Hajut ja lapsuusmuistot – Paniikki oluthengityksestä?

Eilisen Helsingin Sanomissa oli huippumielenkiintoinen, alunperin kesällä Tiede-lehdessä julkaistu artikkeli hajuista ja niiden kytköksistä muistamiseen. Juttu on tilaajille, mutta kannattaa käydä lukemassa se esim. kirjastossa, jos tilaisuus tulee. Artikkeli käsitteli esimerkiksi sitä, kuinka jokin haju saattaa aivan hetkessä tuoda mieleen muistoja jostakin hyvin kaukaa.

Jutussa puhuttiin muun muassa siitä, miten traumaattiseen kokemukseen yhdistyvä tuoksu pystyy aiheuttamaan ahdistavia takaumia vielä kauan järkyttävien tapahtumien jälkeenkin. Siinä todettiin, miten hajuaistilla ajatellaan olevan kyky ”säilöä pahaa muita aisteja elävämmin”.

Tästä ilmiöstä olen jutellut tosi monen kosteissa oloissa kasvaneen kanssa. Ulkopuoliselle, omalle lapselle, puolisolle tai vaikkapa uudelle tuttavuudelle voi olla täysin kummallista huomata, kuinka toinen menee nopeasti täysin puolustuskannalle, alkaa karttaa tai – niin kuin itse pitkään tein – käynnistää ”pelastautukoot ken voi”-henkisen toiminnan vaikkapa yhden olutpullon hajusta, vaikka kaikki ympärillä olisi ihan yhtä tasaisen rauhallista kuin vielä hetki ennen pullon korkaamista. Eihän ole mitään hätää, mutta toinen menee ihan jengoille.

Monelle kosteusvaurioiselle voi itselleenkin tulla isona yllätyksenä, miten voimakkaan reaktion vaikkapa viski jonkun hengityksessä aiheuttaa, vaikka liköörikonvehdin kohdalla. Tai miksi kiukaalle heitetty olut ei tunnu toisesta yhtä leppoisalta kuin toisesta.

Jatkuva vimmattu reagoiminen pieniin ärsykkeisiin vaikkapa hajujen kohdalla on raskasta ja saattaa olla ympäröiville ihmisillekin tosi kurjaa ja hämmentävää. Jotta tuon tapaisista äärireaktioista voisi päästä irti, kannattaa omien reagointitapojensa kanssa tulla tutuiksi, niin tilanteet muuttuvat ennakoitavammiksi ja lopulta neutraloituvat todennäköisemmin. Tieto ei tässä mielessä todellakaan lisää tuskaa, vaan vähentää sitä tuntuvasti.

Koska kirjoitan ihmisten lapsuudenkokemuksista, on muisti ja muistaminen minua erityisesti kiinnostava juttu. Kosteusvaurioita kirjoittaessani yksi suurimmista valaisijoista henkilökohtaisesti oli tutkija, psykoterapeutti Marja Saarenheimon kirja Muistamisen vimma. Se käsittelee laajasti ihmisen kykyä ja tapaa muistaa, ja on minusta ihan ehdottoman suositeltavaa luettavaa jokaiselle, joka miettii menneitään jossakin muodossa. Saarenheimo on puhunut siitä, miksi ikäviä asioita muistetaan paremmin esimerkiksi täällä.

 

Mainokset

Sairas kertomus – eli mitä vastaanotolla oikeasti ajatellaan

Nämä ovat vakavia asioita, nämä lääkäri- ja fysioterapiakäynnit. En usko yhdenkään miehen valmistautuvan käynteihin sellaisella hartaudella, kuin tiedän kaikkien naistuttujeni tekevän. Silloinkin, kun olemme kipeitä ja tuskissamme, erilaisten hoitoa vaativien sairauksien ja ruumiinvammojen runtelemina. Sellaisissa tilanteissahan sinne mennään. Ja siltikin! Miten paljon mietittävää.

On oltava puhdas, puhdas nyt ainakin. Hiukset mieluusti pestynä. Pelkällä kuivashampoolla pikaisesti töräytettynä tulee tunkkaiseksi, mutta aina ei ehdi. Ja sitten niitä tulee harottua levottomasti ja menevät vielä tunkkaisemmiksi. Pipokausi nyt on ihan perkeleestä kaikin puolin.

On rasvattava iho, jottei se kosketuksesta lähtisi rullautumaan hilseilevänä. Mutta tarpeeksi hyvissä ajoin ennen käyntiä, ettei hikeen sekoittuva rasva tee ihosta ilskottavaa liskomaista kosketeltavaa. Kuka ylipäätään valitsi tällaisen ammatin, jossa toisia nakuina kosketaan?

Karvat on tietysti ajeltava. On muistettava leikata karvat siitä leuan alta kasvavasta luomesta. Jos vaikka katsotaan niskan liikettä läheltä. Ja ne melkein napaan ulottuvat kurittomat korret, jotka melkein aina unohtuvat, ja jotka tekisi mieli häpeissään unohtaa, mutta juuri tällaisissa tilanteissa se olisi katastrofaalinen virhe. Jos niitä on ajattelematta, ne loistavat neonkylttien lailla silmään juuri siinä kiusallisimmassa eteenpäin kumarruksessaa niin, ettei tee mieli nousta ollenkaan, mutta vääjäämättä täytyy jossakin vaiheessa, vaikka miten viivyttelisi. Ja siinä ne sitten ovat.

Ja kainalot nyt joka tapauksessa, ja sääret. Bikinirajat oikein leveältä kaistalta. Ja sitten on tarkistettava yleissilmäyksellä, josko jostakin muualtakin rönsyilee. Tässä iässä ei voi olla enää ihan varma. Tulee tuntemattomistakin paikoista. Varmuudeksi ajan vielä posketkin, ja leuan. Joskus niissäkin on sellaisia pitkiä karvoja, jotka näkyvät juuri tietyssä valossa. Ja niillä siellä on ne kirkkaat putket.

Näkyyköhän karvoista, että ajelin ihan juuri? Ja nyt se ajattelee, että tämän takia. Kun juuri olisi tarkoitus olla niin, kuin ei mitään juuri tämän takia vaan tällaisena olen aina. Siivona ja valmiina sisätutkimuksiin.

Miksi minä en voi olla sellainen lehtikuvien aina siivo, helohetivalmis nainen? Kääntely- ja taivuttelukelpoinen?

Mieluitenhan olisi käytävä solariumissa ottamassa talvenkelmeälle keholle pieni pintaväri, joka saa selluliitinkin siliämään vähän, mutta kellä helvetillä tässä nyt oikeasti on sellaiseen aikaa ja rahaa?

Hajut ovat ihan oma lukunsa. Ennen kuin markkinoille keksittiin työntää tuoksuvia pikkuhousunsuojia, en osannut ajatella, että minusta erittyvät ihmismäiset asiat olisivat niin hirvittävän hävettäviä ja peitettäviä, mutta nyt kyllä osaan. Varsinkin, kun siellä selkävammaisena aina pitää pyllistellä. On hirvittävä paikka tulla hyvin tietoiseksi näistä asioista juuri silloin, kun tavoittelee sormilla lattiaan lääkäri tuijottaessa rangan liikkeitä ja kohoavia pakaroita kirkkaissa loisteputkivaloissa. Herrajumala kuka edes ajattelee tällaisia? Tai sanoo ääneen?

Ja missä ne ovat ne alusvaatteet, joissa voisi olla luontevasti näissä luonnottomissa asennoissa? Että edes häpyhuulet pysyisivät kalsareiden sisäpuolella, kun minua leivotaan sammakonreisimäiseen asentoon. Pitäisi olla jotkut ei pornahtavat. Ei pitsiset. Ei puristavat. Ei läpikuultavat. Ei persvakoon pakenevat. Ei ainakaan koskaan enää matalavyötäröiset. Sellaiset, jossa eivät pienet tahrat näy. No eivät kyllä isotkaan! Jotenkin sellaiset, joihin ei kiinnity huomio ollenkaan. Edes minun. Varsinkaan minun. 

Miten onkin mahdollista olla niin syvästi tietoinen niin monista asioista yhtä aikaa? Samaan aikaan karvojen ja rullautuvien alusvaatteiden ja kuivashampoohiuksiensa kanssa hyvin pelätä kuukautisten alkavan, tai jo alkaneiden kuukautisten karkaavan siivottomasti ulos suojistaan. Ja miksi sitten, kertokaa se minulle, ihminen hikoilee sieltäkin. Mitä helvettiä se lekuri sellaisessa tilanteessa oikein itsestään kuvittelee?

Voi pelätä aluspaidan tahriintuneen rintojen alta näkyvästi märäksi matkalla vastaanotolle, ja sitten pitää silti riisuutua. Yrittää invavessassa itseään pyyhkiä käsipyyherullaan. Sitä tietää jo etukäteen, että hoitopöydän paperille jää vatsamakuun jälkeen sellaiset ilmeiset märät läntit, joiden jälkeen on todella vaikeaa katsoa silmiin ketään, saati alusvatteisillaan. Tissiläntit, voi hyvänen aika. Siis miten tissit yhtäkkiä nyt hikoilevatkin tällä tavalla? Voivatko vaihdevuodet alkaa tuosta noin vain, matkalla Luhtialankadulta Mehiläiseen? Miksi siinä pitää edes olla se paperi, kun minä en osaa kääntyä sitä ruttaamatta. Ja ne läntit. Ja jostain tulee nyt se ajatus niistä karvoista taas.

Tulikohan varpaankynnet leikattua? Lakattua nyt ei ainakaan. Varmasti varpaiden väleissä ainakin on nukkaa. Mahdollinen jalkasieni. Hän sen lääkärinä tunnistaa kyllä kauempaakin.

Mitenkä täit? Niitähän on nyt liikkeellä. Olisipa kiusallinen hetki sellaiselle juuri tässä. Pysykää nyt ainakin siellä hiusten uumenissa pliis edes tämä nelikymmenminuuttinen. Korvat nyt ainakin muistin puhdistaa. Ja hampaat pesin, enkä eilen ottanut valkosipulia. Minusta on kaikkine käynteineni tullut aika etevä ennakoimaan. Ja alati neuroottisempi.

Vatsa kurisee nälkää. Etteikö pieni ilmapallurakin siellä tekisi suolen mutkassa matkaa hirvittäväksi, pingahtavaksi ääneksi tähän hiljaiseen huoneeseen? Rentona tai jännittyneenä, kummallakin tapaa mahdoton äänettömästi ulospäästettävä. Voi näitä elämän valintoja!

Ai että mikä se vaiva alunperin olikaan, joka minut tänne toi? No vaikea muistaa kaiken tämän keskellä, mutta tarkistakaa päästä varpaisiin. Olen valmis.

Totuus (mun) elämästä vol. 4

Tällä kertaa Totuus käsittelee arkista aihealuetta, josta ei juuri ääneen jutella. Se on…

Naisen intiimihygienia.

Ja miksi tätä kiehtovaa aihetta tänään käsittelen oikein julkisesti? No siksi, että törmäsin kaupassa pikkuhousunsuojiin, jotka on hajustettu. Niin. Miten kiva! Nyt nainen voi valita, haluaako sukuelintensä tuoksuvan ihanasti yleiskukkaistuoksulta (“Freshness”)

vai suorastaan täsmällisemmin kamomillalta (“Kamille”). IHANAA!

Näin tuotteesta meille kerrotaan:

”Alldays: Alldays pikkuhousunsuoja – Odottamattoman raikas tunne

Alldays-pikkuhousunsuojat on suunniteltu päivittäiseen hygieniaan ja auttavat sinua sekä pikkuhousujasi pysymään raikkaina koko päivän.”


Siis anteeksi nyt vain siellä markkinointiosastolla. Kenelle nämä oikein on suunnattu? Minä ja pikkuhousuni emme ole mikään nolon söpö kimppa, joka tarvitsee apua ja kivoja yllätyksiä. Me olemme ihan tavallinen, aivoilla ajatteleva ihminen, ja pieni pala päälle puettua kangasta.

Yhdessä ovat kuitenkin oikeassa; odottamaton on oikea sana. Vai odottiko joku, että naisen jalkoväli tuoksuu kamomillalta?

Muutama kysymys vain:

Ensiksikin: miten tyttölapset opetetaan kasvamaan ylpeiksi naiseudestaan, jos marketin hyllyt pursuavat tuotteita, joilla esitetään, että täysin luonnolliset ja inhimilliset elintoiminnot on aiheellista  häivyttää kukkaistuoksuihin? Häpeilyn kulttuuri on valmis.

Toiseksi, missä ovat ne tarralaput, joita miehet voivat liimata kalsareihinsa, että heidänkin alapäänsä voisi haista näin odottamattoman raikkaalta? Missä ne mainokset, joissa miehelle kerrotaan että häntä ja hänen kalsareitaan tällä tavoin arjessa autetaan?