Sergio Ramos ja kirahvin silmät

Olen katsellut ihan mahtavaa Ääliö ulkomailla – the Bucket list -kautta, ja miettinyt tässä toki muutenki tätä kuolevaisuuttani viime aikoina enemmän kuin ennen. Jäin pohtimaan, onko mulla tällaista veivilistaa. Ei sitä missään ihan listana ole, mutta jonkinlaisia hahmotelmia kyllä vuosien varrella on syntynyt. Ei sadan kohdan suorituspakotetta, mutta muutama sellainen iso toive. Että jospa sentään ehtisi!

Eilen yksi hassuimmista, ja ehkä kohdallani odottamattomimmista, yhtäkkiä hihkaisi toteutumisestaan. Olen nimittäin viime vuosina ajatellut, että haluaisin ehdottomasti kokea jalkapallo- tai lätkämatsin livenä. Mahdollisimman ison, tietysti, ja innostuneen tunnelmaltaan. En ole kummankaan lajin superfani, ja vasta ihan viime vuoden – parin aikana alkanut tajuta fudiksesta ylipäätään jotakin (lätkä odottaa vissiin vielä kypsymistäni, mutta senkin matsin meinaan vielä kokea), mutta jokin tuollaisessa isossa joukkofanittamistapahtumassa kiehtoo suunnattomasti.

Eilen sain täkyn, johon oli pakko tarttua. Ystäväni oli viekkaudella onnistunut saamaan käsiinsä kaksi lippua perjantaina pelattavaan Suomi- Espanja karsintamatsiin, sinne Espanjan kiintiöön. No jumaleissön, sinne siis! Ja tänä aamuna, koska olen nopeasti syttyvää sorttia, heräsin riemulliseen ajatukseen siitä, että olen kohta Ramosin kanssa samassa ilmatilassa! (Lajifaniuteni on juuri tällä asteella, ja annan sen ollakin!) HOTDAMN!

Luulen, että tuolla on tunnelmaa veivilistan tarpeiksi. Katsojia on loppuunmyydyssä tapahtumassa paikalla näillä näkymin vajaat 40 000. Yksi yliviivattava juttu listalta sitten siinä!

Toinen veivilistani kohta on ihan erilainen: nähdä kirahvi luonnossa. Siitä olen haaveillut ikuisuuden. Kirahvi on maaginen, majesteetillinen eläin, jolla on minusta ehkä luomakunnan kauneimmat silmät (Ramosin ovat varmaan siinä heti seuraavana…). Ja vaikka ne ovat siellä pirun korkealla, niin erityisesti ne silmät haluaisin nähdä. Jostain syystä minulla on aina ollut sellainen olo, että niistä heijastuu puhdas hyvyys (jos joku tuntee pahoja kirahveja, niin en halua että minulle kerrotaan!). Saa pitää outona.

 

Kuva täältä: http://yle.fi/uutiset/kirahvien_maahantuonti_eun_alueelle_helpottui/6631449
Kuva täältä. 

Tällaiset toisistaan melkoisen poikkeavat kohdat listallani siis ainakin on. Toinen kohta toteutumassa. Toisesta en tiedä ollenkaan, mutta sen verran lähelle on joskus päästy, että erilaisia Afrikan maiden Lonely Planetteja on himokkaasti lehteilty. Budjettihan se on tämän haaveen tiellä. Jospa vielä joskus.

Viimeaikaiset tapahtumat ovat teroittaneet mieleen, että kamalan kauaa ei kannata toiveiden toteuttamisessa vitkastella. Kun ei tästä elämästä koskaan tiedä.

Mitä teidän listaltannne löytyy? Onko teillä veivilistaa ylipäätään?

Mainokset

Mitä meistä tuli?

Huomenna on ylä-asteen luokkakokous. Jännittää vähän. Okei. Jännittää paljon. Mietin mitä meistä tuli ja mihin suuntaan kukin lähti. Miten paljon toiveista vielä elää, ja kuinka paljon on kariutunut arjen alle.

Jännittää monella tapaa. Mennä kohdakkain itsenikin kanssa. Olin yläasteikäisenä melkoisen keskeneräinen. Kukapa niistä niin valmis olisikaan. En tiedä haluanko palata niihin tunnelmiin. Epävarmuuksiin, heittelyihin ja myllerryksiin. Mietin reggressoidummeko illan ehtiessä sinne takaisin. Otammeko luontevasti ne 20 vuoden  takaiset roolit, vai osataanko kohdata näine hyvinemme? Tällaisina ja tässä juuri.

Lukion luokkakokoukseen oli ihan erilaista mennä. Menin miehen kanssa yhdessä. Niin, olemme rakastuneet 16-vuotiaina luokkatovereina, 18 vuotta sitten. Hyvä ydinjoukko lukiokavereita on myös pysynyt mukana elämässä noista vuosista. Vaikkei nyt niin usein nähdäkään, niin vuosittain nyt vähimmillään. Siinä on jotakin voimaa. On ihmisiä, jotka tunsivat minut jo sellaisena, raakileena. Ja ovat jatkaneet mukana näihin päiviin. Tykkäävät silti ja siksi.

Ja ylipäätään, onhan ihminen ylä-asteiässä aika eri kuin heti sen jälkeen.  Lukiossa sitä oli jotenkin vähän ihmisempikin jo, vaikka sillä lailla hassusti täynnä omaa viisauttaan ja ylväänä. Yläasteella oli vasta ihan raaka. Kaikki ihan nupullaan. Iso osa minuutta vasta muotoutumassa.

Melkoisesti armollisuutta itseä ja muita kohtaan on sittemmin kertynyt nahan alle. Vaikka aika kesken sitä kai edelleen on

Olen miettinyt tätä kolmikymppisyyttä. Se on samaan aikaan aika kivaa ja karua. Kivaa silloin, jos hommat ovat menneet suunnilleen niin kuin halutti. Jos on saanut elämästä irti niitä asioita, joista nuorempana haaveili. Edes suurin piirtein. Eivät ne kaikille ole samoja. Mutta että niistä omistaan olisi saanut kiinni edes vähän.

Ja sitten jos ei, niin aika alkaa näyttää armottomuutensa. Toki vielä ehtii kouluja käydä, ammattia vaihtaa ja sitä perhettäkin laitella – jos siis sellaisista asioista ylipäänsä on kiinnostunut – mutta ihan eri tavalla se ponnisteluja vaatii. Kokolailla uudet realiteetit raamittavat olemista nyt.

On ehtinyt tulla sitä taakkaa. Ihan jokaiselle. On eroja ja pettymyksiä. Pulmia lasten kanssa tai niiden saamisessa. Työjuttuja ja kaikenlaista tunkkaista lastia. Törmäilyjä ja harha-askeleita. Peruuttamattomiakin päätöksiä.

Teini-ikäinen on ehkä ahdistunut ja näppylöillä, mutta elämä aukeaa eteen melkoisen leveänä. On valtavasti asioita vielä tulollaan ja mahdollisena. Ihan niin ei ole enää koskaan.

Jännittää nähdä, mitä ihmisille kuuluu. Samalla tulee peilattua omaakin olemista. Hui.