KAKKUJA JA KUPLAJUOMAA

Tämä postaus on osa Alkon #nofilter -kampanjaa. Kampanjan tarkoituksena on miettiä alkoholinkäytön vastuukysymyksiä ilman sosiaaliseen mediaan usein kuuluvaa silottelua. Lähestyn teemaa juhlatilanteita tarkastellen.

Kaksi toisiaan kohti kohotettua siroa maljaa täynnä kultaisena kimaltavaa kuplajuomaa. Tarkennus on pirskahtelussa ja tumma tausta on blurrattu pehmeäksi. Kuvasta henkii kepeä kiva. Näin me juhlia kuvitamme somevirroissamme. Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta -kirjani ja omien lapsuudenkokemusteni kautta tunnen kuitenkin kuplien nurjankin puolen. Lapselle vanhemman liiallinen alkoholinkäyttö voi olla tosi hankala paikka, johon liittyy paljon salailua, häpeää ja kulissien kannattelua.

Juhlakausi nostattaa monenlaisia tunteita niissä lapsissa ja aikuisissa, joilla on kokemusta liikajuomisen aiheuttamista hankaluuksista. Iloisen odotuksen sijaan mielessä voi myllätä melkoinen jännitys siitä, miten tällä kertaa pidoissa pärjätään. Koska juomiskäyttäytymiseen puuttuista pidetään usein hankalan ja kiusallisena, mietin asiaa täytekakkuvertauksen kautta. Siihen kun liittyy paljon vähemmän paineistavaa tunnelatausta.

kattaus

Ajattelen, että alkoholinkäytöstä olisi terveellistä voida puhua ihan samalla tavalla kuin täytekakun syömisestä: avoimesti ja ilman kiristelyä. Jos pulmia ilmenee, nekin tulisi voida nostaa esille. Jos nimittäin perheessä voidaan jutella myös juomisesta vapaasti, ilman että yksi suuttuu, toinen ahdistuu ja lapset pelkäävät, siitä ei pääse muodostumaan sellaista piilottelun ja katkeroitumisen vyyhtiä, joka johtaa pahimmillaan sukupolvilta toisille siirtyviin kosteusvaurioihin.

Täytekakku on kiva juhlapöydän herkku. Se ei ole millään tavalla välttämätön osa ohjelmaa, mutta voi myös olla nostamassa tilaisuuden fiilistä arjen yläpuolelle. Samalla tavalla voi toimia juhlamalja ja lasi viiniä. Jostain syystä meillä osataan säännöstellä kakun syöntiä paljon alkoholiannoksia paremmin. Täytekakkuja ei koskaan varata paikalle vaikkapa yhtä, tai varmuudeksi kahta, kokonaista juhlijaa kohti. Kakkuhommista saa myös puhua vapautuneemmin ääneen. Kenellekään ei tule mieleen kukkahattutätejä tai holhoamista, jos todetaan, että pari palaa kakkua riittää hyvin juhla-annokseksi.

rocky road

Jokaisessa seurueessa on aina läsnä se setä tai täti, joka ei ota kakkua, eikä sitä tarvitse äimistellä. Porukassa on usein niitäkin, joille kakku maittaisi turhankin kanssa, mutta opetetaanhan lapsillekin, että koko kakkua ei ole hyväksi syödä yksin ja kerralla. Ja jos joku juhlavieraista kuitenkin vetää kakkua naamaan niin kertakaikkisella antaumuksella, että kohta antaa ylen tuvan nurkalla, tilannetta iljetään taatusti hämmästellä ja purkaa.

Jos niin onnettomasti sattuisi, että joku juhlavieraista kävisi kakkupäissään aggressiiviseksi, puututtaisiin tilanteeseen samalla tavalla, kuin kursailematta puututaan uhmaikäisen lapsenkin porsasteluun. Niin ei sovi olla, että toisilla on hankalaa, ja se voidaan terveessä ilmapiirissä todeta ääneen. Raukkiksinta on nimittäin ajatella, ettei kehtaa ottaa pulmallista tilannetta puheeksi, ja kaahata autolla kotiin hyvissä ajoin ennen ennakoitua kakkukatastrofia. Lapsilla kun ei ole mahdollisuutta poistaa itseään yhtälöstä samaan tapaan.

marenki

Jos juomapuuhista voidaan kotona ja juhlaporukalla jutella samalla levollisuudella, kuin kakun syömisestä, on tilanne todennäköisesti erittäin hyvä. Jos taas alkoholinkäyttöön liittyy salailua, häpeää, tarkkailua ja varmistelua, on syytä tarkistaa tottumuksia. Aine kun ei ole itsessään paha, vaarallinen tai hankala, vaan kyse on annostelusta.

Voiko teillä kotona jutella vanhempien juomisesta täytekakkutyyppisesti? Saako suututtamatta sanoa, jos maittaa liikaa, tai jos välillä olisi kivempi tarjoilla vain suolaisia?

Kirjoitus on julkaistu myös Alkon #nofilter-blogissa.

Mainokset

Kolmannen päivän kirous

Nyt on sanottavana vain, että koska kaksi edellistä viikkoa olen vetänyt naamaani merkillepantavia määriä kaikkea mahdollisimman hiilaripitoista moskaa, kuten vaikkapa

Niin tänään on sitten ollut koko ekan, muutenkin melkoisen työlään työpäivän ajan aivan messiaanisen mittaluokan nälkä ja syömähimo jatkuvana seuralaisena. Sekös on vituttanut.

No, kosto on suloinen, ja kotona pihvi murea. Kolmatta päivää tässä kärvistellään paluuta takaisin hiilihuuruista karppisemmille vesille (koska ne vedet ovat ah niin paljon viihtyisämmät). Onneksi jo lukuisisten vuosien harjoittelun tuloksena tiedän, että nämä kolme päivää ovat just aina ne pahimmat (kaamea hedari, jatkuva nälkä ja alati pitenevä torni otsassa), ja huomenna jo helpottaa.

Ja tähän oodi suomalaisille mansikoille, jotka jeesaavat pyristelijää pinteessä.

Lohdutukseksi lähden illalla leffaan. Jos kattelis vaikka vähän x-miehiä. ilman irtarisäkillistä, själv klart.

Pimeys, et pysty mitään!

Kyselin viikonlopulla mietteitänne pimeästä. Mietin, olenko tämän mörköilyni kanssa itsekseni. Kävi ilmi, että muitakin riittää. Ei kai se oikein hyväkään ole, mutta vähän lohduttaa.

Enemmistö on valinnut minikyselystäni  kohdan  ”Nukuttaa, herkuttaa ja vetää melankolian puolelle.” Myös valtaosa hoitaa huonoa virettä tsemppaamalla syömisten ja liikkumisten kanssa,  tai kirkasvalolampuilla/-kuulokkeilla tai polttelemalla kynttilöitä. Kukaan ei sano, ettei tuntuisi missään. Yksi tuumaa jopa, ettei mistään meinaa tulla nyt mitään. Pimeä käy todenteolla voimille.

Luulen että tämä on ikäjuttuja. Vai mitä tuumitte? Ei noita kakaroita tunnu yhtään sieppaavan tuo synkkyys. Siinä menevät kuin ennenkin. Jännää vain on saada heijastimia ja  turvaliivejä päälle. Ei puhettakaan mistään lohtusyömisistä tai edes siitä, että tulisi kilpailua pääsystä tälle kirkaslampulleni.

Ihmettelin aina kun eräs viisissäkymmenissä oleva sukulaiseni valitteli pimeän käyvän vuosi vuodelta yhä musertavammaksi. Mietin, että miten niin. Sama talvihan tulee joka vuosi! Eikös nyt näillä leveyksillä ihmisen mieli ole tottunut ajatukseen? Tämä vuosi on jotenkin itsellekin ollut hankalampi. Syksyn alettua pimeys on välillä melkein sattunut. Mikä se sitten mahtaa olla, että kolmikymppisen päässä naksahtaa jotenkin melankolian puolelle? Minullakin, joka en ole mikään melankolistelija noin perusvireeltäni ollenkaan.

Pistin eilen täyden taisteluvalmiuden päälle. Tätähän herkkua on nimittäin luvassa vielä kuukausikaupalla (vaikka lumentulo kyllä aina helpottaakin) , joten ei ihan auta tässä vaiheessa jäädä tuleen makaamaan. Aamusta porotin verkkokalvoja kirkasvalolla (suorastaan niin uutterasti, ettei yöllä oiken tullut taas unikaan silmään – pitää löytää kohtuus!), ja iltasella sytytin miljoona kynttilää uusille portaille (Amen!) .

Mieli onkin melko virkeä  nyt, ja ihan erityisen kivaa  on illalla päästä ekaa kertaa  kuukauteen haastattelukeikalle! Työntekoa on ollut ihan ikävä.

Ai niin! Kun edellisen kerran kyselin, mitä haluaisitte lukea, vastasivat kaikki yhtä lukuun ottamatta että antaa soittaa vaan mitä mielit milloinkin. Kiitos luottamuksesta, niin olen kyllä sitten tehnytkin. Melkoista silppua aiheesta toiseen, mutta te tunnutte vain lisääntyvän. Eniten lukijoita on paikalla aina silloin, kun mietin ihmissuhdekiemuroita. Se lienee myös tämän iän tärkeitä juttuja. Kiitos myös runsaista kommenteista! Antakaa tulla niitä jatkossakin.

Yksi vastanneista oli täsmällisempi. Hän toivoi ajatuksia ravitsemuksesta, painonhallinnasta ja liikkumisesta. No, niille mietteille minulla on suorastaan kokonaan oma bloginsa täällä. Siellä on ollut sairausloman vuoksi hiljaista, mutta tänään olen taas virallisesti remmissä. Nyt onkin sitten meikäläisellä varsinainen asiantuntijapuheenvuoro painonhallinnasta luvassa. Huoh. Toivon, että niitä mietteitä toivonut lukijani löytää tuonne(kin!) lukemaan. Nyt ne alkavat taas päivittyä muutaman kerran kuukausitahdilla.

Käsitöiden puolella on ollut sama juttu. Niitä alkaa tulla tänne heti jo tänään.