Lisää alkoholipuhetta maailmaan, kiitos!

Uusinta aluevaltaustani, Pullonpyörittäjä-podcastia, on maailmassa jo kuuden jakson verran! Kantavana ideana on ollut se, että jos haluaa lisää jotakin tähän maailmaan, kannattaa alkaa työntää sitä itse tähän maailmaan. Halusin lisää suoraa puhetta alkoholista, ja nyt sitä on täällä ainakin tämän verran! Suorastaan voimauttavaa, vaikka inhoankin sanaa syvästi.

On ollut superkivaa opetella kaikki ihan alusta alkaen yksin. Miten mahtavan kivaa on haastaa omaa osaamista tällaisella kokonaan itsenäisellä puuhalla. Päättää kaikki yksityiskohdat itse ja mennä tilanteen mukaan.

Toimittajan töissä minulle mieleisintä on keskustelu ihmisten kanssa. Jos päämäärä ja jutun aihe on tarkasti selvillä jo kättelyssä, on keskusteleminen silti tietysti kivaa, mutta raamit ovat joskus tiukalla. Melkein kaikissa lehtijutuissa on tosi tarkka kaavio: merkkimäärä, rakenne ja tyyli selvästi suunniteltuna tilaajan toimesta. Siinä ei sitten sooloilla, vaikka tulisi miten mehukasta vastaan. Onkin usein turhauttavaa huomata tuokion keskellä  miten paljon syvemmälle tässä päästäisikään, tai kuinka paljon kiehtovaa tarinaa syntyisi jostakin ihan jutun aiheen ulkopuolelta, mutta ne on raivattava rönsyinä pois, koska sapluuna vaatii.

Näiden podcast-tuokioiden aikana on lupa mennä minne vain juttu kuljettaakin ja se on ihanaa! Nauhoitus päälle ja pohtimaan yhdessä.

Pullonpyörittäjä-podcastissa haluan tarjota kiihokoilematonta, rentoa ja kuitenkin asiapitoista keskustelua alkoholista lasissa ja kulttuurissa ihan omilla ehdoillani, ilman ulkopuolisia rajauksia. Jokaisessa puolen tunnin jaksossa on eri vieras ja oma teemansa, ja homma saa luisua alkoholisateenvarjon alla just sinne minne meidän kahden kemia sitä kuljettaakin.

Jos et ole vielä löytänyt kuulolle, teen sen tässä maksimaalisen helpoksi linkkailemalla ilmestyneet jaksot kootusti yhteen. Podcast löytyy toki myös Spotifysta, jos kuuntelet mieluummin sieltä. Jätä ihmeellä myös kommentteja ja toiveita vieraista!

Ekassa jaksossa  juttelimme median moniottelija Sampo Marjomaan kanssa alkoholista ja huumorista. Mietimme esimerkiksi sitä, voiko tylsät tilanteet tai itsensä juoda hauskemmiksi, millainen alkoholihuumori ylipäätään on hauskaa ja millaiset juomahetket ovat Sampon mieleen.

 

Seuraavan jakson aiheena oli alkoholi perheessä, ja vieraana oli laulaja Pinja Rautio. Mietimme esimerkiksi ruuhkavuosien ja nelikymppisyyden vaikutusta alkoholinköyttöön ja krapulaan (huh, huh!), lasten seurassa juomista ja esimerkiksi sitä, millaisia seurauksia on yhteisestä alkoholihetkestä kieltäytymisellä.

 

Kolkkijaksossa juttelin senior head hunter ja imagokouluttaja Isa Karlssonin kanssa alkoholista työ- ja rekrytointitilaisuuksissa. Mietimme minkä verran on juotava noudattaakseen etikettiä ja miten tarjoilutilanteissa voisi luovia parhaiten, jos ei halua ottaa ollenkaan.

 

Nelosjakson aiheeksi taas valikoitui alkoholi seurassa. Juttelin businesskonsultti ja palvelumuotoilija Paula Laition kanssa siitä, millaista on opiskella teekkarina, jos ei juo juuri lainkaan. Pohdimme sitäkin, joutuuko vähemmän juova ulos hyvävelikerhoista ja kaverikohtaamisista.

 

Viidennen jakson vieraana oli teollinen muotoilija ja Helno-keittiöliikkeen omistaja Asmo Noronen. Hänen kanssaan juttu kulki skumppasuihkulähteistä, nautiskelusta ja luksusfiiliksistä kliseisiin keittiökuvastomielikuviin ja niiden rikkomiseen. Jaksossa rasvaton sitruunasorbetti sai kenties kohtuutonta tylytystä osakseen.

 

Viimeisimmän, eli kuudennen jakson vieraana oli Janita Hirvihuhta, joka opiskelee päihdeohjaajaksi ja on juuri saanut täyteen ensimmäisen vuotensa raittiina. Hänen kanssaan juttelimme siitä, millaisia sudenkuoppia raitistuminen on eteen kiikuttanut, mitä tarkoittaa ”kuiva humala” ja etsimme vastausta siihen, miksi mulkku juoppo voi olla yhtä mulkero vielä juomisen lopetettuaan, eli sitä, miksi pelkkä korkin kiinni ruuvaaminen ei vielä riitä ongelmallisesti juoneelle, vaikka ajatus saattaakin houkuttaa.

 

Ootko kuunnellut jonkun jaksoista? Kerro ihmeellä mitä tykkäsit! Vinkkaa myös muita kiinnostavia podcasteja?

Mainokset

Vastaisku vihalietteelle

Toissapäivänä kirjoitin avun antamisesta. Eilen eteeni tipahti mahdollisuus kääriä hihat, varsin konkreettisesti. Tuli yllättävä päivä, jonka aikana usko hyvään vahvistui hullun paljon!

Meillä Hämeenlinnassa avattiin juuri pakolaisten vastaanottokeskus. Ihmiset ovat kovasti kyselleet, kuinka sinne saapuvien elämää voisi helpottaa – jopa niin kovasti, että puhelimet Mainiemessä ovat tukossa viranomaispuheluiden tulla. Niimpä avuliaita ihmisiä on käännetty toimimaan SPR:n kautta, juuri niin kuin muissakin kaupungeissa.

Paikallinen Suomen Punaisen Ristin osasto avasi eilisen ajaksi keräyspisteen ihmisten lahjoituksille. Minäkin kävin kaapit läpi, ja löysin vietäväksi muutamia verhoja, mattoja ja lasten pieneksi jääneitä liinavaatteita. Ajattelin nakata ne ovesta sisään, ja jatkaa muille hommilleni. Menikin toisin.

Kun pääsin paikalle, oli kello muutamaa minuuttia yli oven avauksien, ja tilassa näytti jo tältä. Jatkuva ihmisten virta kulki ovesta sisään ja ulos!

tavaraa tulee

Laskin oman kuormani pöydälle ja kysyin saanko liittyä joukkoon. Tässähän se nyt selvästi oli, se minulle sopiva keino olla avuksi!

leluja

Ja siellä me sitten otimme vastaan pussukoita ja nyssyköitä, purkasimme ja lajittelimme, pussitimme ja kannoimme varastoon ja lopulta punaisen pakettiauton kyytiin vastaanottokeskukselle kuljetettavaksi. Ovi kävi niin, ettei se tainnut kiinni kertaakaan ehtiäkään. Tunti toisensa perään.

astioita

Ihmiset toivat astiastoja, mikrouuneja, imureita, mattoja, kirjoja, leluja, toppatakkeja ja välikausihaalareita. Tennareita, saappaita, kelsiturkkeja, kahvinkeittimiä, vauvanvaatteita ja tuttipulloja. Lajittelupöytä peittyi huojuvista torneista ja ihmisten saatesanat liikuttivat. Auttamisen halu tulvi sisään ovista ja ikkunoista.

Tuli teinejä pieneksi jääneiden merkkivaateidensa kanssa. Tuli mummeleita ja pappeleita talvivaatteineen. Tuli äitejä ja isiä lapset mukanaan lahjoittamaan leluja, vaatteita ja käyttötarvikkeita. Tuli vähäpuheisia ukkoja nakkaamaan räsymattorullia. Tuli korkokenkädaameja silkkipaitapussin kanssa. Tuli väkeä ihan jokaisesta porukasta yhteiselle asialle, ja sellaista on tosi kaunis todistaa.

kuorma
Punainen paku täyttyi kuorma toisensa jälkeen. Ensimmäiseksi vietiin pyyhe- ja liinavaatekasseja ja laitetiin matkaan muutamia lelupusseja lapsitulijoita ilahduttamaan. Usein kassit eivät ehtineet edes keräystilaan asti, kun kadulla kulkijat toivat ne suoraan autoon.
Tuntui ihan mielettömän hyvältä olla käytännön hommissa. Ihan mielettömän hyvältä saada väkevää vastapainoa sille somessa kuplivalle vihalietteelle, jota asiallistekin keskustelujen kommenttikentissä kiehuu. Tuntui mielettömän hienolta olla jotenkin erittäin lähimmäisenä lähimmäisten joukossa, sanan kaikkein kauneimmassa merkityksessä. Hyvän ympäröimänä.

Samalla muistui mieleen, että näinhän se hyvä tapahtuu! Että käydään vain toimeen. Että kaikenlaisen klikkailun, jakamisen ja kommentoinnin ulkopuolella on ihan oikea, verevä todellisuus, jossa juostaan portaita ylös ja alas jätesäkki olalla, kumarrutaan nostamaan, viikataan ja hörpätään välillä kahvit. Ja aika usein onkin niin, että tilaisuus siihen tarjoutuu vähän varkain. Ilman suurprojekteja ja viikkojen kaavailua.

Paikalliosaston vanhemmat ihmiset tuumivat, että heiltä puuttuu nuoria (minutkin luettiin heihin vielä!) tekijöitä. Heitä tarvittaisiin juuri näihin ihan hands on -hommiin. Päässäni käynnistyi heti soundtrack, Elviksen A little less conversation a lot more action please. Jospa emme hukkuisi niin sumeilematta sinne someen, vaan tarttuisimme hommiin.

Kun palasin kotiin, soi puhelin. Siellä soitteli mainio kaverini Asmo, joka oli viettänyt samoissa hommissa koko päivän Helsingissä. Hän kyllästyi ahdistukseen ja voimattomuuteen, ja avasi apukeräyksen oman liikkeensä Helnon tiloissa. Puhelun läpi kuulin, kuinka ovi kävi ja ihmiset toivat tavaroitaan. Nyt Asmo kertoi seisovansa itseään korkeamman pyramidin vieressä.

Siinä me äänet liikutuksesta paksuna huokailimme, miten tällaisissa teoissa usko ihmisen hyvään palaa. Miten tärkeää on nähdä tämäkin puoli. Oikeita kasvoja sanomassa kauniita asioita. Näkemässä vaivaa kodeissaan, ajattelemassa hyvällä ihmisiä, joista on nimettömänä ja kasvottomana niin helppo huudella kamaluuksia verkossa.

Jos sua ahdistaa vihapuhe ja kaikenlainen kitkerä huutelu, niin muista myös tämä puoli. Se on vähintään yhtä totta! Ja muista sekin, että on tosi OK auttaa vaikka vain siksi, että siitä tulee itselle ihan hävyttömän hyvä olo. Tai siksi, että saa tuntea itsensä nuoreksi. Tai lähimmäiseksi. Tai vaikka miksi äititeresaksi. Oma ahdistus helpottuu käytännön hommissa. Täällä pääset niihin käsiksi.

Tähän sopisi soundtrackiksi myös Mc Nikke T:n Jos haluu saada on pakko antaa, mutta ollaanhan me – jumaleissön-  näillä leveyspiireillä saatu jo aika tavalla! Siksi tämä: