Ensitreffit alttarilla – ajatuksia parisuhteesta

Katselen kuopukseni kanssa Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa. Suhteeni ohjelmaan on ollut takinkääntöä täynnä. Kun puffit ja parien haku käynnistyi aikanaan, olin nopeasti ärsyyntynyt. Olin just se tyyppi, joka tuhahteli, miten realityt menevät vain urpompaan suuntaan, ja kuinka tärkeästä suhteesta banalisoidaan karseaa viihdettä.

Kun sitten aloin seurata sarjaa, ylimielisellä ennakkoasenteella vähän nenänvartta pitkin, olinkin jo ekan jakson jälkeen sitä mieltä, että onpas kivalla tavalla koottu konsepti, aidon ja välittömän oloisia tyyppejä ja oikeastaan aika tärkeää sanottavaa ihmissuhteista. Ohjelma sai aidosti olemaan parien puolella. Olen samaa mieltä toisenkin kauden alussa.

On mielenkiintoista ja aika opettavaistakin kurkkia toisten ihmisten parisuhteeseen semminkin, kun itselläni on kokemusta vain tästä yhdestä. Olen lyöttäytynyt puolisoni kanssa yhteen juuri 16 vuotta täytettyäni, lukion ekaluokkalaisena, ja nyt olemme parin viikon päästä 39 -vuotiaita kahden teinin vanhempia. Liitto oli odottamaton vahinko. Emme juuri ehtineet shoppailla suhderintamalla, ja siltä näyttäisi, ettei juuri ehditä jatkossakaan.

Ohjelma tarjoilee pitkänmatkalaisellekin pohdittavaa. Se on minusta onnistunut, humaani ja kivalla, verkkaisella rytmillä toteutettu. Katselen mielelläni. Funtsailen sen aikana omaa suhdettani ja ajatuksiani ihmissuhteista ylipäätään. Jotkut jutut siinä mietityttävät ihan erityisesti.

Ajattelen, että parisuhde vaatii aika tavalla aina. Ainakin, jos sen meinaa saada jatkumaan pidempään kuin muutaman kuukauden mittaisen telkkariohjelman ajan. Silloinkin, kun takana on alun kolmattakymmenettä vuotta, täytyy melko tihein syklein tehdä rehtiä inventaariota siitä, missä mennään ja mitä tuumitaan. Vähintään parin-kolmen vuoden välein meillä ainakin nostetaan puheeksi se, vieläkö jatketaan yhdessä, vai olisimmeko onnellisempia erillämme. Jos on kerran menty yhteen ja ihan avioonkin asti, se ei tarkoita, että juna puksuttaisi samoilla raiteillaan hautakuoppaan saakka. Ihmiset muuttuvat, mielet muuttuvat ja tunteet muuttuvat, eivätkä ne aina tapahdu samassa rytmissä tai samaan suuntaan. Toistaiseksi olemme aina halunneet jatkaa, vaikka on niitäkin vuosia ollut, jolloin ollaan puhuttu vakavammilla äänenpainoilla.

Ohjelmassa minua jatkuvasti oudoksuttaa se, miten pieniin, arkisiin asioihin toisessa äkämystytään. Monet mietteistä tuntuvat tosi vierailta. Olin kuvitellut, että esimerkiksi vessanpöntön renkaan jättäminen jompaan kumpaan asentoon oli vain kärjistetty läppä ihmisten puheissa, mutta niin sekin seikka vain nousee alvariinsa esiin ohjelman melkein jokaisessa jaksossa. Tajuan, että minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, kumpaan asentoon pönttömme rinkula useammin mahtaa jäädä. En ole lainkaan ajatellut asiaa.

Kun puhuin tätä kuopuksen kanssa, hän totesi ääneen sen, mitä itsekin olin miettinyt: että jäähän se rinkula väärään asentoon sille miehellekin naisen jäljiltä. Miksi sen jättäminen ylös miehen jäljiltä olisi niin väkevä loukkaus naisen tunteita kohtaan?  En kykene ymmärtämään, miten tuommoisella seikalla millään laatua voisi olla jonkinlainen merkitys suhteessa oikeasti. Edes alkuvaiheessa. Edes televisio-ohjelmassa. Sarjakuvassa nyt ehkä korkeintaan.

Toki käsikirjoittajana ymmärrän leikkauksen, rajausten ja erilaisten syötettyjen petausten merkitykset nähdyssä lopputuloksessa, mutta silti. Kun pariskunnista alkujuonnossa sanotaan, että he ovat ”tehneet kaikkensa” löytääkseen itselleen kumppanin, niin mietin mielessäni, että voisikohan tuollaisista vaatimuksista ainakin joustaa, jos ihan todella haluaa parisuhteeseen toisen, elävän ihmisen kanssa? Tai siitä, että toinen haluaa kaupasta kalaa tänään, ja sinä kyllä ottaisit lihaa. Tai siitä, missä toinen haluaa säilyttää kesäkenkänsä, vaikka se olisi ihan tosi eri paikka, kuin missä sinä. Ja sotkisi sisustuksen.

Mietin, miten helposti se unohtuu, että parisuhteessa on kaksi henkilöä. Ihan tasavertaista, elävää ja hengittävää tunteineen ja tarpeineen. Ei vain joku, joka on olemassa minulle silloin, kun sille minusta on tilaa, vaan kaikkineen siinä, hiomassa kulmia kanssani yhteisen olemisen löytämiseksi. Täsmälleen yhtä tärkeä tarpeineen ja toiveineen, tilan kaipuineen. Aikuinen, jota minä en voi käskyttää ja ojentaa.

Että toinen ei ole mikään kulutushyödyke.

Tiedän varmaksi, että omasta liitostani ei olisi tullut yhtään mitään, jos tuon mittakaavan kysymykset olisivat saaneet pääni kääntymään suhteemme ensimmäisten kuukausien aikana. Jos toisella olikin mielestäni rumat kengät, vähän harottavat hampaat tai joku muu pikkujuttu, niin minulla oli sentään otsatukkapermis. Siihen olisi voinut kaatua ohjelman perusteella kokonainen muuten fantastinen rakkausliitto ennen alkuaan.

Liittomme kaatuisi päivittäin, jos vessan rinkulalla olisi siinä millinkään sijaa.

Mietin välillä, vaikuttiko onnistumiseen se, että olimme ehtineet olla yhdessä vajaan vuoden, kun sain syöpädiagnoosin. Siinä ei pöntönkansia tai hammastahnatuubeja juuri mietiskelty. Tai sitten se oli vain juuri sitä vahinkoa. Onnekasta sattumaa, jonka eteen me molemmat hyvin pian tiesimme olevamme valmiita tekemään lujasti työtä. Ettei kumpikaan kuvitellut, että kahden ihmisen suhde voisi itsestään, ilman panostusta ja ajatusta, olla jotenkin pulmaton.

Ehkä sekin auttoi, että molemmilla oli aika pitkä aikajänne jo valmiiksi. Että hokasimme, ettei tuosta toisesta saa syvemmälti selvää vielä ensimmäisen vuoden aikana, ja paljon ihan uutta paljastuu ihan epäilemättä tuolla seuraavalla, kahdennellakymmenennelläneljännellä.

Tänään meillä on aika monennennet tuhannennet treffit leffassa, kun lapset lähtevät yökylään. Kengät saavat olla missä vain, eikä rinkuloita katsella kertaakaan.

Mainokset

Rakkaushommia

Tänään juhlin elämäni kirkkaasti hienointa saavutusta. Iltasella tulee kuluneeksi tasan 20 vuotta siitä, kun lukion luokkakaverini Ellun vessassa Tikkurilassa aloin olee Johkun kanssa.

Se alkoi juuri niin. Juuri 16 vuotta täyttänyt Johku kysyi vielä parin päivän ajan 15-vuotiaalta Anilta ”Alaksä olee?” ja Ani mietti, että no okka. Kysyin ”ootko varma?”. Ja taisi se olla. Eikä ihan varmuudella kumpikaan teini siinä ajatellut, että olisi jokus tässä näin. Tässäpä sitä kummiskin ollaan.

Juhlimme tekemällä toisinnon ekoista treffeistämme. Menemme Helsinkiin Keskuskadun Pizza Hutin yläkertaan, ja tilaamme ensin valkosipulileivät supreme ja sitten meatlovers-pizzan. Ja kokista. Varovasti pidellään vähän käsistä pöydän yli, mutta vasta treffien loppupuolella.

Jos toisinto olisi täydellinen, olisimme sitä ennen olleet katsomassa Bumerangi-leffan – olleet täynnä melko pakattua jännitystä ja tunnetta lähekkäin pimeässä salissa – mutta kaikkea ei voi rekonstruoida. Sen sijaan kyllä menemme rautatieaseman valokuvauskoppiin ottamaan yhteiskuvat. Niitä on kertynyt treffeiltä kahden vuosikymmenen varrelta moinen nippu.

Tekisin mieli viisastella jotain kuolematonta parisuhteen onnistumisesta, mutten taida osata. Kyse on järkälemäisestä tuurista, yhteensattumasta ja vähän varmaan jostain ihmeestäkin. Mutta aika paljon myös sitkeydestä ja päättäväisyydestäkin. Pitkänkantaman asennoitumisesta.

Markus on kirjoittanut taas hienosti tästä. Allekirjoitan hänen ajatuksensa valinnasta. Me valitsemme yhä edelleen olla toistemme kanssa jatkuvasti. Päätämme olla. Osa valinnoista on sanattomia, mutta hyvin tiuhaan sanomme sen ääneenkin. Usein just ennen nukahtamista pimeässä väsyneenä. ”Ollaan aina yhdessä”. Ällöä tai ei, niin toimii. Se tässä on, että kun on tuntenut toisen 20 vuotta – ollut kauemmin hänen kanssaan yhdessä kuin tässä elämässä olemassa ilman – voi ihan turvassa ällöilläki. Kasvot menettääkseen pitää tehdä melkoisesti raflaavampia vetoja.

Yhteiskilsat tuovat rauhaa. Kun perspektiivi on hamaan hautaan, ei juuri tartte hötkyillä. Jos joku juttu ei just nyt toimi, niin eiköhän se vuoden päästä ole jo kohdillaan. Tai viiden nyt viimeistään.

Annettuna ei auta ottaa. Hetkeäkään. Se on kyllä yks sellainen selkeä juttu. Huomioon tarttee ottaa ja kunnioittaa. Ihailla toista ja arvostaa. Muistaa aina uudelleen ja uudelleen, että tämä on häneltäkin valinta. Hän valitsee minut. Vapaaehtoisesti aina vain. Kaikista ihmisistä minut. Joka päivä. Ei ole pikkujuttu.

Pitkä suhde herättää kyllä ihmetystä. Meitä teini-iästä saakka yhdessä pysyneitä on vuosi vuoden jälkeen maisemissa vähemmän ja vähemmän. Sorrun nyt tämän imelletyn romantiikan jälkeen vähän rahvaanomaisemmalle puolelle. Mutta ihmisten asioihin.  Yksi juttua mua nimittäin aina jaksaa huvittaa. Ohhoh, ihmiset huokaavat. Aikamoista. Miten se on mahdollista? Kuulen tätä paljon. Ja näen jo sen kysymyksen heidän silmissään, mutta maltan odottaa. Ja viimeistään kun päästään kolmanteen tuoppiin, he kysyvät sen niillä oikeilla sanoilla. ”Miten kukaan jaksaa harrastaa seksiä saman tyypin kanssa 20 vuotta?”

Hyvin.

Parisuhdepoliittinen kaaosteoria

On jäänyt vähän vähille tuo perheemme aikuisten kahdenkeskinen ilonpito tässä eskaloituvan remontin, meskaloituvan rouvaihmisen ja kaikenmaailman rankapolemiikkien keskellä. Tuumin raivata kalenteriin ihan perinteisen parisuhdeillan.

Olosuhteet olivat puolellani. Kuopus ilmoitti kaksi viikkoa sitten, että kaverilla on tänä perjantaina pyjamabileet. Yökyläily on nyt kiihkeässä suosiossa kummankin kakaran kaveripiirissä, ja sekös vanhempia ilahduttaa (isäntäperheen osa nasahtaa kohdille riittävän harvoin). Näin parisuhdeillan konkretisoituvan miellyttävän nopeasti, ja diilailin myös esikoisen yökyläsille samalle päivälle.

Puhuin viikon varrella toistuvasti puolisolleni lähestyvästä perjantaista. Miten kivaa saada olla ihan rauhaksiin. Leffaa ja ruokaa ja lempeä. Hän oli yhtä mieltä.

Torstai-iltana kävin sitten teatterissa kummisetäni kanssa. Sivulauseessa hän totesi, miten kivaa olisi seuraavana päivänä nähdä miestänikin pitkästä aikaa pelin merkeissä. Siihen minä, että tokkopa vaan. Me kun muhistelemme rakkausiltaa huomisella. Ei ei, totesi kummi. Tätä on soviteltu jo hyvän aikaa. Kyllä mies on illalla ajamassa Helsinkiin kaverihommiin.

Minä siitä myöhemmin sitten kotiin vähän ihmeissäni. Siellä päivämääräfaktat ovat samaan aikaan uponneet toisen puoleni tajuntaan, ja mies on ehtinyt peruuttaa pelin. Minä taas olen paluumatkallani ehtinyt miettiä, miten vähän mies on päässyt kaverihommiinkaan viime aikoina. Suorastaan on ollut vähän syyllinen olo. Alkaa merkillinen keskustelu tunnustelevin lausein.

Mies pahoittelee sekaannusta ja kertoo heti huomattuaan peruneensa pelin. Siihen minä, että ei kai nyt sentään. Et ole päässyt aikoihin mihinkään. Siihen mies, että ei kun vietetään nyt se yhteinen ilta. Johon minä, että ootko nyt ihan varma? Johon mies että ilman muuta. Johon minä, että harkitse nyt kuitenkin. Peli ja kaikki. Johon mies, että jospa sitten kuitenkin poikien kanssa. Mihin minä, että ilman muuta!

Mies helpottuneena sopimaan pelin uudestaan, ja minä buukkaamaan leffaseuraa serkusta. Valtakunnassa kaikki hyvin.

Muutamaa tuntia ennen elokuvan alkua kotiin tulee kuopus. Minun näkökulmastani hakemaan yöpymiskamojaan. Vaan ei. Puhelu pyjamabilekaverin äidille kirkastaa, ettei sana lasten kekkereistä ole lainkaan kantautunut äidin korviin. Häkeltynyttä naurua molemmissa luureissa.

Minä ynnään mielessäni pikaisesti pari viikkoa kaavailemani parisuhdeillan aktualisoituneet suuntaviivat: mies on hyppäämässä autoon, esikoinen on lähdössä yökylään ja nyt koko paletin eka paikalleen loksahtanut palanen on irronnut, ja  kuopus ja minä olemme keittiössä kaksistaan. Vietän siis rakkauden illasta tyttökaveri-illaksi muuttunutta perjantaitani mitä ilmeisimmin  sittenkin lapsenvahdillisissa merkeissä. Ei mennyt ihan kuin Strömsössä.

Puhelimen päässä kaverin äiti poimii ilmeisesti äänestäni hienoisen pettymyksen (vai orastavan melkoisen vitutuksen?) ja sanoo muitta mutkitta, että tyttö tänne ja äiti vapaalle. Minä tartun tarjoukseen hetkeäkään kursailematta. Pakkaan kakaran yökuntoon ja tuuppaan ovesta.

Lilaa luomiin ja serkustreffeille.

Muutamaa merkittävän kokoista ruoka-annosta ja tarkkaan valikoitua alkoholipitoista juomaa myöhemmin koko kaaos alkaa jo naurattaa. Valittu leffa (Laskettu aika) sen sijaan ei tarjoile odotettua repeilemistä (en ollenkaan suosittele), mutta sen jälkeen ilta jatkuu miellyttävän myöhään kaupungin viihtyisässä ravitsemusliikkeessä käkätellen.

Vuorokauden varhaisimpina tunteina pääkaupunkiekskursioltaan kotiutuva puoliso kurvaa vielä noutamaan hihittävän kaksikon keskustasta kotipuoleen, ja koko lumipalloefektipäivä saadaan tyylillä pulkkaan.

Loppukaneetti: pitkässä parisuhteessa ja lapsiperhearjessa vanhempien keskinäisen ajan järjestäminen on tärkeää. Hyvät hermot ja mahdollisimman minimaalinen muutosvastarinta ne vasta tärkeitä ovatkin.

 

 

Syväsosiologinen teesi Frendit-harhasta

Mietin tässä eräänä päivänä kahvin ääressä Frendit-ilmiötä. Termi on omani, kas olenhan sosiaalitieteilijä, ja pidän oikeutenani nimetä ilmiöitä populaarikulttuurista tuttujen juttujen mukaan.

Frendit-ilmiössä on kyse kollektiivisesta harhasta.  Nimen varastin tietysti tuolta törkeän hyvältä sarjalta, joka on uinut minun ikäisiini ihan solutasolle vuosien saatossa. Toistelemme reploja, muistelemme kohtauksia. Ihana Frendit.

 

 

 

Frendit- harhassa on kuitenkin kyse muusta. Nimittäin siitä mielikuvasta, että aikuisilla ihmisillä on ympärillään jonkinlainen hyvin tiivis ystäväjoukko, jonka parissa kuluu 90 prosenttia elämästä. Tämän joukon kesken jaetaan kaikki päivän käänteet, ja aina siellä sohvalla on joku (voileivän kanssa) jonka kylkeen kaivautua, jos ahdistaa. Ja ennen kaikkea tähän kuuluu spontaani ilonpito. Lauletaan lauluja ja soitto soi. Pidetään yllätyskekkereitä ja lähdetään kulmakahvilaan hassuttelemaan.

Ajattelin tosi pitkään, että Frendit-elämä on olemassa. Että kaikilla muilla tuolla jossain on koko ajan jotenkin älyttömän sosiaalista ja kivaa. Hirmuisesti ystäviä, joille kaikki, kaikki, salaisuudet kerrotaan peiton alla pyjamabileissä. Aina joku, joka tuo kuumaa kanakeittoa (sitähän noissa sarjoissa aina tarjotaan, vaikkei meillä koskaan, miksiköhän?) tai sitten muuten vain on valmis juuri sinua varten mihin vain. Aina joku, jolle poruttaa kasvatusmurheet tai puolison törttöilyt. Omien vanhempien vanhenemisen tai paskat työkaverit.

Jossain vaiheessa mietin, miksi minulla sitten ei ole. Miksi minulla on muutamia älyttömän tärkeitä läheisiä ihmisiä, ihan toimiva sosiaalinen turvaverkko ja harrastusseuraa silloin kun sellaista kaivataan, mutta ei Frendejä? Miksi minun arkeni koostuu pääasiassa töissä käymisestä ja lasten touhujen hoitamisesta, sekä parisuhdeajasta puolison kanssa? Miksi minä en juuri ehdi viikolla kavereiden luokse tai miksei meillä heittäydytä spontaaneihin juhlatunnelmiin järin usein?

Että mikä on, kun en oikein jaksa aina edes puhelimessa roikkua? Missä vika? Minussako? Olenko jollakin perustavalla tavalla virheellinen? Socially challenged?

Aluksi perustelin itselleni, että se johtuu pitkästä parisuhteestani. Kun olen ollut saman ihmisen kanssa 16-vuotiaasta, ja meille on muodostunut suhde, jossa jaetaan ne tärkeimmät, niin siihen ei ole tarvittu muita. Että ne muut ovat sitten tuolla solmineet ne tärkeät Frendi-suhteensa sillä välin. Selän takana.

Vasta viime vuosina olen tajunnut, että ei kyse oikein siitäkään ole. Enemmän kyse on juuri ovelasta harhasta. On helppo ajatella, että muilla tuolla jatkuvasti kaikenlaista kivaa on. Nyt, blogien ja Facebookin aikaan sellaisen harhan luominen on entistä helpompaa.

Mutta että perustamppausta ihmisillä tässä iässä on. Jos on perhettä, niin heidän kanssaan se työajan ulkopuolinen aika tuppaa tarkkaan kulumaan. Jos ei ole perhettä, niin vastaavasti kaveriporukka on tärkeämmässä roolissa. Siltikin, aika vähän sitä ehtii tavallisen viikon varrella.

Frendit on telkkarissa. Ei ole aiheellista jatkuvasti ajatella, että tuolla ne kaikki muut jossain.

Ja jos lakkaa miettimästä, että toisilla tuolla jatkuvasti on jotain siistimpää menossa, ja minä vaan näitä ankeita arkisia, niin on aika lailla tyytyväisempi olo. Ne Frendi-viikonloput sitten erikseen.

Voihan olla niinkin, että kyse ei ole kollektiivisesta harhasta, ja kaikki muut siellä jossain viettävät paraikaakin hauskinta aikaansa saman tietokoneruudun äärellä. Nauravat ja syövät sipsejä. Pomppaavat johonkin spontaaniin hassuttelutanssiin.

Niin, siinä tapauksessa otan takas.

Uurnille ihan homona

Minulta pyydettiin homobloggausta (mikä merkillinen sana!). Olin vähällä sellaisen naputtaakin heti silloin tuoreeltaan, mutta jäin miettimään asiaa. Kun sitten seurasin keskustelua aiheesta, ei enää olutkaan helppoa sanoa mitään. Keskustelu sai  niin absurdeja käänteitä ja virisi niin käsittämättömiä puheenvuoroja, että menin ihan lukkoon. Salaliittoja. Mitä kaikkea. Tyrmistyin.  Tällaistako on keskustelu vielä tähän aikaan tämän pallon päällä?!  Liberaalit kannat polkeutuvat kaikenmaailman käsittämättömyyksien jalkoihin. Että perusihmisoikeuksista edes pitää näin vääntää?

Ei siis tule varsinaista homobloggausta. Tulee haaste suoraan toimintaan. Tulee tavallaan uskovaisbloggaus. Sen verran syvästi sieppaa nimittäin, että omalla Raamatulla lyödään päähän. Että jotenkin minunkin nimissäni muka tällaista huttua jauhetaan! Ei muuten passaa.

En halua pitää uskovaisblogia. En todellakaan. Siis siinä mielessä kuin se helposti ymmärretään. Inhoan ja pidän vastenmielisenä kaikkea julistamista ja käännyttämistä, enkä usko että sellainen on oikein ihmisen hommaa ollenkaan. Ylipäänsä uskosta puhuminen ja kirjoittaminen ovat meillä niin latautuneita juttuja, että aina vähän arvellutta avata suunsa. Sorrun arvosteluun itsekin. Luen jonkun fiksunkin ihmisen mietteitä, ja helposti tuumin, että mitähän tuokin nyt tuollaisista. Näistä kun ei meillä huudella.

Nyt on kuitenkin pakko. Kertakaikkinen pakko. Kirkon seiniä heilutteleva homokeskustelu vaatii toimenpiteitä meiltäkin, jotka olemme tottuneet pitämään nämä mietteet lähinnä omana tietonamme. Nimittäin TÄMÄ ON MEIDÄN SYYTÄMME.

Niinpä. Me tämän olemme näin pedanneet. Kun on tarpeeksi kauan pitänyt uskoa omana asianaan, ja viitannut kintaalla vaikkapa juuri seurakuntavaaleille, niin näinhän silloin käy. Konservatiivisiipi on saanut siellä omassa rauhassaan täytellä lappuja ja uurnia. Ja innolla täyttelevätkin, totta kai! Ja näin sitä sitten mennään. Hävettää.

Minä, joka jokaisten muiden vaalien kohdalla mouhuan äänioikeuden hienoudesta ja päätöksentekoon osallistumisen tärkeydestä, en ole oikein edes tiennyt, mitä seurakuntavaaleissa touhutaan. Tai milloin ne pidetään. Tai keitä sinne äänestellään. Ei ole kiinnostanut. Minua. Minua, joka kuitenkin olen kirkon jäsen ihan halusta ja harkiten. Jolla on vahvat näkemykset siitä, mitä uskon nimissä saa, ja ennen kaikkea ei saa tehdä. Minua ei sitten ole kiinnostanut.

No nyt kiinnostaa! Minä en halua sellaista kirkkoa, jota tässä on maalailtu. Meillä on tuollainen instanssi, jolla on melkoinen yhteiskunnallinen asema siitä huolimatta, mitä mieltä siitä kukin henkilökohtaisesti on. On valvottava, miten sitä valtaa käytetään. Kuka sitä pääsee käyttelemään. On vähän pakko alkaa kiinnostaa. On pakko olla mukana tässä rytäkässä, jossa suuntaviivoja uusiksi piirrellään.

Oma vaatimaton toiveeni on, että seurakuntavaalien alati alhainen äänestysprosentti saataisiin nyt käännettyä ennätyslukemiin. Että protestiääniksi ei laskettaisi vain niitä, jotka erosivat kirkosta tai niitä, jotka liittyivät Kristillisdemokraatteihin.

Että myös meidän, mukavuudenhaluisesti sohvannurkkaan käpertyvien sunnuntaisivistyneistökermaperseiden joukoista nousisi protestimieli ja halu muutokseen, ja ihan konkreettisia toimia muutoksen käynnistämiseksi. Ei vain sanoja ja linkkauksia ja peukkuja ja myötämieltä. TOIMINTAA JA VIITSIMISTÄ.

Seurakuntavaalit järjestetään marraskuussa. Varsinainen vaalipäivä on 14.11.

Ennakkoäänestys tapahtuu 1.-5.11

Vaalikone aukeaa 25.10

Ehdokkaat löydät täältä. Nyt tarkkana niiden mielipiteiden kanssa.

Ja hei, uurnilla ei kysellä uskotko. Päätöksissä voi olla mukana ihan siksikin, että se on oikeus ja velvollisuus.

Vielä jonkinlaiseksi loppukaneetiksi:

On helppo ajatella, ettei tämä liikuta minua. Että mitä näistä mouhottamaan. Mouhottakoot ne, joiden liitot ovat vaakalaudalla. Mutta Ei se mene niin. Minusta tämä on kaikkien asia. Ihmisten asia. Tässä puhutaan paljon laajemmasta asiasta nyt näillä sanoilla.

Kolumnoin homojen adoptio-oikeudesta Hämeenlinna Kaupunkiuutisiin silloin, kun sitä vääntöä viimeksi kunnolla käytiin. Sain melkoisen kasan vihaviestejä ja lesbotteluja. Viikon verran yleisönosasto oli täynnä puhinoita Lesbo-Kellomäen sateenkaariperheestä ja arveluja siitä, montako äitiä minut on kasvattanut. Siis ihan oikeasti! Argumentoi nyt sitten tällaisessa meiningissä.

Minusta keskusteluun pitää osallistua muualtakin kuin marginaalista. Kaikkiin yhteisiin keskusteluihin. Koska nämä ovat meidän juttuja.

Kirkko käyttää sen asemansa ja valtansa joka tapauksessa. Eronneista huolimatta. Se myös tällä hetkellä määrittelee nämä avioliittokysymykset halusimme tai emme. Oikeasti tehokas, jopa ainut, keino vaikuttaa vääryyksiin on vaikuttaa siellä, missä päätökset tehdään.

Parhaat puoleni – suhteellisuusteoria

Haastatin taannoin erästä psykiatria. Hänen puheistaan varsinkin yksi asia on mietityttänyt paljon jälkeenpäin. Psykiatri totesi, että lapsille muodostuu karu kuva aikuisen elämästä, jos he aina näkevät vanhemman vain stressaantuneena töiden jälkeen. Jotenkin niin, että kotiin tulee väsynyt ja ärtyisä tyyppi, joka kaatuu sohvalle vielä selailemaan duunipaperit loppuun. Sitten tiskataan, pyykätään ja siivotaan raivoisasti torppa kuntoon. Vasta kun lapsi on mennyt nukkumaan, alkaa vanhempien rento oma aika. Sitä lapsi ei koskaan näe, joten sitä ei lapsen maailmassa ole. Aikuinen ei oikein koskaan ole rento. Tai joo on, muutaman hetken loma-aikaan ja ehkä puolet viikonlopusta. Leijonanosa ajasta menee kuitenkin työarjessa tampaten.

Tuumin, että tämä tapahtuu kyllä aikuistenkin välillä helposti. Jäin yhden erityisen kiivasrytmisen työrupeaman jälkeen miettimään, näkikö puolisoni sen aikana minua kertaakaan kivoissa vaatteissa, rentona ja hauskana. Tulin kotiin, vedin jalkaan lököhousut, pesin meikin ja painuin nukkumaan. Ehkä ärhentelin siinä matkalla vessasta sänkyyn  jotakin laskuista ja stressistä. Sama tapahtui toisessa suunnassa. Puoliso toimi täsmälleen samoin. Näimme toisiamme vain rättiväsyneinä ja mehut imettyinä. Läheisimmän silmissähän uskaltaa olla millainen hyvänsä. Useammin pahassa kuin hyvässä.  Kiva kumppanukset!

Kontrasti on silloin suurimmillaan, jos töissä on kivaa ja siellä viihtyy. Työkavereiden edessä tulee oltua hauskimmillaan ja nokkelimmillaan, nättinäkin varmaan, tai ainakin jotenkuten siivona. Työpaikalla harvalle tulee mieleen tiuskia ja räksyttää. Siellä neuvotellaan ja joustetaan. Pulputellaan ideoita ja ruokitaan toistenkin luovuutta.

Kotona kaiken voi sitten kostaa.

Eihän se ole tietoista toimintaa. Ei kukaan kai kamala halustaan ole. Väsymystään vain tulee teutaroitua, ja unohdettua se, että nämä vikat tunnit tässä ovat sinun ja minun aikaa. Perheaikaa. Suhdeaikaa. Laatuaikaa nyt ei ainakaan.

Mitenhän tuon aina muistaisi tässä mutapainissa. Ettei tarvitsisi olla käärmeissään puolison työkavereille siitä, että he niistävät rakkaasta kaiken parhaan ja näkevät hänet kivoimmillaan, tai että kersatkin saisivat palan siitä rennosta tyypistä.  Koska onhan se melkoinen sääli.

Resonoiko?