Dirty Dancing ja muut ihanat – Aikakoneella teinitunteisiin

Kuopuksella oli pääsiäislomalla elokuvatoive. Hän halusi nähdä Dirty Dancing -leffan. Suostuin viipymättä, tietenkin! Kyseessä on teiniaikojeni kenties pakahduttavin elokuva, enkä ole sen koommin nähnyt sitä.

Dirty Dancing on ilmestynyt 1987, jolloin minä olin 11-vuotias. En ihan varmuudella ole saanut katsoa sitä silloin, eikä meillä toki ollut omia videoitakaan, vain jättimäinen MovieBox-laite, jonka sai vuokrata videovuokraamosta elokuvien katseluun. Saimme kotosalla katsella lähinnä BBC:n eläinfilmejä, mutta aika pian yläkouluikäisenä olen sen kyllä nähnyt. En muista miten ja missä, mutta kuitenkin. Tämä oli elokuva, joka ehdottomasti kaikkien piti nähdä. Ja tuohon aikaan kaikki näkivätkin pitkälti samat leffat, koska ei niitä ollut tarjolla montaakaan yhtä aikaa.

Hyvin upposi elokuva edelleen. Tietysti se herätti nyt 42-vuotiaana monia varsin erilaisia oloja kuin silloin lapsena, mutta tavoitti samaakin. Mikä lienee siinä meneekin niin ytimiin asti? Jotenkin se onnistuu täydellisesti kuvittamaan isoja, ihon alla pullistelevia, rakkaudennälän ja – hih – teinimäisen kokemattomien ja punastuttavien seksimielikuvien tunteita. Kesäpaikan työntekjöiden salatanssipaikan tunnelma oli höyryävän kuuma! Ihanaa tanssia läpi leffan.

Ja Patrick Swayzen paljas selkä, josta voi lukea lihaksiston…

dirty dancing
Kuva: Skiddle.com

Hassua, miten moni kohta juonesta oli päässyt jo unohtumaan kokonaan, mutta jotkin ikoniset kuvat eivät ollenkaan. Muistin tunnelman täysin ja se nipisteli vatsanpohjassa samalla tavalla kuin joskus silloin. Ja uuh, miten tulikuuma Johnny olikaan mustassa hihattomassaan ja farkuissaan, edelleen!

On tietysti yksi eeppististä eeppisin kohta. Sen vedessä valkoisessa uikkarissa nostelun lisäksi se oikea nosto ihan elokuvan lopussa. Se kyllä toimii, vaikka sitä osaa odottaa.

Kun Johnny, kaikki vääryydet ensin oikaistuaan, nappaa Babyn tanssilattialla käsivarsiensa varaan korkeaan nostoon, pillahdin vähän itsellenikin yllätykseksi poruun. Oli tunnetta! Sieltä se itkahdus matkasi, aikakoneella teinivuosista.

Nämä ovat hauskoja hetkiä, joissa jotakin menneestä aktivoituu sisuksissa yllättäen. Tunne vilahtaa tajun edelle. Siinä ne olivat: rakastumiset Kukonnotkon musiikkileirillä, valkoiset farkut niillä rikkaampien perheiden tytöillä, pehmennyskiharat ja helmiäishuulipuna, diskot pimeässä kesäyössä ladon puun tuoksussa. Siellä ne ovat, varastoituneena. Nuoren ihmisen väkevä, aloittelevan itsenäinen elämä kaikesta kotona tapahtuvasta piittaamatta. Ulko-oven ulkopuolinen oma maailma ja suhteiden verkosto. Ei mitään tietoa siitä, mitä elämässä vielä tulisi vastaan, mutta kaikki oli auki ja kaikki oli todellakin mahdollista. Aika liikkistä ja aika ihanaa!

Me lauloimme tyttäreni kanssa biisit täysillä mukana. Erityisesti sen hauskan kohdan: Come here, loverboy!

Seuraavaksi tuntui asianmukaiselta jatkaa muistojen teillä Julia Robertsin seuraan, Pretty Womanin äärelle. Toimi sekin, ja ah mitä pukumeininkiä! Ei se ihan näihin päiviin siirtyisi se löysistä puvunhousuista tehty punainen ja polvimittainen shortsipuku, mutta oli siellä paljon sellaistakin, joka taas on tehnyt paluun, kuten scrunchiet Julian kiharapilvessä. Ja mitä kiharapilviä!

Muistin sen ajan omat tyyli-ihmeeni: olkatopatun, vihreän ja liian löysän bleiserin ja ison, mustan, pitsisomisteisen klipsirusetin permanentatussa tukassa – korkealla ja kuohkealla etuheitolla, tietenkin.

Mietin elokuvan äärellä Richard Geren lumovoimaa. Se meni minulta teininä ihan ohi. Ihmettelin, miten kukaan sellaista harmaatukkaista setää kuolaisi, mutta salaisuus valkeni minulle näin viiveellä. Hänet oli selvästi sijoitettu sinne enemmän näin äitiä kuin silloista tytärtä ajatellen! Aikamoinen harmaapukuhurmuri, vaikka vähän mulkkukin paikkapaikoin. Hän vaikutti silloin ekaa kertaa elokuvaa katsellessani kuusikymppiseltä (eli lähes kuolleelta jo), ja osoittautui nyt 41-vuotiaaksi. Köh.

Ja taas lauloimme kuopuksen kanssa mukana, nyt Roxettea ja Roy Orbisonia. Toimi!

On kai pakko katsoa seuraavaksi Breakfast Clubkin, kun nyt tähän nostalgiavyöryyn päästiin!

Onko sulla vastaavia aikakone-elokuvia?

Mainokset

Telkkuvinkki joululomalle: Puuttuminen 30.12. Yle TV2 .

Tässä katseluvinkki joululomalle! Lauantaina 30.12. klo: 21.58. Yle TV2 näyttää noin puolituntisen elokuvan Puuttuminen. Näytelmäkirjailija Elina Snickerin kirjoittama elokuva oli yksi voittajista Novellielokuva 2015 -kilpailussa ja sai ensi-iltansa Helsinki International Film Festivalilla samana vuonna. YLEn esitys on tv-ensi-ilta, ja elokuva on sen jälkeen nähtävissä Areenasta tammikuun ajan.

Puuttumisen keskiössä on Emmi, menestynyt nuori suunnittelija, jolla on edessään lupaava ura ja kotona pieni vauva ja ihana aviomies. Siitä huolimatta elämästä tuntuu puuttuvan jotakin, se tuntuu arvottomalta. Sisäisestä rikkinäisyydestä ja pienen vauvan äidin juomiseen liittyvästä tabusta on siis kysymys.

Minä katson ilman muuta! Katso sinäkin!

Tiedän mitä teen ystävänpäivänä

Yksi flunssapotilas täällä aamulla intoili minkä käheydeltään kykeni, että enää kaksi viikkoa ensi-iltaan! Vitosluokkalaista superfania riemastutti eniten se, että Isac Elliot: Dream Big The Movie tulee myös tänne Hämeenlinnaan, ja on täten nopeammin ja helpommin nähtävillä kuin hän pelkäsi. En millään henno kertoa, että olisi ehkä ollut mahdollisuus vielä vähän aikaisempaankin autuuteen. Sain nimittäin kutsun ennakkoon, mutta raskaat velvollisuudet munkinmaistelutyömatkalla Tallinnassa estävät siihen osallistumisen. Olen varma, ettei Ronja hyväksyisi selitystä. 

Ehdottomasti menen Ronjan viereen fanittamaan elokuvayleisöön. Olen hehkuttanut Ikkeä ennenkin, ja siinä yhteydessä todennut tutustuneeni häneen jo aikanaan peikkotukkaisena vauvankääryleenä. Ihmisten iässä en ole häntä ihastellut kuin lavalta, mutta äitinsä kautta kurkistellut vähän tuon huikean uran kulisseihinkin.  Veikkaan edellisen keikkakokemuksen pohjalta, että luvassa on melkoista kirkumista niin valkokankaalla kuin leffapenkissäkin. En ihmettele pätkääkään. Ehkä kiljun itse mukana. Laulan ainakin. Ikke on hullun hyvä!