Eroista, ihastumisista ja muusta helposta ja kepeästä parisuhdeshaibasta

Olen tänään taas jotenkin itselleni ison asian äärellä. Mietin irtiottamisia. Irrottautumisia. Lopettamisia. Luopumisia. Kaikkea sitä.

Ajatuksen käynnisti tällä kertaa biisi kaverin fb-seinällä. Mutta pohjan on luonut tämä pimeys ja hiljaiselo. On ollut aikaa ajatusten tulla.

Tässä se biisi. Ehkä pääset samalle sydänaallolle, ja kestät sen jälkeen alkavan melkoisen runollismelankolisen eksistentiaalipohdinnan. Biisi on tosi kaunis. Ajatukset levällään ja kesken. Jospa niissä jotain ihmismäistä tarttumapintaa olisi. Toivon ainakin, tai hitto vieköön olen möyrimisineni yksin (ja bonuksena näyttänyt sen vielä julkisestikin. Oh well).

Aloin siis miettiä elämän kulkua. Minun elämäni, ja yleisemmin elämien. Sen mahdollisuuksia ja kaikkea sitä, mitä nykyiset valinnat mahdollistavat ja toisaalta  sulkevat pois. Niitä elämiä, joita olisi ollut, jos ei juuri tätä. Niitä valintakohtia, joissa olisi kirjoittanut aivan uudenlaisen todellisuuden. Yhtä toden, mutta ihan erilaisen. Hyvineen ja huonoineen.

Tiedätte kyllä sen tunteen, joka välillä tulvahtaa yli. Että nyt on tehtävä muutos. Heittäydyttävä. Revittävä itsensä irti entisestä ja otettava ohjat tukevasti omiin käsiin. Se voi koskea mitä vain elämänaluetta. Työtä, asuinpaikkaa, parisuhdetta. Sitä kai aika usein, liittoa. Sitä minä jäin tällä kertaa pohtimaan.

Minä vähän pelkään sitä tunnetta joka kerta kun se tulee. Ja tuleehan se, jokaiselle (niin uskon, vaikka en voi tietää ennen kuin te kerrotte onko se niin!). Se on hurja ja intensiivinen ja maistuu niin paljon elämältä, että siinä puhurissa on hiton helppo ajatella, että tätä minun on nyt seurattava. Vaikka sitten tulisi mitä. Ja mitähän vain voikin tulla.

Se on vähän niin kuin tuuli. Se pamahtaa elämään useimmiten uuden ihmisen muodossa. Ei edes ehkä ihastumisena vielä, vaikka joskus sinäkin. Minulle ainakin useimmin sellaisen hahmottomamman raikkauden ja uutuuden ja kiinnostavuuden ja tuoreuden muodossa. Joskus se on vahvan fyysinen juttu, mutta ainakin yhtä usein tarttuma uuden toisen ajatukseen. Tapaan mieltää maailmaa ja olla. Sanoa tai tehdä. Sellaisen edessä tulee tempautuminen niiden muiden mahdollisten ilmatilaan. (Anteeksi, jos olen liian abstrakti. En saa tätä jäsentymään tukevammin.)

Sitten vähän aikaa mieli on melkoisessa tuiverruksessa. Tällaistakin on! Oli! Voisi olla! Tuolla jossain on juuri nytkin.

Ja kuitenkin, joka kerran kun olen odottanut ja tunnustellut, se on mennyt ohi. Joskus päivissä, joskus viikoissa, ja joskus on mennyt kuukausia. Joidenkin ihan isojen asioiden äärellä olen voinut puntaroida yli vuodenkin. Tarkastellut tunnetta ja koittanut päästä sen laidoilta kurkkaamaan, mistä nyt ihan oikeasti on kyse. Onko kyse todellisesta muutoksen tarpeesta vai jostain muusta? Jostakin mielen tempusta tylsän iskiessä. Arjen ja kaiken tämän. Ja tähän asti aina – mutta kuka sanoo että näin on ikuisesti – olen ollut onnellinen tuulen pyyhkäistyä pois. Toisten nurkkiin.

Mistä sen sitten tietää? Mistä voi tietää onko tämä tuuli juuri se, jonka matkaan kannattaa ja pitääkin hypätä? Joka on sen arvoista, että pistää paljon vanhaa ja kaunista palasiksi uuden paremman toivossa? Mistä sen voi tietää ja onko edes syytä järkeillä ja analysoida? Eikö elämään kuulu myös spontaani hyppäys? Olisihan aika kamalaa, jos sitten ei ollenkaan osaisikaan hypätä, vaikka olisi totinen tarve.

Ja sitten se, miten paljon yhdellä spontaanilla hyppäyksellä todella voi pistää rikki. Sitähän ei koskaan etukäteen tiedä, miten paljon sillä voi saada hyvää. Tässä turvallisuushakuinen tyyppi joutuu kaihtamansa riskianalyysin eteen.

Niitä hyppyjä meille kaupataan myös ulkoapäin. Aika tukevankin koneiston keinoin. Puhutaan siitä, että elämä soljuu ohi. Puhutaan tyytymisestä ja riittämisestä ja siitä, minkä arvoinen sinä olet. Härkitään miettimään, saatko juuri sinä juuri sinun elämästäsi, perheestäsi, työstäsi, kodistasi, paikastasi maailmassa irti kaiken sen, mikä irtisaatavissa on. Suhteestasi varsinkin. Paljon arvoa laitetaan kokemuksille ja sille, että haetaan sarjassa niitä oikeita. Vähemmän puhutaan pysyvyyden hyveistä. Koko ajan pitäisi arvottaa ja arvostella.

Sellainen väkisinkin pistää miettimään.

Olenko tyytyjä? Asettuja? Fakkiintunut kyyhöttäjä? Silloin varsinkin, kun ihmiset ympärillä tekevät isoja ratkaisuja, nämä omatkin mietteet aktualisoituvat. Ja nyt on selvästi sellainen aika että niitä tehdään. Ympärillä on paljon eroja ja irrottautumisia.

Nyt joku lukee rivienvälejä ja etsii viitteitä parisuhdekriisistä. Sielläkö Ani miettii eroa nyt? Nytkö se on ihastunut johonkin ja laskelmoi seurauksia? ja miten se nyt sellaisesta blogissa kirjoittaisi? Vähän jotenkin outo.

En mieti. Mietin tätä laajemmassa mittakaavassa nyt. Mutta olenhan eroakin miettinyt, totta kai. Keväisin useimmiten. Olisi vähän kai erikoista, minusta ainakin, jos en olisi 18 vuoden liittoni aikana ajatustakaan uhrannut sille, mitä olisi jos ei tätä. Että olen 16-vuotiaana asettunut tämän ihmisen kanssa elämään, enkä olisi kertaakaan ratkaisua ravistellut? Se olisi ehkä jopa jotenkin vähän pimeää. Epäihmismäistä.

Välillä olen miettinyt oikeinkin paljon. Kipeästikin. Enkä epäile hetkeäkään, ettei puolisokin. Toivonkin, että on. Koska se päätös, että tässä yhdessä mennään, pitää aina uudistaa halusta ja molemmin puolin. Puhumme siitä suoraan. Niistä ihastumisistakin. Luulen, että sitten kun se lakkaa, olemme isojen kysymysten äärellä.

Nyt ei olla. Nyt on tosi hyvä.

Mietin paljon eroavia ja eronneita ympärillä. Mikään ei minua koskaan saisi tuomitsemaan heidän valintojaan. Toivonkin, ettei tätä missään nimessä niin lueta. En yhtään usko roikkumiseen ja jäämiseen ja kestämiseen rakkaudessa. Marttyyrinkruunuihin tai sellaiseen.  Yrittämiseen uskon ja venymiseen pahojen paikkojen yli, ja niin ihmiset tekevätkin. Jossain sitten loppuu mielekkyys, ja silloin on aika toimia. Mikään ei ehkä loukkaa niin paljon, kuin toisen eropäätöksen kyseenalaistaminen. En halua sellaista. Se on taatusti kipeimpiä ratkaisuja ihmisen elämässä aina, ne viikon-parin pikasuhteet tässä nyt sivuuttaen.

Mitä mietitte näistä? Menikö turhan korkealentoiseksi? Mietittekö näitä tällaisia ylipäätään, vai kuulostanko jotenkin jakomieliseltä nyt? Puhutteko suhteessanne tätä, vai miten homma menee?

Onko tässä ajassa ja iässä jotakin sellaista nyt, että nämä mietteet realisoituvat entistä enemmän?

Mainokset

Mitä meistä tuli?

Huomenna on ylä-asteen luokkakokous. Jännittää vähän. Okei. Jännittää paljon. Mietin mitä meistä tuli ja mihin suuntaan kukin lähti. Miten paljon toiveista vielä elää, ja kuinka paljon on kariutunut arjen alle.

Jännittää monella tapaa. Mennä kohdakkain itsenikin kanssa. Olin yläasteikäisenä melkoisen keskeneräinen. Kukapa niistä niin valmis olisikaan. En tiedä haluanko palata niihin tunnelmiin. Epävarmuuksiin, heittelyihin ja myllerryksiin. Mietin reggressoidummeko illan ehtiessä sinne takaisin. Otammeko luontevasti ne 20 vuoden  takaiset roolit, vai osataanko kohdata näine hyvinemme? Tällaisina ja tässä juuri.

Lukion luokkakokoukseen oli ihan erilaista mennä. Menin miehen kanssa yhdessä. Niin, olemme rakastuneet 16-vuotiaina luokkatovereina, 18 vuotta sitten. Hyvä ydinjoukko lukiokavereita on myös pysynyt mukana elämässä noista vuosista. Vaikkei nyt niin usein nähdäkään, niin vuosittain nyt vähimmillään. Siinä on jotakin voimaa. On ihmisiä, jotka tunsivat minut jo sellaisena, raakileena. Ja ovat jatkaneet mukana näihin päiviin. Tykkäävät silti ja siksi.

Ja ylipäätään, onhan ihminen ylä-asteiässä aika eri kuin heti sen jälkeen.  Lukiossa sitä oli jotenkin vähän ihmisempikin jo, vaikka sillä lailla hassusti täynnä omaa viisauttaan ja ylväänä. Yläasteella oli vasta ihan raaka. Kaikki ihan nupullaan. Iso osa minuutta vasta muotoutumassa.

Melkoisesti armollisuutta itseä ja muita kohtaan on sittemmin kertynyt nahan alle. Vaikka aika kesken sitä kai edelleen on

Olen miettinyt tätä kolmikymppisyyttä. Se on samaan aikaan aika kivaa ja karua. Kivaa silloin, jos hommat ovat menneet suunnilleen niin kuin halutti. Jos on saanut elämästä irti niitä asioita, joista nuorempana haaveili. Edes suurin piirtein. Eivät ne kaikille ole samoja. Mutta että niistä omistaan olisi saanut kiinni edes vähän.

Ja sitten jos ei, niin aika alkaa näyttää armottomuutensa. Toki vielä ehtii kouluja käydä, ammattia vaihtaa ja sitä perhettäkin laitella – jos siis sellaisista asioista ylipäänsä on kiinnostunut – mutta ihan eri tavalla se ponnisteluja vaatii. Kokolailla uudet realiteetit raamittavat olemista nyt.

On ehtinyt tulla sitä taakkaa. Ihan jokaiselle. On eroja ja pettymyksiä. Pulmia lasten kanssa tai niiden saamisessa. Työjuttuja ja kaikenlaista tunkkaista lastia. Törmäilyjä ja harha-askeleita. Peruuttamattomiakin päätöksiä.

Teini-ikäinen on ehkä ahdistunut ja näppylöillä, mutta elämä aukeaa eteen melkoisen leveänä. On valtavasti asioita vielä tulollaan ja mahdollisena. Ihan niin ei ole enää koskaan.

Jännittää nähdä, mitä ihmisille kuuluu. Samalla tulee peilattua omaakin olemista. Hui.