Huimaushommia – eli kun olkkari pyörii

En ole pitkään aikaan kirjoitellut huimausjuttuja. Syy ei ole siinä, että vitsaus olisi mihinkään kadonnut. Se on vain ollut, onneksi, suhteellisen hyvin hallinnassa. Tänään, kun maailma heiluu taas erityisen paljon, naputtelen siitäkin.

Tämä on vittumainen vaiva. Kesällä 2014 alkanut huimaus ei noudattele oikein mitään logiikkaa. Se voi olla hissuksiin useita kuukausia. Silloinkaan se ei ole poissa kokonaan, mutta en noteeraa sitä juurikaan, sillä olen täysin tottunut siihen, että huone kiepsahtaa aina nukkumaan mennessäni muutaman kerran ympäri. Makuulle asettuminen tekee sen. Toinen puoli on herkempi. Jos käännän tyynylle vasemman posken, pyörähtelee varmuudella. Joskus oikealle ei ollenkaan, mutta jos hyrrä on käynnistynyt, niin sitten sillekin puolelle kyllä.

Oudolla tavalla siihen sopeutuu. Välillä se tuntuu jopa vähän hauskalta. Keinuvaan laivaanhan on ihan hyvä nukahtaa. Silloin taas, kun keikkuu enemmän, siinä ei ole mitään hauskaa. Silloin on oksennus poskissa koko ajan, ja jokaista liikettä on varottava. Silloin en esimerkiksi pääse nousemaan sängystä seisaalleen. Istun heilumassa laivassani. Tai jos olen olkkarin lattialla tekemässä fyssarin selkäjumppaa, en ehkä pääsee ylös moneen minuuttiin, koska huone käy pyörimään ja lattia tuntuu kallistuvan joka liikkeestä pystysuoraksi seinäksi.

Niinä päivinä tiedän, että ei kannata mennä suihkuun pesemään tukkaa, koska pään kallistaminen taakse on kamalaa. En myöskään hyppää fillarin selkään tai auton rattiin, koska vaikka pystyisinkin ajamaan suoraan eteenpäin, en kykene kääntämään päätä saati katsomaan taakse nopeasti. En myöskään edes hyvinä hetkinä mene seisomaan lähelle mitään korkeita jyrkänteitä, ilmeisistä syistä.

Aaltoileva vedenpinta, pallopelien verkot, ohikiitävät maisemat ja muut epämääräisesti hankalasti hahmotettavat asiat ovat mulle vaikeita, ja huimauksen ollessa päällä ihan mahdottomia. Pää edellä veteen sukeltaminen tai muuten ylösalaisin oleminen on minulle kamalaa. Mutta ihminen voin elää ihan hyvää elämää harrastamatta vaikka ilma-akrobatiaa. Jumppatunneilla jätän ne liikeet väliin, joissa noustaan nopeasti alhaalta ylös. Tanssitunnilla naurattaa, kun pyörimisliike jatkuu päässä vielä paljon kehon liikkeen perästäkin, mutta sitähän ei onneksi kukaan ulkopuolinen helposti huomaa. Minusta on tullut aika velho tasapainoiselta näyttämisessä.

Tutut huomaavat päälle tulevat pahan olon aallot parhaiten siitä, että menen hetkeksi hiljaiseksi. Tasaaminen vaatii keskittymistä. Kaikkeen kyllä tottuu. Lapset ovat tottuneita selittämään asioiden sijainteja, eikä muru kyseenalaista kertaakaan, jos sanon ettei tänään onnistu joku juttu.

Yritän itsekin muistaa, että pahatkaan vitsaukset eivät läheskään aina näy ulospäin. Jos siis joku läheisyydessäsi tuntuu vähän ärsyttävästi hidastelevan tai muuten olevan omissa maailmoissaan, anna hänelle hetki tilaa.

Ihan normaalisti teen duunini ja harrastan tanssia ym. liikuntaa. Vain roller derbystä olen luopunut, koska olisin liian helppo murjottava, kun en pystyisi vauhdissa katsomaan ympäristöni tapahtumia. Ja olenhan mä nyt oikeasti siihen aika vanhakin, joten ei niin haittaa.

En vieläkään tiedä, mitkä kaikki asiat laukaisevat pyörimisen. Joskus sen saa aikaan liika tai vääränlainen liikunta, joskus liian vähäinen. Niskaan se monesti liittyy, ja tunnekuohuihin, ehkä verenpaineeseen? Aika usein seksi pyörittää päätä tosi pahasti, joko sen aikana tai varsinkin sen jälkeen. Voin kertoa, että siinä vasta todella erikoinen tunne!  Flunssan iskiessä heittää melkein varmasti. Lääkärit ovat selittäneet sitä niin, että hyörintä ja pyörintä on päällä koko ajan, mutta aivoni ovat oppineet tasaamaan sitä. Sitten, kun on päällä jokin elimistöltä keskittymistä vaativa tai sitä vähän hämmentävä juttu, kuten sairaus tai vaikka humala, niin kapasiteetti ei riitä enää tasaamaan sitä niin tehokkaasti.

Olen ollut pari viikkoa pikkuflunssassa. Siitäköhän se nyt johtuu, että heräsin äsken keinuvasta sängystä. Nyt menee huone taas ympäri silmissä. Katse ei suostu tarkentumaan paikalleen, vaan pitää pinnistellä. Oksettaa ja itkettää, koska tämä on niin turhauttavaa. Inhoan asioita, joihin en voi itse vaikuttaa.

Tänään on tämmöinen känninen päivä taas. Huomenna horisontti ehkä taas suoristuu. Toivottavasti ainakin. Pitkään päälle jäädessään tämä tasapainottelu ja seinistä kiinni pitäen kävely vie nimittäin hirmuisesti energiaa.

 

Mainokset

Manaajan kanssa sulkkiskentälle

Päivitetäänpäs pitkästä aikaa vähän pääasioita. Kävin nimittäin eilen keskussairaalalla fyssarin tykönä. Tarkoituksena oli hakea huimaushommeleihin apuja, ja olin luvalla sanoen varsin pensein mielin liikkellä. Tilannehan on se, että parantaa ei oikein voida, kun ei tarkkaan tiedetä mitä pitäisi hoitaa. Heinäkuusta asti on nupissa heittänyt, ja olen hypännyt siitä lähtien tutkimuksissa alvariinsa. Pääeäilty on tällä hetkellä ilmeisesti vestibulaarineuroniitti, ja sen mukaan mennään. Toistaiseksi homma on ollut oikeastaan pelkkää ”ei me tiedetä” ja ”voi se mennä ohikin” -kamaa. Mutta karsaasta katsannostani huolimatta meillä olikin eilen oikein kiva tapaaminen!

Fyssari jututti ensin ja vei sitten sairaalan treenihuoneeseen. Siellä tein pyynnöstä kaikenlaisia kuuppaa sekoittavia hommia niin seisten, tuolilla kuin sängylläkin. Silmät kiinni ja auki, tasapainolaudalla ja ilman, yhdellä ja kahdella jalalla, pää polvien välissä ja pystyssä. Huh, miten kuumana aivo kävikään!

Oikeastaan ainut juttu, joka edelleen on mulle aika mahdoton, on silmät kiini käveleminen. Kaadun käytännössä heti. Sitä ei onneksi juuri tartte tässä elämässä arkioloissa tehdäkään, mutta aina se hämmästyttää kun testataan. Se myös selittää sitä, miksi mulla on niin hutera olo hämärässä liikkuessa. Ihan pahin on pimeä metsä, jossa jalan alla on epätasainen, pehmeä maasto.

Ihan erityisesti pidin siitä, että kerrankin vastassa oli tyyppi, joka ei lähtenyt siitä, että mulle pitäisi riittää, että pystyn kävelemään ja seisomaan, vaan että paljon liikkuvana ja aktiivisena tyyppinä mulle on ihan luonnollista ja oikein odottaa saavani alkuperäinen toimintakuntoni takaisin. On ollut megaturhauttavaa kuunnella sellaista ”toihan on jo ihan hyvä” -skeidaa, kun koko ajan tunnen, ettei tasapaino ole lähelläkään sitä mitä se on ollut ja pitäisi olla, että pystyisin toimimaan lajeissani. Olisinkin kuulemma hyötynyt eniten siitä, että olisin päässyt urheilijoiden vammoihin suuntautuneen hoidon pariin. Tuntui hyvältä tulla otetuksi tosissaan eilen.

Haimme huimauskohtia ja hyvin niitä vielä löytyykin, vaikka kokonaisuudesta fyssari oli oikein mielissään. Olen kuulemma erittäin hyvässä mallissa toipumisen suhteen. Lisäpisteet sain siitä, että olen noussut luistimillekin hakemaan seuraavaa haastetasoa. Sinne pitää mennä nyt enemmänkin.

Tuntui tosi hassulta, kun fyssari laittoi mut pelaamaan sulkapalloa! Kaiken varomisen ja hissuttelun jälkeen syöksyminen ja säntäily oli hauskaa, vapauttavaa ja aika jännittävääkin! Sitä pitäisi kuulemma käydä lätkimässä nyt ihan kuntoutusmielessä. Mulla on haasteita seurata liikkuvia asioita silmillä samalla pysyen tasapainossa, ja siihen auttaa vain harjoittelu. Nyt pitää kuulemma lisätä tehoja ja nopeuksia. Sopii! Sulkkis on mulle entuudestaan mieleistä hommaa, ja siinä tuota silmien ja tasapainoelinten yhteistyötä tulee tosi paljon harjoiteltua. Ilman muuta sitä kohti sitten!

Sain myös niskan ja kaulan alueen venyttelysohjeita ja pari hassua kylähullutehtävääkin. Pitää esimerkiksi seistä kadun varressa yhdellä jalalla ja seurata katseella autoja. Pii paa pii paaa…

Yleisfiilis oli tosi myönteinen. Kuulemma on lupa odottaa ainakin kesään asti vielä toipumista, ja vaikka saattaakin olla, että jokin osa tästä jää pysyvästi vaivaksi, niin jatkuvasti aivo kuitenkin sopeutuu. Hassu ajatus, että se alkuperäinen vaiva on nyt siis edelleen päällä samanlaisena kuin silloin, kun huone meni ympäri 350 km/h, mutta aivot ovat jo sopeutuneet operoimaan sen kanssa niin hyvin, että ajan autoa ja vaikka mitä! Ihan hurjaa, miten aivot voivatkin niin adaptoitua!

Juttelimme myös siitä, että tämä on tyypillisesti uusiva vaiva, ja ajatus siitä vetää vähän vituttamaan kyllä. Olo on vähän kuin aikapommilla, kun sekä selkä että aivo on nyt varustettu sellaisilla uusivilla pahuuksilla. Samalla on kuulemma kuitenkin niin, että mahdollisten seuraavien kohtausten (voiko ”kohtaus” kestää 7 kk?) iskiessä aivoni ovat jo paremmin kartalla siitä, miten muuttuvissa oloissa toimitaan, enkä minä pelästy yhtä paljon, kun homma on tuttua. Voi miten silti toivonkaan, että tulisi nyt useampi kuukausi sellaista kieppumatonta aikaa! Jos vaikka pysyy tällaisena, niin pärjään mainiosti, mutta en mitenkään jaksaisi mennä sinne pahimpaan manaaja-vaiheeseen vielä hyvään aikaan!

Mutta jee, hyviä uutisia siis! Ja kuunneltu, tosissaan otettu olo, se on tosi olleellista!

Kokovartalokatkeraa avautumista

Viikko 10 selvästi kännissä starttaa huomenna. Erikoislääkärille on aika sitten seuraavalla viikolla. Onpa sitä taas odotettukin. Tuntuu, että jokainen lääkärikohtaaminen on mennyt suunnilleen samalla kaavalla: odotetaan että loppuu. No entäs kun ei lopu? Mitäs sitten tehdään? Odotellaanko, että loppuu heilujasta jaksaminen? No voin kertoa, että sillä etapilla aletaan olla. Olen umpiväsynyt operoimaan arkisia asioita muka normaaliin tapaan tässä tyysti epänormaalissa tilassa.

Ärsytän tällä hetkellä itseäni tosi paljon. Inhoan marisemista ja väninää. Vihaan itsesäälissä kieriskelyä ja voihkimista. Nyt on kuitenkin suurimman osan ajasta oma pää niin syvällä perseessä, että melkoisen tummanruskealta näyttää. En jaksa kuunnella oman pääni sisäisiä kitkeriä volinoita, enkä oikein ilkeä laskea senkään varaan, että kukaan muukaan jaksaisi.  Turhauttaa, ahdistaa ja vituttaa. Tämä ei lopu. Tämä ei mene ohi. Voiko olla, ettei mene koskaan? Eikä minulle riitä se, että lekurit kilpaa hokevat, että kyllä sen olisi jo pitänyt mennä. No niin saatana minustakin!

On vaikea kuvailla, miltä tämä oleminen  tällä hetkellä tuntuu, koska ainakin itselleni tämmöiset tasapainojutut olivat ihan tuntemattomia tätä kokemusta ennen. Kyllähän kaikkia välillä vähän huippaa ja askel horjuttaa. Toisinaan on ihan omasta syystäänkin melkoisessa seilissä. Tämä on kuitenkin jotenkin ihan erilaista, läpitunkevaa, kaikkialle ulottuvaa ja totaalista paskaa. Ei selkeää, kirkasta, rauhallista hetkeä, vaan pelkkää hiton heiluvaa sumua ja mössöä. Hyvälläkin hetkellä älyttömän voimia vievää erikoistilannetta koko elämä.

Enpä kadehdi sitä korvalääkäriä, joka minut kohtaa ensi viikon lopulla. Kietoudun poloisen ammatinharjoittajan reiden ympärille niin tiukaksi mytyksi, että tarvitaan melkoisen jäntevät lääkintävaksit minut siitä irrottamaan. Puristan niin pitkään, että saan jotakin tolkun tulevaisuudensuunnitelmaa tähän elämään. Odottaminen ja noiden mitään tehoamattomien, pahaa oloa provosoivien asentohoitojen tekeminen ei voi olla ainoa vaihtoehto. Valaisivat sitten vaikka korvakäytävät betoniin, jos se on ainut keino saada ne saatanan soraset hallintaan.

Pliis älkää enää koskaan sanoko, että sinä se jaksat olla niin myönteinen kaiken keskellä. En jaksa. Nyt en kertakaikkiaan jaksa.

 

 

Manaaja jaksaa yllättää!

Huomenta! Manaaja taisi käväistä lukemassa eilisen postaukseni, jossa tuumin ettei enää pyöri vaan pudottelee. Asia korjaantui, ja heräsin siihen, että pyörii molemmilla puolilla!

Tämä onkin taas uusi jännittävä juttu. Asentohuimaushan tulee tyypillisesti toiselle puolelle, ja minulla se on vahvasti oireillut oikealla. Olen siis oppinut välttelemään visusti kaikkea oikealla, varsinkin takaviistossa, tapahtuvaa aktiviteettia. Kävelen Robocopin letkeydellä. Kun on katsottava jonnekin, koko kakkosnelonen kääntyy. Hence the autoilun mahdottomuus.

No, tänään avasin silmät, taas uskaliaassa aamupissalle lähtemisen hengessä, ja punkesin itseäni ylös vasemmalta puolelta. Turvapuolelta. Varovasti ja hissuksiin, niin kuin kaltaiseni 185-vuotiaan kuuluu. Ja viuh ja huisk! Huone meni ympäri ämpäri hetkessä. Sängystä tuli kelluva lautta. En enää panikoidu, kun kappaleet allani lähtevät liikkeelle. Tartun kiinni laidoista, huokaan vittuuntuneena ja odotan, että rämähdän takaisin alas. Aina sieltä rämähtää. Sitten vaappuu enää vain normaalit vähäsen. Miltähän se tuntuikaan, kun on ihan kiinteää ja stabiilia koko ajan? En muista. En oikesti muista.

Koska vasuri oli Manaajan vallassa, päättelin katteettomalla optimismilla, lähes riehakkaasti, että oikealta pääsen ylös. No paskat pääsin. Käännyin varovasti, nousin muutaman sentin patjan pinnasta ja huisk ja viuh!  Taas oltiin ruotsinlaivan peräaalloissa kumipatjalla. Raikasta! Nyt siis pyörittää kummallekin puolelle.

Anteeksi, missasinko sen memon, jossa sanottiinkin asentohoidon pahentavan oireita? Olen voinut merkittävästi huonommin tämän viikon, jonka olen asentosarjoja tehnyt. Kysyn nyt ihan kaikkein näteimmällä äänelläni, että kuinka pitkään minun pitäisi näitä vielä motivoitua tekemään?

Asentohuimauksessa, anteeksi hyvänlaatuisessa asentohuimauksessa, alkaa tänään viikko 7. Ei niin, että täällä laskisin. 45 päivää.

Huimausta ja mustejuttuja

Juttuni ovat aika saman aihepiirin ympärillä tällä hetkellä, pahoittelen. Sentään jotakin vaihtelua pyörrytysrintamalla! Nyt ei nimittäin mene koko huone ympäri, vaan tulee erilaisia pudotuksia ja tärähdyksiä. Fantastista, eikö?

Oletan muutosten johtuvan siitä, että sakka/kiteet/kivet/ne pienet perkeleet jotka tämän aiheuttavat sisäkorvassani vaihtavat paikkaa asentohoidon seurauksena. Kun käytävän mutka vaihtuu, tulee aivoille taas vähän uudenlaista vitun väärää jännittävää informaatiota siitä, missä suhteessa minä sijaitsen ympäröivään maailmaan. 

Ja menikö tämä asentohoidolla 2-3 päivässä ohi? No arvatkaapa. 

Kun makasin äsken otsa parjassa toiseksiviimeistä käännöstä tehden, humahti patja puoli metriä alaspäin. Ei tietenkään kenekään muun mielestä, mutta kyllä humpsahdin ihan kunnolla omassa kipeässä päässäni. Erikoistunne. Pään käännökset hoitoa tehdessä ovat kaikkein kamalimpia. Niiden kohdalla pitää oikein psyykata itseään uskaltautumaan uusiille vesille. Joka käännöksellä on mahdollista saada ihan uudenlaisia tuntemuksia, ja usein ne iskevät hyvin nopeasti käännöksen alkaessa. On ihan luonnonvastaista tehdä jotakin, jonka tietää pelottavaksi ja epämiellyttäväksi, joten käyn jatkuvia neuvotteluja itseni kanssa (ääneen tai hiljaa, riippuen huoneen miehityksestä) ennen jokaista käännöstä. Pakko ne kuitenkin on tehdä 

Törmäsin työelämähaasteeseenkin. Uudenlaiseen nimittäin. Onhan tässä aikamoista työelämähaastetta nyt muutenkin koko ajan, mutta kirjoittaminen kotona sujuu kuitenkin aika ok, jos otan rauhallisesti. Huomenna on kuitenkin edessä keikka paikkakunnalle, jonne ei meiltä pääse alle kolmessa tunnissa millään julkisella. Koska autolla sinne pääsee reilusti alle tunnissa, on aika hankala yhtälö, jos ei voi ajaa. Ja enhän toki voi (Herra siunaama sitä lentävä auto -simulaattoria, joka siitä seuraisia. Olen ollut pyörivässä autossa jo kerran kunnolla, enkä välitä uusia elämystä). 

Keikalle on pakko päästä, joten suhmuroin ystäväni kuskiksi. Onkin eka kerta, kun pyydän ketään kaveriksi työkeikalle. Onneksi haastattelupaikka on tosi kiva ja ihmiset tuttuja myös kuskille, joten ihan kiva autoretkipäivä varmaan on tiedossa. Mutta täytyy sanoa, että alkaa kunnolla ärsyttää tämä oma raihnaisuus. Eläköön ystäville!

Tällä viikolla on ollut vähän muitakin kuin logistisia hankaluuksia vaivan kanssa. Olen arvioinut jaksamiseni väärin jo muutamana päivänä. En ole osannut ennakoida, miten tappavan paljon väsyn päivän aikana, kun tasapainon ylläpitoon menee niin paljon energiaa. Niinpä sellaiset päivät joihin kuuluu paljon – vaikka kivojakin – askareita ja siirtymisiä, ovat myrkkyä. 

Toissapäivänä kävelin aamulla bussiasemalle noin puolisen tuntia. Sitten ajelin bussissa tunnin ja kävelin lyhyen etäisyyden Uimastadikalle. Siellä poljin kuntopyörää ja vesijuoksin yhteensä noin tunnin verran. Saunan jälkeen meinasikin sitten vintti pimetä ihan huolella. En tajunnut siinä rauhoittua kunnolla, vaan reissasin vielä syömään ja hoitelemaan asioita kaupungille. Enpä ollut tajunnut, että sellaiset normaalisti helpottavat elementit, kuten rullaportaat, ovat melkoinen haaste aivoille tällä hetkellä! Sitten kävelin vielä reilun 30 min treffaamaan lasta juna-asemalle. Kun pääsin lapsen kanssa anoppilan sohvalle, nukahdin välittömästi. Aivot olivat ihan ylikuumentuneet kaikista erilaisista maastoista ja tekstuureista, ihmisistä, vilinästä ja tekemisestä. 

Terveenä tuo olisi ollut leppoisa lomapäivä, rentouttava ja kiva. Ei juuri mitään ihmeellistä tehtävää. Nyt se oli kyllä kiva, mutta samalla todella raskas henkisesti ja fyysisestikin. Ihmeellinen olet tasapaino, kun kaikkeen vaikutat niin kovasti!

Loppuun mukavuutta. Olen vuoden verran haaveillut uudesta kuvasta käsivarteen. Olin kaavaillut varaavani ajan sen tekoon lokakuulle synttärilahjaksi itselleni. Nyt päätin kuitenkin vähän aikaistaa projektia, ja varasin ajan ensi viikolle. Kun en kerta kuitenkaan pääse treeneihin ja hikoilemaan, voin hyvin hoivata tatskan kuntoon tässä välissä. Kuvan näytän sitten, kun se tuossa komeilee. Se on kannustuskuva itselleni. Onpahan jotakin kivaa kaiken tämän pillittelyn keskelle. En malta odottaa!

 

Aamuinen temppurata Manaajan malliin

Heräsin vessahätään. Niinhän on aamuisin usein. Nyt on kuitenkin jännää tavanomaisenkin äärellä. Ennen kuin pääsee asialleen, on nimittäin selvitettävä jos jonkinlaisia pyöriviä obstaakkeleita. Esimerkiksi joko riiputtava riittävä aika siinä pystyseinässä tai suostuttava höykyytettäväksi aaltoihin heitettävän tynnyrin lailla. Temppurata vaihtelee joka päivä, joten tylsäksi ei käy. Ai niin, tai joku saattaa vain potkaista täysillä pään sisällä takaraivoon. Sanoinhan, vaihtoehtoja riittää!

Yöllä huimaus nukkuu. En näe erityisen merihenkisiä unia, vaikka itse nukahtamisen hetkellä keikunkin riippumatossa. Olen nyt niin tottunut siihen heijaukseen, että välillä jopa nautin siitä hetken. Hyväksymällä on henkisesti helpompaa tyystin epänormaalin kokemuksen keskellä. Visioin itseni vauvaksi kehtoon tai turistiksi palmusaaren rantaan. What ever rocks your boat, right? Pun very much intended.

Hei kun herään, homma alkaa taas. Tai heti, kun vähän liikautan asentoa. Ja nyt ei olla enää mukavassa riippumatossa. Nyt katsellaan taas Manaajaa silmiin. Niinpä olen minimoidakseni mustelmani siirtänyt tyynyn jalkopäähän. Siitä voin tehdä kammottavan asentohoito- ts. karusellisarjan heti ennen ylös nousemista alta pois vain hilaamalla pään roikkumaan sängyn laidan yli. Sitten huristellaan vaihtelevissa määrin sarjaa ympäri kolmen otteeseen, ja kas, vain 10 kivan kieppumisminuutin jälkeen olen vapaa lähtemään aamupissalle!

Sitten vain seinästä kiinni ja hitaasti pystyyn. Olen oma yhden hengen geriatrinen osastoni, laiskiaisvallankumoukseni, hakemuskäsittelyjononi. Mitä näitä nyt on. Sanotaanko vielä yhdessä: hyvänlaatuinen asentohuimaus.

Jälkipotku on yksi jännittävä lisäelementti asentohoidossa. Se  iskee tai on iskemättä täysin arvaamatta noin vartin sisällä hoidon jälkeen. Tuosta noin vain, missä milloinkin. PAM! Napakka potku takaraivoon niin kovasti, että koko pää retkahtaa nopeasti eteen tai sivulle. Ai että. Turha painaa pirulaista unholaan hoitosarjan jälkeen, oh no, täällä yhä ollaan, se sanoo. Tai viestii viehättävällä elekielellään.

No, tällaista tämä on. Kello on 9.30 ja päivän ekat sankariteot – pissalla käynti – on suoritettu! Voittajaolo. Päässä soi tällainen soundtrack. Kertsi puhuttelee, mutta sitä kohtaa, jossa silmät sulkemalla kaikki tuntuu muuttumattomalta en allekirjoita. Siinä kohtaa pyörii niin perkeleesti. How am I gonna be an optimist about this?

Kas, minulla on pystysänky!

Tänään on asentohuimaushoidon kolmas päivä, ja piti siis lääkärin mukaan saada paalut paikalleen. No heti herätessä oli aika ilmeistä, että näin ei ole. Käännyin nimittäin kyljelleni noustakseni pystyyn, ja saman tien kiepsahti sänky pystyasentoon. Pääni sisällä toki vain, mutta ei sillä oikeastaan ole väliä, koska se tuntui täsmälleen samalta kuin olisi oikeastikin noussut. 

On aika älyvapaa ja melko pelottava tunne, kun sänky nousee pystyyn sinun vielä maatessasi sillä. Tarrasin epätoivon vimmalla ja kaikella voimallani lakanasta ja yritin pysyä kiinni tässä pehmeässä pystyseinässä. Vaikeaa. Juuri ennen kuin luiskahdin lattialle, sänky retkahti takaisin alas ja jatkoi vain normaalia keinuntaansa. Niin, olen ollut nyt tämän viisi viikkoa jatkuvassa riippumattoefektissä sängyissä ja sohvilla. Kai se vauvoista voisi olla tyynnyttävää.

Oli jättimäinen tympeys herätä tuollaiseen oloon. Tekisikö vielä aamun pakolliset asentosarjat ja pyörisi lisää? Joo, hyvä idea!

Tänään on ollut tosi alhaisen taistelumoraalin päivä. Olen pääasiassa niellyt kyyneleitä tai sitten ihan vaan vuolaasti räkäitkenyt menemään. Ärsyynnyn itseeni ja omaan ärsyyntymiseeni. Turhaudun ja ahdistun tähän loppumattomalta tuntuvan pyörimiseen. Inhoan itsessäälistä itseäni. Tahtoisin hetken ihan hiljaista ja tasaista, normaalia olemista. Sitten ehkä jaksaisin taas tätä merisairautta. Mutta nyt en meinaa millää jaksaa. Pakko tunnustaa se näin ääneen, vaikka en haluaisi. Vaihtoehtojakaan ei kyllä ole. Tässä sitä vain heilutaan menemään. En edes muista, miltä tuntuu silloin, kun silmät tarkentavat kunnolla. 

Ihan erityisen paljon ottaa päähän näin perjantaisin, kun kaikki muut ovat pelaamassa roller derbyä. Minä olen viimeksi ollut toukokuun lopussa. Oli pitkät kesäreisut ja nyt sitten viisi tällaista sairasviikkoa. On tietysti selvää, ettei tässä jamassa kävisi mielessäkään nousta luistimille, mutta kylläpä se sylettääkin silti. 

Wäy wäy wää. Pahoittelen tätä lapsellista marmatusasennetta tänään, mutta ei irtoa enempää. Jospa huomenna sitten horisontti taianomaisesti oikenee. Kyllä niin voi käydä. Vissiin.