Syöpälapsiselfie ja muita kyseenalaisia somekohtaamisia

Jäi vielä jatkoajatus pyörimään kuulassa tuon eilisen somekeuhkoamisen jälkeen. Rautalintu auttoi jalostamaan sitä muutaman muiston muotoon.

Tapahtui lapseni päiväkoti-iässä, joskus siis jo kymmenkunta vuotta sitten. Siellä ne häärivät jonkin kevätjuhlaesityksen tiimellyksessä sinisissä ja punaisissa sukkahousuissaan. Kun lapset olivat esittäneet oman osansa (siis jonkun mahtavan pyörähdyksen keijuhameessa tai kärpässieninä, jonka viihdearvoa suunnattomasti suurensi söpöys), säntäsivät he – omani mukaan lukien – vanhempiensa luokse vaatimuksenaan nähdä, millainen kuva tuli. Ohjelma pysähtyi hetkeksi, kunnes taaperot malttoivat palata pyyhkäisyjensä ja napautustensa jälkeen takaisin estradille.

Omassa lapsuudessani olisi odoteltu ensin se kuukausi, että olisi nähty riittävästi filmin arvoista kuvattavaa ja saatu rulla täyteen. Sitten olisi kiikutettu se rulla kehitettäväksi ja ensi viikolla saataisiin kuvat. Eri hommat nyt!

Mietin, miten tässä kaikessa näkyy tuo kiihkeä rytmi ja aikajänteen ihmeellinen kiivastuminen. Sen kanssa minusta olisi syytä olla vähän varuillaan. Ei voi olla oikein hyväksi lapselle, että kärsivällisyys ei riitä edes juhlan loppuun asti julimiseen, ennen kuvan näkemistä. En pidä ihan hyvänä sitä, että lapsi on jo nelivuotiaana niin tietoinen siitä, että hänet on kuvattu ja pohtii sitten, miltä siinä kuvassa näyttää. On ihan ok nauttia omasta itsestään ja ihailla kuvaansakin, mutta kyllä te varmaan saatte ajatuksesta kiinni.

Tällaisia juttuja me aikuiset omilla puhillamme jälkipolvelle koko ajan opetamme, tietoisesti tai tiedostamatta.

Toinen esimerkki osui kai alakoulun ekoille luokille. Lapsi oli piirtänyt kuvan perheestämme. Siinä me olimme, ihanan hymyileväisinä pallopäinä pystytukkinemme. Me kaikki neljä – ja sitten läppäri kädessäni. Niin, lapsi oli piirtänyt kuvaan vain kaiken olennaisimman. Kellään muulla ei ollut mitään käsissään. Menin niin syvälle itseeni, että meinasi tulla persnahka vastaan.

Miksi sitten näitä muistelen? No, tuo eilinen pohdiskelu pisti miettimään, miten meidän sukupolvemme sekoileminen selfieiden ja jatkuvan someilun meressä näkyy seuraavalle polvelle. Olen tätä jaanannut aiemminkin, mutta nyt taas uudelleen. Millaisena me heille näyttäydydymme ja millaisia toimimisen tapoja heille siirrämme?

En pidä hyvänä juttuna, että lapsi näkee vanhempansa jatkuvasti ottamassa kuvia omasta pärstästään. Enkä sitä, että vanhempi ottaa jatkuvasti kuvia omista lapsistaan kaikissa arkisissa tekemisissä jakaakseen ne sitten maailmalle. Tai että lasta pyydetään kimppaselfieen jatkuvasti, joka tilanteessa. Tai kuvaamaan nämä äitin uudet vaatteet. Ei ku ota toinen. Ei ku ota vielä, tuli kaksari. Ei ku hei ota sittenki tuolta yläviistosta.

Ja ei, en tarkoita, ettei pitäisi kuvata mitään. Tarkoitan sitä, että ollaan niissä arkisissa vuorovaikutustilanteissa jatkuvasti ruudun läpi. On hyvä muistaa, että aikuiselle hetki voi olla nopsa ja satunnainen toimi, melkein automaatio, mutta lapselle pitempi ja hämmentävämpi katkos kanssakäymiseen.

Aika moni äiti (miksei isäkin) tietää jo, että puhe omasta laihdutuksesta tms. on vahingollista lasten kuullen. Tuumin, että tällä kuvaamismanialla ja somehurahtelulla voi olla yhtä vahingollisia vaikutuksia kasvavan lapsen ja nuoren minäkuvan kehitykselle.

Ehken karsein muisto liittyy viime keväänä eräässä kahvilassa todistamaani tilanteeseen. Siinä, sairaalan vieressä, kahville tuli melko selkeästi suoraan syöpähoidoista tukaton pikkulapsi äitinsä kanssa. Muistin saman tien omat syöpäaikani ja tunsin väkevää myötätuntoa sekä äitiä että lasta kohtaan. Minusta oli kiva ajatus, että lapsi pääsi hetkeksi herkuttelemaan palkinnoksi koettelemuksistaan.

Sitten äiti kaivoi esiin kännykän ja alkoi asetella itseään ja lastaan selfieen. Lapsi pyysi ihan suoraan, että ei nyt kun väsyttää, mutta äiti ei antanut myöden, vaan patisti hymyä toiselle huuleen ja kokeili erilaisia kuvakulmia. Tuntui kamalalta. Millaisellahan häsärillä ja kuvatekstillä kuva meni feediin? #laatuaika #yhdessä #rakkauspakkaus

Olen syyllistynyt kaikenlaiseen somemöhlintään itsekin. Siksihän nämä kai mietityttävätkin niin paljon. En yritä olla pylväspyhimyksenä tässä. Tuumin vain, että  näitä juttuja kannataa ehkä vähän funtsailla  silloin tällöin, vaikka ne kiusaannuttavatkin. Vaikka esimerkiksi silloin, kun seuraavan kerran on kaivamassa kameraa yhteisen ruokahetken alkaessa.

Siksi, että aika iso osa lasten arjesta koostuisi ihan suorasta kontaktista, ilman kelmeitä valoja vanhemman kasvoilla ja linssin kautta toisten katseen alla olemisista. Jottei heidän tarttisi alaikäisinä vielä elää sen kasvottoman, ulkopuolisen katseen alla ihan koko ajan, oman kodin seinienkin sisällä. Tai nähdä vanhempansa elävän sille. Tosi pieni lapsi osaa jo käsitteen ”äidin/isän selfie-ilme”. Ei tarttisi osata.

Tuota katsetta on tarjolla aivan yli tarpeen sitten vähän vanhempanakin, ja sellainen olisi ehkä helpompi ottaa vastaan eheällä minäkuvalla ja kokemuksella siitä, että on olemassa myös silloin, kun ei jatkuvasti jakele itseään eri kanavilla. Se, jos jokin, olisi melko oleellista mediakasvatusta just tällä hetkellä, kun elämme melkoista viestinnän murrosta ja opettelemme uusia olemisen tapoja.

Mainokset

Saisiko olla Facebook Tracker? – mietteitä verkkoelämästä

Seuraavat somen lieveilmiöt mietityttävät minua:

  • Kun aikuinen ihminen lataa itsestään joka päivä uuden selfien profiilikuvaksi, mistä se kertoo?

Montako naamakuvaa 24 tai 36 kuvan filmissä oli silloin, kun ne vielä piti viedä liikkeeseen kehitettäväksi? Koko rullan erilaisia minun ilmeitäni? Olisiko ne näytetty kaikki peräjälkeen kylään tuleville kavereille sohvalla teekupposen ääressä? Laitettu keittiön seinälle kehyksiin, ja vaihdettu joka päivä uuteen? Näytetty jokaiselle kadun vastaantulijalle?

Ensin latautuu yksi. Ja sitten toinen, vähän eri rajauksella. Kolmas vähän eri ilmeellä. Että siellä minä, sinä, hän olohuoneessaan, keittiössään, makuuhuoneessaan tuijottaa nyt ruutuun, ja arvioi, mikä olisi paras. Miltä hän eniten haluaisi juuri nyt toisten silmissä näyttää.

Milloin meille tuli niin oleelliseksi ajatella niin usein sitä, miltä me itse näytämme? Miksi meillä on pakonomainen tarve pyytää toinen validoimaan meidät? Sanomaan, että oletpas nätti?

Me olemme Facebookin 11 -vuotisen olemassaolon aikana tottuneet arvioittamaan itsemme ulkopuolisen katseissa. Se huolettaa minua.

  • Minne me kadotimme kyvyn sietää joutilaisuutta?

Jotta ihminen voisi olla luova, hän tarvitsee joutilaita hetkiä. Hän tarvitsee turhautumista, tunnetta siitä, että hakkaa päätään seinään, ajatusta yksinäisyydestä, olemassaolon syvää pohdintaa. Tuskailua sellaisen jutun äärellä, joka ei ratkea heti. Ei minuutissa, ei tänään, ei kenties kuukausiin. Hiljaisuudessa lilluvia mietteitä, ei jatkuvaa särinää verkoissa.

”Jalo joutilaisuus on taito olla tekemättä. Se on jonninjoutavan puuhastelun vastahyve. Joutilaisuudessa nousevat mieleen juuri ne ajatukset, joita hääräämisellä yritetään torjua. Se on myös kaikenlaisen luovuuden edellytys. Joutilaisuus ei edellytä minkäänlaista mietiskelyä, vaan sitä voi harjoittaa vaikka kävelyllä tai mieluiten sohvalla”, todetaan Pyhät ja pahat -ohjelman sivulla.

Maaninen somettaminen on tyhjän tilan täyttämistä, jatkuvaa, loppumatonta jonninjoutavaa puuhastelua. Siitä puhutaan rentoutumisena, omana aikana, akkujen lataamisena, mutta ei se useimmiten oikeasti sitä ole. Täytettä se on. Mitä me täytämme?

Miksi on niin vaikeaa olla tekemättä mitään? Olla selailematta samalla, kun jutellaan? Olla klikkailematta pötkötellessään? Olla nousematta jatkuvasti tarkistamaan tämä, tuo ja se Googlesta sen sijasta, että vähän funtsailisi vaan, ja antaisi ajatuksen rauhassa ajelehtia muistojen ja tiedon äärelle aivoituksissa? Antaisi mietteiden yhdistyä uusiksi tajuamisiksi hoputtamatta.

Jos jokaisen herpaantuneen hetkensä jalostaa kuvaksi, tekstiksi, videoksi, tarraksi, kommentiksi ja jaoksi verkkoon, ei juuri jää polttoainetta ajattelulle.

Mietin, millaisia taideteoksia Leonardo da Vinci olisi tehnyt, jos hän olisi saanut purettua jokaisen tyhjän hetkensä statuspäivityksenä parille sadalle kaverille. Montako taulua olisi jäänyt maalaamaatta? Montako keksintöä keksimättä?

Olisivatko Michelangelon freskot Sikstuksen kappelin katossa ehtineet kuivahtaa piloille, jos niistä olisi joka vaiheen välillä otettu uusi Instakuva?

Olisiko Väinö Linna ollut niin kertakaikkisen väinölinnamainen kirjoittaja, jos olisi naputtanut kirjoituskoneen äärellä heti turhautuessaan pari tuntia putkeen meseviestejä?

Mitkä kaikki suuret, aikaa ja ajatusta vaativat, keskittymistä kysyvät jutut olisivat jääneet tekemättä, jos niiden tekoaikaan olisi ollut face ja insta ja aski ja mese ja snäppi ja tube ja tumppu?

  • Miksi siitä ei saa puhua?

Jos meuhkaa somen arvelluttavista puolista, on heti aika ankea akka. Ihmiset suuttuvat: “kyllä aikuinen ihminen saa tehdä omalla ajallaan mitä haluaa!”

Niin saakin, mutta se aika, joka someen käytetään, on rehellisesti katsottuna hyvin usein jonkun muun aikaa. Pois potilailta, asiakkailta, pomoilta, oman firman hommista. Pois kirjan kirjoittamiselta, pois tutkimuksen tekemiseltä pois lasten tai puolison tai koiran tai ystävän kanssa olemisesta. Pois silmiin katsomiselta.

Se on valinta, josta ei halua puhua rehellisesti. Miksi?  Suututtaako? Se, jolla ei ole ongelmaa juomisen kansaa, ei herppaa, kun keskustelu sivuaa kuukauteen mahtuvia juomiskertoja.

Ajatusleikki: Jos painaisit sekkarikellon päälle aina, kun vilkaiset nopeasti feedin, pikaisesti peukuttelet tai naputat jonkin sutkautksen, silmäilet kommenttikentän tai jaat uutisen, niin millainen lukema olisi lasissa sillä hetkellä, kun pää painuu tyynyyn illalla?

“En mä uskalla kokeilla!” on aika vakkari vastaus. Miksi? Eikö se jo itsessään herätä pienen huolen? Tänä datan jakamisen aikana nyt varsinkin! Me lataamme mielihyvin erilaiset prosenttimäärät ja kilometripiirturit kaikkien nähtäväksi urheilusuorituksistamme. Miksi emme julkistaisi myös tuota sekkariin tallennettua lukemaa joka päivä? Miksi se olisi eri? Kertoisimme pystypäin, että valitsin käyttää aikani näin.

Entä, jos työnantaja, lapsi, puoliso tai koira pyytäisi saman sekkarin nähdäkseen?

  • Kuinka me annamme manipuloida suhteitamme?

Antropologi minussa miettii, miten me kuvaamme tämän ajan joskus 100 vuoden päästä. Millaisena me näemme sen hypyn, jossa yhden sukupolven aikuiseksi kasvaisen aikana hypättiin lankapuhelinten veivaajista päättymättömään ruudun tuijotukseen bussipysäkeillä, työpaikoilla, tarhareissuilla, perheen automatkoilla?

Emmekä vain ladanneet itsellemme viittätoista eri sovellusta taskussa kulkevaan tietokoneeseemme, jotta joka hetki olisi jotakin näpelöitävää, vaan ojensimme myös lastemme käsiin laitteet heti, kun pinsettiote vain suinkin heiltä onnistui.

Itse valitsimme tehdä niin.  

Lisäksi annoimme somen alkaa luikertaa jokaiseen ihmissuhteeseemme. Aloimme kytätä vihreitä palloja. Bannata ja peukutella. Puhua päivityksistä oikeiden ihmisten aitoina kokemuksina. Vetää johtopäätöksiä verkkovilauksien perusteella. Luottaa meikattuun todellisuuteen. Rakentaa itsellemme nostatusprofiileja ja imagoja.

Aloimme uskoa somen merkilliset vääristymät ihmissuhteista: jos en peukuttanut valokuvaasi, en ole ajatellut sinua. Jos en kommentoinut statustasi, en ole muistanut sinua. Jos en päivittänyt statustani, en ajatellut, tehnyt, tajunnut. Olin vähän vähemmän olemassa. Vähemmän olennainen. Vähemmän tosi. Koska luin, mitä sivullasi luki, tiesin mitä sinun elämääsi kuuluu.

Nämä mietityttävät minua. Pelkään, että me tyhmenemme hirveää vauhtia.

Ja siihenkin olemme tottuneet, että esitettyään mielipiteensä, on esitettävä disclaimeri. Ettei kukaan nyt vaan mitään.

Kuuluu sanoa, että selfiet ovat ok.

Että otan niitä paljon itsekin.

Että kukin tavallaan ja jokaisella on oma lupa ja mitä se kenellekään kuuluu.

Että onhan siellä paljon hyvääkin.

Helpottiko?

Pelkää pehmustettua paskaa, sanoisin.

Voi Facebook, bänät pitää pintansa

Yritin äsken olla yleisöystävällinen, ja perustaa Kokovartalofiilikselle Facebook-sivun. Sieltä olisi helppo lukea tuoreimmat jutut. Ei tarttenut olla sinivalkoisella sivustolla kuin viisi minuuttia, kun alkoi jo vituttaa niin ankarasti, että pistin pois.

9 kuukauden poissaolo on näköjään tehnyt tehtävänsä. Lähdin pariksi päiväksi, ja näin siinä sitten kävi. Ei oo mun juttuja. Mitäpä sitä sitten väkisin yrittämäänkään. Olette te tänne löytäneet ilmankin, että siellä olen, joten menköön jatkossakin niin 🙂

Olen ilman muuta mielissäni, jos te lukijanne jotka Facebookkailette haluatte jakaa siellä jotakin postaustani. Kannustaisin suorastaan siihen, jos kehtaisin. En kai täällä naputtelisikaan, jos en toivoisi ihmisten löytävän tekstien äärelle. Melkoinen mahtihan somella onkin! Heti pamahtaa lukijamäärä ihan uusille tuhansille, kun joku juttu lähtee Facebookissa jakoon. Silti en nyt sivua perusta, kun ei kerta hyvältä tunnu. Muistin taas hyvin, miksi sieltä aikanaan poistuin.

Mielessä on muuten hyvän aikaa muhistellutkin juttu alkoholistien aikuisten lasten tiettyjen tunnistettavien kompastuskivien ja somen käytön jännistä vivahteista. Muhittelen vielä hetken, josko ottaisi selkeämmän hahmon ennen sanoiksi laittamista.

koitin

Neljä viikkoa irti

Tänään tuli 4 viikkoa täyteen Facebookitta. Olin jo harkitsemassa sinne paluuta muutama päivä sitten, mutta huomasin ajatuksen tympivän niin kovin, että totesin sen typeräksi. Miksi mennä sinne, jos se tuntuu pahalta?

Olen aika hyvilläni siitä, että olen päässyt tänne asti. En olisi ollenkaan uskonut! Minä, tuntemistani ihmisistä kokolailla someriippuvaisimpien joukossa. Ja niin se vain vieräti kuitenkin, ja tuntuu tosi hyvältä. Tiesin, että tein juuri oikean ratkaisun sillä hetkellä, kun tuttavani totesi, että kaikista ihmisistä juuri minun hän ei ajatellut sieltä koskaan lähtevän. Siksi juuri piti lähteä.

Yhteydenpito tärkeisiin ihmisiin on kaikkein suurin järjestettävä juttu tässä ulkopuolisessa elämässä. Kaipaan joitakin ihmisiä kovasti, mutta en voi pakottaa ketään olemaan yhteydessä Facebookin ulkopuolella, vaikka miten haluaisin, jos se ei tunnu heistä luontevalta. Onneksi oikeastaan ihan paria lukuunottamatta läheisten kanssa korvaavat keinot on juurrutettu jo hyvin käyttöön.

Ärsyttää, että Spotifyn lisäksi myös esim. Skypetili oli tosiaan linkitettynä Facebookissa oloon. Spotaria ilman pystyn olemaan, mutta Skype-tilin perustin uuden sähköpostin kautta, koska haluan olla yhteydessä ystävääni reissunpäällä ja se olisi muuten vaikeaa. Mainiosti toimiikin videoviestintä ja soittelu sen kautta. WhatsApp, tekstarit ja perus puhelinsoitot ovat myös nousseet yhteydenpidossa ihmisten kanssa uuteen kunniaan. Koen myös, että olen paljon enemmän läsnä niille ihmisille, joiden kanssa olen tekemisissä nyt, koska pään taustasurina ja jatkuva sinkoilu ärsykkeiden perässä on loppunut. Olen kivempi tyyppi läheisilleni, uskoisin. 

Kummisetäni on luvannut pullon shampanjaa, jos olen poissa Facebookista puoli vuotta. Juuri tällä hetkellä en pidä sitä mitenkään mahdottomana, mutta tilanteet toki muuttuvat. Se tiedän ainakin, että on löytynyt hyvä, paljon rauhallisempi vire mieleen, oikein tehokas työmoodi ja paljon kivoja tietokoneen ulkopuolella tapahtuvia juttuja Facebookissa vietettyjen tuntien tilalle.

Tänään esimerkiksi kävin vähän yli 10 kilometrin kävelylenkillä järvimaisemissa. Haistelin ilmaa ja katselin haltioituneena sinivuokkoja, joita tuohon Aulangon metsään tulee ihan isoina kenttinä. Tuolla pieni palanen loimottelemassa.

IMG_3997

Jäätä oli enää pieninä kaistaleina ihan rantaviivassa. Muuten järvi liplatti auringossa vapaana ja keväisenä. Ihana, ihana keli!

IMG_4023

 

 

Kuuntelin äänikirjana uutta suosikkiani Andre Agassin omaelämäkertaa nimeltään Open. En lainkaan seuraa tennistä, enkä lainkaan ole seurannut Agassin uraakaan, mutta kylläpä on kiinnostava, hurja ja mukaansatempaava kirja! Ja kirja korvissa on niin ihanaa kävellä. Vähän kuin jonkun kaverin kanssa.

Tämmöisiä tänään tänne. Mitäs teille kuuluu?  

Juuri tarpeeksi, ei yhtään liikaa?

Olen ollut poissa Facebookista nyt reilut kolme viikkoa. En haluaisi sinne ollenkaan takaisin. Ihan vilpittömästi en. Näyttää siltä, että jollakin otteella siellä on kuitenkin melkein pakko olla, jos meinaan osallistua vaikkapa harrastusseurani asioiden hoitoon (ja pitäähän niihin osallistua, koska seura pyörii meidän kaikkien yhteisellä panoksella).

Fiilis täällä irti ja rauhaksiin on ollut niin tosi hyvä, että harmittaa ihan kunnolla, jos on mentävä takaisin vilinään. Pulma on siinä, etten usko osaavani hallita sitä. Muutamat ensimmäiset hetket menisivät varmasti hankitulla hyvällä mallilla, mutta ei tällaisella lyhyellä paastolla opita korjaamaan seitsemän vuoden aikana opittuja huonoja tapoja. Luotto itseeni on tässä asiassa pakkasen puolella.

Tajuan tämän tauon takia nyt paljon paremmin niitä, jotka ovat toivoneet, ettei Facebookia käytettäisi yhteisten virallisten ja puolivirallisten asioiden hoitoon, niin ylivertainen kuin se helppoudessaan ja nopeudessaan moneen muuhun vaihtoehtoon verrattuna onkin. Mutta samalla ajattelen, että olisi kohtuutonta alkaa vaatia sellaisia omia erityispalveluita, että kaikki mahdollinen info kulkisi aina s-postilla tai puhelimella minulle, jos valitsen olla olematta osana tuota verkkoyhteisöä. Siellä on tarpeeksi hoidettavia hommia ihmisillä jo ilmankin. Minun se homma täytyy jotenkin ratkaista.

Mitkähän ne konkreettiset keinot olisivat, joilla rajata näkyville vain ihan välttämättömimmät jutut noiden asioiden hoitamista varten? Olisiko se esimerkiksi Facebook-päivä asioiden hoitoon? Pelkään, että siitä lipsuisi helposti tiheämpään vilkuiluun. Ja helposti ihmiset myös kokevat voivansa tavoittaa siellä tiiviimmin, jos käyt jonkin verran piipahtelemassa vihreänä pallerona. Mikä tiheys olisi asioiden hoitamiseen riittävä? Ainakin on varmasti niin, että puhelimeen en enää sitä Appsia tarvitse. 

Sen tiedän, etten halua viihdyttää itseäni Facebookilla. En halua täyttää sillä niitä luovan joutilaisuuden ja tylsyyden hetkiä, joissa hyvät ajatukset ja semmoinen sielullinen rauha syntyy. En missään nimessä halua olla siellä päivittäin, tai hankkiutua peukuttelun ja kiivasrytmisen kommentoinnin ja ihmisten tekemisten stalkkaamisen kierteeseen. En halua Facebookitella kun olen ihmisten seurassa kasvokkain. En halua tulkita ihmissuhteitteni tilaa pälyilemällä verkkotapahtumia. En halua hermostua, loukkaantua, suuttua tai isommin tuntea muitakaan tunteita virtuaalipalvelun äärellä. En halua huomiohuorata.

Haluan olla ihmisten kanssa suorassa, kasvokkaisessa kontaktissa. Haluan nähdä eleet, ilmeet ja asennot ja kuulla äänenpainot ja vivahteet. Haluan keskittyä kulloiseenkin seuraani täysin ja kokonaan muualle pälyilemättä. Haluan, että ihmiset, jotka ovat minun kanssani tekemississä, haluavat olla tekemisissä juuri minun kanssa minun vuokseni, eivätkä siksi, että satun olemaan siinä helposti klikattavissa ja täytettä päivään tarvitaan. Haluan huomioida ne ihmiset, jotka ovat lähimpänä sydäntäni, eivätkä vain lähimpänä näpppistä. Haluan jatkaa lukemista ja palapelin äärellä keskittymistä. Somettomia metsälenkkejä ja muuta verkkaista olemista. Pitkiä puheluita, videoviestejä ja muita kivoja tauon aikana löytyneitä yhteydenpidon juttuja.

Miten tämä hoidetaan, en tiedä ollenkaan. Painetta ratkaista asia on kuitenkin ilmoilla melkoisesti. Kaikki vinkit otetaan ilolla vastaan!

 

Some-kolumni Hämeen Sanomissa

Tämmöinen meni maailmalle tänään vakkarikolumnipaikallani. Teille jo tietysti aika tuttua tavaraakin. Mutta saa mieluusti kommentoida, jos haluaa.

ÄLÄ KLIKKAA MUA (Kolumni Hämeen Sanomissa 26.3.2014)

Sairastuin pari viikkoa sitten some-ähkyyn. Väsähdin tyystin. Oli vedettävä käsijarrusta ja aloitettava vieroitus. Nyt taukoa on takana 15 päivää. Takaisin ei ole vielä aikoihin mitään asiaa.

Olen Ani Kellomäki, Facebookholisti.

Pari viikkoa sitten olin tilanteessa, jossa kurkkasin puhelimen ennen kuin nousin sängystä ja viimeisenä asiana ennen nukahtamista. Jos heräsin yöllä – jota tapahtui paljon, koska olin niin ylivireessä – menin selailemaan verkkoa. Klikkailin matkalla junalle, näppäilin junassa ja peukutin vaikkapa metsälenkin aikana. Avasin puhelimen heti, jos piti odotella muutama minuutti bussia tai kulloinenkin treffikumppani hävisi hetkeksi vessaan.

Jos menin itse vessaan, selasin siellä. Hitto, joskus menin vessaan tsekatakseni mitä verkossa tapahtuu. Olin usein paljon tiiviimmin läsnä virtuaalikaveripiirilleni, kuin samassa olohuoneessa keskustelua aloittaville perheenjäsenilleni. Aika usein me kaikki neljä istuimme samassa huoneessa omien ruutujemme takana peukuttelemassa, hymyilemässä kelmeälle valolle.

Minulla oli kaikki perusnarkin piirteet salailusta, määrien vähättelystä ja syyllisyydestä aina vimmaiseen vastareaktioon jonkun huomauttaessa räpläämisestäni. Kukaan ulkopuolinen ei olisi saanut minua irti koukustani. Minullahan oli OIKEUS. Ja olihan minulla, niin kuin kaikilla on. Oikeus oman ajan ja energian – ja mediavälineen – käyttöön. Minä vain käytin sitä ihan väärin.

Olin 7 vuotta käytännössä tauotta yhteydesssä noin 500 ihmisen kanssa. Joskus 8 tuntia päivässä putkeen. Kasvoin huomaamattani riippuvaiseksi peukuista ja kommenteista. Olin tosissani kiinnostunut jonkun puolitutun lapsen tai lemmikin kommelluksesta tai etäisen työkaverin syömästä lounassalaatista. Kuvan kera. Aloin hahmottaa tekemisiäni statuspäivityksen sanamuodossa.

Stoppi tuli eräänä aamupäivänä, kun puhkesin itkuun tietokoneruudun ääressä. Mitta oli tullut täyteen. Päässä ei ollut enää tilaa. Olin säntäillyt kissavideosta punttisaliselfieen, kunnes kapasiteettini täyttyi. Oli pakko ottaa ihan kunnollinen aikalisä.

Pistin tilin jäihin ja poistin sovelluksen kaikista kannettavista laitteista. Kuusi ensimmäistä päivää päässä hurisi. Sitten alkoi tasaantua.

Olenko ylpeä tästä? No en todellakaan. Päinvastoin. Hävettää hulluna. Olen 37-vuotias ihan kelpo aikuinen. Yrittäjä, äiti ja puoliso. Ihan ihmismäinen ihminen. Pystyvä ja kykenevä.  Ja silti kävi noin köpelösti. Veikkaan, että joku lukijoista nyt tunnistaa vähän itseäänkin. Totuus kirpaisee.

Diginatiivit lapsemme kasvavat suoraan somekulttuuriin ilman edes meidän sukupolvemme alati hiipuvaa muistoa lankapuhelinten siunatusta, paikkaan sidotusta kontaktista. Vähän huolettaa, pysyykö homma heillä meitä paremmin vai huonommin hallinnassa. Malli olemiseen tulee meiltä, joka päivä.

Addikti avautuu

13. päivä poissa Facebookista. Joko teitä kovasti kyllästyttää lukea tästä samasta aiheesta? Jatkan vähän kuitenkin, koska tauko herättää paljon ajatuksia. Olen viime päivinä käynyt aiheesta jänniä keskusteluja kaveripiirissä. Ihan vallankumouksellisesti kasvokkain, ja pitkästä aikaa myös puhelimen ja Skypen välityksellä.

Ihan ensiksi taas puolustelen vähän. Se tuntuu tarpeelliselta. Haluan korostaa, etten ole millään ristiretkellä Facebookia vastaan. Hitto, olen viihtynyt siellä erinomaisesti (heh,  muutenhan pulmaa ei nyt olisikaan) jo 7 vuotta elämästäni. Siellä on paljon hyvää ja paljon sellaista jossa haluaisin olla mukana. Mutta alan nyt myös ekan kerran kunnolla hokata, miten huonosti jotkut sen elementit mulle sopivat. Ja siitä nämä ajatukset kumpuavat.

Nyt olen miettinyt riippuvuusnäkökulmia. Sitä, miksi tämä homma lähti käsistäni niin kunnolla. Miksi yhtäkkiä heräsin keskellä yötä katsomaan uutisvirtaa, tai räpläsin kännykkää istuessani vessassa? Miksi selasin sivustoa silloinkin, kun samalla muka jutteli kaverin kanssa kasvokkain? Mitä ihmettä oikein tapahtui? Ja miksi tuli niin paljon tunteita?

En ole ennen oikein osannut yhdistää additiivista luonnettani someasioihin. Nyt olen alkanut nähdä yhteneväisyyksiä. Nämähän ovat tosi yksilöllisiä juttuja. Yksi koukuttuu ekasta kokeilusta uusiin juttuihin, ja toinen voi tahkota samojen asioiden äärellä neutraalilla otteella. Yksi voi esimerkiksi käyttää aika paljonkin alkoholia ilman ongelmaa ja toiselle seuraukset ovat vähemmilläkin määrillä tuhoisat. Aivokemiamme yksinkertaisesti toimivat eri tavoin. Kyse on siitä millä tavalla koukuttava asia muuttaa käyttäjäänsä. Millaiseksi tulee vaikkapa kun juo. Mihin tarpeeseen juo ja mitä siltä odottaa. Samoja juttuja nämä ovat kaikissa riippuvuuksissa aineeseen katsomatta.

Minä opin jo 20 vuotta sitten, etten voi pelata Tetristä. Yhtään. Hokasin sen sillä hetkellä, kun intensiivisemmän pelikauden jälkeen tajusin ulkona liikkuessani hahmottavani parkkipaikkoja, metsiä ja katunäkymiä neliöinä, L-kuvioina ja muina palkkeina, jotka piti sommitella humpsauttamaan alarivi maisemasta pois. Kyllä, se meni juuri niin pahaksi.

Tiedän myös, että voin hyvin käyttää alkoholia koukuttumatta, mutta en voi syödä sokeria useampaa päivää putkeen ilman buliimisia oireita. Voin polttaa tupakin silloin tällöin ilman jatkohimoja. Jään parissa päivässä tukevasti koukkuun kahviin ja liikuntaan, mutten koskaan vaikkapa strategisiin tietokonepelehin. Someen ja sen ärsyketulvaan jään, ja tajuan sen vasta nyt. Siksi sitä on säädeltävä.

En ole tämän kanssa yksin. Facebook on 10 vuotta vanha. Nyt alkaa tulla tutkimuksia sen käytöstä ja käytön vaikutuksista. Ne tukevat koukuttumisajatuksia. Yliopistoissa asti puhutaan sellaisista asioista kuin Facebook addiction ja facebook depression. Kannattaa googlata, jos yhtään kiinnostaa.

Olen kahlaillut juttuja läpi nyt tauolla ollessani. On jollakin lailla lohdullistakin huomata, ettei tämä väsähäminen ole vain minun päässäni tapahtuva outo hassahdus. Kyse on paljon yleisemmästä jutusta. The Economist esimerkiksi puhuu tuoreemmassa jutussaan ilmiöstä näin. Myös tämä oli kiinnostavaa luettavaa.

Ja taas kerran toistan, että ollaan yksilöllisten juttujen äärellä. Eivät nämä varmasti kaikkien  oloissa tunnu. Niinhän se aina on. Jotkut reagoivat herkemmin kuin toiset. Mutta niin monen omankin kaverini kanssa olen näistä oloista nyt jutellut, että uskallan sanoa melkoisen joukon niitä miettivän.  Ainakin tällaiset asiat herättävät tunteita omassa kaveripiirissäni viimeaikaisten keskustelujen perusteella.

Ystävyyssuhteiden vinoutuminen

Eräs viisas lähimmäiseni, aikuinen fiksu mies (ei ole vain naisten vouhotuksia, vaikka niin olisi helppo vähätellen kuitata) tunnusti minulle hämmentyneensä Facebookissa totaalisesti ystävyyssuhteista.

Häntä esimerkiksi satutti nähdä ystäviensä osoittavan aktiivisesti tykkäämistään sellaisten ihmisten seinillä, joiden hän ei edes tiennyt kuuluvan läheisten ystäviensä elämään juuri mitenkään. Hän tiesi olevansa näille tyypeille siellä oikeassa elämässä merkittävästi läheisempi ja tärkeämpi, mutta verkkosuhteissa kaikki näytti ihan toiselta. Koska klik klik on niin paljon helpompaa ja nopeampaa. Ja koska verkossa tykkäämisen näyttämistä tehdään myös kolmansille, neljänsille ja viidensille(sadoille) silmille tarkoitettuna jonkinlaisena oman paikan näyttämisen ja vahvistamisen leikkinä – tietoisesti ja tiedostamattakin.

Toisille osoitettu virtuaalihuomio sai miehen pahoittamaan mielensä ihan kunnolla. Ihmettelemään arvoaan ystävänä ja kokemaan mustasukkaisuutta. Rehellistä puhetta. Aika surullista ja tunnistettavaakin.

Jatkuva huoli

Toinen, jonka kanssa aiheesta juttelin, kertoi ahdistuvansa siitä, että Facebookissa on jatkuvasti tietoinen niin monien ihmisten elämästä, tunnelmista ja tapahtumista. Siellähän on koko tunnekirjo näkyvillä jatkuvasti, koko ajan vaihtuvana tulvana.

Saatat poiketa pariksi minuutiksi lukemaan uutisvirtaa lounasatuolla, ja samalla saada tietää kaverisi äidin juuri kuolleen, entisen koulukaverisi lapsen joutuneen sairaalaan ja harrastutoverisi olevan masentunut ja yksinäinen. On oltava tosi taitava suodattaja, jos tuollaiset jutut eivät mene ollenkaan ihon alle. Ja sitten pitää tehdä niitä nopeita valintoja, kuten osoittaako myötätuntoa, kysyäkö avuntarpeesta vai sivuuttaako tyystin toisen paha olo. Ja kaikista näistä suhtautumisista tulee niitä tunteita.

Jos itsellä on paha olla, voi toisen myönteistenkin tunnelmien kohtaaminen olla tosi kuluttavaa. Jollain on aina ne paremmat bileet, läheisemmät ystävyyssuhteet ja kivempi ulkomaanmatka odottamassa. Facebookin kateutta lietsovasta perusrakenteesta on julkaistu lukuisia juttuja, akateemisia ja populäärimminkin.

Itsensä epäily 

Kolmas jännä keskustelu koski aikakysymyksiä. Tämä liittyy siihen aikajänneasiaan, josta juttelin aiemmin. Siihen, että kaiken pitää tapahtua NYT, ja ennen kaikkea siihen, mitä tapahtuu sitten, jos joku ei sitten tapahdukaan NYT.

Ennen someaikaa kukaan ei kummastellut juurikaan, jos puhelimeen ei aina päässyt vastaamaan. Näkyi soitto, ja asiaan palattiin sitten kun oli sopiva hetki. Ehkä parin tunnin päästä, mahdollisesti seuraavana päivänä, ja jos ei oikein ollut aikaa, niin viikon sisällä nyt yleensä kuitenkin.

Tekstari lyhensi aikajännettä aika paljon, koska niissäkin paikoissa joissa ei voi puhua, voi yleensä nopeasti kuitata viestillä naputtaen. Kirjeen ja sähköpostinkin voi lukea omassa rauhassa, ja vastata siihen sitten kun aika on oikea.

Facebookin viesteistä taas näkee, milloin vastaanottaja on lukenut ne, ja sitten alkaa vimmainen spekulointi siitä, miksei toinen vastaa jo! Sama pätee Whatsappin kaltaisiin sovelluksiin. Ne on rakennettu niin, että näet moneltako viesti on luettu, ja jopa milloin sen vastaanottaja on ollut viimeksi linjoilla ylipäätään. Mitkä spekuloinnin, epävarmuuden ja ahdistuksen mahdollisuudet!

Kun sähköisessä viestinnässä ei myöskään voi käyttää hymiöitä tarkempaa tunneilmaisua elein ja äänenpainoin, on hyvä pohja pienelle ja keskisuurelle paranoijalle luotu. Kun A lähettää B:lle itselleen tärkeän ja herkän viestin klo: 16.30 ja näkee B:n lukeneen sen 16.36 mutta odottaa siihen vastausta vielä seuraavana aamunakin, ollaan herkillä alueilla.

Tai sitten sorrutaan pikakuittaukseen jossakin kassajonossa ja kiireen keskellä. Nopea ”mä palaan tähän kunnolla ajan kanssa” on tosi satuttava lause, jos sitä palaamista ei sitten koskaan tapahdukaan.

 

Sain napakan muistutuksen näistä teemoista eilen illalla suoraan omaan puhelimeeni, kun kaverilta tuli pahastunut ja surullinen viesti, jossa kysyttiin olenko pyyhkinyt pois koko kymmenvuotisen yhteisen historian ja muistot, ja sulkenut kysyjän päivitysteni ulkopuolelle, kun hän ei näe minua Facebookissa. En ollut lainkaan ajatellut sellaisen edes juolahtavan kenekään mieleen! Tuli kurja olo toisen mielen pahoittamisesta. Minähän halusin vain vähän huilata!

Facebookista lähteminen, vaikka vain pienelle tauollekin, näyttääkin aiheuttavan yllättävän suuria tunteita. Lähtemistä pidetään helposti jotenkin arvostelevana mielenosoituksena tai alleviivaavana huomiohakuisuutena. Vaikka tavallaan juuri päinvastaisesta on kyse. Huomion vähentämisestä. Mielipiteiden kuulemisen ja esittämisen vähentämisestä. Näkyvillä olemisen vähentämisestä.

Olisi ehkä ihanteellista, jos omalle suljetulle seinälleen voisi jättää jonkun viestin näkymään. Vähentää mahdollista aiheuttamaansa pahaa mieltä sillä keinoin. Erittäin kiva olisi myös, jos voisi jättää jonkun viestin vaikkapa bloginsa tai muun sivustonsa Facebooksivulle, ja kertoa mistä löytyy, jossei sieltä. Tämän blogini kävijämäärät ainakin notkahtivat tuntuvasti, kun suljin henkilökohtaisen profiilini, koska sen mukana meni myös blogiprofiili. No, ehkä joku lukija jakaa näitä pulinoitani omalla seinällään. En tiedä, koska en näe sitä. Sekin tuntuu tavallaan tosi oudolta.

Niin, virtuaaliyhteisö koukuttaa tällaisellakin tavalla, että kannan huonoa omaatuntoa siitä, etten ole siellä, tai etten voi perustella näkyvämmin miksi en ole. Facebooktilin sisäänkirjautumissivulta saa viestejä, joissa naamakuvan kanssa kerrotaan X:n ja Y:n kaipaavan kuulla mitä sinulle kuuluu. Kamalaksi mulkuksi sitä itsensä tuntee, jos jää enempi ajattelemaan.

Millaista se sitten oli ennen? (ja koitan nyt olla kuulostamatta 1800-lukulaiselta karjalanmummolta). Ei kukaan käynyt tussaamassa kaverin huoneen seinään, että ”en nyt juttele sun kanssa tämän tunnin aikana, koska olen kävelyllä.” Tai sujauttanut postilaatikosta päivittäin kissan tai kilpikonnan kuvilla koristeltua kirjelappua, jossa kerrotaan että OLET MUSTA TOSI KIVA. Tai siis ei minun kaveripiirissäni ainakaan. Nyt olemme totutelleet tällaiseen. Ja se mietityttää.