Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? – Puntareista ja pantarangaistuksista

Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? Jos antaisin askelten kertyä ilman kaipuuta kymppitonnista? Jos en tietäisi viikkoon paljonko painan? Jos en mittaisi ympäryksiä ja laskisi indeksejä, enkä katsoisi aamulla näytöltä nukuinko hyvin? Jos energia saisi palaa, niin kuin se palaa, mutten tallentaisi tietoja mihinkään? Jos en kertaakaan päivän aikana katsoisi ranteesta miten minulla menee?

Kun olin alakouluikäinen, opin elämästä muutaman faktan:

Jos kynä pysyy paikallaan rinnan tai pakaran alla, on lihava.

Oikealla naisella näkyvät alas katsoessa ensin tissit, ei vatsa

ja jos varpaat eivät näy ollenkaan, on ihan tuhoon tuomittu. Fläsä. Plösö. Puntsu.

Lukiossa jo tiesin, että aamun aerobinen polttaa parhaiten rasvaa.

Että kolmea kertaa vähempää ei salilla viikossa kannata käydäkään.

Että alle kympin lenkeistä ei huudella.

Osallistuin Painonvartijoihin ja poistin päästä pinnitkin ennen puntaria. Opin, että oikeat patukat löytyvät dieettihyllystä. Kaiken tämän tiesin alle kaksikymppisenä. Ennen raskauksiani. Ennen mitään. Tärkeimmät asiat.

Senkin opin, ettei ole mitään arvoa kävellä tai juosta, jos jälkiä ei jää. Jos näyttö puuttuu. Kävelin siis kaksi tuntia, kolmekymmentä kilometriä, töiden jälkeen, vähän kipeänä ja vaikka väsytti. Enkä kertonut kaverille, vaan kaikille tuhannelle lähimmälle – mutta vain jos oli riittävästi. Jos oli näyttää numeroita, karttakuvaa, hikiselfie.

Opin käyttämään taulukko-ohjelmaa voidakseni kirjata ylös rinnan, vyötärön, lanteen, reiden ja käsivarren, vuosi toisensa perään. Kymmeniä vuosia. Painon, painon muutoksen ja painoindeksin. Saman saatanan viiden kilon sisällä isoja tunteita. Unohdin vähän olla minä samaan aikaan, kun olin koko ajan minä vasta sitten joskus. Minumman kokoisena.

Mitä se arkeologi miettii, joka ne listat joskus löytää?

Otin lankkuhaasteen, kyykkyhaasteen, juoksuhaasteen. Pisimmät portaat jätekasan alta huipulle. Tuhtia symboliikkaa! Eikö tässä elämässä ole haastetta riittävästi? Eikö riittävästi numeroita, tiedettävää, mitattavaa?

Miksi tärkein mitta on navasta selän kautta takaisin napaan?

Ja aina löytyi, jokaiselle iälle, jokaiseen vaiheeseen jostain se toinen nainen, joka sanoi, huomautti, vihjasi, katsoi paljonpuhuvasti. Todensi nämä tiedot naiseudesta ja elämästä. Kaikille se löytyy, ja useampi. 

Laskin muoviset läpykät kaikkien ranteissa, pyöreät, kaitaiset, mustat ja värikkäät. Anturit sydänten ympärillä. Unisormukset ja sovellukset. REM-rytmi ja palautumisajat. Lääkärikäynnille valmiit kotianalyysit.

Kokouksessa, junassa, kauppajonossa mietin näiden tuntemattomien pätevien yksityisiä katseita ruuduillansa illalla. Lukemassa askeleita, palanutta rasvaa, kuljettuja kilometrejä syherönä sinivalossa. Vapaaehtoisesti pantarangaistustaan lusimassa.

Mitä, jos et mittaisi itsessäsi mitään? Millainen silloin olisit? Mahtuisitko tähän maailmaan? Maailmaasi. Siinä vasta olisikin kesäkuntoa!

Mainokset

Aina väärän ikäinen?

Eilen fyssarin aulassa mietin, että tulen elämässäni toistuvasti paikkoihin jotenkin väärän ikäisenä. Tämä on vähän jo jonkinlainen kaava.

Syöpäni kanssa osuin hankalaan saumaan. Ensin hoettiin, ettei tällaista keski-ikäisten naisten sairautta nyt lukioikäiselle tule, ja että flunssaa se vain on ja älä nyt tuollaisia mieti, kunhan testataan varmuudeksi. Sitten todettiin, että kas kappas vain, syöpähän se todella onkin ja jopas nyt jotakin, ja ei kun leikkaukseen ja jodihoitoon. 17-vuotiaasta piti sitten päättää, pistetäänkö lasten vai aikuisten puolelle. Toisella olisin rajusti vanhempi ja toisella kevyesti nuorin. Pyysin päästä aikuisiin. Pienten potilaiden katselu tuntui ylivoimaiselta ajatukselta.

Siellä sitten olin, mummujen joukossa. Kutsuivat tytönheitukaksi ja kritisoivat vieraiden määrää. Tuumivat, että olen varmaankin tupakoinut syövän itselleni. Siis kilpirauhassyövän. Silti luulen, että lasten puolella olisi ollut pahempi.

Äidiksikin tulin vähän liian varhain. Osastolla oli vain kourallinen meitä pikkuisen päälle parikymppisiä.  Neuvolassa puhuttiin kuin teinille konsanaan. ”Nyt on kuule aika ajatella muita kuin itseään.” Ai jaa!

Tämän viimeisimmän seikkailun aikaan homma toistuu taas. Lääkäri tuumi ensimmäisellä tapaamisella, että ”Sinun iässäsi selkä on vahva ja hyväkuntoinen.” Luki sitten kuvat, veti henkeä ja jatkoi: ”Paitsi sinulla. Sinulla on tosi huono.” Kiitos.

Ja nyt, fyssarilla, mummot katselevat karsaasti. Vaativat tuolia altani, koska ovat niin selästään kipeitä. Vaikka muuallakin on tilaa. Ja vaikka minäkin olen melkoisen kipeä. Liian nuori valittamaan.

Mietin eilen sitäkin, miksi mikään ei ikinä tapahdu silloin, kun kaikki muut olosuhteet olisivat otollisimmat. Aina rytisee silloin, kun pakka on jo muutenkin melkoisen levällään. Kuten nytkin. Olen pahimmin sökönä juuri silloin, kun remontti on hurjimmillaan. Keittiötä revitään riekaleiksi, sisällä on koko ajan helvetin kylmä, eikä vessassa ja eteisessä ole valoja. No, sellaista tämä on. Välillä aika absurdia tahkoamista.

Kiitos kirkasvalon ja sähköiskujen, nyt enemmän naurattaa kuin itkettää.

Viikonlopun tanssi(ttomat)kemutkin täpinöittävät jo täysillä. Merkittävä määrä latteita  ”Tunnelma sähköistyy” -tyyppisiä huudahduksia pyrkii jo kielen päältä ilmoille.

Tänään satsaan tulevan viikonlopun varjolla todella turhamaiseen höpöön. Käyn laitattamassa räpsyripset. Kyllä välillä täytyy. Tässä iässä.

Puhelinta riisipedillä

Ah loskaa ja Suomen talvea. Niin, ja kehnosti kestävää elektroniikkaa. Nuhjustin eilen kakaraa hammaslääkäriin tuolla mörön pimeydessä, ja siinä hutiloidessani sitten lirvautin puhelimeni lutakkoon. Saakelin liian liukas iPhone!

Mikä eteen! Ei kuulu puhe ja puhua tarttis. Sikakallis huollettava, eikä oikein lähtisi nyt meikäläiseltä. Vastahan just piti laittaa läppärikin uusiksi. No, kuten aina hädän hetkellä, minäkin nettiajan lapsi kysyin herra G:ltä toimintaohjetta. Käski laittaa kapineen muovipussiin riisin kanssa. Keittämättömän riisin.

No ei varmana tepsi, minä tuumin, mutta laitoin silti. Ja kas, tepsi. Kuivui ja pelaa jälleen. Aika jännä!

Minullehan tämä passaa mainiosti, kun en riisiä syö. Uncle B toimii paremmin näin.

Että Kaikki muuttuisi paremmaksi

Tänään saan taas tehdä työtä, joka tuntuu syvällä ihon alla. Editoin tarinoita Kaikki muuttuu paremmaksi-kirjaan.

Kipeitä mietteitä, tärkeitä tunteita, ihan välttämättömiä huomioon otettavia asioita. Ihmisten elämiä.

Minä olen tällainen poruuttaja, ja kyynellän täällä tämän tästä. On ihanaa olla mukana vaikka vähänkin.

Uurnille ihan homona

Minulta pyydettiin homobloggausta (mikä merkillinen sana!). Olin vähällä sellaisen naputtaakin heti silloin tuoreeltaan, mutta jäin miettimään asiaa. Kun sitten seurasin keskustelua aiheesta, ei enää olutkaan helppoa sanoa mitään. Keskustelu sai  niin absurdeja käänteitä ja virisi niin käsittämättömiä puheenvuoroja, että menin ihan lukkoon. Salaliittoja. Mitä kaikkea. Tyrmistyin.  Tällaistako on keskustelu vielä tähän aikaan tämän pallon päällä?!  Liberaalit kannat polkeutuvat kaikenmaailman käsittämättömyyksien jalkoihin. Että perusihmisoikeuksista edes pitää näin vääntää?

Ei siis tule varsinaista homobloggausta. Tulee haaste suoraan toimintaan. Tulee tavallaan uskovaisbloggaus. Sen verran syvästi sieppaa nimittäin, että omalla Raamatulla lyödään päähän. Että jotenkin minunkin nimissäni muka tällaista huttua jauhetaan! Ei muuten passaa.

En halua pitää uskovaisblogia. En todellakaan. Siis siinä mielessä kuin se helposti ymmärretään. Inhoan ja pidän vastenmielisenä kaikkea julistamista ja käännyttämistä, enkä usko että sellainen on oikein ihmisen hommaa ollenkaan. Ylipäänsä uskosta puhuminen ja kirjoittaminen ovat meillä niin latautuneita juttuja, että aina vähän arvellutta avata suunsa. Sorrun arvosteluun itsekin. Luen jonkun fiksunkin ihmisen mietteitä, ja helposti tuumin, että mitähän tuokin nyt tuollaisista. Näistä kun ei meillä huudella.

Nyt on kuitenkin pakko. Kertakaikkinen pakko. Kirkon seiniä heilutteleva homokeskustelu vaatii toimenpiteitä meiltäkin, jotka olemme tottuneet pitämään nämä mietteet lähinnä omana tietonamme. Nimittäin TÄMÄ ON MEIDÄN SYYTÄMME.

Niinpä. Me tämän olemme näin pedanneet. Kun on tarpeeksi kauan pitänyt uskoa omana asianaan, ja viitannut kintaalla vaikkapa juuri seurakuntavaaleille, niin näinhän silloin käy. Konservatiivisiipi on saanut siellä omassa rauhassaan täytellä lappuja ja uurnia. Ja innolla täyttelevätkin, totta kai! Ja näin sitä sitten mennään. Hävettää.

Minä, joka jokaisten muiden vaalien kohdalla mouhuan äänioikeuden hienoudesta ja päätöksentekoon osallistumisen tärkeydestä, en ole oikein edes tiennyt, mitä seurakuntavaaleissa touhutaan. Tai milloin ne pidetään. Tai keitä sinne äänestellään. Ei ole kiinnostanut. Minua. Minua, joka kuitenkin olen kirkon jäsen ihan halusta ja harkiten. Jolla on vahvat näkemykset siitä, mitä uskon nimissä saa, ja ennen kaikkea ei saa tehdä. Minua ei sitten ole kiinnostanut.

No nyt kiinnostaa! Minä en halua sellaista kirkkoa, jota tässä on maalailtu. Meillä on tuollainen instanssi, jolla on melkoinen yhteiskunnallinen asema siitä huolimatta, mitä mieltä siitä kukin henkilökohtaisesti on. On valvottava, miten sitä valtaa käytetään. Kuka sitä pääsee käyttelemään. On vähän pakko alkaa kiinnostaa. On pakko olla mukana tässä rytäkässä, jossa suuntaviivoja uusiksi piirrellään.

Oma vaatimaton toiveeni on, että seurakuntavaalien alati alhainen äänestysprosentti saataisiin nyt käännettyä ennätyslukemiin. Että protestiääniksi ei laskettaisi vain niitä, jotka erosivat kirkosta tai niitä, jotka liittyivät Kristillisdemokraatteihin.

Että myös meidän, mukavuudenhaluisesti sohvannurkkaan käpertyvien sunnuntaisivistyneistökermaperseiden joukoista nousisi protestimieli ja halu muutokseen, ja ihan konkreettisia toimia muutoksen käynnistämiseksi. Ei vain sanoja ja linkkauksia ja peukkuja ja myötämieltä. TOIMINTAA JA VIITSIMISTÄ.

Seurakuntavaalit järjestetään marraskuussa. Varsinainen vaalipäivä on 14.11.

Ennakkoäänestys tapahtuu 1.-5.11

Vaalikone aukeaa 25.10

Ehdokkaat löydät täältä. Nyt tarkkana niiden mielipiteiden kanssa.

Ja hei, uurnilla ei kysellä uskotko. Päätöksissä voi olla mukana ihan siksikin, että se on oikeus ja velvollisuus.

Vielä jonkinlaiseksi loppukaneetiksi:

On helppo ajatella, ettei tämä liikuta minua. Että mitä näistä mouhottamaan. Mouhottakoot ne, joiden liitot ovat vaakalaudalla. Mutta Ei se mene niin. Minusta tämä on kaikkien asia. Ihmisten asia. Tässä puhutaan paljon laajemmasta asiasta nyt näillä sanoilla.

Kolumnoin homojen adoptio-oikeudesta Hämeenlinna Kaupunkiuutisiin silloin, kun sitä vääntöä viimeksi kunnolla käytiin. Sain melkoisen kasan vihaviestejä ja lesbotteluja. Viikon verran yleisönosasto oli täynnä puhinoita Lesbo-Kellomäen sateenkaariperheestä ja arveluja siitä, montako äitiä minut on kasvattanut. Siis ihan oikeasti! Argumentoi nyt sitten tällaisessa meiningissä.

Minusta keskusteluun pitää osallistua muualtakin kuin marginaalista. Kaikkiin yhteisiin keskusteluihin. Koska nämä ovat meidän juttuja.

Kirkko käyttää sen asemansa ja valtansa joka tapauksessa. Eronneista huolimatta. Se myös tällä hetkellä määrittelee nämä avioliittokysymykset halusimme tai emme. Oikeasti tehokas, jopa ainut, keino vaikuttaa vääryyksiin on vaikuttaa siellä, missä päätökset tehdään.