tärkein on se, että olen ollut oikeasti paikalla, läsnä ja lähellä.

Meillä on tiivis perheyhteys ja tunnemme toisemme erittäin hyvin. Emme vietä laatuaikaa, vaan ihan vain aikaa. Jokapäiväistä, arkista, hyvää ja paljon. Se ei ole sattumaa tai onnenkantamoista, vaan tietoinen valinta, jonka eteen tehdään hommia jatkuvasti.  Tämä on minulle tärkeää, ja sen täytyy myös näkyä. Helppoa se ei aina ole, varsinkaan yrittäjälle.

Olen aina tiennyt, että haluan olla sekä äiti että ammatillisesti kunnianhimoinen tekijä (ja lukuisia muita asioita, mutta nämä kaksi ovat arjessa useimmin kilpailevat alueet). Tiedän senkin, että jos jommasta kummasta täytyy joustaa, ja usein jonkin verran täytyy, joustan työasioista. Ollakseni läsnä perheelleni ihan oikeasti, en ehdi kaikkialle, kaikkiin tarjottuihin juttuihin, enkä olemaan kaikille kaikenlaista juuri nyt. En pysty tarttumaan kaikkiin kiinnostaviin työtehtäviin enkä vaikkapa matkustamaan pitkäksi aikaa kauas keikoille. Vietän myös vapaa-ajastani ehdottomasti suurimman osan perheeni kanssa. Valkkaan tarkasti iltamenoni. Se ei ole mitään patriarkaatin ikeessä paarustamista (eikä perheen työnjaosta johtuvaakaan. Me olemme täällä kotosalla molemmat yhtä aikaa ja toimimme näin kumpainenkin.), enkä yritä maalata itsestäni mitään pyhimysäitikuvaa. Olen halunnut valita näin, se on onnistunut ja olen siitä iloinen ja ylpeä. Olen myös saanut toteuttaa itseäni ammattilaisena hyvin monipuolisilla tavoilla, vaikken olekaan kimpoillut kaikkialle.

Yksi ihanimmista asioista elämässäni on se, että lapseni valitsevat viettää aikaansa meidän kanssamme, vaikkei se iän puolesta ole enää minkäänlainen itsestäänselvyys. Uskon, että se on isolta osalta myös tulosta meidän vanhempien panostuksesta ja selkeästä viestistä, että haluamme oleilla heidän kanssaan. Olemme toki omissakin puuhissamme, mutta päivittäin tosi paljon myös nelisin. Juttelemme, pelaamme, lueskelemme ja löhöilemme.

kimppu

Yksi äitiysjuttu on jäänyt tältä vuodelta erityisesti mieleen. Kun itselläni on ollut usein mielikuva liiasta kiireestä ja työhön uppoutumisesta, ilahduin kuullessani, miten lapseni kaveripiirissä oli nostettu esiin minun ja kuopukseni yhteinen aamuhetki.

Tämä aamuhetki on ihan tavallinen, jokapäiväinen hetki, jota ei ole suunniteltu, vaan joka on muodostunut omaksi, pieneksi rituaalikseen: minä ja kuopukseni olemme usein olohuoneessa kaksin toisten lähdettyä töihin, tai vasta heräillessä hommiinsa. Minulla on kahvia, kuopuksella teetä, ja siinä sohvalla istuskellen  puhelemme tulevan päivän tapahtumista ja erilaisista mielen päällä olevista jutuista. Ei siihen millään tavalla asetuta tietoisesti jotakin hetkeä viettämään, kunhan ollaan vain.

Minusta tuntui ihanalta, että tämä hetki oli noussut kuopukselle erityiseksi meidän hetkeksemme, sillä se on minustakin oleellinen. Yksi sellaisista jutuista, jota ei osaa ehkä erikseen irrottaa päivän kulusta, mutta jonka poisjäämisen huomaisi heti. Isot jutut ovat joskus aika pieniä.

Yksi toinenkin sivulauseesta poimittu äitiyspalaute tuntui tosi hyvältä. Lapseni totesi eräänä päivänä, että en ole vielä kysynyt, miten päivä meni, joten hän kertoisi sen nyt. Lause ei ollut moite, vaan keskustelun avaus, ja kantoi mukanaan palan arvokasta: huomion siitä, että hän on tottunut siihen, että kysyn joka päivä, miten päivä on mennyt. Taas jotakin sellaista, jota ei itse huomaa ennen kuin se jää pois. Tuonakin päivänä kysymykseni oli tulossa kyllä, mutta selvästi vähän viiveellä. Sellaisella, jonka huomasi, jos oli odottanut sitä palavalla halulla kertoa meneillään olevista mietteistä. Hetki järjestyi siihen paikkaan.

Kun nyt käyn miettimään onnistumisiani, nousee mieleen ainakin tällaisia. Tiedän olevani ainakin äiti, joka:

  • sanoo joka päivä ”huomenta”, ”hyvää koulu- ja työpäivää”, ”miten meni koulussa/töissä” ja ”hyvää yötä”. Usein käytettyjä lauseita ovat myös ”oot rakas”, ”mitä muru?” ja ”oon susta ylpeä”. Lauseita ei lausuta ohjelmallisesti siksi, että niitä kuuluisi lausua, vaan koska ne ovat tärkeitä osia keskinäisiä suhteittamme. Saan samoja myös takaisin joka päivä. Yleisin hymiö perheviestinnässä lienee naurunaaman lisäksi iso sydän.
  • kokkailee päivittäin. Ruoka on välillä nopsaa ja helppoa ja välillä perusteellisemmin veivattua, mutta sitä on joka päivä, ja yhteiselle päivälliselle myös istutaan joka päivä. Poikkeuksia saattaa mahtua kiireiseen viikkoon 1-2. Jos joku puuttuu pöydästä, koko porukka tietää aina missä hän on päivällistään syömässä. Ei siksi, että kyttäilisimme, vaan siksi, että kuuluu perheen rutiineihin, niin aikuisten kuin lastenkin, ilmoittaa asiasta ja tietää toistensa päivien kulusta.
  • on nähnyt lastensa kanssa lukemattoman määrän suoratoistosarjoja viimeisen vuosikymmenen aikana. Katsomme yhdessä telkkaria joka päivä, eikä mikään mahti maailmassa saisi minua sanomaan pahaa sanaa liiallisesta ruutuajasta. Tämä ruutuaika on meidän yhteinen, ihana juttumme. Kun päivällinen on syöty joskus klo: 18-19 maissa, kukin vetäytyy usein omiin oloihinsa. Noin yhdeksän aikaan alkaa ”aletaanko kattella?” -huhuilu, ja sitten seuraa 30-120 minuuttia yhteistä sarjan katselua. Juuri nyt menee Game of Thrones. Myös tämä on niin vakiintunut iltarutiini, että jos siitä poiketaan, se sovitaan erikseen. Jos joku meinaa olla pois, alkaa yleensä pienimuotoinen jupina tai monipolvinen selvitys siitä, minkä verran yhteistä sarjaa  toiset saavat jonkun poissa ollessa katsoa.
  • ei päästä tai itse mene nukkumaan vihaisena. Kukaan ei painu pehkuihin ennen kuin meneillään olevat melskeet on ainakin säällisellä tavalla selvitetty. Tämän olen aikoinaan oppinut ihanalta puolisoltani. Minä yritin tämän 27-vuotisen suhteemme alkuaikoina tehdä marttyyrimaisia itkien nukahduksia, mutta muru opetti, ettei se tee hyvää. Eikä ikinä teekään. Meillä voi paiskoa ovia, mutta paiskonnan syy ei jää puhumatta auki.

IMG_20180819_154936__01

Millainen äiti sinusta tuli? Kysy vaikka lapsiltasi ja jätä ihmeessä kommentti.

Hyvää huomista äitienpäivää!

 

Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? – Puntareista ja pantarangaistuksista

Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? Jos antaisin askelten kertyä ilman kaipuuta kymppitonnista? Jos en tietäisi viikkoon paljonko painan? Jos en mittaisi ympäryksiä ja laskisi indeksejä, enkä katsoisi aamulla näytöltä nukuinko hyvin? Jos energia saisi palaa, niin kuin se palaa, mutten tallentaisi tietoja mihinkään? Jos en kertaakaan päivän aikana katsoisi ranteesta miten minulla menee?

Kun olin alakouluikäinen, opin elämästä muutaman faktan:

Jos kynä pysyy paikallaan rinnan tai pakaran alla, on lihava.

Oikealla naisella näkyvät alas katsoessa ensin tissit, ei vatsa

ja jos varpaat eivät näy ollenkaan, on ihan tuhoon tuomittu. Fläsä. Plösö. Puntsu.

Lukiossa jo tiesin, että aamun aerobinen polttaa parhaiten rasvaa.

Että kolmea kertaa vähempää ei salilla viikossa kannata käydäkään.

Että alle kympin lenkeistä ei huudella.

Osallistuin Painonvartijoihin ja poistin päästä pinnitkin ennen puntaria. Opin, että oikeat patukat löytyvät dieettihyllystä. Kaiken tämän tiesin alle kaksikymppisenä. Ennen raskauksiani. Ennen mitään. Tärkeimmät asiat.

Senkin opin, ettei ole mitään arvoa kävellä tai juosta, jos jälkiä ei jää. Jos näyttö puuttuu. Kävelin siis kaksi tuntia, kolmekymmentä kilometriä, töiden jälkeen, vähän kipeänä ja vaikka väsytti. Enkä kertonut kaverille, vaan kaikille tuhannelle lähimmälle – mutta vain jos oli riittävästi. Jos oli näyttää numeroita, karttakuvaa, hikiselfie.

Opin käyttämään taulukko-ohjelmaa voidakseni kirjata ylös rinnan, vyötärön, lanteen, reiden ja käsivarren, vuosi toisensa perään. Kymmeniä vuosia. Painon, painon muutoksen ja painoindeksin. Saman saatanan viiden kilon sisällä isoja tunteita. Unohdin vähän olla minä samaan aikaan, kun olin koko ajan minä vasta sitten joskus. Minumman kokoisena.

Mitä se arkeologi miettii, joka ne listat joskus löytää?

Otin lankkuhaasteen, kyykkyhaasteen, juoksuhaasteen. Pisimmät portaat jätekasan alta huipulle. Tuhtia symboliikkaa! Eikö tässä elämässä ole haastetta riittävästi? Eikö riittävästi numeroita, tiedettävää, mitattavaa?

Miksi tärkein mitta on navasta selän kautta takaisin napaan?

Ja aina löytyi, jokaiselle iälle, jokaiseen vaiheeseen jostain se toinen nainen, joka sanoi, huomautti, vihjasi, katsoi paljonpuhuvasti. Todensi nämä tiedot naiseudesta ja elämästä. Kaikille se löytyy, ja useampi. 

Laskin muoviset läpykät kaikkien ranteissa, pyöreät, kaitaiset, mustat ja värikkäät. Anturit sydänten ympärillä. Unisormukset ja sovellukset. REM-rytmi ja palautumisajat. Lääkärikäynnille valmiit kotianalyysit.

Kokouksessa, junassa, kauppajonossa mietin näiden tuntemattomien pätevien yksityisiä katseita ruuduillansa illalla. Lukemassa askeleita, palanutta rasvaa, kuljettuja kilometrejä syherönä sinivalossa. Vapaaehtoisesti pantarangaistustaan lusimassa.

Mitä, jos et mittaisi itsessäsi mitään? Millainen silloin olisit? Mahtuisitko tähän maailmaan? Maailmaasi. Siinä vasta olisikin kesäkuntoa!

Arvonta: Kosteusvaurioita-kirja tarjolla!

Pistetään pystyyn kirja-arvonta! Jaossa on esikoiseni Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta (Atena 2017), joka käsittelee ihmisten kokemuksia liikaa juovan vanhemman kanssa varttumisesta.

Kosteusvaurioita-kirjassa aiheina ovat kostean kodin vaikutukset mm. omaan vanhemmuuteen, pari- ja muihin ihmissuhteisiin, työssä jaksamiseen ja omanarvontuntoon. Mukana on myös paljon tarinoita siitä, millaisilla keinoilla ihmiset ovat päässeet sinuiksi vaikeuksiensa kanssa.

Kirja sopii sinulle, joka olet itse varttunut liikaa juovan vanhemman kanssa, tai joka olet parisuhteessa kosteikon kasvatin kanssa. Siitä ovat pitäneet paljon myös vanhemmat, jotka haluavat pohtia oman alkoholinkäyttönsä vaikutuksia perheessä. Kirja auttaa myös muita ymmärtämään läheistensä pehmeitä kohtia, ja se on pidetty teos myös päihdetyöntekijöiden keskuudessa, sekä lasten ja nuorten kanssa toimivien aikuisten parissa.

Arvontaan osallistuminen on helppoa:

Kerro minkälaisista alkoholiaiheista haluaisit kuulla Pullonpyörittäjä-podcastissani tai lukea täällä Kokovartalofiilis-blogissani. Voit ehdottaa myös mieleistä haastattelu- tai keskustelukumppania.

Osallistu kommentoimalla tähän postaukseen tai Facebookissa ja Instagramissa jakamani kuvan alla.

Arvonta on käynnissä 30.4. saakka. Otan määräajan päätyttyä yhteyttä voittajaan ja tuikkaan kirjan postiin (omistuskirjoituksella tai ilman, ihan voittajan halun mukaan).

Offline-viikonloppu on rakkain luksukseni

Aloitin 1,5 kk sitten uuden tavan, joka on osoittautunut melkoiseksi ihanuudeksi – pelastukseksi suorastaan. Päätin nimittäin pyhittää viikonloput offlinelle, eli olla irti somesta ja muusta nettisuhaamisesta perjantai-illasta (tai mihin aikaan perjantaina työt lopetankin) maanantain aamuun asti.

Ei ollut helppoa laskeutua tällaiseen rytmiin. Kesti itse asiassa melkein kolme kuukautta, että onnistuin saamaan siitä oikean tavan ja olemaan kokonaiset viikonloput rauhassa poissa linjoilta. Suunnittelin ja yritin, mutta koukku olla läsnä kaikille, kaikkialla, kaiken aikaa oli kova.

Nyt homma sujuu jo mallikkaasti. Alan jo torstaina fiilistellä, että kohta on taas tauon paikka. Ja koska saan yrittäjänä itse määritellä työaikani, olen lisännyt pientä lisäluksusta jo valmiiksi autuaaseen tapaan. Nykyisin pyrin lopettamaan työt perjantaina mahdollisimman ajoissa, ja jos sattuu oikein hyvin, saan pidettyä koko perjantain vapaana. Niin ei voi missään tapauksessa tehdä joka viikko, jos haluan ruokaa pöytään (ja haluan), mutta yllättävän usein voi.

Oikein hyrisen tyytyväisyyttäni saadessani laittaa laitteet pois ja aloitettua offline-jakson. Se on merkillinen, välitön rauhan tunne. En ole tavattavissa. Palataan asiaan maanantaina. Ja yhtäkkiä käytössä on on valtava määrä tunteja ihan mihin vain!

Voin lueskella viikolla kertyneet lehdet alusta loppuun asti nautiskellen.

Voin uppoutua kirjaan seuraavaksi kahdeksi tunniksi.

Voin lähteä uimahallille vesijuoksemaan tai vaikka salille.

Voin tehdä pitkän kävelyn järven rannassa tai Aulangon metsässä.

Voin istuttaa loppumattoman määrän viljelyksiä (täällä on Pieni kauhukauppa -tunnelma jo ihan täpöllään).

Voin lähteä kirjastoon haahuilemaan tai (jos kukkaro suo) elää reunalla ja suunnata Kodin Terraan metsästämään vielä uutta istutettavaa (ja aina löytyy, and then some).

anemone.jpg
Ja tänä viikonloppuna pestään näemmä myös ikkunat!

On hassua, miten olikin päässyt unohtumaan, miten ihanaa on tehdä näitä juttuja kaikessa rauhassa, ilman aivosärinöitä. Olisi pystynyt noihin ennenkin tätä havahtumistani, mutta ei vain tullut tehdyksi. Melkoisen usein aika humahti skrollaillessa ja peukutellessa viikonloppuisin niin, että ohhoh, sehän onkin taas sunnuntai-ilta!

Some-kohtuuden pitäminen on minulle hankalaa, koska nautin kovasti myös yhteisestä jakamisesta ja höpöttelystä. Siksi tämä järjestely on ihan nappi. Mitään ihan ihmeellistä ei viikonlopun aikana ehdi linjoilla tapahtua, ja maanantaina on kiva kurkata jengin kuulumiset.

dahlia.jpg

Olen sorvannut omia sääntöjäni niin, että on ok lukea nettilehteä tai tarkistaa Googlesta miten tämä tai tuo kasvi pitikään istuttaa, jos on ns. tilanne päällä. Pyrin kuitenkin välttämään tietokoneen avaamista kokonaan, ja someille ja kaikenlaisille kommenttiraidoille on tiukka nollatoleranssi. Sen pitäminen on helppoa, kun siirtää pikakuvakkeet joko kokonaan pois kännykän näytöltä tai pois ensimmäiseltä näkymältä.

Tästä tavasta en laske irti, nyt kun olen sen makuun päässyt. Olen alkuviikosta nykyisin ihan eri tavalla levännyt ja palautunut tyyppi.

Suosittelen!

Saavatko lapsen kaverit jäädä yöksi?

”Onko noiden pakko olla aina just meillä yötä?”

Tykkäävätkö lapsesi kaverit jäädä teille yöksi? Ärsyttääkö se silloin, kun väsyttää rankan viikon jälkeen? Haluaisin tarjoilla siihen taas kosteusvaurionäkökulman. Tarkoitan tällä vinkkeliä, joka ottaa huomioon ne lapset, jotka kasvavat ongelmallisesti alkoholia käyttävien vanhempien kanssa.

Yökyläily ei vaikuta kovin eksoottiselta jutulta. Sitähän lapset tekevät eri-ikäisinä. No big deal.  Se voi kuitenkin olla jotakin itselle ihan mahdotonta. Se, että jonkun kotiin saa tulla tai omaan kutsua kavereita on ihan erikoista monelle nuorelle. Jos kotona juodaan liikaa, tippuvat kaverien kutsumiset pois erittäin nopeasti.

Kuka haluaa kavereidensa näkevän tahmeat lattiat tai sammuneen vanhemman, tai vaikka vähemmän raflaavasti ärsyttävän sössöttävän humalajuttelijan, joka ”on vain hauska ja rento viiniä juotuaan”? Sellaisen, joka rentona kaveeraa ja tarjoaa kaljat? Saatika sitten, jos kotona on henkisesti tai fyysisesti aggressiivinen äiti tai isä. Kosteissa kodeissa on muita enemmän väkivaltaa, joka voi luonteeltaan olla henkistä, fyysistä, seksuaalista tai sosiaalista.

Sellaista ei halua näyttää toiselle kukaan. Ei yksikään teini. Ei ensimmäinenkään. Sellainen hävettää niin, että naama meinaa irrota.

Yökyläilyä ei harrasteta niissä kodeissa, joissa ei ole omankaan väen hyvä nukkua.

Ihan sama kuin taannoisen ruokajutun kohdalla totesin: ole sinä se vanhempi, jonka kotiin voi aina tulla yöksi. Jonka kotona voi nukkua vaikka ne viikonlopun molemmatkin yöt, tai tulla ”liian myöhään” ja ”epäsopivaan” hetkeenkin. Vaikka se tuntuisi välillä työläältä. Sen vanhempiensa juomisesta kärsivän lapsen jokainen yö voi nimittäin olla työläämpi, kuin moni osaa kuvitellakaan.

Kosteusvaurioita-kirjan kirjoittamisen ajalta mieleeni on jäänyt erityisesti yksi kirje, jossa kirjoittaja kertoi kuinka hankalaa oli, kun oli viimein saanut yökyläpaikan kaverilta, mutta vanhemmat halusivat, että lapsi ”käy kotona” kahden yön välissä. Tämä lapsi istui rappukäytävässä pitkän aikaa olemassa poissa jaloista, muka siellä kotonaan, koska tiesi, ettei kotiin voi todellakaan mennä, ja kömpi sitten takaisin kylään.

Entä, jos ei tarvitsisi ”käydä kotona”, jos kotona ei ole hyvä käydä? Jos olemiselle ei olisi tällaisia lapselle tosi hankalia ehtoja?

Entä, jos välillä saisi nukkua kokonaisen yön jännittämättä ja kömpiä sitten syömään aamiaista? Että olisi aamiaista!

Mitään sirkushuveja ei tarvitse tiedossa olla. Ei tarvitse olla ihmeellisiä ruokia ja cheddarjauheella maustettuja iltapopcorneja. Kotia ei myöskään tarvitse puunata väsyneenä paraatikuntoon.

Petaa vieraspatja tai anna viltti sohvalle. Ei se sen ihmeempiä vaadi. Talo voi elää ihan omilla tavoillaan yövieraasta huolimatta. Se on todennäköisesti rauhan tyyssija lähtöpaikkaan verrattuna.

Meillä on teinien kanssa puhuttu siitä, että aina voi tulla, kun tarvis on. Ja aina lähden vaikka hakemaan autollakin, jos sellaista tarvitaan. Se on matalan kynnyksen auttamista, johon jokainen tasapainoinen ja aikuinen aikuinen pystyy.

Jos yökyläilijä tulee kotiisi selkeästi pahasta paikasta, pidä malttisi. Öiseen aikaan ei tarvitse käydä kaikkein vaikeimpia keskusteluja. Niiden aika on myöhemmin. Anna lapsen, minkä hyvänsä ikäisen, nukkua kaikessa rauhassa.

Ole se aikuinen.

 

Lisää alkoholipuhetta maailmaan, kiitos!

Uusinta aluevaltaustani, Pullonpyörittäjä-podcastia, on maailmassa jo kuuden jakson verran! Kantavana ideana on ollut se, että jos haluaa lisää jotakin tähän maailmaan, kannattaa alkaa työntää sitä itse tähän maailmaan. Halusin lisää suoraa puhetta alkoholista, ja nyt sitä on täällä ainakin tämän verran! Suorastaan voimauttavaa, vaikka inhoankin sanaa syvästi.

On ollut superkivaa opetella kaikki ihan alusta alkaen yksin. Miten mahtavan kivaa on haastaa omaa osaamista tällaisella kokonaan itsenäisellä puuhalla. Päättää kaikki yksityiskohdat itse ja mennä tilanteen mukaan.

Toimittajan töissä minulle mieleisintä on keskustelu ihmisten kanssa. Jos päämäärä ja jutun aihe on tarkasti selvillä jo kättelyssä, on keskusteleminen silti tietysti kivaa, mutta raamit ovat joskus tiukalla. Melkein kaikissa lehtijutuissa on tosi tarkka kaavio: merkkimäärä, rakenne ja tyyli selvästi suunniteltuna tilaajan toimesta. Siinä ei sitten sooloilla, vaikka tulisi miten mehukasta vastaan. Onkin usein turhauttavaa huomata tuokion keskellä  miten paljon syvemmälle tässä päästäisikään, tai kuinka paljon kiehtovaa tarinaa syntyisi jostakin ihan jutun aiheen ulkopuolelta, mutta ne on raivattava rönsyinä pois, koska sapluuna vaatii.

Näiden podcast-tuokioiden aikana on lupa mennä minne vain juttu kuljettaakin ja se on ihanaa! Nauhoitus päälle ja pohtimaan yhdessä.

Pullonpyörittäjä-podcastissa haluan tarjota kiihokoilematonta, rentoa ja kuitenkin asiapitoista keskustelua alkoholista lasissa ja kulttuurissa ihan omilla ehdoillani, ilman ulkopuolisia rajauksia. Jokaisessa puolen tunnin jaksossa on eri vieras ja oma teemansa, ja homma saa luisua alkoholisateenvarjon alla just sinne minne meidän kahden kemia sitä kuljettaakin.

Jos et ole vielä löytänyt kuulolle, teen sen tässä maksimaalisen helpoksi linkkailemalla ilmestyneet jaksot kootusti yhteen. Podcast löytyy toki myös Spotifysta, jos kuuntelet mieluummin sieltä. Jätä ihmeellä myös kommentteja ja toiveita vieraista!

Ekassa jaksossa  juttelimme median moniottelija Sampo Marjomaan kanssa alkoholista ja huumorista. Mietimme esimerkiksi sitä, voiko tylsät tilanteet tai itsensä juoda hauskemmiksi, millainen alkoholihuumori ylipäätään on hauskaa ja millaiset juomahetket ovat Sampon mieleen.

 

Seuraavan jakson aiheena oli alkoholi perheessä, ja vieraana oli laulaja Pinja Rautio. Mietimme esimerkiksi ruuhkavuosien ja nelikymppisyyden vaikutusta alkoholinköyttöön ja krapulaan (huh, huh!), lasten seurassa juomista ja esimerkiksi sitä, millaisia seurauksia on yhteisestä alkoholihetkestä kieltäytymisellä.

 

Kolkkijaksossa juttelin senior head hunter ja imagokouluttaja Isa Karlssonin kanssa alkoholista työ- ja rekrytointitilaisuuksissa. Mietimme minkä verran on juotava noudattaakseen etikettiä ja miten tarjoilutilanteissa voisi luovia parhaiten, jos ei halua ottaa ollenkaan.

 

Nelosjakson aiheeksi taas valikoitui alkoholi seurassa. Juttelin businesskonsultti ja palvelumuotoilija Paula Laition kanssa siitä, millaista on opiskella teekkarina, jos ei juo juuri lainkaan. Pohdimme sitäkin, joutuuko vähemmän juova ulos hyvävelikerhoista ja kaverikohtaamisista.

 

Viidennen jakson vieraana oli teollinen muotoilija ja Helno-keittiöliikkeen omistaja Asmo Noronen. Hänen kanssaan juttu kulki skumppasuihkulähteistä, nautiskelusta ja luksusfiiliksistä kliseisiin keittiökuvastomielikuviin ja niiden rikkomiseen. Jaksossa rasvaton sitruunasorbetti sai kenties kohtuutonta tylytystä osakseen.

 

Viimeisimmän, eli kuudennen jakson vieraana oli Janita Hirvihuhta, joka opiskelee päihdeohjaajaksi ja on juuri saanut täyteen ensimmäisen vuotensa raittiina. Hänen kanssaan juttelimme siitä, millaisia sudenkuoppia raitistuminen on eteen kiikuttanut, mitä tarkoittaa ”kuiva humala” ja etsimme vastausta siihen, miksi mulkku juoppo voi olla yhtä mulkero vielä juomisen lopetettuaan, eli sitä, miksi pelkkä korkin kiinni ruuvaaminen ei vielä riitä ongelmallisesti juoneelle, vaikka ajatus saattaakin houkuttaa.

 

Ootko kuunnellut jonkun jaksoista? Kerro ihmeellä mitä tykkäsit! Vinkkaa myös muita kiinnostavia podcasteja?