Isänpäivä – Millaisia isiä seuraavissa polvissa siintää?

Vietin viime viikolla varsin liikkuvaista Ehkäisevän päihdetyön viikkoa. Sain ensin olla kahden yön reissulla Iisalmessa ja sitten vielä Helsingissä osallistumassa nuorten BuenoTalkiin (löytyy täältä, jos haluat katsella). Siinä oli samalle viikolle työn sarkaa, sillä jätin myös kirjan käsikirjoituksen ja tein useamman ison lehtiartikkelin, mutta onneksi pitkillä junamatkoilla on minusta ylivertaisesti kivointa kirjoittaa ja helpointa keskittyä.

Olipa mielekkäitä, koskettavia ja hienoja tapaamisia viikko pullollaan!

Iisalmen keikalla puhuin soteammattilaisille parituntisen verran siitä, miten lapsuuden kokemukset liikaa juovien vanhempien kanssa voivat vaikuttaa työelämän jaksamiseen, kollegankestokykyyn ja vaikka esimieskohtaamisiin. Mietimme millaisia vahvuuksia ja sudenkuoppia tausta tuottaa, ja miten parhaimman voisi kaivaa itsestään esiin kuluttamatta voimiaan loppuun. Parituntisen yleisötilaisuuden aiheina taas olivat jaksaminen, pärjääminen, pinnisteleminen, riittämättömyydentunteet, vanhemmuus, isovanhemmuus ja ihmissuhteet kostealta pohjalta ponnistaen. Mietimme syitä ja seurauksia, mutta ennen kaikkea sitä millaisilla keinoilla hankalasta taustasta voisi jatkaa hedelmällisimmin eteenpäin. Siitä kulmasta mietin isänpäivääkin tänään.

Jokaisella Kosteusvaurioita-kohtaamisellani näihin aikoihin marraskuussa esiin nousee isän ikävä. Ihmiset jakavat paljon mietteitään siitä, miten vielä aikuisenakin olisi kova kaipuu isän lähelle, muttei pääsyä. Isät ovat joko juoneet itsensä hengiltä tai henkisesti saavuttamattomiin.

Oma kokemukseni kosteudesta kotona ei liity isään, mutta tunteet tunnistan tietenkin. Ne ovat samoja siitä huolimatta kumpaan vanhempaan muistot liittyvät. Vanhemmankaipuusta siinä puhutaan. Ihmetyksestä ja kivuista. Selvittämättömistä kysymyksistä enemmän kuin mistään. Miksi on kysymyksistä kirkkaasti yleisin. ja varmasti vaikeimpia vastatakin. Vain se juonut tai juova vanhempi voisi vastata siihen, mutta lapsi, aikuisenakin, on pääsemättömissä, jos vanhempi ei ole halukas vastaamaan siihen, tai ei ole enää tavattavissa.

Ajattelen, että olennaisinta olisi ehkä löytää sellainen tapa elää, jossa on mahdollista antaa itselleen lupa kaivata ja surra, kokea vihaa ja turhautumistakin, mutta sillä tavalla erillisenä ihmisenä, etteivät menneen kipeät kuviot pääsisi enää imaisemaan tunnepöllyihinsä. Ei helppo juttu ollenkaan, mutta tehtävissä, siihen haluan vakaasti uskoa.

Isänpäivänä veto nykyisen ja menneen – lapsiminän ja aikuisen minän – välillä on kenties kovimmillaan. Vanhoihin rooleihin on helppo humpsahtaa. Silloin pohditaan ulkopuolisen silmissä aika triviaalejakin juttuja. Sellaisia, jotka ovat asianomaisen mielessä kuitenkin kaikkea muuta kuin triviaaleja. Esimerkiksi se, pitääkö isänpäiväkortti lähettää, kimppu ostaa, tai vierailulle mennä, vaikka vastassa olisi pelkkää suttuista surua, ovat oikeasti isoja kysymyksiä kipuilevassa mielessä. Olen lukuisia kertoja nähnyt ihmisten puhkeavan itkuun pelkästä ajatuksesta, että jättäisi tänä vuonna tuon tekemättä – ja vuosia elin itsekin ihan samoissa oloissa toukokuisin.

Se, että kerran kuuntelisi itseään ja suojelisi itseään vastentahtoisilta eleiltä, voi tuntua melkein mahdottomalta. Siltä, että maailma nitkahtaisi radaltaan pelkästä yrityksestäkin. Se ei kuitenkaan nitkahda. Kun siihen vain löytyisi usko ja luotto. Eronteko, happirako, itsensä kuunteleminen ja selkeän valinnan tekeminen voi helpottaa oloa ihan hirmuisesti.

En usko, että vanhemmat tietävät, miltä tällainen suru tuntuu. Se asuu lapsen sisällä sitkaasti. Vanhemmilla on omansa, tietenkin on, ja monilla heistä samankaltaiset kokemuksensa sinne edelliseenkin sukupolveen, mutta silti. Näiden surujen kanssa kipuillaan perheissä pirun yksin. Kohtaamatta, hiljaisuudessa tai pinnistellen kahvipöydissä. Joskus ihan ilmiriidellenkin, vaikka ei ehkä saadakaan kiinni siitä, mistä tulehtunut leimahdus taas syttyi. Kaipuusta, kivuista, rakkaudesta ja siitä miksi-kysymyksestä ne versovat. Sanomattomista, selittämättömistä sanoista.

Menneitä on voitava surra niin kauan kun surettaa. Niille tunteille ei tarvitse eikä voi laittaa aikarajaa. Samalla ajattelen, että tervehdyttävin apu eteenpäin (korostan: eteenpäin meneminen ei tarkoita menneisyyden unohtamista, päinvastoin, sen hyväksymistä ja käsittelemistä) on siinä, että suuntaa katsetta tukevimmin menosuuntaan. Voi hyvin olla, ettei rauha koskaan löydy suhteessa edeltävään polveen. Paljon on silti vielä tehtävissä toiseen suuntaan.

Seuraavien polvien isyyksien vahvistamisessa on valtavaa voimaa. Ajattelen sen tapahtuvan oman isänroolin rohkealla ja perinpohjaisella pohtimisella menneiden sukutaakkojen selvittämisen keinoin ja ennen muuta tulevien isäpolvien kasvun tukemisella. Ihanimpia isänpäiviä syntyy, kun omat poikaset varttuvat huomioituina, kannustettuina ja rohkaistuina seisomaan tukevasti omilla jaloillaan. Tietoisina omista sukutaustoistaan, mutta ilman uhkakuvia ja toisten taakkoja. Tänään paljon hyvää syntyy myös oman puolison isyyden vahvistamisella ja tukemisella.

Kaikki se korjaa vähän huomaamattakin ihan valtavasti, ja pitkäkestoisesti. Siitä kaikesta syntyy myös iloa, onnea ja lempeyttä.

Onnea isät! Olette ihan korvaamattomia!

IMG_6897

Mainokset

Mitä kuuluu kolmikuiselle Kosteusvaurioita-kirjalle? Menneitä ja tulevia tapahtumia ja arvosteluja.

Kosteusvaurioita – Kasvukertomuksia pullon juurelta on varttunut pontevaan reilun kolmikuisen ikään. Ei enää valvota öisin! Tiivis syksy sen kanssa onkin ollut, ja antoisa. Alkuhötinöiden hiukan laannuttua mennään kirjan kanssa nyt mukavaa uutta arkea. Tässä pieni katsaus viimeaikaisiin vaiheiisiimme!

Minusta on aina supermielenkiintoista nähdä, mihin lukijan kiinnostus on erityisesti kirjassani kohdistunut. Huomio kiinnittyy varsin erilaisiin yksityiskohtiin. Tässä muutama poiminta viimeaikaisista kirja-arvosteluista.

Pertti Nybergille kirja oli näyttäytynyt näin. Kiitokset myös Rouva Kiljuselle bloginostosta!  Ilokseni huomasin kirjan päässeen myös ammattikirjallisuuden suosituksiin Sosiaalialan tietopalvelussa (luonnehdinta löytyy s. 12).

Goodreads-sivustolla (suosittelen kaikille lukemisen ystäville!) Marko Suomi toteaa kirjasta seuraavaa:

Tässä on todella tärkeä kirja kaikille niille suomalaisille, joiden elämää alkoholiongelma on jollain tasolla koskettanut. Ja varsinkin jos kyse on perhepiiristä, tuosta tabusta pienestä piiristä, joiden juttuihin täällä ei kukaan ulkopuolinen uskalla puuttua vaikka tietää että ”varmaan pitäisi” mutta ”ehkä se siitä”. Se, jonka kulisseja pidetään hengenkin uhalla ylhäällä ja kannatellaan vaikka voimia ei todellakaan ole. Ja jos selvitään hengissä niin arvet voivat olla syvät ja kipeät aina aikuisuuteen ja omaan vanhemmuuteen asti. Kyseessä on hieno Kosteusvaurioita -kirja, jonka on kirjoittanut Ani Kellomäki. Oli kunnia olla etukäteislukemassa tätä kirjaa ja nyt lukea se valmiina (ja vieläkin parempana) uudelleen, vaikkakin prosessi nostaa paljon ikäviäkin tunteita pintaan. Tämä aihe pitää kuitenkin avata ja tämä kirja tekee sen vaikeasta aiheestaan huolimatta lempeällä ja viisaalla tavalla, ei mässäillen tai repien. LUE HYVÄ IHMINEN! 

ja Aino puolestaan samalla sivustolla näin: Hienosti koottu kirja herkästä ja tärkeästä aiheesta. Teksti ei märehdi menneitä eikä ylipsykologisoi kenestäkään uhria sen enempää kuin syyllistäkään. Oli lohdullista saada oppia, kuinka omat toimintatavat onkin ihan loogisia, lapsuudessa opittuja reaktioita. Oivalluksia tuottava, vapauttava lukukokemus kaikin puolin.

Kiitos! Voiko kauniimpia arvioita mitenkään toivoakaan? Aina joku kesken -blogista puolestaan löytyi juttu Helsingin Kirjamessuilta.  Tosi kivaa, että myös minun Kirjakallion juttutuokioni pääsi blogin nostojen joukkoon:

Loppupäivä lauantaista täyttyi mm. KirjaKallion hienosta haastattelusta, jossa keskusteltiin Ani Kellomäen koskettavan aiheen teoksesta Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta. Nuoret kalliolaiset Stella ja Virpihaastattelivat toimittaja Kellomäkeä ansiokkaasti ja kuin rutiinilla, ja puolivälissä otteen kirjasta esittänyt Valtteri Gutev tulkitsi riipaisevasti sen, mistä Kosteusvaurioissa on kyse: nuoren alituisesta pelosta, epävarmuudesta, riittämättömyydestä ja laskelmoiden elämisestä silloin, kun toinen vanhemmista on piiloutunut pulloon.

Kallion lukiolaiset tekivät myös minuun lähtemättömän vaikutuksen upeasti kootulla esityksellään. Suuri kunnia saada olla niin paneutuneissa käsissä, ja todella mielenkiintoista kuulla, miten kirja oli näyttäytynyt lukijoille, jotka olivat nyt samassa iässä kuin minä olin silloin kotihommien ollessa meillä vaikeimmillaan. Ja tietysti olin tosi hyvilläni myös tästä:  Kellomäen aurinkoisuus ja hyväntahtoisuus lavalla oli myös silmiinpistävän vahvaa.

Pari viikkoa sitten kävin myös puhumassa Ehkäisevän päihdetyön järjestöverkoston viestintäkoulutuksessa. Aiheena oli vaikeista kokemuksista viestiminen. Viestinnän ammattilaiselle tietysti todella mieluisa aihe ja tilaisuus. Oikein mieluusti kouluttaisin aiheesta lisää tulevaisuudessakin, joten jos tarpeita ilmenee, ole ihmeellä yhteyksissä!

Anna-lehdessä mietittiin ylisukupolvisten ketjujen katkaisemista. Olin tosi iloinen myös tästä Raittiuden ystävien hiljattain osoittamasta huomiosta.

Aikaisemmin vinkkasin, että sain kirjan tiimoilta kaksi uutta kolumnipestiä. Nyt löytyy jo luettavaakin! Kirjoitan toista Sininauhaliiton Uusi Toivo -lehteen (löydät kirjani arvostelun täältä sivulta 24  ja uusimman kolumni sivulta 15). Ja Mielenterveyden keskusliiton Tunne & Mieli -sivuston tuorein kolumnini taas löytyy täältä. Löytyvät kumpainenkin myös Facebookista, jos haluat napata sivut seurantaan tulevia kolumneja silmälläpitäen. Ihan pian julkaistaan Sininauhaliiton puolella uusin, jonka aiheena on autettavaksi suostumisen vaikeus. Joulun alla on tulossa myös puhetilaisuuksia kirjan aiheesta. Huhuilen niistä sitten lähempänä lisää. Olisi todella kiva nähdä teitä taas kasvokkain!

(Lisäys 16.11.) Myös Maininki-lehti oli tehnyt kivan arvostelun s.29, kiitos!

Huomasithan myös loppuvuodelle saadut kaksi vertaistuellisen kirjoittamisen iltaani täällä Hämeenlinnassa? Laitahan viestiä, jos haluat mukaan! 

Jos kurkataan jo ensi vuoden puolelle, niin tammikuussa saan vierailla Kuopiossa, Päihdepalvelu Hemman 10-vuotisseminaarin puhujana. Kaikille avoin tilaisuus, jonka teemana on vanhempien päihteiden käyttö lapsen silmin, on perjantaina 26.1. klo: 12-15 ja mukaan voi ilmoittautua osoitteessa vilma.iso-ilomaki (ät) paihdepalveluhemma.fi.

Mukavasti porskuttaa siis kirja maailmassa. Kun joku välillä aina kysyy, liittyykö kirjan valmistumiseen haikeutta, voin kaikella rehellisyydellä todeta, että ei vähääkään. On todella helpottavaa, erittäin mielenkiintoista ja melkoisen jännääkin seurailla sen löytämistä ihmisten käsiin! On upeaa nähdä, että kirjastot tilaavat sitä kokoelmiinsa lisää kovan kysynnän myötä, ja että se killuu myynti- ja suosituslistoilla niin paperi- kuin sähköisenä versionakin. Olen tietysti ylpeä ja iloinen omastakin osuudestani, mutta ihan erityisen hyvilläni siitä, että tästä hankalasta ja herkästä aiheesta puhutaan nyt koko ajan avoimemmin. Uskon nimittäin vilpittömästi sen tietävän parempia aikoja tuleville polville. 

Muikkaan vielä lopuksi, että blogin lukijathan saavat Kosteusvaurioita-kirjan edelleen edullisesti suoraan Atenalta ilman postimaksuja. Klikkaa tiesi tänne ja muista käyttää koodia KOKOVARTALOFIILIS, niin teos matkaa luoksesi hintaan 19.90 e. 

Ja jos jaat somessa lukukokemuksesi, muista merkata se aihetunnisteella #kosteusvaurioita, niin minäkin löydän sen nähtäväkseni!