Aamuinen temppurata Manaajan malliin

Heräsin vessahätään. Niinhän on aamuisin usein. Nyt on kuitenkin jännää tavanomaisenkin äärellä. Ennen kuin pääsee asialleen, on nimittäin selvitettävä jos jonkinlaisia pyöriviä obstaakkeleita. Esimerkiksi joko riiputtava riittävä aika siinä pystyseinässä tai suostuttava höykyytettäväksi aaltoihin heitettävän tynnyrin lailla. Temppurata vaihtelee joka päivä, joten tylsäksi ei käy. Ai niin, tai joku saattaa vain potkaista täysillä pään sisällä takaraivoon. Sanoinhan, vaihtoehtoja riittää!

Yöllä huimaus nukkuu. En näe erityisen merihenkisiä unia, vaikka itse nukahtamisen hetkellä keikunkin riippumatossa. Olen nyt niin tottunut siihen heijaukseen, että välillä jopa nautin siitä hetken. Hyväksymällä on henkisesti helpompaa tyystin epänormaalin kokemuksen keskellä. Visioin itseni vauvaksi kehtoon tai turistiksi palmusaaren rantaan. What ever rocks your boat, right? Pun very much intended.

Hei kun herään, homma alkaa taas. Tai heti, kun vähän liikautan asentoa. Ja nyt ei olla enää mukavassa riippumatossa. Nyt katsellaan taas Manaajaa silmiin. Niinpä olen minimoidakseni mustelmani siirtänyt tyynyn jalkopäähän. Siitä voin tehdä kammottavan asentohoito- ts. karusellisarjan heti ennen ylös nousemista alta pois vain hilaamalla pään roikkumaan sängyn laidan yli. Sitten huristellaan vaihtelevissa määrin sarjaa ympäri kolmen otteeseen, ja kas, vain 10 kivan kieppumisminuutin jälkeen olen vapaa lähtemään aamupissalle!

Sitten vain seinästä kiinni ja hitaasti pystyyn. Olen oma yhden hengen geriatrinen osastoni, laiskiaisvallankumoukseni, hakemuskäsittelyjononi. Mitä näitä nyt on. Sanotaanko vielä yhdessä: hyvänlaatuinen asentohuimaus.

Jälkipotku on yksi jännittävä lisäelementti asentohoidossa. Se  iskee tai on iskemättä täysin arvaamatta noin vartin sisällä hoidon jälkeen. Tuosta noin vain, missä milloinkin. PAM! Napakka potku takaraivoon niin kovasti, että koko pää retkahtaa nopeasti eteen tai sivulle. Ai että. Turha painaa pirulaista unholaan hoitosarjan jälkeen, oh no, täällä yhä ollaan, se sanoo. Tai viestii viehättävällä elekielellään.

No, tällaista tämä on. Kello on 9.30 ja päivän ekat sankariteot – pissalla käynti – on suoritettu! Voittajaolo. Päässä soi tällainen soundtrack. Kertsi puhuttelee, mutta sitä kohtaa, jossa silmät sulkemalla kaikki tuntuu muuttumattomalta en allekirjoita. Siinä kohtaa pyörii niin perkeleesti. How am I gonna be an optimist about this?

Mainokset

Manaaja Hämeenlinnasta tässä moi – eli huimausdiagnoosi saapui viimeinkin

Huimauksen alkamisen viisiviikkoispäivän kunniaksi sain eilen viimein diagnoosin, joka todennäköisimmin on myös oikea. Oireyhtymän nimi on hyvänlaatuinen asentohuimaus. Ihan heti kärkeen voin sanoa, että tässä ei jumalauta ole kyllä MITÄÄN hyvänlaatuista!

Oireyhtymä iskee yhtäkkiä yllättäin, ja kuuluu (minulle varsin tuttuun) kategoriaan paska tsägä. Koska en ole lääkäri, lainaan TYKSiltä:

Miten hyvänlaatuinen asentohuimaus ilmenee?

Hyvänlaatuisessa asentohuimauksessa tulee tyypillisesti 20-60 sekunnin mittaisia kiertohuimauskohtauksia joihinkin asentoihin liittyen. Usein kohtauksen laukaisee makuulle toiselle kyljelle asettuminen tai kääntyminen maatessa. Huimaus  uusiutuu usein, kun sama liike toistetaan, mutta oire tulee toistettaessa lievempänä.

Hyvänlaatuisen asentohuimauksen oireet voivat olla hyvin voimakkaat, ja potilas saattaa esim. oksentaa, mutta nimensä mukaisesti tauti on hyvänlaatuinen, eikä sillä ole yhteyttä aivoveritulppiin tai kasvaimiin.

Mistä oireet johtuvat?

Hyvänlaatuinen asentohuimaus johtuu ihmisen tasapainoelimen kaarikäytäviin ajautuneesta ”sorasta” eli irrallaan olevista tasapainokivistä. Oireet voidaan saada poistumaan tietynlaisilla liikesarjoilla, joilla irtonainen sora ohjataan pois kaarikäytävistä.

Diagnoosin löytäminen oli hankalaa, koska minulta puuttuivat ensin asentohuimaukseen tyypillisesti kuuluvat silmäoireet (sairaan puolen silmä alkaa kallistuskokeessa vipattaa). Tätähän on pengottu melkoisella lääkärijoukolla viimeisten viiden viikon aikana – niin keskussairaalan neurologisella kuin yksityisellä vastaanotollakin. 

Hankalaa vaivaa on hoidettu niskaperäisenä huimauksena, koska rankani on auto-onnettomuuden jälkeen osteopaatin sanoin virheasennossa, ja niska tasapainoelinten hermotusten kohdalta erittäin lukossa ja krampissa. Niskaa on nyt avattu useiden pitkien hieronta- ja osteopaattisessioiden ajan, mutta helpotusta ei ole tullut (itse huimaukseen, muuhun jäykkyyteen toki). 

Eilen menin sairaalan ohjeistuksesta vielä terveyskeskukseen, ja siellä osui kohdalle aika perehtyneen oloinen kaveri. Hän kuunteli ensin kuviot ja alkoi sitten testailla oloani kaikenlaisin liikesarjoin. Viimeiseksi tuli villein, jossa minun piti istuma-asennosta kaatua lötkönä hänen syliinsä ensi vasemmalle ja sitten oikealle taittaen, ja oikean puolen kaatumisesta hän sitten nappasikin sen silmäoireen. Tunsin sen itsekin selvästi: lähti väpättämään melkoisesti.

Asentohuimaus it is then. Lääkärin mukaan aiempi niskadiagnoosikin pitänee paikkansa, ja pahentaa oireistoa. Sain siis myös 15 kerran fyssarilähetteen rangan oikomiseen. 

Asentohuimaukseen itsessään ei ole varmaa parannuskeinoa. Siitä toipumista pyritään nopeuttamaan asentohoidolla, jossa potilas suorittaa tietyn liikesarjan aamuin ja illoin, useamman kerran peräkkäin. Liikkeiden tarkoitus on saada tasapainokiteet korvassa valumaan takaisin niiden omille paikoilleen. 

Sarja on kammottava. Ja sano tämän nyt lukuisien ärsyttävien ja turhauttavien kuntoutusliikkeiden rintaäänelläni. Kam-mot-ta-va! Se on kylläkin tosi helppo tehdä. Makaan sängyllä, roikotan päätä laidan yli ja käännän päätä eri asentoihin. Välillä vaihdan kylkeä ja lopuksi nousen istumaan. No big deal, right? Paitsi, että liikesarjan tarkoituksena on provosoida huimaus pahimmilleen, ja pahimmillaan se on mallia Manaaja. Jotakin ihan sanoinkuvaamattoman karmaisevaa. 

Kun huimauskohta löytyy, alkaa huone mennä ympäri niin, että ulisen vain sellaista kimeää kauhun ulinaa täysin pidäkkeettä. Puristan kaikin käsivoimin sängyn laidasta, että pysyisin kyydissä. Toisinaan pyörin pääni sisällä 360 astetta noin 200 km tuntinopeudella vaakatasossa, ja toisinaan – ja se on kaikkein kamalinta – menen ympäri ihan holtittomasti niin, että raajat vain sätkivät ilmassa ja koko horisontti kieppuu villisti kuin sellaisessa astronauteille tarkoitetussa painottomuuslaitteessa konsanaan. Toisinaan mennään pikavauhtia ja toisinaan tunnen piinaavan hidastettuna, miten jalkopää lähtee nousemaan ensin kohti kattoa, ja sitten koko matkan ympäri, tai toisinpäin. Linnanmäki gone terribly wrong. 

Tasapainon menetys on ihmeellinen asia, koska sitä ei pääse mihinkään karkuun. Oman pään sisällä tapahtuvat tepposet ovat piinaavia. Silmät lähtevät pyörimään holtittomasti, pää nykii voimakkaasti, ja sitten tulee sellaisia iskusarjoja, joissa tuntuu siltä kuin joku asettuisi takaraivon sisäpuolelle ja monottaisi maiharilla kaikilla voimillaan päähän. Kivuttomasti, mutta terävästi kovaa jysähtäen. Nytkähdän silloin ihan näkyvästi paikaltani. Pelottavaa ja oksettavaa. Tuossa tilassa on tosi vaikea luottaa yhtään mihinkään omaan aistimukseen, ja se on hirveä tunne. 

Teen liikesarjat aina niin, että puolisoni on kotona. En uskalla olla silloin yksin, koska koko todellaisuudentaju menee. Miehen tehtävänä on välillä pitää minusta fyysisesti kiinni ja sillä tavalla kirkastaa minulle, että pysyn kyllä oikeasti paikallani. Hän myös hokee pahimman kohdan aikana lauseita, kuten: ”sä oot sohvalla paikallasi. Sä pysyt siinä ihan aloillasi. Ei oo mitään hätää oikeasti.” Olo on kuin vauvalla. 

Huimaukseen liittyy myös se pahoinvointi. Kun kaikki menee villisti ympäri, on tosi vaikea pitää sisäkamppeet sisällä. Kohtaus on myös niin uuvuttava intensiteetissään, että puhkean sarjan lopuksi itkuun silkkaa voimattomuuttani. 

Voin kertoa, että on melkoisen kamalaa, että ainoa hoito hankalaan tilaan on tietoisesti pahentaa sitä kahdesti joka päivä. Ei motivoi suuresti. On vain pakko uskoa, että tämä lähtee tehoamaan. Olen erittäin vähän epätoivoisuuteen vajoaavaa tyyppiä, mutta nyt myönnän kyllä uskon paranemiseen olevan todella koetuksella. 

Omalla kohdallani asentohuimaus on silläkin lailla hankala, että huimaus ei liity pelkästään joihinkin asentoihin, vaan on olemassa koko ajan kaikissa asennoissa. Toiset asennot kyllä provosoivat sen pahemmaksi. Ei ole tällä hetkellä mitään mahtia maailmassa, joka esimerkiksi saisi minut katsomaan jotakin, joka sijaitsee oikealla puolellani takana yläviistossa. Kaatuisin heti, vaikka makaisin sohvalla. 

Koska pahennus huippaan tulee äkkiarvaamatta ja yllättävissä tilanteissa, tulen aika araksi katselemaan ympärilleni. Se tietysti jäykistää koko kroppaa melkoisesti. Ja se taas, kuten tiedetään, on tälle onnettomuusselälle erityisen myrkyllinen tilanne. Siinäpä onkin fyssarilla sitten työnsarkaa taas.

Pakko tämän olisi kohta jo alkaa mennä. Huimaus hankaloittaa arkea ihan älyttömästi. Tulen merisairaaksi koneen äärellä enkä voi ajaa autoa. Kun kävelen, joudun keskittymään tosi tarkkaan, koska maasto heiluu koko ajan niin kuin olisin kuuden tuopin kännissä ruotsinlaivalla myrskyssä. Kun koitan mennä ruokakauppaan, saan helposti täyden paniikin, koska en löydä asioita enkä pysty hahmottamaan ympäristöäni. Arkipäiväisten juttujen tekeminen on hidasta ja pelottavaa. Ärsyynyn, hermostun ja turhaudun tosi nopeasti, koska olen tottunut pärjäämään. 

No, nyt on hommalla kuitenkin siis nimi. Lääkärin mukaan asentohoidon pitäisi tepsiä 2-3 päivässä, eli tänään (ei vielä tunnu siltä ainakaan) tai huomenna. Ja jos ei tepsi, niin ensi viikolla jatketaan tutkimuksia. 

Kaikki raajat pystyyn ja ristiin, että saisin suoran horisontin mahdollisimman pian!