Rakkauslaulu lukemiselle – eli kuinka kelat katkaistaan

Tämä kesä on ollut yllätyskesä. Yllättävän sirpaleinen ja yllättävän rankkakin. Kiva myös, mutta sillä tavalla palasissa, että se kesille mielestäni ominaisin ja paras joutelias, uninen, ajelehtiva löllyntä on jäänyt uupumaan. Ja tiistaina alkaa työkausi. Olen henkisesti vaiheessa, joka tunnetaan nimellä syys- ja joulumatkojen arkisia realiteetteja uhmaava koluaminen. Tunnistatte todennäköisesti.

Kevään intensiivisimmän kirjankirjoitusrupeaman alasajo on ollut oletettua rankempaa ja pitkäkestoisempaa. Alkoholiaiheisten ajatusten ravisteleminen pienempään rooliin kuulassa ei sujunutkaan sutjakkaasti valmiin tiedoston suhahtaessa kustantamoon, vaan sitä pitää tehdä edelleen. Hetkittäinen irtoaminen on onnistunut hyvinkin, mutta etenkin nyt loppukesästä mieli on väkisinkin teutaroinut tutuissa tunnelmissa, kun olen vähän väliä sukinut surffitukan säälliseen ihmiskuntoon ja tavannut toimittajia. Ei valituksen sanaa toki siitä, on ilman muuta ihanaa, että kirja kiinnostaa ja juttuja tehdään, sitä paitsi puhun tietysti aiheesta todella mielelläni syväsukellettuani siinä kohta kolmen vuoden ajan, mutta kuitenkin. Olisin toivonut pääseväni vähän enemmän kesättymään.

Yksi keino irrtoittaa minut aina parhaiten näistä virkamietteistä. Kirjojen ahnehtiminen kirjastosta on yksi isoimmista iloistani. Sadekelit ovat rakentaneet sille erityisen otolliset puitteet. En tiedä tunnistatteko lempihetkeni: kun juoksee parkkipaikalta kesäsateen läpi kirjaston oville, astuu sisään ja AAAHHHH, vastassa on se läpituttu, kotoisa, paperinhajuinen ja lämmin kupla, jossa saa muljua irrallaan kaikista muista mietteistä ja selailla selkämyksiä.

Alkukesästä olin vielä niin hötinöissäni, etten saanut edes rauhoituttua lukemaan, mutta kun älysin sammutella suurimman osan somekanavista ja aloin tietoisesti harjoitella takaisin sivujen äärelle, alkoi pian tapahtua lupaavaa lötkähtämistä.

Olen kirjojen suhteen sangen kaikkiruokainen. Oikeastaan kaihdan vain jännitysaiheita. se johtuu siitä, että olen niin taitava jännittelijä muutenkin. Olen tainnut joskus mainita, etten uskaltanut yöllä vessaan Harry Potteria luettuani, ja olin silloin sentään pitkälle yli kolmenkymmenen. Ja, let’s face it, arvostan yöllistä vessamahdollisuutta melkoisesti, joten jännitys jääköön. Sen sijasta nautin esimerkiksi elämäkerroista, populaaritietokirjoista ja eskapistisista historiallisista romaaneista. Kun en lue paperiversiota, kuuntelen äänikirjaa Audiblesta. Sähköiset lukulaitteet eivät sen sijaan innosta. En ole koskaan jotenkin oppinut niihin.

Tänä kesänä painotus on ollut tietoinen ja selkeä: kepeää ja kivaa. Ei mitään ahdistavia perhehelvettikuvauksia minulle, kiitos! Jos takakakannessa lukee ”lämminhenkinen”, olen valmis. Ja miten hauskoja on löytynyt! Tuumin koostaa kesän luetuista vähän listausta, jos vaikka joku loppukesän lomailija löytäisi lisää luettavaa. Oikein mieluusti saa liittää mukaan omia suosikkeja tärpeiksi!

Äänikirjoista olen nautiskellut kesän aikana seuraavista:

Lauren Oyler & Alyssa Mastromonaco: Who thought that this was a good idea?

Valkoisen talon entinen henkilöstöpäällikkö juttelee rentoon ja hauskaan sävyn Obaman ajasta. Erittäin viihdyttävä nuoren naisen työelämään opettelun tarina varsin kiehtovassa ympäristössä.

Dalai Lama, Desmond Tutu & Douglas Carlton Abrams: The book of joy 

Ihan huikea keskustelukirja ilon luonteesta muuttuvassa maailmassa. Syvällinen, lämmin, koskettava, viisas, naurattava, itkettävä ja ajatuksia väkevästi muovaileva kirja. Tätä suosittelen varauksetta aivan jokaiselle!

Michelle Visage: The diva rules

(Sanoinko jo, että olen kaikkiruokainen?) RuPaulin kaudet ovat taas kuuluneet teinin ja äidin yhteiseen kesähupiin, joten tämä lähti kuunteluun lääkkeeksi vieroitusoireille vikan loputtua. Hauska, yllättävän koskettavakin, elämäkerta tai elämäntaito-opas suorasukaiselta naiselta.

Bruce Springsteen: Born to run

Tämä on vielä kesken, mutta ai saakeli, miten ihana ääni Brucella onkaan kuunnella myös lukijana! Ja erittäin kiinostava elämäntarina kerrottavana toki myös! Siinä vasta erikoislaatuinen lapsuus kaverilla!

Hanne Blank: Straight: The surprisingly short history of heterosexuality

Tämäkin on vielä kesken, mutta on todella kiinnostava jo heti alkuun! Omaa kokemusta yhdistettynä isompaan kuvaan ja historialliseen viitekehykseen. Just niin kuin tykkään tietokirjani nauttia (ja kirjoittaa)! Antropologille ihan mannaa.

 

Paperiversioina taas ovat viihdyttäneet seuraavat:

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

Enpä ole pitkiin aikoihin nauttinut mistään lukemastani näin paljon! Ja kaikilla aisteilla! Erään vanhan suosikkini, Siilin eleganssin, kirjoittajan ihan mielettömän aistivoimainen, pieni ja nopea, mutta ison jäljen jättävä kirja ruuasta, ihmisyydestä ja siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Luin yhdellä imauksella ja nyt toivoisin vain, että tätä riittäisi vielä monta sataa sivua.

Joonas Tolvanen: Soturimunkin oppipoika

Atenan esikoiskirjailijakollegan julkaisu tarttui matkaan julkkaritapahtumasta ja osoittautui varsin viihdyttäväksi ja kiinnostavaksi! Kirjan sivuilla pääsee Joonaksen matkaan kiinalaisten kung-fu -koulujen omituiseen ja erityislaatuiseen elämänmenoon.

Joris Luyendijk: Rahan ruhtinaat

Pankkiirien maailmaan sijoittuva tutkivan journalismin taidonnäyte hollantilaiselta toimittajalta ja antropologilta (upea ammattiyhdistelmä, sanoisin vaatimattomasti). Mies pureutui kovaan bisnesmaailmaan ja onnistui kirjoittamaan minua lähtökohtaisesti erittäin vähän kiinnostavasta aiheesta erittäin kiinnostavan kirjan. Ja aika pelottavankin, muttei sillä tavalla, että vessareissu jäisi yöllä väliin.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Luitteko aikanaan Supernaiivin? Se oli yksi suosikkini nuorempana. Saman kirjailijan hauska, sopivan absurdi, hillitön ja inhimillinen kirja seikkailee niin ikään vähän ruuan maailmassa, mutta ihan eri kantilta kuin Kulinaristissa. Nyt menossa on samalta mieheltä kirja nimeltä L. sekin vaikuttaa lupaavalta.

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti

Mummot alkavat kokata potenssilääkettä. What’s not to like! Tätä todellakin voi kuvata sillä sanalla lämminhenkinen. Hauska, erittäin leppoisa ja söpönen kirja, joka tarjoaa just sopivasti irtaantumista omasta arjesta. Luin esim. viime yönä viimeisiä sivuja puolilta öin kahteen.

Tove Jansson: Sommarboken

Tämä kirja, jota kaveripiirissäni toistuvasti kesän aikaan ylistetään, on jostain syystä jäänyt minulta kokonaan huomaamatta. Mikä ilo oli löytää se Gotlannin reissulla kirjakaupasta alkukielellä! Nautiskelen luku kerrallaan viivytellen. Ihana, ihana kirja ja kirjoittaja!

Mitä teillä menee juuri nyt?

 

 

 

Ana Ani. Ana taalibatun *

Syksyn alku tekee aina sen, että tekee mieli ryhtyä jollekin uudelle. Nyt aloin oikeastaan vanhalle.

Valmistuin vuonna 2007  Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta pääaineenani sosiaali- ja kulttuuriantropologia, suuntautumisvaihtoehtona arabian kielen ja islamin tutkimus. Nimi on siinä mielessä harhaanjohtava, että ehdin opiskella itse kieltä kai vain reilun vuoden ennen valmistumistani. Painopiste oli paljolti islamin tutkimuksen puolella.

Muistan kieliopinnot mielenkiintoisina, mutta tosi haastavina. Olen hyvä oppimaan kieliä ja nautin niiden opiskelusta, mutta nyt kohtasin voittajani. On hirmuinen kynnys opiskella kieltä, jonka kirjaimet ovat niin erilaiset omaan kieleen verrattuna, ettei niistä saa minkään valtakunnan apuja. Meni mielipuolisen pitkä aika pelkästään kirjainten piirtämisen oppimiseen! Kaunistahan se kyllä on, mutta tuntui jatkuvasti siltä, kuin operoisi jonkin salakielen kanssa.

Motivaatiota nakersi myös opintojen lopun häämöttäminen. Tiesin, etten saa kieltä mihinkään säälliseen kuntoon jäljellä olleessa ajassa. Oli syytä valmistua vikkelästi, sillä olin juuri pukannut maailmalle ihanan esikoiseni. Kävin pakolliset kurssit ja tentin tenttimästä päästyäni.

Kieliopinnoissa lisähaastetta toi sekin, että painopiste oli lukemaan oppimisella, tutkimustyötä helpottamaan tietysti. Minä taas olen sosiaalisena otuksena halukas saamaan puhutun kielen nopeati haltuun. Arabiassa pulmaksi muodostui kirjoitetun ja puhutun kielen suuret keskinäiset erot. Opettelin siis kieltä, jota en sellaisenaan saisi puhutuksi juuri kenekään muiden kuin akateemikkojen tai uskonoppineiden kanssa. Heidän kanssaan hengailua taas pidin melkoisen epätodennäköisenä urasuuntana (ja oikeaan osuinkin).

Valmistuin maisteriksi ja kieliopinnot päättyivät. Osasin kirjaimet ja pikkuisen lausuntaakin. Muutamia kohteliaisuuslauseita ja koko liudan uskonnollisia huudahduksia. Keskeytyminen jäi vuosiksi harmittamaan. Aika ajoin kurkin työväenopiston kurssitarjontaa, mutta arabian kursseja ei ollut kaupungissani tarjolla. Sitten ajatus hukkuin työ- ja perhe-elämän haasteisiin.

Tänä syksynä päätin ottaa asiaksi verestellä tuota kieltä. Huvikseni. Opikseni. Virkistykseksi. Eikä se vallitsevassa maailmanpoliittisessa tilanteessa ihan huonolta tunnu ihan hyötytarkoituksessakaan. Arabiaa puhuu äidinkielenään yli 300 miljoonaa ihmistä. Meillä kielen edes auttavia taitajia ei kantaväestön keskuudessa myöskään kai liikaa ole. Olen myös antropologin vinkkelistä hyvin kiinnostunut maahanmuuttajatyöstä, (graduaikanani vedinkin afgaaninaisille kotoutumisryhmää täällä Hämeenlinnassa.) Ehkäpä joskus eteen tulee tilaisuus tehdä sen tyyppisiä hommiakin taas.

Latasi jokunen päivä sitten Audiblesta Pinsleur Modern Standard Arabic – kirjan. Liki 16 tuntia nimenomaan suullisen taidon saavuttamiseen tähtäävää kielikurssia. Kurssi perustuu kiehtovaan Pimsleurin metodiin, ja ainakin näin alkuvaiheessa pidän siitä todella paljon. Menetelmä perustuu siihen, että kieltä opiskellaan siten kuin lapsi sen oppii. Siinä sanastoa, ääntämistä ja lausekokonaisuuksia opetellaan ymmärtämään samanaikaisesti. Metodissa myös kerrataan tiheään tahtiin, lausutaan kaikki ääneen, ja ollaan ehdottomasti kirjoittamatta mitään muistiin.

On ihan älyttömän hauskaa opetella kieltä pitkästä aikaa. Kun perhe on töissä, minä otan tauon kirjoitushommista, lyön luurit korville ja alan mongertaa. Lausunta on niin haastavaa, äänteet niin omaan suuhun ihmeellisiä ja menetelmä niin intensiivinen, että olen puolen tunnin jälkeen fyysisestikin väsynyt!

Jotakin taikaa menetelmässä on. On ihan ihmeellistä, miten aivot kykenevät tuottamaan oikean sanan ja lauseen, tai jotakin hyvin lähelle sitä muistuttavaa, tosi nopeassa tempossa, kun sen vain kakistaa annetussa muutaman sekunnin aikaraamissa ilmoille. Jos jäisi yhtään miettimään, iskisi kamala ramppikuume. Hykertelen täällä itsekseni, kun lause, jota en todellakaan olisi uskonut osaavani, meneekin oikein. Olen tänäänkin käynyt itsekseni ääneen hölöttäen kokonaisen pienen keskustelun arabiaksi! Huikeaa!

Mites maistuu kielten opiskelu? Oletko opetellut aikuisena uusia kieliä?

*Olen Ani. Olen opiskelija.

Äänikirjasuosituksia

Olen hehkuttanut äänikirjojen ihanuutta ennenkin. Nyt lisää. Tajusin niiden fantastisuuden selkävamman kuntoutuskaudella, kun vesijuoksualtaassa oli niin jäätävän tylsää, että pää meinasi irrota. Mummojen tuijottelu ei oikein sytyttänyt.

Onneksi tajusin. Tilasin vesitiiviin iPodin ja kuulokkeet ja kirjauduin Audible-palveluun. Sinne maksetaan jäsenmaksu kerran kuussa, ja sitä vastaan saa sitten ladata yhden kirjan/kk. Olen lataillut ahkerasti. Kirjastossani on jo parikymmentä kirjaa. Välillä ostan ekstrakirjojakin, kun oikein innostun. Hinnat ovat ihan ok. 

Kuuntelen äänikirjoja vesijuostessani, puntilla, kävelylenkeillä ja työmatkoilla junissa ja busseissa. Ne pitävät seuraa ja viihdyttävät. Kuka ei tykkää siitä, että joku lukee ääneen? Vähän niin kuin palaisi lapsuuden iltasatuhetkien äärelle. Ja onhan se nyt hauskaa, että Kissin Paul Stanley tai BBC:n David Attenborough on juuri minun kanssani retkellä Hämeenlinnan uimahallissa! 

Nyt, kun huimaus on ollut hankaloittamassa elämää jo 1,5 kk ajan, ei kirjojen lukemisesta ole oikein tullut mitään. Tulen niiden äärellä merisairaaksi. Kuunteleminen sen sijaan onnistuu mainiosti. Eilen loppui Paul Stanleyn Face the music, ja heti tänä aamuna latasin komedienne Rachel Dratchin Girl walks into a bar -kirjan.

Elämäkerrat ovat suosikkejani. Minusta on kiehtovaa kuunnella, miten jostakusta tuli juuri hän. Inhimillisiä, ihania, koskettavia, hauskoja ja karuja tarinoita. Viime aikojen muita hyviä elämäkertoja ovat olleet Stephen Fryn Chronicles, David Atteborough’n Life on air sekä Steven Tylerin Does the noice in my head bother you? Ja Andre Agassin Open oli ehkä kaikkein paras. 

Tykkään kuunnella myös fiktiota. Niistä suosikkejani ovat ainakin olleet Jess Walter: Beautiful ruins ja Carlos Ruiz Zafon: The shadow of the wind

Myös self help -osastolla on ollut pari tosi hyvää ja ajatuksia herättävää. Voin suositella ainakin seuraavia.  Gretchen Rubin: The Happiness project, Gary Mack, David Casstevens: Mind Gym ja Andrew J. Mellen: Unstuff your life

Hyvä äänikirja kestää monta tuntia. Siihen voi uppoutua pitkäksi aikaa. Joskus hyvä kirja jopa motivoi liikkumaan. On hauskempi lähteä, kun tietää saavansa tarinalle jatkoa. 

Nyt lähden aamupalalle Rachel Dratchin kanssa. Kivaa päivää!

 

(Btw täällä puhutaan pissaamisesta. Kyllä vain.)