Katkera auttaja on kamalaa seuraa

Aloitin aamun toimimalla sänkykuriirina. Kiertelimme läheisen kanssa kauppoja, valkkasimme sopivan ja roudasimme sen uuteen kotiin. Kuorimme paketista, kiinnitimme jalat ja petasimme iltaa odottamaan. Seuraavaksi siirryin teinin huoneeseen ja jeesasin tätä huonejärjestyksen muuttamisessa. Puunasimme paikan kaaoksesta kivaksi.

Oli kerrankin sopiva, tyhjä lauantai ja tarpeeksi virtaa kaiken tämän kaamoksen keskellä. Saimme puuhat touhuttua ja nyt maittaa kahvi. Loppupäivän otan lunkistellen. Tuli hyvä mieli oikeista syistä. On nimittäin aiempina vuosina tullut paljon vääristäkin.

Olin ennen mestariauttaja. Aina siellä, missä suinkin tarvittiin. Ja jos jossain on auttajia, on aina myös avun pyytäjiä. Hommaa siis riitti. Ja mikäpä siinä, auttaminenhan on iloinen asia. Paitsi ei muuten aina ole. Motiivilla on paljon merkitystä.

Ennen autoin marttyyrimielellä. En tajunnut sitä itse, mutta hommista tuli usein älyttömän paha mieli jälkikäteen. Väsyin ja kiristelin. Avun saajat eivät nimittäin ymmärtäneet olla minulle riittävän kiitollisia. Minä todella janosin kiitosta. Himosin ihailua kyvykkyydestäni, nopeudestani ja uupumattomasta uurastuksestani toisten hyvän eteen. Ajattele pesusientä, joka vain imee ja imee ja imee. Ja kun olin sitten lähtenyt auttamaan jotakuta, vaikken oikeasti olisi ollenkaan jaksanut, paiskinut hommia tuplatehoilla ja sitten jäänyt ilman ylistyslaulupalkintoa, pidin vastapuolta ihan mulkerona. Taas minua hyväksikäytettiin!

Sehän on ihan paskamaista auttamista sellainen. Sehän ei ole oikeastaan auttamista ollenkaan.

Tämä kaava on tosi tuttu monelle kosteassa tai muulla tapaa toimintahäiriöisessä kodissa kasvaneelle. Meistä moni on tottunut ostamaan hyväksyntää teoilla. Sellainen jää helposti päälle. Sitten aikuisena ihmetellään, miten paljon sietämättömiä riistäjiä ja hyväksikäyttäjiä aina osuukin tielle. Oma taipumus haluta ihan vääriä juttuja palkaksi avusta jää huomaamatta.

Nyt autan paljon harvemmin, mutta kun autan, teen sen omasta halustani, enkä kaipaa ylistyslauluja. Tyydytys tulee siitä, että saadaan hommat hoidettua ja arkea inasen helpommaksi. Se tarkoittaa sitäkin, että sanon paljon useammin ei. En auta, jos en oikeasti ehdi, viitsi tai halua, ja nuo kaksi viimeistäkin ovat muuten ihan täysin ok syitä myös,  vaikka varsinkin kosteikkojen kasvateille tämä kuulostaa tyrmistyttävän itsekkäältä kylmyydeltä. Omien rajojen ja oikeuksien hahmottaminen on meille usein vierasta, mutta sitä voi onneksi harjoitella.

Olen itsekin ollut se, joka ei kertakaikkiaan uskalla sanoa ei, jos jokin pyyntö vain lehahtaa kuuloetäisyydelle, koska kaikenlainen tarpeellisena ja hyödyllisenä oleminen on ollut suorassa suhteessa pitämiseen ja kelpaamiseen. Tämänkaltaisessa ajatusrakennelmassa ihminen on hyvä, tarpeeksi ja kelpaava sen hetken, kun on kantamassa jonkun pianoa viidenteen kerrokseen. Saman tien, kun soitin kolahtaa parkettiin, alkaa seuraavan miellyttämishetken jahtaaminen. Ensimmäinen ”ei” tarkoittaa toisen katoamista ikuisiksi ajoiksi. Sitä kaikkein pelätyintä: hylätyksi tulemista.

Se ei pidä paikkaansa oikeasti. Kyse on vinoutuneesta ajatusmallista, jolle ei löydy vastinetta tosimaailmasta.

Tätä nykyä elämäni on hullun paljon kevyempää. Auttaminenkin tuntuu paljon kivemmalta. En itsekään haluaisi kenenkään auttavan pelkän kiitoksen toivossa. Sen paineistavan odotuksen ilmapiirin nimittäin kyllä aistii. Ja sen katkeran kiristelyn varsinkin. Terveissä suhteissa osataan pyytää apua, kun sitä tarvitaan, ja osataan olla auttamatta, kun ei ole sopiva hetki. Eri juttu tietysti, jos joku tekee hukkumiskuolemaa vieressä, tai avuntarvitsija on oikeustoimikelvoton huollettava, mutta se nyt on selvää kai kaikille.

Jos olet samanlainen kitkerä kuoliaaksiauttaja kuin minä ennen, niin haastan sut kokeilemaan kieltäytymisen ihanuutta. Kun joku seuraavan kerran haluaa sinulta palveluksen, kieltäydy kokeeksi. Vaikkei olisi oikein mitään syytäkään. Siksi, että voit. Siksi, että sinun aikasi on arvokasta myös omassa käytössäsi. Ja siksi, että huomaat, että maailma ei kaadu siihen(kään).

Mainokset

Tee hyvää!

Eletään hurjia aikoja. Moni omassakin lähipiirissäni pohtii ahdistuneena, miten voisi auttaa. Ainakin mulle ihan konkreettinen toiminta hyvän eteen on paras keino pärjätä maailman tilanteen nostattaman tuskallisen olon kanssa.

Auttamisen tapoja on tosi paljon. Meneillään onkin jo monia hienoja kansalaisten aktiivisuuteen perustuvia keräyksiä ja tukihankkeita pakolaistilanteen auttamiseksi, mutta vastaanottokeskuksista kuuluu myös viestiä siitä, että kaikkia avuntarjouksia ei voida juuri nyt ottaa vastaan. Onkin tärkeää toimia niin, että ihan oikeasti tulee auttaneeksi, eikä esimerkiksi kuormittaneeksi tukalassa tilanteessa työskenteleviä vastaanottokeskusten työntekijöitä lisätehtävillä, vaikka motiivi onkin humaani ja hyvä.

Mitä sitten voisi tehdä? On pidemmän tähtäimen hyvää, akuuttia katastrofiapua ja paljon sellaista arkipäivästä tehtävää, jota voi puuhata ilman, että oma arki hirmuisesti kuormittuu. Olennaista on tehdä jotakin.

Alla oleva listaus ei ole koottu oman häntäni nostamiseksi, vaan siksi, että joku saattaa saada siitä idean omaan arkeensa sopivimmasta tavasta auttaa. Tällaisia ainakin voit tehdä:

– Käyn vuosittain SPR:n Nälkäpäivänä lipaskerääjänä. Parin tunnin panoksesta tulee joka kerta todella hyvä mieli. Otan usein myös lapseni mukaan. Voit ilmoittautua täällä.

– Osallistun hyväntekoon kuukausilahjoittajana. Valitsen vuosittain jonkin tahon, jota tuen sillä hetkellä sopivalla summalla. Esim. Unicef ja Kirkon ulkomaanapu ovat olleet aiempien vuosien kohteina. Tällä hetkellä lahjoitukseni saa Helsinkimissio. Lahjoituksen ei tarvitse olla suuri, että sillä olisi merkitystä. Minun kuukausittainen summani tällä hetkellä on esimerkiksi vain 7 euroa. Sen pystyn antamaan tiukimmassakin tilanteessa.

– Tuen vuosilahjoittajana Suomen Kansanterveysyhdistystä, jonka jäsenjärjestöjä ovat Lastentautien tutkimussäätiö, Suomen Mielenterveysseura, Suomen Sydänliitto ja Vanhustyön keskusliitto. Tuen heitä ostamalla kerran vuodessa yhden heidän tukituotteistaan, jolloin puolet summasta menee hyväntekoon. Näin olen päivittänyt kotona ensiapulaukun, sammutuspeitteen ja viimeisimpänä uusin hajonneen tilalle uuden puunkantimen. Win-win.

– Lapseni osallistuvat HYKSin Flora-tutkimukseen, jossa pitkäaikaisseurannassa tutkitaan maitohappobaktreerien vaikutusta allergiaan. He osallistuivat siihen vauvana, ja nyt teineinä on luvassa seurantatutkimus. Pyrin osallistumaan aina tilaisuuden tullen näihin hankkeisiin, koe-eläimenä joko itse, tai jälkikasvuni. Ei kovin raflaava tai nopean tuloksen hyväntekomuoto, mutta pitkällä aikavälillä tarjoaa tärkeää hyvää isoille ihmisjoukoille.

– Paikallista hyvää teen perjantai-aamuisin, kun käyn lukemassa paikallisella Näkövammayhdistyksellä Hämeen Sanomia ääneen. Vapaaehtoisten lukemista tunneista kootaan Näkökantti-äänilehti, joka jaetaan näkövammaisille viikoittain. Mukanaolosta tulee hyvin konkreettinen auttamisen olo.

– Puolisoni osallistuu lainottajana kehitysmaiden pienyrityksille ja yksittäisille yrittäjille mikroluottoja tarjoavassa Kivassa

– Jouluisin hankimme osan lahjoista Kirkon ulkomaanavun Toisenlaisina lahjoina.

Uutisia seuratessa tulee todellinen pullamössöolo täällä vakosamettisohvalla kahvia siemaillessa. On helppo ahdistua siitä, että mikään tehty ei tunnu riittävältä. Olennaista on kuitenkin tehdä ainakin jotain. Antaa siitä hyvästä, jota meillä on kahmalomäärin.

Millainen on sun tapasi auttaa?