Uudet manaajat ja käteen piirtämistä

Kävin eilen taas lääkärissä. Tehtiin alustava kuulon tutkimus ja tasapainokokeita. Huojuin ja hoipuin silmät kiinni ja korvakäytäviin kaadettiin kylmää vettä. Kaikkea nautinnollista sitä saakin kokeilla. Kuulen sentään kunnolla. 

Lääkäri laittoi lähetteen korvaspesialistille keskussairaalalle ykkös kiireellisyysluokassa. Pitäisi päästä viikon kuluessa. Vahvimmat voittajaehdokkaat ovat edelleen asentohuimaus ja vestibulaarineuroniitti, molemmat sisäkorvahäikkiä. Kumassakin tapauksessa olon olisi kuitenkin kuulemma pitänyt jo helpottua. Minusta se nyt lähinnä pahenee vain. Huomenna starttaa viikko 8. 

2014-08-26 14.40.57-2

Sain uudet Manaaja-asennot aamuihin ja iltoihin. Kokeillaan, josko kiteet olisivat siirtyneet eri korvakäytävään. En tiedä niistä, mutta olo on ekan kerran jälkeen kuin myrksyisällä ruotsinlaivalla konsanaan. Se vähä tasapaino, jonka olin saanut treenattua kuntoon seistessä, on nyt taas tiessään, ja menen ihan seiniä pitkin. Ärsyttää, turhauttaa ja ahdistaa huolella. 

Kävin hakemassa piristystä oloon tatuointihommista. Voisin maata sinä neulan alla loputtomasti. On tosi kiehtovaa seurata ammattilaista työssään, tekemässä jotaikin mitä ne ikinä itse osaisi. Piirtämässä pysyviä kuvia tuntemattoman ihmisen ihoon. Tässä pikku kurkistus. 

2014-08-26 18.22.32

Mainokset

Huimausta ja huulipunaa (kyllä ne voi samaan postiin laittaa!)

Taistelen keksiäkseni teille muutakin luettavaa, kuin iänikuiset huimausjutut. Muutama resepti on sentään ollut tarjolla, mutta myönnettävä on, että tämän aihepiirin äärellä tässä nyt aika tuhdisti pyöritään. 

Tänään olin taas fyssarin käsissä. Neljättä kertaa nyt niskaa auottiin. Fyssari oli sitä mieltä, että kerta vielä yritetään, ja sitten suosiolla tunnustetaan, ettei apuja ole. Toki jumittavat niskat aukeavat, mutta huimaukseen sillä ei ole vaikutusta ollut. 

Menee aalloissa. Saattaa olla koko päivän aika hyvä olo, ja sitten jokin pieni juttu suistaa taas hulluttelut käyntiin. Tai sitten on niin kuin lauantai, jolloin Manaaja iski suihkukaapissa ja koko päivä meni sen jälkeen pehmoisella keinuttavalla pohjalla kävellen. Ei herätessä ikinä tiedä, miten päivä tulee menemään.

Työnteko on aika hankalaa. Keikoille pääseminen on jalkojen ja julkisten varassa, koska rattiin ei ole asiaa. Unohtelen asioita ja väsyn tsempatessani paljon aiempaa enemmän. Ärsyynnyn ja turhaudun itseeni. Sairausloma olisi yhden lauseen päässä lääkärillä, mutta en halua sitä. Yrittäjänä sairauspäiuvärahani on tällä hetkellä 21 e / pv eikä se riitä mitenkään edes pakollisten kulujen kattamiseen. Firmani imaisee joka kuukausi yli 1000 e kiinteitä kuluja (veroja ja työmatkoja yms), joka on tienattava sisään vaikka mikä olisi. Sen päälle tietysti elinkustannukset ja muut. No, itse saa yrittäjä maksamansa eläkkeen määrän ja sitä kautta saikkukorvauksensa arvioida… luulisi näillä saikkumäärillä vähitellen jo uskovan, että nostettava tuota olisi. 

No, näillä nyt mennään kuitenkin. Mieli on ihan suht ok. Olen saanut purettua turhautumisia sukulaisten ja ystävien kanssa, ja syksy luo aina jotenkin sellaista uskoa ja eteenpäin menemisen meininkiä. Ja huomenna saan vielä sen lohtutatskankin. Pieniä iloja olla pitää. 

huulipunaa

 

Päätin myös, että alan piristää itseäni myös ihan konkreettisesti. Kesän hunninko-surffaaja-lookin jälkeen voisi taas välillä vähän värittää naamaansa, niin heti virkistyisi ilme. 

Silmäpusseista voisin mieluusti luopua, mutta kyllä kai tällä huolisaldolla vähän pussittelee. Ei voi lärvältä vaatia ihan ihmeitä näillä kilsoilla.

Ja samapa tuo. Huulipunalla jo saa paljon hämäystä aikaan. Tänään mennään syksyväreillä. MACin Rebel on ihana, täydellinen syksyn alun punaviiniväri.

 

Manaaja jaksaa yllättää!

Huomenta! Manaaja taisi käväistä lukemassa eilisen postaukseni, jossa tuumin ettei enää pyöri vaan pudottelee. Asia korjaantui, ja heräsin siihen, että pyörii molemmilla puolilla!

Tämä onkin taas uusi jännittävä juttu. Asentohuimaushan tulee tyypillisesti toiselle puolelle, ja minulla se on vahvasti oireillut oikealla. Olen siis oppinut välttelemään visusti kaikkea oikealla, varsinkin takaviistossa, tapahtuvaa aktiviteettia. Kävelen Robocopin letkeydellä. Kun on katsottava jonnekin, koko kakkosnelonen kääntyy. Hence the autoilun mahdottomuus.

No, tänään avasin silmät, taas uskaliaassa aamupissalle lähtemisen hengessä, ja punkesin itseäni ylös vasemmalta puolelta. Turvapuolelta. Varovasti ja hissuksiin, niin kuin kaltaiseni 185-vuotiaan kuuluu. Ja viuh ja huisk! Huone meni ympäri ämpäri hetkessä. Sängystä tuli kelluva lautta. En enää panikoidu, kun kappaleet allani lähtevät liikkeelle. Tartun kiinni laidoista, huokaan vittuuntuneena ja odotan, että rämähdän takaisin alas. Aina sieltä rämähtää. Sitten vaappuu enää vain normaalit vähäsen. Miltähän se tuntuikaan, kun on ihan kiinteää ja stabiilia koko ajan? En muista. En oikesti muista.

Koska vasuri oli Manaajan vallassa, päättelin katteettomalla optimismilla, lähes riehakkaasti, että oikealta pääsen ylös. No paskat pääsin. Käännyin varovasti, nousin muutaman sentin patjan pinnasta ja huisk ja viuh!  Taas oltiin ruotsinlaivan peräaalloissa kumipatjalla. Raikasta! Nyt siis pyörittää kummallekin puolelle.

Anteeksi, missasinko sen memon, jossa sanottiinkin asentohoidon pahentavan oireita? Olen voinut merkittävästi huonommin tämän viikon, jonka olen asentosarjoja tehnyt. Kysyn nyt ihan kaikkein näteimmällä äänelläni, että kuinka pitkään minun pitäisi näitä vielä motivoitua tekemään?

Asentohuimauksessa, anteeksi hyvänlaatuisessa asentohuimauksessa, alkaa tänään viikko 7. Ei niin, että täällä laskisin. 45 päivää.

Huimausta ja mustejuttuja

Juttuni ovat aika saman aihepiirin ympärillä tällä hetkellä, pahoittelen. Sentään jotakin vaihtelua pyörrytysrintamalla! Nyt ei nimittäin mene koko huone ympäri, vaan tulee erilaisia pudotuksia ja tärähdyksiä. Fantastista, eikö?

Oletan muutosten johtuvan siitä, että sakka/kiteet/kivet/ne pienet perkeleet jotka tämän aiheuttavat sisäkorvassani vaihtavat paikkaa asentohoidon seurauksena. Kun käytävän mutka vaihtuu, tulee aivoille taas vähän uudenlaista vitun väärää jännittävää informaatiota siitä, missä suhteessa minä sijaitsen ympäröivään maailmaan. 

Ja menikö tämä asentohoidolla 2-3 päivässä ohi? No arvatkaapa. 

Kun makasin äsken otsa parjassa toiseksiviimeistä käännöstä tehden, humahti patja puoli metriä alaspäin. Ei tietenkään kenekään muun mielestä, mutta kyllä humpsahdin ihan kunnolla omassa kipeässä päässäni. Erikoistunne. Pään käännökset hoitoa tehdessä ovat kaikkein kamalimpia. Niiden kohdalla pitää oikein psyykata itseään uskaltautumaan uusiille vesille. Joka käännöksellä on mahdollista saada ihan uudenlaisia tuntemuksia, ja usein ne iskevät hyvin nopeasti käännöksen alkaessa. On ihan luonnonvastaista tehdä jotakin, jonka tietää pelottavaksi ja epämiellyttäväksi, joten käyn jatkuvia neuvotteluja itseni kanssa (ääneen tai hiljaa, riippuen huoneen miehityksestä) ennen jokaista käännöstä. Pakko ne kuitenkin on tehdä 

Törmäsin työelämähaasteeseenkin. Uudenlaiseen nimittäin. Onhan tässä aikamoista työelämähaastetta nyt muutenkin koko ajan, mutta kirjoittaminen kotona sujuu kuitenkin aika ok, jos otan rauhallisesti. Huomenna on kuitenkin edessä keikka paikkakunnalle, jonne ei meiltä pääse alle kolmessa tunnissa millään julkisella. Koska autolla sinne pääsee reilusti alle tunnissa, on aika hankala yhtälö, jos ei voi ajaa. Ja enhän toki voi (Herra siunaama sitä lentävä auto -simulaattoria, joka siitä seuraisia. Olen ollut pyörivässä autossa jo kerran kunnolla, enkä välitä uusia elämystä). 

Keikalle on pakko päästä, joten suhmuroin ystäväni kuskiksi. Onkin eka kerta, kun pyydän ketään kaveriksi työkeikalle. Onneksi haastattelupaikka on tosi kiva ja ihmiset tuttuja myös kuskille, joten ihan kiva autoretkipäivä varmaan on tiedossa. Mutta täytyy sanoa, että alkaa kunnolla ärsyttää tämä oma raihnaisuus. Eläköön ystäville!

Tällä viikolla on ollut vähän muitakin kuin logistisia hankaluuksia vaivan kanssa. Olen arvioinut jaksamiseni väärin jo muutamana päivänä. En ole osannut ennakoida, miten tappavan paljon väsyn päivän aikana, kun tasapainon ylläpitoon menee niin paljon energiaa. Niinpä sellaiset päivät joihin kuuluu paljon – vaikka kivojakin – askareita ja siirtymisiä, ovat myrkkyä. 

Toissapäivänä kävelin aamulla bussiasemalle noin puolisen tuntia. Sitten ajelin bussissa tunnin ja kävelin lyhyen etäisyyden Uimastadikalle. Siellä poljin kuntopyörää ja vesijuoksin yhteensä noin tunnin verran. Saunan jälkeen meinasikin sitten vintti pimetä ihan huolella. En tajunnut siinä rauhoittua kunnolla, vaan reissasin vielä syömään ja hoitelemaan asioita kaupungille. Enpä ollut tajunnut, että sellaiset normaalisti helpottavat elementit, kuten rullaportaat, ovat melkoinen haaste aivoille tällä hetkellä! Sitten kävelin vielä reilun 30 min treffaamaan lasta juna-asemalle. Kun pääsin lapsen kanssa anoppilan sohvalle, nukahdin välittömästi. Aivot olivat ihan ylikuumentuneet kaikista erilaisista maastoista ja tekstuureista, ihmisistä, vilinästä ja tekemisestä. 

Terveenä tuo olisi ollut leppoisa lomapäivä, rentouttava ja kiva. Ei juuri mitään ihmeellistä tehtävää. Nyt se oli kyllä kiva, mutta samalla todella raskas henkisesti ja fyysisestikin. Ihmeellinen olet tasapaino, kun kaikkeen vaikutat niin kovasti!

Loppuun mukavuutta. Olen vuoden verran haaveillut uudesta kuvasta käsivarteen. Olin kaavaillut varaavani ajan sen tekoon lokakuulle synttärilahjaksi itselleni. Nyt päätin kuitenkin vähän aikaistaa projektia, ja varasin ajan ensi viikolle. Kun en kerta kuitenkaan pääse treeneihin ja hikoilemaan, voin hyvin hoivata tatskan kuntoon tässä välissä. Kuvan näytän sitten, kun se tuossa komeilee. Se on kannustuskuva itselleni. Onpahan jotakin kivaa kaiken tämän pillittelyn keskelle. En malta odottaa!

 

Kas, minulla on pystysänky!

Tänään on asentohuimaushoidon kolmas päivä, ja piti siis lääkärin mukaan saada paalut paikalleen. No heti herätessä oli aika ilmeistä, että näin ei ole. Käännyin nimittäin kyljelleni noustakseni pystyyn, ja saman tien kiepsahti sänky pystyasentoon. Pääni sisällä toki vain, mutta ei sillä oikeastaan ole väliä, koska se tuntui täsmälleen samalta kuin olisi oikeastikin noussut. 

On aika älyvapaa ja melko pelottava tunne, kun sänky nousee pystyyn sinun vielä maatessasi sillä. Tarrasin epätoivon vimmalla ja kaikella voimallani lakanasta ja yritin pysyä kiinni tässä pehmeässä pystyseinässä. Vaikeaa. Juuri ennen kuin luiskahdin lattialle, sänky retkahti takaisin alas ja jatkoi vain normaalia keinuntaansa. Niin, olen ollut nyt tämän viisi viikkoa jatkuvassa riippumattoefektissä sängyissä ja sohvilla. Kai se vauvoista voisi olla tyynnyttävää.

Oli jättimäinen tympeys herätä tuollaiseen oloon. Tekisikö vielä aamun pakolliset asentosarjat ja pyörisi lisää? Joo, hyvä idea!

Tänään on ollut tosi alhaisen taistelumoraalin päivä. Olen pääasiassa niellyt kyyneleitä tai sitten ihan vaan vuolaasti räkäitkenyt menemään. Ärsyynnyn itseeni ja omaan ärsyyntymiseeni. Turhaudun ja ahdistun tähän loppumattomalta tuntuvan pyörimiseen. Inhoan itsessäälistä itseäni. Tahtoisin hetken ihan hiljaista ja tasaista, normaalia olemista. Sitten ehkä jaksaisin taas tätä merisairautta. Mutta nyt en meinaa millää jaksaa. Pakko tunnustaa se näin ääneen, vaikka en haluaisi. Vaihtoehtojakaan ei kyllä ole. Tässä sitä vain heilutaan menemään. En edes muista, miltä tuntuu silloin, kun silmät tarkentavat kunnolla. 

Ihan erityisen paljon ottaa päähän näin perjantaisin, kun kaikki muut ovat pelaamassa roller derbyä. Minä olen viimeksi ollut toukokuun lopussa. Oli pitkät kesäreisut ja nyt sitten viisi tällaista sairasviikkoa. On tietysti selvää, ettei tässä jamassa kävisi mielessäkään nousta luistimille, mutta kylläpä se sylettääkin silti. 

Wäy wäy wää. Pahoittelen tätä lapsellista marmatusasennetta tänään, mutta ei irtoa enempää. Jospa huomenna sitten horisontti taianomaisesti oikenee. Kyllä niin voi käydä. Vissiin. 

 

Manaaja Hämeenlinnasta tässä moi – eli huimausdiagnoosi saapui viimeinkin

Huimauksen alkamisen viisiviikkoispäivän kunniaksi sain eilen viimein diagnoosin, joka todennäköisimmin on myös oikea. Oireyhtymän nimi on hyvänlaatuinen asentohuimaus. Ihan heti kärkeen voin sanoa, että tässä ei jumalauta ole kyllä MITÄÄN hyvänlaatuista!

Oireyhtymä iskee yhtäkkiä yllättäin, ja kuuluu (minulle varsin tuttuun) kategoriaan paska tsägä. Koska en ole lääkäri, lainaan TYKSiltä:

Miten hyvänlaatuinen asentohuimaus ilmenee?

Hyvänlaatuisessa asentohuimauksessa tulee tyypillisesti 20-60 sekunnin mittaisia kiertohuimauskohtauksia joihinkin asentoihin liittyen. Usein kohtauksen laukaisee makuulle toiselle kyljelle asettuminen tai kääntyminen maatessa. Huimaus  uusiutuu usein, kun sama liike toistetaan, mutta oire tulee toistettaessa lievempänä.

Hyvänlaatuisen asentohuimauksen oireet voivat olla hyvin voimakkaat, ja potilas saattaa esim. oksentaa, mutta nimensä mukaisesti tauti on hyvänlaatuinen, eikä sillä ole yhteyttä aivoveritulppiin tai kasvaimiin.

Mistä oireet johtuvat?

Hyvänlaatuinen asentohuimaus johtuu ihmisen tasapainoelimen kaarikäytäviin ajautuneesta ”sorasta” eli irrallaan olevista tasapainokivistä. Oireet voidaan saada poistumaan tietynlaisilla liikesarjoilla, joilla irtonainen sora ohjataan pois kaarikäytävistä.

Diagnoosin löytäminen oli hankalaa, koska minulta puuttuivat ensin asentohuimaukseen tyypillisesti kuuluvat silmäoireet (sairaan puolen silmä alkaa kallistuskokeessa vipattaa). Tätähän on pengottu melkoisella lääkärijoukolla viimeisten viiden viikon aikana – niin keskussairaalan neurologisella kuin yksityisellä vastaanotollakin. 

Hankalaa vaivaa on hoidettu niskaperäisenä huimauksena, koska rankani on auto-onnettomuuden jälkeen osteopaatin sanoin virheasennossa, ja niska tasapainoelinten hermotusten kohdalta erittäin lukossa ja krampissa. Niskaa on nyt avattu useiden pitkien hieronta- ja osteopaattisessioiden ajan, mutta helpotusta ei ole tullut (itse huimaukseen, muuhun jäykkyyteen toki). 

Eilen menin sairaalan ohjeistuksesta vielä terveyskeskukseen, ja siellä osui kohdalle aika perehtyneen oloinen kaveri. Hän kuunteli ensin kuviot ja alkoi sitten testailla oloani kaikenlaisin liikesarjoin. Viimeiseksi tuli villein, jossa minun piti istuma-asennosta kaatua lötkönä hänen syliinsä ensi vasemmalle ja sitten oikealle taittaen, ja oikean puolen kaatumisesta hän sitten nappasikin sen silmäoireen. Tunsin sen itsekin selvästi: lähti väpättämään melkoisesti.

Asentohuimaus it is then. Lääkärin mukaan aiempi niskadiagnoosikin pitänee paikkansa, ja pahentaa oireistoa. Sain siis myös 15 kerran fyssarilähetteen rangan oikomiseen. 

Asentohuimaukseen itsessään ei ole varmaa parannuskeinoa. Siitä toipumista pyritään nopeuttamaan asentohoidolla, jossa potilas suorittaa tietyn liikesarjan aamuin ja illoin, useamman kerran peräkkäin. Liikkeiden tarkoitus on saada tasapainokiteet korvassa valumaan takaisin niiden omille paikoilleen. 

Sarja on kammottava. Ja sano tämän nyt lukuisien ärsyttävien ja turhauttavien kuntoutusliikkeiden rintaäänelläni. Kam-mot-ta-va! Se on kylläkin tosi helppo tehdä. Makaan sängyllä, roikotan päätä laidan yli ja käännän päätä eri asentoihin. Välillä vaihdan kylkeä ja lopuksi nousen istumaan. No big deal, right? Paitsi, että liikesarjan tarkoituksena on provosoida huimaus pahimmilleen, ja pahimmillaan se on mallia Manaaja. Jotakin ihan sanoinkuvaamattoman karmaisevaa. 

Kun huimauskohta löytyy, alkaa huone mennä ympäri niin, että ulisen vain sellaista kimeää kauhun ulinaa täysin pidäkkeettä. Puristan kaikin käsivoimin sängyn laidasta, että pysyisin kyydissä. Toisinaan pyörin pääni sisällä 360 astetta noin 200 km tuntinopeudella vaakatasossa, ja toisinaan – ja se on kaikkein kamalinta – menen ympäri ihan holtittomasti niin, että raajat vain sätkivät ilmassa ja koko horisontti kieppuu villisti kuin sellaisessa astronauteille tarkoitetussa painottomuuslaitteessa konsanaan. Toisinaan mennään pikavauhtia ja toisinaan tunnen piinaavan hidastettuna, miten jalkopää lähtee nousemaan ensin kohti kattoa, ja sitten koko matkan ympäri, tai toisinpäin. Linnanmäki gone terribly wrong. 

Tasapainon menetys on ihmeellinen asia, koska sitä ei pääse mihinkään karkuun. Oman pään sisällä tapahtuvat tepposet ovat piinaavia. Silmät lähtevät pyörimään holtittomasti, pää nykii voimakkaasti, ja sitten tulee sellaisia iskusarjoja, joissa tuntuu siltä kuin joku asettuisi takaraivon sisäpuolelle ja monottaisi maiharilla kaikilla voimillaan päähän. Kivuttomasti, mutta terävästi kovaa jysähtäen. Nytkähdän silloin ihan näkyvästi paikaltani. Pelottavaa ja oksettavaa. Tuossa tilassa on tosi vaikea luottaa yhtään mihinkään omaan aistimukseen, ja se on hirveä tunne. 

Teen liikesarjat aina niin, että puolisoni on kotona. En uskalla olla silloin yksin, koska koko todellaisuudentaju menee. Miehen tehtävänä on välillä pitää minusta fyysisesti kiinni ja sillä tavalla kirkastaa minulle, että pysyn kyllä oikeasti paikallani. Hän myös hokee pahimman kohdan aikana lauseita, kuten: ”sä oot sohvalla paikallasi. Sä pysyt siinä ihan aloillasi. Ei oo mitään hätää oikeasti.” Olo on kuin vauvalla. 

Huimaukseen liittyy myös se pahoinvointi. Kun kaikki menee villisti ympäri, on tosi vaikea pitää sisäkamppeet sisällä. Kohtaus on myös niin uuvuttava intensiteetissään, että puhkean sarjan lopuksi itkuun silkkaa voimattomuuttani. 

Voin kertoa, että on melkoisen kamalaa, että ainoa hoito hankalaan tilaan on tietoisesti pahentaa sitä kahdesti joka päivä. Ei motivoi suuresti. On vain pakko uskoa, että tämä lähtee tehoamaan. Olen erittäin vähän epätoivoisuuteen vajoaavaa tyyppiä, mutta nyt myönnän kyllä uskon paranemiseen olevan todella koetuksella. 

Omalla kohdallani asentohuimaus on silläkin lailla hankala, että huimaus ei liity pelkästään joihinkin asentoihin, vaan on olemassa koko ajan kaikissa asennoissa. Toiset asennot kyllä provosoivat sen pahemmaksi. Ei ole tällä hetkellä mitään mahtia maailmassa, joka esimerkiksi saisi minut katsomaan jotakin, joka sijaitsee oikealla puolellani takana yläviistossa. Kaatuisin heti, vaikka makaisin sohvalla. 

Koska pahennus huippaan tulee äkkiarvaamatta ja yllättävissä tilanteissa, tulen aika araksi katselemaan ympärilleni. Se tietysti jäykistää koko kroppaa melkoisesti. Ja se taas, kuten tiedetään, on tälle onnettomuusselälle erityisen myrkyllinen tilanne. Siinäpä onkin fyssarilla sitten työnsarkaa taas.

Pakko tämän olisi kohta jo alkaa mennä. Huimaus hankaloittaa arkea ihan älyttömästi. Tulen merisairaaksi koneen äärellä enkä voi ajaa autoa. Kun kävelen, joudun keskittymään tosi tarkkaan, koska maasto heiluu koko ajan niin kuin olisin kuuden tuopin kännissä ruotsinlaivalla myrskyssä. Kun koitan mennä ruokakauppaan, saan helposti täyden paniikin, koska en löydä asioita enkä pysty hahmottamaan ympäristöäni. Arkipäiväisten juttujen tekeminen on hidasta ja pelottavaa. Ärsyynyn, hermostun ja turhaudun tosi nopeasti, koska olen tottunut pärjäämään. 

No, nyt on hommalla kuitenkin siis nimi. Lääkärin mukaan asentohoidon pitäisi tepsiä 2-3 päivässä, eli tänään (ei vielä tunnu siltä ainakaan) tai huomenna. Ja jos ei tepsi, niin ensi viikolla jatketaan tutkimuksia. 

Kaikki raajat pystyyn ja ristiin, että saisin suoran horisontin mahdollisimman pian!