Syöpälapsiselfie ja muita kyseenalaisia somekohtaamisia

Jäi vielä jatkoajatus pyörimään kuulassa tuon eilisen somekeuhkoamisen jälkeen. Rautalintu auttoi jalostamaan sitä muutaman muiston muotoon.

Tapahtui lapseni päiväkoti-iässä, joskus siis jo kymmenkunta vuotta sitten. Siellä ne häärivät jonkin kevätjuhlaesityksen tiimellyksessä sinisissä ja punaisissa sukkahousuissaan. Kun lapset olivat esittäneet oman osansa (siis jonkun mahtavan pyörähdyksen keijuhameessa tai kärpässieninä, jonka viihdearvoa suunnattomasti suurensi söpöys), säntäsivät he – omani mukaan lukien – vanhempiensa luokse vaatimuksenaan nähdä, millainen kuva tuli. Ohjelma pysähtyi hetkeksi, kunnes taaperot malttoivat palata pyyhkäisyjensä ja napautustensa jälkeen takaisin estradille.

Omassa lapsuudessani olisi odoteltu ensin se kuukausi, että olisi nähty riittävästi filmin arvoista kuvattavaa ja saatu rulla täyteen. Sitten olisi kiikutettu se rulla kehitettäväksi ja ensi viikolla saataisiin kuvat. Eri hommat nyt!

Mietin, miten tässä kaikessa näkyy tuo kiihkeä rytmi ja aikajänteen ihmeellinen kiivastuminen. Sen kanssa minusta olisi syytä olla vähän varuillaan. Ei voi olla oikein hyväksi lapselle, että kärsivällisyys ei riitä edes juhlan loppuun asti julimiseen, ennen kuvan näkemistä. En pidä ihan hyvänä sitä, että lapsi on jo nelivuotiaana niin tietoinen siitä, että hänet on kuvattu ja pohtii sitten, miltä siinä kuvassa näyttää. On ihan ok nauttia omasta itsestään ja ihailla kuvaansakin, mutta kyllä te varmaan saatte ajatuksesta kiinni.

Tällaisia juttuja me aikuiset omilla puhillamme jälkipolvelle koko ajan opetamme, tietoisesti tai tiedostamatta.

Toinen esimerkki osui kai alakoulun ekoille luokille. Lapsi oli piirtänyt kuvan perheestämme. Siinä me olimme, ihanan hymyileväisinä pallopäinä pystytukkinemme. Me kaikki neljä – ja sitten läppäri kädessäni. Niin, lapsi oli piirtänyt kuvaan vain kaiken olennaisimman. Kellään muulla ei ollut mitään käsissään. Menin niin syvälle itseeni, että meinasi tulla persnahka vastaan.

Miksi sitten näitä muistelen? No, tuo eilinen pohdiskelu pisti miettimään, miten meidän sukupolvemme sekoileminen selfieiden ja jatkuvan someilun meressä näkyy seuraavalle polvelle. Olen tätä jaanannut aiemminkin, mutta nyt taas uudelleen. Millaisena me heille näyttäydydymme ja millaisia toimimisen tapoja heille siirrämme?

En pidä hyvänä juttuna, että lapsi näkee vanhempansa jatkuvasti ottamassa kuvia omasta pärstästään. Enkä sitä, että vanhempi ottaa jatkuvasti kuvia omista lapsistaan kaikissa arkisissa tekemisissä jakaakseen ne sitten maailmalle. Tai että lasta pyydetään kimppaselfieen jatkuvasti, joka tilanteessa. Tai kuvaamaan nämä äitin uudet vaatteet. Ei ku ota toinen. Ei ku ota vielä, tuli kaksari. Ei ku hei ota sittenki tuolta yläviistosta.

Ja ei, en tarkoita, ettei pitäisi kuvata mitään. Tarkoitan sitä, että ollaan niissä arkisissa vuorovaikutustilanteissa jatkuvasti ruudun läpi. On hyvä muistaa, että aikuiselle hetki voi olla nopsa ja satunnainen toimi, melkein automaatio, mutta lapselle pitempi ja hämmentävämpi katkos kanssakäymiseen.

Aika moni äiti (miksei isäkin) tietää jo, että puhe omasta laihdutuksesta tms. on vahingollista lasten kuullen. Tuumin, että tällä kuvaamismanialla ja somehurahtelulla voi olla yhtä vahingollisia vaikutuksia kasvavan lapsen ja nuoren minäkuvan kehitykselle.

Ehken karsein muisto liittyy viime keväänä eräässä kahvilassa todistamaani tilanteeseen. Siinä, sairaalan vieressä, kahville tuli melko selkeästi suoraan syöpähoidoista tukaton pikkulapsi äitinsä kanssa. Muistin saman tien omat syöpäaikani ja tunsin väkevää myötätuntoa sekä äitiä että lasta kohtaan. Minusta oli kiva ajatus, että lapsi pääsi hetkeksi herkuttelemaan palkinnoksi koettelemuksistaan.

Sitten äiti kaivoi esiin kännykän ja alkoi asetella itseään ja lastaan selfieen. Lapsi pyysi ihan suoraan, että ei nyt kun väsyttää, mutta äiti ei antanut myöden, vaan patisti hymyä toiselle huuleen ja kokeili erilaisia kuvakulmia. Tuntui kamalalta. Millaisellahan häsärillä ja kuvatekstillä kuva meni feediin? #laatuaika #yhdessä #rakkauspakkaus

Olen syyllistynyt kaikenlaiseen somemöhlintään itsekin. Siksihän nämä kai mietityttävätkin niin paljon. En yritä olla pylväspyhimyksenä tässä. Tuumin vain, että  näitä juttuja kannataa ehkä vähän funtsailla  silloin tällöin, vaikka ne kiusaannuttavatkin. Vaikka esimerkiksi silloin, kun seuraavan kerran on kaivamassa kameraa yhteisen ruokahetken alkaessa.

Siksi, että aika iso osa lasten arjesta koostuisi ihan suorasta kontaktista, ilman kelmeitä valoja vanhemman kasvoilla ja linssin kautta toisten katseen alla olemisista. Jottei heidän tarttisi alaikäisinä vielä elää sen kasvottoman, ulkopuolisen katseen alla ihan koko ajan, oman kodin seinienkin sisällä. Tai nähdä vanhempansa elävän sille. Tosi pieni lapsi osaa jo käsitteen ”äidin/isän selfie-ilme”. Ei tarttisi osata.

Tuota katsetta on tarjolla aivan yli tarpeen sitten vähän vanhempanakin, ja sellainen olisi ehkä helpompi ottaa vastaan eheällä minäkuvalla ja kokemuksella siitä, että on olemassa myös silloin, kun ei jatkuvasti jakele itseään eri kanavilla. Se, jos jokin, olisi melko oleellista mediakasvatusta just tällä hetkellä, kun elämme melkoista viestinnän murrosta ja opettelemme uusia olemisen tapoja.

Mainokset

Neljä viikkoa irti

Tänään tuli 4 viikkoa täyteen Facebookitta. Olin jo harkitsemassa sinne paluuta muutama päivä sitten, mutta huomasin ajatuksen tympivän niin kovin, että totesin sen typeräksi. Miksi mennä sinne, jos se tuntuu pahalta?

Olen aika hyvilläni siitä, että olen päässyt tänne asti. En olisi ollenkaan uskonut! Minä, tuntemistani ihmisistä kokolailla someriippuvaisimpien joukossa. Ja niin se vain vieräti kuitenkin, ja tuntuu tosi hyvältä. Tiesin, että tein juuri oikean ratkaisun sillä hetkellä, kun tuttavani totesi, että kaikista ihmisistä juuri minun hän ei ajatellut sieltä koskaan lähtevän. Siksi juuri piti lähteä.

Yhteydenpito tärkeisiin ihmisiin on kaikkein suurin järjestettävä juttu tässä ulkopuolisessa elämässä. Kaipaan joitakin ihmisiä kovasti, mutta en voi pakottaa ketään olemaan yhteydessä Facebookin ulkopuolella, vaikka miten haluaisin, jos se ei tunnu heistä luontevalta. Onneksi oikeastaan ihan paria lukuunottamatta läheisten kanssa korvaavat keinot on juurrutettu jo hyvin käyttöön.

Ärsyttää, että Spotifyn lisäksi myös esim. Skypetili oli tosiaan linkitettynä Facebookissa oloon. Spotaria ilman pystyn olemaan, mutta Skype-tilin perustin uuden sähköpostin kautta, koska haluan olla yhteydessä ystävääni reissunpäällä ja se olisi muuten vaikeaa. Mainiosti toimiikin videoviestintä ja soittelu sen kautta. WhatsApp, tekstarit ja perus puhelinsoitot ovat myös nousseet yhteydenpidossa ihmisten kanssa uuteen kunniaan. Koen myös, että olen paljon enemmän läsnä niille ihmisille, joiden kanssa olen tekemisissä nyt, koska pään taustasurina ja jatkuva sinkoilu ärsykkeiden perässä on loppunut. Olen kivempi tyyppi läheisilleni, uskoisin. 

Kummisetäni on luvannut pullon shampanjaa, jos olen poissa Facebookista puoli vuotta. Juuri tällä hetkellä en pidä sitä mitenkään mahdottomana, mutta tilanteet toki muuttuvat. Se tiedän ainakin, että on löytynyt hyvä, paljon rauhallisempi vire mieleen, oikein tehokas työmoodi ja paljon kivoja tietokoneen ulkopuolella tapahtuvia juttuja Facebookissa vietettyjen tuntien tilalle.

Tänään esimerkiksi kävin vähän yli 10 kilometrin kävelylenkillä järvimaisemissa. Haistelin ilmaa ja katselin haltioituneena sinivuokkoja, joita tuohon Aulangon metsään tulee ihan isoina kenttinä. Tuolla pieni palanen loimottelemassa.

IMG_3997

Jäätä oli enää pieninä kaistaleina ihan rantaviivassa. Muuten järvi liplatti auringossa vapaana ja keväisenä. Ihana, ihana keli!

IMG_4023

 

 

Kuuntelin äänikirjana uutta suosikkiani Andre Agassin omaelämäkertaa nimeltään Open. En lainkaan seuraa tennistä, enkä lainkaan ole seurannut Agassin uraakaan, mutta kylläpä on kiinnostava, hurja ja mukaansatempaava kirja! Ja kirja korvissa on niin ihanaa kävellä. Vähän kuin jonkun kaverin kanssa.

Tämmöisiä tänään tänne. Mitäs teille kuuluu?  

Some-kolumni Hämeen Sanomissa

Tämmöinen meni maailmalle tänään vakkarikolumnipaikallani. Teille jo tietysti aika tuttua tavaraakin. Mutta saa mieluusti kommentoida, jos haluaa.

ÄLÄ KLIKKAA MUA (Kolumni Hämeen Sanomissa 26.3.2014)

Sairastuin pari viikkoa sitten some-ähkyyn. Väsähdin tyystin. Oli vedettävä käsijarrusta ja aloitettava vieroitus. Nyt taukoa on takana 15 päivää. Takaisin ei ole vielä aikoihin mitään asiaa.

Olen Ani Kellomäki, Facebookholisti.

Pari viikkoa sitten olin tilanteessa, jossa kurkkasin puhelimen ennen kuin nousin sängystä ja viimeisenä asiana ennen nukahtamista. Jos heräsin yöllä – jota tapahtui paljon, koska olin niin ylivireessä – menin selailemaan verkkoa. Klikkailin matkalla junalle, näppäilin junassa ja peukutin vaikkapa metsälenkin aikana. Avasin puhelimen heti, jos piti odotella muutama minuutti bussia tai kulloinenkin treffikumppani hävisi hetkeksi vessaan.

Jos menin itse vessaan, selasin siellä. Hitto, joskus menin vessaan tsekatakseni mitä verkossa tapahtuu. Olin usein paljon tiiviimmin läsnä virtuaalikaveripiirilleni, kuin samassa olohuoneessa keskustelua aloittaville perheenjäsenilleni. Aika usein me kaikki neljä istuimme samassa huoneessa omien ruutujemme takana peukuttelemassa, hymyilemässä kelmeälle valolle.

Minulla oli kaikki perusnarkin piirteet salailusta, määrien vähättelystä ja syyllisyydestä aina vimmaiseen vastareaktioon jonkun huomauttaessa räpläämisestäni. Kukaan ulkopuolinen ei olisi saanut minua irti koukustani. Minullahan oli OIKEUS. Ja olihan minulla, niin kuin kaikilla on. Oikeus oman ajan ja energian – ja mediavälineen – käyttöön. Minä vain käytin sitä ihan väärin.

Olin 7 vuotta käytännössä tauotta yhteydesssä noin 500 ihmisen kanssa. Joskus 8 tuntia päivässä putkeen. Kasvoin huomaamattani riippuvaiseksi peukuista ja kommenteista. Olin tosissani kiinnostunut jonkun puolitutun lapsen tai lemmikin kommelluksesta tai etäisen työkaverin syömästä lounassalaatista. Kuvan kera. Aloin hahmottaa tekemisiäni statuspäivityksen sanamuodossa.

Stoppi tuli eräänä aamupäivänä, kun puhkesin itkuun tietokoneruudun ääressä. Mitta oli tullut täyteen. Päässä ei ollut enää tilaa. Olin säntäillyt kissavideosta punttisaliselfieen, kunnes kapasiteettini täyttyi. Oli pakko ottaa ihan kunnollinen aikalisä.

Pistin tilin jäihin ja poistin sovelluksen kaikista kannettavista laitteista. Kuusi ensimmäistä päivää päässä hurisi. Sitten alkoi tasaantua.

Olenko ylpeä tästä? No en todellakaan. Päinvastoin. Hävettää hulluna. Olen 37-vuotias ihan kelpo aikuinen. Yrittäjä, äiti ja puoliso. Ihan ihmismäinen ihminen. Pystyvä ja kykenevä.  Ja silti kävi noin köpelösti. Veikkaan, että joku lukijoista nyt tunnistaa vähän itseäänkin. Totuus kirpaisee.

Diginatiivit lapsemme kasvavat suoraan somekulttuuriin ilman edes meidän sukupolvemme alati hiipuvaa muistoa lankapuhelinten siunatusta, paikkaan sidotusta kontaktista. Vähän huolettaa, pysyykö homma heillä meitä paremmin vai huonommin hallinnassa. Malli olemiseen tulee meiltä, joka päivä.

Klikkaa mua. Tai älä sittenkään.

Tulee aika henkilökohtaista kamaa taas. On jotenkin helpompi höpötellä täällä, kun tuntee juttelevansa lähinnä itsekseen. Facebookin suora palaute puttuu, ja se on tosi jees.

Fb-paastoa on nyt kestänyt 1,5 viikkoa. Eilen tuli ekan kerran semmoinen kokonaan rauhallinen olo. On aika hurjaa, miten kauan särinän sammuttaminen vie. Jos ennen olen ajatellut, että somen käytön vähentäminen viikonlopuksi on tosi ok rauhoittumiskeino, niin olen nyt eri mielellä. Tai onhan se parempi kuin ei  hiljentämistä lainkaan, mutta nyt täällä vasta alkaa näkyä semmoista ihan oikeaa kierrosnopeuden laskemista sellaisen poikkeustilan ja tietoisen ”en mene sinne, en, en!” -tankkaamisen sijasta. Seinät, peukut, jakamiset ja klikkaamiset unohtuvat.

Nyt uskallan vasta myöntää kunnolla itseleni, miten sippi olinkin. Pääsi kyllä liian väsyneeksi. Liian hätäiseksi, hermostuneeksi, säpiseväksi ja kireäksi. Itkin joka päivä jotakin olematonta vastoinkäymistä. Nostin hullut käyrät jostakin ihan tarpeettomasta pikku tyhmyydestä. Kouhkasin ja meuhkasin semmoisilla tehoilla, jota nyt tässä tuntuvat jotenkin ihan vierailta.

Ei se ollu tietenkään kokonaan Facebookin vika. Ihan liikaa moniajoa oli matkassa muutenkin. Mutta Facebook tiivisti sitä kyllä. Oli yksi semmoinen aika- ja energiasyöppö. Jopa silloin, kun en ollut siellä konkreettisesti. Semmoinen taka-alalla pörisevä taustahäly ja valpastelun paikka. Erikoinen.

Olen jonkun lomamatkan takia ollut kokonaan irti Facebookista kerran aikaisemmin,  joitakin päiviä. Tokko kokonaista viikkoakaan. Ja olen sentään ollut palvelun osasena jo sieltä jostain, mistä lienee, vuodesta 2007. Seitsemän vuotta kaikkien kanssa, kaiken aikaa, koko ajan saatavilla. Huh huh. En ole koskaan oikein tullut ajatelleeksi ennen. Vastahan sinne jotenkin mentiin!

Isoimmin nyt on mietityttänyt se sosiaalinen hierarkia tai arvottaminen tai mikä lie, josta on vaikea saada kiinni. Semmoinen salakavala yhteisöpalvelun tuottama oman arvon ojentaminen toisten käsiin jollain tapaa. Se on tosi inhimillistä ja samalla ihan tosi surullista ja ajattelen, että herkkien tyyppien ja nuorten kohdalla vahingollistakin. Jokainen haluaa, että omista kuvista tai sanoista tykätään klik klik. Ja siellä se on, kaikkien nähtävissä, kenen jutuista tykätään ja kenen sitten ei. Miksi tuosta, muttei tuosta? Se tuottaa helposti myös semmoista muovautumista odotettujen asioiden edessä. Ihan samat sosiaaliset paineet vellovat verkossakin. Ne, joissa toivotaan huomatuksi ja hyväksytyksi tulemista. Sitä just, jota jokainen elävä tarvitsee.

Aikuisena ei ole helppo sanoa, että ”mulle tuli paha mieli kun et klikannu mun kuvaa”. Sehän kuulostaa ihan mielipuoliselta. Kelle nyt semmoisesta… ja sittenkin. Tosi toistuvasti juuri semmoista keskustelua olen käynyt monien fiksujen, ihanien, aikuisten tuttujeni kanssa. ”Mikähän sillä on, kun se ei tolle…?”, ”Onkohan toi vihanen mulle kun se ei…?” Moikka täältä ala-asteen pihan perältä. Tämmöisen se meille on seitsemässä vuodessa opettanut.

Isoin oma pelko paaston aloittamisen aikana oli ihan yksin jääminen. Iha oikea kauhu siitä, että kaikki sosiaaliset kuviot katkeavat. Olin kuitenkin niin poikki, että oli pakko ottaa sekin riski. Hoitaa oma kuuppa kuntoon ennen kuin kissahtaisi kunnolla.

Ekat päivät olivatkin melkoisen hiljaisia. Muutama ilahduttava piip puhelimessa. joku varovainen sähköpostikysymys. Ja sitten tosi hiljaista. Aloin vähitellen hokata sitäkin, millaisen aikajänteen Facebook on omaan päähän virittänyt. Että on oltava koko ajan yhteydessä. Päivittäin, hitto melkein tunneittain. Ylläpidettävä hartiavoimin ystävyyksiä. Se on tosi kaukana siitä, mitä ennen somea oli. Silloin kerran viikossa soiteltiin, ja se oli tosi kiva. Ja hyvin pysyttiin ystävinä, vaikka harvemminkin. Minulla on yksi hyvä ystävä, jonka kanssa olen tekemisissä kerran vuodessa. Emme somettele. Ja silti hän on siellä, ajatuksissa ja sydämessä aina ja koko ajan. Ihan ilman mitään ylläpitoa. Mihin tällainen luotto on oikein haihtunut matkan varrella?

Kun hengailin erään viehättävän puolivuotiaan vauvan kanssa muutama päivä sitten, alkoi naurattaa. Vauvalla oli vierastusvaihe meneillään ja hän parahti itkuun ihan tuttujenkin edessä, jos oli ehtinyt vierähtää pari päivää edelliskerrasta. Siinä mietin mielessäni, miten olen ajanut itseäni samaan harhaan. Lakannut luottamasta siihen, että ystävyyssuhteet pysyvät yllä kyllä ilman jatkuvaa pumppaamistakin. Ovat siellä olemassa, eikä klik klik merkkaa niissä mitään. Että minä olen 37 -vuotias, ja vierastusiästä on jo jonkin verran aikaa myös kaveripiirissä.

Muutaman päivän kuluttua tuli taas puhelimeen piip ja ”mitäs sinne?” tai ”lähetäänkö vesijuoksemaan?”. Ihan oikeita viestejä just minulle. Parempia kuin klik klik -suhinapörinä. Tuli älyttömän hyvä mieli. Semmoinen, jossa tajutaan, etten just nyt halua olla 500 ihmisen keskellä, vaan ehkä viiden. Että vielä saa paasto jatkua. Haluan treenata tätä rauhaa lisää.

I’m such a good friend of mine

Facebook-paaston eka vuorokausi oli hyvä. Vapautui aika paljon aikaa ja jonkinlaista henkistä kapasiteettia, kun ei ollut jatkuvaa standby-asentoa aivoissa uusille ärsykkeille. Puhelimen kuikuilu väheni rajusti myös. 

Kerran aamukahvin aikaan naputin itseni epähuomioissa sisäänkirjautumissivulle jollain vanhalla tottumuksella. Ihmettelin nanosekunnin, miksi sivu ei auennutkaan. Sen jälkeen koko paikka oikeastaan unohtui. Luin tai kuuntelin äänikirjaa niinä hetkinä, jotka perinteisesti ovat kuluneet datailun parissa; junassa ja työhommien tauoilla. Ja sitten ihan vain tuumailin, rauhaksiin ja säpsyilemättä. Kuuntelin itseäni. Nyt on selkeästi semmoinen hetki. 

Tajusin tänään, että isoin osa Facebookkailusta menee odottamiseen. Sen kyteksimiseen, onko jotakin tapahtunut tai tulisiko viestejä. Juuri sellaiseen täyspäiväiseen ennakoimistilaan. Aika pöljää. 

Irrottautumisen isoin haaste, minulle siis ainakin, on ajatus siitä, että jää asioista paitsi ja kontaktit chattikavereihin menevät. No, en kaivannut ainakaan tänään yhtään sekalaista kimpoilua ja peukuttelua, vaan enempi tuntui hyvältä ja rentouttavalta olla vähän tutkan ulkopuolella. Chattailua kaipasin vähän, mutta hyvin tuntuivat likelleni löytävän muilla keinoin ne, jotka sitä halusivat. Aivan hyvinhän kulkevat vaikka tekstarit, sähköpostit ja Whatsapp-viestit.

Päivän yleistunnelma oli jo vähemmän ahdistunut. Enemmän semmoisen mietteliään ja etsiskeleväisen oloinen. Vähän piti kyllä aamusta pillitellä, kun nyt on vissiin tilaa mielen nostaa pintaan kaikenmoisia nopeasyklisen säpinän alle hukkuvia tunnelmia. Mutta luulen, että se tekee ihan hyvää nyt. Putsata vähän kasautuneita.

junakuvaKävin hellimässä rispaantunutta sielua kampaajan tuolissa. Oli ihana hetki höpötellessä siinä ja uusi tukkakin on superkiva. Tässä hassu junaselfie. Vaalennettiin melkoisesti. Nyt on kultaisen, mahongin ja mattaisen pinkin sävyjä. Kevät olot 

Kampaajapäiviin kuuluu aina myös huulipunaterapiaa. Nämä ovat tärkeitä hommia. MACin uusimman setin Dreaming Dahlia on just niin ihana oranssi, kuin aurinko nyt vaatiikin. 

 Illaksi saimme rakkaan ystäväperheen ruokakylään ja pelailemaan lautapelejä. Laittelin uuniperunoita ja-bataatteja erilaisin täyttein, paljon teetä ja jäätelöä. Hyvää ja kivaa ja semmoista oloa hoitavaa rauhallista olemista. Ihan kuin vähän vähemmän jo särisisi päässä. Ainakin haluan ajatella niin.