Överit ei joka asiassa ole parempi kuin vajarit

Pieni terveyskuuluminen välillä. En ole kilpirauhashommista vähän aikaan jutellutkaan, vaikka tiedänkin lukijoissa olevan paljon meitä kilpparivaivaisia. Olen luullut asian olleen kunnossa, vaan eipä se ollutkaan.

Kirjoitin edesmenneen KG-lehden blogissani (jota ei verkosta näköjään enää löydy) viime syksynä kilpparilääkitykseni liian alhaisesta tasosta ja siitä, miten lääkityksen nostaminen auttoi vointiin. Tässä pikakertaus:

Minulta leikattiin 17 -vuotiaana kilpirauhassyövän vuoksi pois koko kilpirauhanen sekä kaikki neljä lisäkilpirauhasta. Nautin tästä syystä päivittäin lopun elämääni kilpirauhashormonia purkista. Lääkitys on tosi helppo ja vaivaton, jos se on oikealla tasolla.

Keväällä 2014 olin vähän vetämättömissä ja hakeuduin kilppariasioiden asiantuntijan juttusille (toim. huom. minä syön ihan perinteistä Thyroxinia, tässä ei siis ole kyse niiden eläinperäisten määräämisestä, joista kilpparipiireissä ollaan monia mieliä). Siellä todettiin lääkitys liian matalaksi ja nostettiin vaiheittain annostusta puolen vuoden ajan.

Olin tosi tyytyväinen, että kerrankin löytyi ihminen, joka suostui nostamaan annostusta ihan kunnolla. Kun aiemmin söin 0,1 mg Thyroxinia vuoropäivin 2 ja 1,5 tablettia, nyt nostettiin ensin kahteen päivässä, sitten 2,5 päivässä. Mieliala koheni, tuli kaikella tapaa parempi olo.

Sitten elokuussa 2014 otettiin seurantalabrat, joissa todettiin lääkitys nyt suhteellisen hyväksi, viitearvojen sisälle, mutta keskustelussa lääkärin kanssa päädyttiin kokeilemaan vielä vähän korkeampaa annostusta, jotta korkein mahdollinen vielä turvallinen ja hyvä annostus löydettäisiin. Kävin syömään kolmea tablettia päivässä. Se on tuplat enemmän, kuin minulla on usein ollut, ja merkittävä lisäys myös tähän edeltävään annostukseen. Lupasin tulla seurantalabroihin keväällä 2015. Silloin tarkistettaisiin, mille tasolle pitoisuudet ovat asettuneet, ja miten niillä voin. Lääkäri totesi, että on hyvin mahdollista annostuksen olevan tällä tasolla liian korkea, mutta kokeillaan. Minä tietysti ajattelin, että jihuuu, enemmän on enemmän!

Keväällä kävi ilmi, että minua hoitanut kilpparispesialisti oli jäänyt pois töistä, joten minun pitäisi varata aika jollekin toiselle seurannan hoitamiseksi. Sitten tuli kaikenlaista. Niin kuin nyt tulee elämässä, koko ajan. Lasten oikomahoitoa, työruuhkaa, klarinettimatineaa, lettutalkoita, mitä milloinkin. Arki on välillä melkoista vyörytystä, ja vaikka se hyvin suurelta osalta koostuukin kivoista jutuista, niin kaiken sen alle unohtuu helposti semmoisten muka-rutiinien hoitaminen, kuin tällaiset tarkistuskäynnit.

Nyt loppukesästä 2015 havahduin siihen, että olo on todella rauhaton. Sydän teki ihmeellisiä pyrähdyksiä, nukuin katkonaista ja levotonta unta, olin tosi itkuherkkä ja hermostunut, hikoilin normaalia enemmän, iho kuivui ja olo oli kaikin puolin kenkku. Oli tosi kova ruokahalu ja semmoinen pistoksissa oleva fiilis ylipäätään. Leposyke oli tavallista korkeampi ja verenpaineet korkealla. Muistin, että ai hitto ne seurannat!

Kävin labroissa, ja niissä todettiin minun olevan melkoisella ylilääkityksellä. Lääkitykseni tasot eivät olleet lähimainkaan viiterajojen sisäpuolella (jos eräänkin arvon viite on 14-17, minulla oli nyt 28). Ei ihme, että sydän teki hirmuista ylityötä ja olo oli huono. Lääkäri patisti välittömästi tiputtamaan lääkitystä, ja niin nyt teenkin.

On vähän outoa, että tulee unohtaneeksi semmosia perusjuttuja, joiden kanssa on elänyt jo 17 -vuotiaasta asti, 22 vuotta. Luulisi, että sellaisessa ajassa jo juurtuu kaaliin, että nämä asiat hoidetaan kunnolla. Mutta niin se vain menee, että kun jostakin tuommoisesta tulee niin arkipäiväistä, ettei sitä hyvällä hetkellä ja lääkityksen ollessa tasapainossa minään hoidettavana asiana, kunhan vain pari pilleriä aamusella nielaisen, niin näin siinä voi käydä. Varsinkin, kun viime vuosiin on mahtunut niin paljon kaikkea vakavammankin tuntuista kremppaa, akuutimpaa ajateltavaa nyt ainakin. Ja sitten kun on ollut paha ja tunkkainen olo, olen etsinyt enemmin syyn jostakin muusta, kuin siitä ilmeisestä ensimmäisestä ehdokkaasta. Aika pönttöä. Aika ihmismäistäkin kai.

Kilpirauhashommat ovat sillä tavalla hankalia jäljitettäviä, että hormonin määrän tarve elelee vähän omaa elämäänsä. Joku lääkitys, joka on kauan ollut oikein hyvä, ei sitten jossakin vaiheessa enää olekaan. Ja kun muutokset olossa tapahtuvat usein aika hitaalla vauhdilla, eli överi tai vajari hiipii päälle vähän varjoista, niin niistä on hankala ottaa kiinni, jos ei kuulostele olojaan tarkalla korvalla. Eikä tässä ehdi kovin tarkalla korvalla aina kuulostelemaan, kun on kaikenlaista muutakin kuulosteltavaa melko tavalla ympärillä.

Nyt siis taas justeerataan taas annostusta. Tammikuulla katsellaan, mihin olo on asettunut ja mitä labroissa näkyy. Fiilistä rauhoitti jo aika tavalla tieto siitä, että omituisiin läkähtymisiin löytyi mitattava syy, eikä kyse ollutkaan antenniosaston asioista, kun nuttu tuntui olevan nurin vähän koko ajan. Aika kiivaasti tuo pumppu hyppelee edelleenkin, mutta eiköhän se siitä ota asettuakseen, kun nielen tuota alempaa annostusta vähän pidemmän aikaa.

Aina välillä kuulen Thyroxiinia syöviltä tutuiltani sellaisia ajatuksia, että annostusta olisi kiva  itsenäisesti pikkuisen lisätä, jotta saisi lisää virtaa ja painon tippumaan helpommalla. Jokainen kilpirauhaslääkityksellä oleva tietää, miten inhottavan flegu ja tukkoinen olo liian alhaisella lääkityksellä voi olla. Aika moni on myös tuskissaan siitä, että monet yleislääkärit tapaavat olla varsin maltillisia noiden nostojen kanssa, ja pitävät tasot mielellään siellä viitteiden alaseutuvilla, jossa monen potilaan olo kuitenkin on vielä tosi tahmea. Se on semmoista paksussa tervassa raahautumista. Annoksen nostaminen itsekseen houkuttelee.

Tällä överin kokemuksella sanon yhä painokkaammin, että ei todellakaan pidä lähteä leikkimään annostuksella varsinkaan omin neuvoin. Liian suuri annos on jo yksin sydämelle tosi raskas juttu, ja koituu pahimmassa tapauksessa kuolemaksi. Lisäksi se lisävirta, jonka liian suurella annoksella saa aikaan, on levotonta syyhkimistä sinne tänne, eikä mitään sellaista produktiivista, järkevään tekemiseen suunnattavaa. Sellaista, jota saisi vaikkapa nukkumalla yöt hyvin ja syömällä fiksusti (joista molemmat muuten muuttuvat erittäin hankaliksi toteuttaa liikatoiminnalla). Ja olkoon tämä opettavainen tarina siinäkin mielessä, että minä ainakaan en suinkaan laihtunut tällä överiretkelläni, vaan päinvastoin. Överi kun lisää myös ruokahalua reippaasti, kun keho vetelee hillittömillä ylikierroksilla.

Oliskohan tässä nyt sellainen läksy kaikille muillekin muistutusta tarvitseville, että arjen ruuhkaisissa hetkissä kandee kyllä kuulostella niitä omia olojaankin, ja varsinkin silloin, jos on jokin tsekkausta vaativa krooninen seuralainen matkassa.

Kuinkas muuten muut kilpparityypit, huomaatteko vuodenaikojen vaikuttavan omaan oloon tai tarvittavan lääkityksen määrään? Ja oletteko justeeranneet tasoja itsenäisesti tai mokailleet seurannan kanssa minun laillani?

hey girl

Mainokset

Aamun hempeät sekalaiset – maitoa ja muuta olennaista elämästä.

Vaaleanpunaisessa Niiskuneiti-mukissa on kahvia punaisella maidolla. Mikä täydellinen yhdistelmä! Kerma on liian paksua, rasvaton on melkein vettä, kevytmaito jotakin epämääräsitä vähän siitä väliltä. Kulutusmaito, joksi sitä ei kai kukaan missään juuri enää sano – ehkä koska sitä ei kuluteta enää läheskään entisissä mitoissa – on parasta kahviin laitettavaa ainetta. Ja kahviin on laitettava ainetta! Eilen juuri oli maito loppu (ja melkein kuristin lapset) ja voi hirveää pimeään aamuun heräämistä, kun piti vielä mustana kahvinsa juoda.

Te kyllä tiedätte, miten tärkeitä nämä kahvimaitokysymykset minulle ovat. Lapset ovat olleet kuristusuhan alla ennenkin. Olen myös kantanut kaupasta purkkeja, joihin olen isosti tussannut oman nimeni. Toinen konsti, ja hyvin toimiva kunnes täydennys unohtuu, on hankkia kaappiin iskukuumennettuja parin desin tetroja, jotka riemastuttavalla tavalla sieltä sukeltavat pelastamaan aamut ja lasteni kaulanseudun.

Maitojauheeseen en lähde. Voikahvi epäilyttää. Kaura-, kookos-, ja mantelimaidot nostattavat vastenmieltä. Punaista ja luomua, niin aamu on aivan hyvä.

Heräsin kuudelta, vaikka seitsemäksi tähtäsin. Selkä vihottelee öisin. Patja on paska. On turhattavaa, että olen kivuton päivän, ja sitten sängyssä sattuu. Turvapaikassa! Sikailua. Haaveilen hyvästä, napakasta petauspatjasta, koska koko settiä ei ole rahaa uusia vielä aikoihin. Valinta vain on vaikeaa, koska selkä alkaa ilmaista inhoaan tai tykkäämistä vasta useamman yön jälkeen. Saa suositella, jos on jostakin hyvän löytänyt! Ei niin, että olisi sitä nyt varaa juuri käydä hankkimaankaan, mutta aina voi vähän etukäteishaavetta virittää.

Varhaisen madon voittopuolet ovat nämä hiljaiset aamut, joita rakastan. Olen sohvan vakosametilla, porovilttiin kääriytyneenä, kahvini lumoissa yksin. Ikkunasta näkyy pelkkää pimeää, mutten vielä raatsi alkaa kirkasvaloille. Josko tämä talvi menisi ilmankin? Sellaiset korvavalot olisivat muuten kovaa kamaa, joissa olisi kuulokkeet samalla! Tajunnanvirta on toisen kahvikupillisen selkeä seuralainen. Nyt alkaa tulla.

Tämä on ollut täyteläinen viikko. Olen sen varrella itkenyt, nauranut, lojunut ja liikkunut. Töitä tehnyt ja rentoillutkin. Olen kuunnellut, lukenut ja suunnitellut kirjoja, ja kokenut monta rakkaudellista kivaa hetkeä.

Top 3 on varmasti tämä, kaikki jaetulla kärkisijalla, tässä aika- ei tärkeysjärjestyksessä siis:

– Tapasin ihanan Outin, jonka olen viimeksi nähnyt joskus – hitto sentään – varmaan vajaa vuosikymmen sitten! Hän oli lämmin ja niin kivalla tavalla läsnä, että oli vähän kuin olisi sanoillaan ottanut syliin.  Ei yhtään lälly, vaan oikea ihminen. Kovaa naurettiinkin! Inspiroiduin ja virkistyin, ja todella tulin kauniilla, en lainkaan synkkämielisellä, tavalla kuunnelluksi. Niitä treffejä, joissa akku latautuu.

– Sain mustalla hetkellä kirkasta ystävyyttä. Pyyteetöntä, suoraa ja tarpeeseen. Kultainen ystäväni hommaili minulle vertaistukityypin, tuosta vain, sillä tavalla nätisti ei yhtään tuputtaen mutta rohkeasti oikeaan suuntaan tuupiskellen, vaikken sellaista ollut osannut ajatellakaan (ei tarvii auttaa!, tiedättehän). Ja sitten uskalsin siihen ajatukseen tarttua. Ekaa kertaa koskaan. Tuntui oudolta, hyvältä ja toiveikkaalta samaan aikaan. Rakkauden tekoja.

– Juttelin isän kanssa. Minun iskäni, tärkeän ja rakkaan. Rehellisesti, kivasti vanhoista aiheista, mutta  jotenkin uudesta tulokulmasta. Muistin taas, että enemmän voisi raotella syvempiäkin juttuja. Uskaliaasti keskustella vain, eikä niin paljon raamittaa arkisiin aiheisiin. Että kohtaamista ja kapasiteettia riittää yllin kyllin kummallakin puolella. Sinne voi ihan hyvin mennä, ilman hukkumisen vaaraa. Hyvä fiilis.

Tällaisia aamukahviajatukset ovat. Sohvan turvasta lausuttuina jotenkin vähän lumpsahtavat melankolian tai paatoksen puolelle. En silti suostu muovailemaan arkisemmiksi. Tällaistakin tämä välillä on.

Kaikki nämä ehdin rauhassa ajatella, ja nyt soivat herätyskellot ja sängyistä täällä kömmitään. Ei tartte kellekään paljastaa, että kahvikin on jo kolmas!

Oodi rinnoille – eli pelottavan jakson päätös

Sain tänään ihania uutisia. Olen terve. Jännitys laukesi aamulla sairaalalla, kun lääkäri totesi rinnastani otetut koepalat puhtaiksi ja terveiksi. Ei syöpää! Ei leikkausta, hoitoja ja kaikkea sitä raskasta, johon olen kevään varrella väkisin joutunut henkisesti varautumaan!

Tämä vuosi on ollu mielipuolisen raskas minulle ja perheelleni, niin kuin pitempään lukeneet tietävätkin. Helmikuisen auto-onnettomuuden jälkipyykissä niin henkisesti kuin fyysisesti olisi ollut varmuudella aivan riittävästi yhdelle naiselle, varsinkin, kun nekään eivät ole vielä täysin takanapäin, mutta se ei vielä sitten riittänytkään. Tuli rintasyöpäepäilykin.

Kevättalvella, ei kauaakaan onnettomuuden jälkeen,  alkoivat epämääräisistä oireista seuranneet tutkimukset. Sen intensiivisemmät, koska olen yhden syövän jo elämässäni sairastanut, ja tämäntyyppisiin huoliin suhtaudutaan lääkärissä kohdallani erityisellä tarkkaavaisuudella.

Olen ollut helmikuun puolivälin ja tämän päivän välisenä jaksona keskussairaalalla melkoisen monta kertaa näine poloisine rintoineni: kolmesti lääkärin vastaanotolla, kahdesti mammografiatutkimuksessa, kahdesti ultrattavana, kerran rinnan magneettikuvassa ja lopulta paksuneulanäytteessä. Ja tämä kaikki siis niiden samaan aikaan meneillään olleiden selän kuvannus-  ja tutkimuskäyntien lisäksi. Olen kivunnut sairaalalle johtavan mäen varmasti ainakin parikymmentä eri kertaa kuluneen jakson aikana. Joka kerta aika raskain mielin. Hermo on ollut melkoisen riekaleena.

Tänään melkein leijun mäen alaspäin. Sain vihdoin puhtaat paperit erilaisten inhottavien yllätysten ja ehkien ja U-käännösten päätteeksi. Joulukuussa epäilykset herättänyt möykky ultrataan vielä kerran, ihan vain varmuudenvarmuudenvarmuuden vuoksi, mutta lääkäri sanoi suoraan, että nyt ei tarvitse olla enää huolissaan.

Olen muutamassa postissa vihjaillut jännittäneeni pitkään. Vihjailu on inhottavaa, mutta en halunnut puhua asiasta ennen kuin tilanne olisi selvillä itselleni. En itse asiassa kertonut meneillään olevasta tilanteesta kuin ihan pikkuiselle kouralliselle tarkoinpoimittuja  ihmisiä. En halunnut huolettaa ketään epäilyllä, koska olen jo tänä vuonna huolettanut läheisiäni melkoisesti,  enkä toisaalta jaksanut kaikessa tässä stressissä ja surussa kantaa kenekään muun murhetimisia. En halunnut myöskään kirjoittaa asiasta, vaikka se onkin luonteva purkuväyläni monissa elämän käänteissä. En halunnut, että vaikkapa lapseni lukevat epämääräisistä peloistani netistä. Halusin jutella heille asiasta sitten, kun olisi jotakin konkreettista ja varmaa kerrottavaa. He ovat tänä vuonna pelänneet puolestani jo tarpeeksi paljon.

Ne muutamat, jotka tiesivät, olivat maailman ihanimpia ja kannustavimpia, todella kullanarvoisen tärkeitä tuessaan. On ollut olennaista päästä itkemään ja raivoamaan ja ihmettelemään ja jännittämään ihan omana itsenäni kaikkien näiden kuluneiden hermojaraastaneiden kuukausien ajan. Olen taas kerran täynnä kiitollisuutta ihania tukijoukkojani kohtaan. Tämä vuosi, jos jokin, on todella alleviivannut ystävien merkityksen.

Kerron näin henkilökohtaisesta asiasta näin suoraan siksi, että näistäkin täytyy mielestäni puhua. Olen iässä, jossa rintasyöpäriski on jo ihan todellinen. Siihen sairastuu joka vuosi noin 4300 suomalaista. Neljännes heistä on minun ikäryhmääni, 29-45 -vuotiaita. Moni nainen viivyttelee rintojen tutkituttamista, koska alue on hyvin henkilökohtainen ja intiimi, ja koska tutkimuksista liikkuu vähän epämiellyttäviä tarinoita. Haluaisin hälventää näitä pelkoja, ja kannustaa menemään ajoissa asialle, jos ollenkaan epäilyttää, onko kaikki kunnossa.

Nyt, melkoisen perusteellisen ja kattavan omakohtaisen kokeilun perusteella, voin rehellisesti vakuuttaa, että mikään tutkimuksista ei ole kivulias. Mammografiaa pelkäsin etukäteen paljon, koska siitä kuulee kaikenlaisia juttuja, mutta se oli korkeintaan aavistuksen epämukavaa, jos sitäkään. Siinä rinnat litistetään kahden levyn väliin välillä vähän asentoa vaihtaen. Outoa, muttei kivuliasta.

Magneettikuvaus oli aikaavievää ja vähän hassua, koska tuubin sisään työnnettävällä laverilla maattiin mahapuoli paljaana rinnat vapaassa kellunnassa, ja tutkimuksessa käytettävä varjoaine on aina vähän kurjan tuntuista lähinnä suoneen pistettävän letkunpätkän ansiosta, mutta ei sekään sen sietämättömämpää ollut.

Ultraamisen epämiellyttävin juttu on vähän viileä geeli, joten sitä nyt ei ainakaan kannata jännittää.

Paksuneulanäytteen otto oli inhottavaa. Tosi inhottavaa, jos rehellisiä ollaan. Mutta se pitää ottaa vasta, jos löytyy jotakin, josta paloja irti saa, ja siinä vaiheessa antaisi varmasti irroittaa vaikka toisen kätensä saadakseen varman tiedon tilanteesta. Eikä tämäkään tutkimus lopulta sattunut juurikaan. Olipahan muuten vain raju tapahtuma. Toimenpiteessä tehdään, perusteellisen puudutuksen jälkeen toki,  kirurginveitsellä viilto rintaan, ja työnnetään sellainen vähän pikkusormea ohuempi mutta sukkapuikkoa paksumpi tanko rinnan sisuksiin. Sisään päästyään tangon sisällä oleva pieni laite pyörii ja hurisee, ja nappailee koepalat talteen. Palkinnoksi urheudesta saa muutamiksi viikoiksi koko tissin kattavan mustanvioletin mustelman, ja paljon tuijottelua julkisissa uimapaikoissa.

Tutkimuksia paljon raskaampaa on se henkinen puoli, joka tällaisiin epäilyihin aina liittyy. Minulla se oli vielä ehkä vähän korostunut, koska olen ollut samalla asialla ennenkin, ja koska terveyteni muutenkin oli jakson aikana niin huterissa kantimissa. Tutkimatta ei silti kannata jättää, vaikka miten huolettaisi se henkinen jaksaminen. Varmuus on aina epävarmuutta miellyttävämpi tila, vaikka tulokset olisivat mitä.

Henkisesti herkkinä ja koettelvina hetkinä on erityisen tärkeää koota ympärilleen turvallisten ihmisten joukko, ja suojella itseään kaikelta ylimääräiseltä stressaavalta ja ahdistavalta, olkoon ihmisiltä tai tapahtumilta. Maailma pyörii kyllä hetken ilmankin siihen osallistumista. Googlaaminen ei juuri kannata myöskään.

Tämän päivän huulipuna on tällainen. Ja hymy melko vilpittömän onnellinen.
Tämän päivän tärkeä, turha, kevyt juttu eli huulipuna on tällainen. Ja hymy melko vilpittömän onnellinen.

Huulipuna, hyvin syöminen ja nauraminen sen sijaan kannattavat, koska kyllä, elämässä on myös ihan kevyitä ja kivoja ja hyviä asioita, vaikkei ihan aina siltä tuntuisikaan!

Tänään askeleeni on erinomaisen köykäinen. Lenkkeilin sen kunniaksi 17 kilometriä äänikirja kuulokkeissa. Vuoronperään itkin ja nauroin.

Haluan olla minä: päivä 3

Kolmas kamppispäivä starttasi sitruunavedellä, eikä se tänään enää niin oudolta tuntunutkaan. Oikeastaan se käynnistää aamun aika hyvällä tavalla, ja ainakin muistuttaa sen veden juomisesta heti alkuun.

Aamupalahommien opetteleminen takaisin rutiiniksi on mulle joku ikuisuusaihe. Ei meinaa oikein onnistua. Mutta nyt huomaan herääväni niin nälkäisenä, että jotain täytyy heti saada. Munakkaalla mentiin tänäänkin. Pistin joukkoon isoja katkarapuja, tomaattia ja persiljaa. Ja sitä ikuista wasabi-seesam-maustetta.

Hoidin liikuntapuolta kävelemällä terkkarille kilpparilabroihin. Että kyllästyttää tämä sairaaloissa ja terkkareilla hyppääminen ja jatkuva pistäminen ja sörkkiminen. Laskin, että musta on otettu tämän kuluneen vuoden aikana vatsan tähystyksen lisäksi viisi magneettikuvaa, kolme ultratutkimusta, paksuneulanäyte, sydänfilmi ja ainakin kolme verikoetta. Ja syyskuulla on ainakin yksi pieni päiväkirurginen operaatio edessä. Kaikenlaista kremppaa.  Ja mennään kuitenkin vasta elokuuta. Huoh.

Käveleminen nyt joka tapauskessa on ihanaa. Oli taas kaunis auringonpaiste ja kuuntelin äänikirjaa. Tulin kotiin vähän pidemmän reitin kautta, rantaa myöten, niin pääsin ihailemaan linnaa ja sorsia.

Aloittelin tänään duunit jo seitsemän pintaan, ja viimeistelin yhden ison artikkelin (sen, jota vähän välttelin) jo puoleen päivään mennessä. Niinpä nyt voi loppupäivän ottaa aika lunkisti. Vähän ehkä toista artikkelia työn alle myöhemmin, mutta ei just nyt. Kivaa on se, että mun työssä kannattaa lukea paljon lehtiä, ja tänään kopsahti luukkuun Image. Voi ajatella olevansa vähän hyödyllisenkin äärellä, vaikka oikeasti vain lötköttää sohvalla teemukin kanssa.

Lounas oli tänään kanaa ja kesäkurpitsaa. Kesäkurpitsaa on tänä vuodenaikana aina tarjolla enemmän kuin kukaan jaksaa kuluttaa. Se on muuten maailman mauttomin, mutta kookosöljyssä paistettuna siitä tulee ihanaa. Eilen illalla raastoin sitä myös jauhelihakastikkeen joukkoon, ja toimi mainiosti. Hapankaaliin olen hurahtanut nyt kunnolla. Sitä menee melkein jokaisella aterialla.

Välkkäpalana olen napsinut manteleita ja cashewpähkinöitä, ja maistellut ihanaa uutuusteetä, jonka sain ison paketin mukana Liptonilta kokeiluun. En todellakaan ole mikään pussiiteen juoja ollenkaan, ja suhtaudun kyseiseen juomaan melkoisella rakkaudella ja intohimolla, ja siksi ehkä vähän yllätyinkin siitä, miten älyttömän hyvää onkaan mansikkakuppikakun makuinen vihreätee! Tämä ihan näin makeanhioisille puhtaana kaupallisena vinkkinä. Saapuvat kauppoihin kuulemma ensi viikolla.

Vaihdoin teemaidon soijamaidoksi. En ole mikään suuri soijan ystävä, mutta kokeilen nyt tätäkin sitten. Hyvin se tuonne teehen solahtaa ilman häiritseviä makuja, ja kun kulutus on tosi pientä päivittäin kuitenkin, en usko että siitä ihmeempiä terveyshaittojakaan koituu. Ilman maitoa olo tuntuu aika hyvältä. Vähemmän tukkoiselta, väittäisin. Kokeilu siis jatkukoon.

Illalla toivon pääseväni vähän rullaluistimille, tai ainakin jollekin metsälenkille liikumaan. tai ehkä ihan vaihteen vuoksi uimahalliin vesijuoksemaan, jos en enää järveen ilkiä. Jotain kuitenkin.  Ruuaksi suunnittelen tomaattikeittoa tai katkarapupataa.

Mites teillä pyyhkii tänään?

Image

Näyttää pahalta, maistuu pahalta, tekee hyvää?

Väittelemme hippiystäväni kanssa toistuvasti siitä, pitääkö ruuan maistua hyvältä. Olemme toki liikuttavan yksimielisiä siitä, että ruuan pitää tehdä hyvää. Mutta maku, onko sillä niin väliä?

Minä olen aina edustanut vahvaa Jaa -koulukuntaa. Olen syöppö ja nautiskelija. Kokeilen mielelläni läpi kymmeniä reseptejä ja raaka-aineita sen parhaimmanmakuisen tavoittelussa. Viimeaikoina olen alkanut ymmärtää ystäväni ei -näkökulmaakin. Joskus alas voi hulauttaa kammottavaa liejuakin, kunhan sen ravintoarvot ovat kohdallaan.

On erilaisia ruokakategorioita. Ihanteellisia syötäviä asioita ovat ne, jotka kuuluvat kategoriaan Näyttää hyvältä, maistuu hyvältä, tekee hyvää. Sellaisiin kuluvat tietysti kaikki hedelmät ja vihannekset sellaisinaan. Olen ehkä aika pöljä, mutta fiilistyn sellaisten asioiden äärellä, kuin puolitettu verigreippi, passionhedelmä tai punakaali. Silloin kun on aikaa, saa kaikki kolme elementtiä kohdilleen helposti myös monimutkaisempia mössöjä rakentelemalla. Nautinto!

Eilinen keskustelu käytiin sushibuffetin äärellä. Siinäpä ruoka, joka täyttää annetut vaatimukset täydelleen!

sushia

Sitten on osasto Näyttää pahalta, maistuu hyvältä, tekee hyvää. Tätä edustavat useat raakaleipomukset. Moniin raakajuttuihin käytetään kaakon ja taatelin kaltaisia aineksia, ja lopputulema on sitten, no, ruskea. Ei nyt ole varsinainen kaunokki esimerkiksi tämä riisisuklaa.

Tämä sokeriton terveysherkku löytyi täältä
Tämä sokeriton terveysherkku löytyi täältä

Eivätkä kovin houkuttelevilta näytä uusimmat raakacrackeritkään.

Oliivi teki toisesta versiosta melkoisen tumman pökäleen. Maku on silti kohdillaan.
Oliivi teki toisesta versiosta melkoisen tumman pökäleen. Maku on silti kohdillaan.

 

Näyttää pahalta, maistuu pahalta, tekee hyvää, sekä Näyttää hyvältä, maistuu pahalta, tekee hyvää -kategorioissa tavataan sellaisia asioita, kuin pikanopeudella surautettu kiirepirtelö. Sinne tuupataan mahdollisimman terveellisiä aineksia piittaamatta siitä, miltä kombinaatio maistuu. Kurkusta alas ja liikkeelle. Osa hippipulvereista maistuu todella kamalalle, mutta ne saa ehtiessään piiloon helpolla (banaani ja mustikka yhdistelmänä peittävät pahimmatkin myrkyt). Aina ei vain jaksa vaivautua.

Tämän aamun smoothie oli melkoinen kuravelli. Se sisälsi riisproteiinia, banskun, chiasiemeniä, macaa, camucamua, siitepölyä, ashwagandhaa ja vettä. Eipä ollut häävi maku ja ulkonäkö on sitä ihtiään, mutta hyvät on matskut ja hyvä on olo sen jälkeen. 3 desiä kiskoo alas vaikka mitä liejua.
Tämän aamun smoothie oli melkoinen kuravelli. Se sisälsi riisproteiinia, banskun, chiasiemeniä, macaa, camucamua, siitepölyä, ashwagandhaa ja vettä. Eipä ollut häävi maku ja ulkonäkö on sitä ihtiään, mutta hyvät on matskut ja hyvä on olo sen jälkeen. 3 desiä kiskoo alas vaikka mitä muhjua.

 

Luulen siis, että ystäväni vähän johtaa ei -mielipiteensä kanssa. En kuitenkaan ehkä myönnä sitä hänelle, koska väittely on niin hauskaa. Se on kuitenkin varmaa, että kun on aikaa, kannattaa panostaa kaikkiin kolmeen.

On kategorioita, joita en käytä lainkaan. Ne ovat niitä, joissa näkö ja maku ovat kohdillaan, mutta tekevät pahaa. Ihan turha on myös sellainen, joka ei tee hyvää eikä pahaa.

Tämän hetken suosikkini Näyttää hyvältä, maistuu hyvältä ja tekee hyvää -jutuista ovat ainakin raakatryffelit, vihreä tee ja nämä raakacrackerit.

Tryffelien ohje täällä http://kasvimaankakara.blogspot.fi/2012/12/piparkakkutryffelit.html
Tryffelien ohje täällä
siemenkräkkerit
Näille ei ole tarkkaa ohjetta. Kustakin satsista tulee erilainen, koska lataan tehosekottimeen kaikenmoista sen mukaan, mitä kaapissa milloinkin on. Esimerkiksi erilaisia siemeniä, paprikaa, porkkanaa, selleriä, fenkolia, salaattia, tomaattia, sipulia, yrttejä, aprikoosia, mausteita ja suolaa. Myllytän mössöksi ja laitan yöksi vihanneskuivuriin. Täydellinen näkkileipä!

Seuraavaksi aion hioa täydelliseksi itsetehdyt proteiiniraakapatukat. Patukat ovat korvaamaton apua reissupäivien laukussa. Osa valmispatukoista täyttää hienosti kaikki kolme toivottavaa vaatimustani, mutta kalliita ne ovat kuin perkeleet. Olisi kätsy jos voisi kerralla pyöräyttää parin viikon setin patukoita jääkaappiin odottamaan. Meinaan kokeilla tätä kaverin linkkaaamaa ohjetta pienin sovelluksin. Vihaan gojin makua, jota sitä ei omistani tule löytymään.

Sokerittomista valmisraakapatukoista nämä ovat suosikkejani. Laukussa kulkee aina muutama niitä tilanteita varten, kun ateriaväli uhkaa venyä liian pitkäksi. Pitävät yllättävän hyvin nälkää sen kriittisen, entiseen elämääni kiinteästi kuuluneen Juoksen karkkihyllylle ja ahmin kolme jo autossa -hetken yli.
Sokerittomista valmisraakapatukoista nämä ovat suosikkejani. Laukussa kulkee aina muutama niitä tilanteita varten, kun ateriaväli uhkaa venyä liian pitkäksi. Pitävät yllättävän hyvin nälkää sen kriittisen, entiseen elämääni kiinteästi kuuluneen Juoksen karkkihyllylle ja ahmin kolme jo autossa -hetken yli.

Terveysmouhotusta inhoksi tai inspikseksi

Aika moni aloittelee uutta vuotta jonkinlainen elämäntaparemppa mielessään. Karkkilakko tai lyhyt laihis tai mitä vain, niin nythän sen aika perinteisesti on. Olen tosi iloinen, että aloitin oman elämäntaparenssaukseni jo kesällä, ja nyt tarttee vain pystyellä ladulla. Ja koska latu ei ole kapea tai ahdistava, niin mikä pysyessä. Nautin tosi hyvästä olosta, terveestä mahasta, (aika) tasapainoisesta mielestä ja ihanista uusista ruokajutuista joka päivä.

Koska tiedän kaveripiirissä ainakin muutamia, joille aihe on just nyt ajankohtainen, tuumin laitella vähän ajatuksia näkyville. Toivottavasti vaikka alkuinnostuksen lietsomiseksi tai motivaation säilyttämiseksi. Joitakin tajuamisia tästä kohta puolen vuoden matkalta ilman sokeria ja paskaeineksiä.

Asioita, jotka olen löytänyt tai löytänyt uudelleen:

  • Tehosekoitin/yleiskone. Seisoi laatikossa turhana monta vuotta. Nyt kaivan sen esiin harva se päivä. Teen ihania raakakastikkeita ja -taikinoita, tosi maukkaita raasteita ja salaatteja ja erilaisia salsatyyppisiä juttuja. Megahelppoa ja varmana tulee tarpeeksi niitä kasviksia. Mulla menee helpolla kilokin päivässä. En kovin tykkää keitetyistä, mutta onneksi raa’at on terveellisempiäki.
  • Sauvasekoitin. Olisi ihanaa, jos olisi sellainen kallis mehustava blenderiasia, mutta ei ole. On kymmenen vuotta vanha Braunin sauva. Sillä syntyy melkein joka aamu joku smoothie marjoista ja hedelmistä. Laiskan aamupalaeinehtijän optimilaite! Pohjana joko banskua tai avokadoa, ja siihen sitten mitä lie milloinkin joukkoon. Marjoja, lesitiiniä, valmiita smoothie mixejä ja pellavarouhetta, chiaa, pähkinöitä yms.
  • Avokado. Oon aina rakastanut sitä, mutta oon nyt vasta tajunnut sen monipuoliset mahdollisuudet. Siitä tulee sitä ihanaa pastakastiketta, mainio smoothiepohja, loppumaton määrä salaattivariantteja ja sitten tietty jumalaista aivan sellaisenaankin. Ihana, rasvainen asia.
  • Keitot. Maailman helpoimmat ja parhaat. Ei tartte mitään turhaa lisäillä. Helpoimillaan niitä Pirkan valmiita luomusoseita hevi-osastolta ja purkki kermaa perään. Kestää 5 minsaa valmistaa. Koko perhe tykkää paljon.
  • Juurekset. Lanttu, porkkana, kaikki muutkin. Kasviksista myös vaikka varsiselleri ja fenkoli raakana. NAM. Tikkuina, kolikkoina, paloina. Raakana telkkarin edessä tai pelin äärellä. Kersatkin on niistä ihan fiiliksissä.
  • Hedelmäsalaatti. Ihana, ihana asia. Nopeasti joku helppo, tai parhaimmillaan oikein monesta ihanasta tehty. Iso sammio kerralla kestää muutaman päivän jääkkärissä. Juhlahetkiin olen vatkannut kylkeen kermavaahdon, jonka maustan kardemummalla ja vaniljalla.
  • Äskeiseen liittyen: vaniljatanko myllyssä! Ihana löytö. Ei tartte olla mitään vaniljasokeria (tai – kamalaa – vaniliinisokeria) vaan ihan vaan täyttä kamaa! Helpolla hintansa väärti, koska kestää vaikka kuinka kauan.
  • Hedelmäosaston tuntemattomat uutuudet. Ostan välillä huvikseni sellaisia, joista en lainkaan tiedä mitä ovat. Maistelen ja ihmettelen.
  • Mausteet ylipäätään! Kun ei syö sokeria, kaikki maistuu vahvemmin. Ihania uusia juttuja maustehyllyissä. Etniset kaupat ne vasta aarreaittoja onkin. Kardemumman kokonaiset siemenet, tähtianis, erilaiset pippurit ja chilit. NAAAAM!
  • Laatuun ja monipuolisuuteen panostaminen. Jos kieltäytyy kuukaudessa monen kymmenen euron edestä sokeriherkuista, voi ihan huoletta laittaa sen rahan parempiin matskuihin. Mulla meni helpolla ennen muutama litra jätskiä ja joku kilon verran irtokarkkeja viikossa. Ja keksit ja pullat päälle. Limuja siihen sitten vielä ja joku raivonälkään vedetty hamppariateria. Niistä tulee jo aika monta euroa muuhun parempaan. Hyvää lihaa, luomujuttuja, oikeita, puhtaita makuja! Yrttejä ruukussa! Vaikka mitä, josta tulee ihan erilailla hyvä olo.
  • Väsymykseen ei kannata syödä sokeria. Väsyttää vain enemmän. Sori, mutta niin se vain on. Väsymykseen kannattaa nimeomaan syödä hyvää kamaa. Ja nukkua tarpeeksi. Unikin muuten paranee kun syö hyvin. True story!
  • Taatelit, luumut ja viikunat. Luomulaatuiset oikeasti hyvät. Mieluiten irtona jos saatavilla on. Ei tiukkoihin muovikääröihin pakattuja paskanmakuisia juttuja, vaan kunnon tavaraa. Makeampaa asiaa ei tässä maailmassa ole, kuin hyvä taateli. Maistuu toffeetaikinalle. Ennen vihasin niitä, nyt palvon ja jumaloin.
  • Marjat. Oman maan tai pakastealtaan. Supersuosikkini on pensasmustikka. Sellaisenaan, pirtelöön, puuroon, rahkaan, juguun.

Lisäksi olen tajunnut joitain tälläisiä asioita:

  • Aina tulee juhla ja tarjolle konvehtia tai pullaa. Aina. Joka päivä niitä tulee. Kaupassa niitä on vaikka kuinka paljon. Töihin niitä joku kantaa. Aina. Ei se tarkoita, että pitää ottaa. Ihan yhtä hyvin voi sanoa ei. Vaikka edes joka toinen kerta.
  • Ruokia ei voi maailmasta syödä loppuun. Ei tartte siis edes yrittää. Seuraava ruokahetki tulee kohta, joten ei tartte vetää kuin vimoista päivää.
  • Jos duunikaverit/sukulaiset/lähiomaiset syö paskaa, niin itse ei silti tartte. Kukin valitsee itse.
  • Itsekuri on väärä sana. Kyse on siitä, että sanoo ei tämän yhden kerran. Tämän kerran kerrallaan. Ens kerralla sanoo taas, vaan sen kerran. That simple. Ei kannata julistautua loppuelämän laihikselle tai kuurille, koska se vain ahdistaa. Kannattaa vaan opetella sanomaan kerran ei. Se riittää. Vaikka siksi loppuelämäksi. Yhden kerran ei.
  • Ihmisen ei tartte syödä siksi, että jollekin tulee paha mieli. Oma vointi ja olo on omista päätöksistä kiinni, ja jokainen tekee ne ihan itse. Jos on satakolkytvuotiaan mummun viimeisen piirastarjoilun aika, niin voi toki ottaa. Vaikka tokkopa hänkään murheellisempana kuolisi, vaikka sanoisit ei. Jos sanot nätisti.
  • Syöminen on ravinnon saamista ja nautinto. Se ei kuitenkaan ole sellainen juttu, joka kuuluu pakollisena kuviona joihinkin tilanteisiin. Muutama kerta leffassa ilman eväitä näyttää, että jos leffa on hyvä, ei muuta viihdykettä tarvita. Jos leffa on niin huono, että vaatii eväät, ni lähde hyvä ihminen pois ja tee jotain kivempaa.
  • Karkkien poisjättäminen on tosi hyvä alku. Suosittelen lisäksi skippaamaan makeutusaineet ja opettelemaan torjumaan väsymystä, vitutusta ja surua muulla kuin jonkin suuhun laittamisella. Jos on yhtään riippuvainen herkuista, suosittelen todella paljon luopumaan myös muusta kuin ilmeisimmästä sokerista. Sitä tuupataan meille kaikkialla. Tosihifistelijä (aka esim. mä) jättää pois kaikki piilosokeritkin. Siinä menevät ketsupit ja esim. osa tuorejuustoista ja näkkileivistäkin samalla, mutta vaikutukset ovat myös hyvin palkitsevat. Kannattaa ainakin kokeilla. Kun ne jättää pois, ei enää hetken päästä tee mieli. Ihan oikeasti ei. Se on kummallista mutta totta. Ja muutaman päivän kestää aikuinen länsimainen ihminen vaikeampiakin oloja kuin sokerittomuutta. Jos ei, kannattaa ehkä mennä itseensä hetkeksi.
  • Ihan olennaisia kysymyksiä ovat ne ällöttävät: mihin tarpeeseen syön herkkuja? Kuka on sanonut, etten pärjää ilman? Kuka se sellainen on mitään puolestani päättämään? Millainen tyyppi minä olisin ilman tätä riippuvuutta tai puskuria, jonka esim. lohtusyöminen tarjoaa?
  • Joulu, juhannus, pääsiäinen, nimpparit, häät, hautajaiset, synttärit, läksiäiset, paluujuhlat, ristiäiset, tuparit ja yleisbailut. Juhliahan riittää. Jos jokaisen kohdalle julistaa poikkeustilan, jossa saa syödä ja juoda mielipuolen tavoin, niin elämässä ei paljon muuta kuin poikkeustilaa ehdi olemaankaan. Jokaisen perään vielä krapula, joka vasta poikkeustila onkin! Erikoistilanteet kuuluvat elämään, ja niissäkin voi halutessaan toimia ihan omien puitteittensa raameissa. Eikä ole edes kurjaa. Lähes kaikista juhlapöydistäkin löytyy ne fiksut jutut joita syödä. Jos ei löydy, voi viedä itse ison satsin kaikille. Isäntäväkikin kiittää. Tai sitten voi olla ihan erikoistyyppi ja ottaa vähän. Olla hakematta lisää. Ei onnistu multa, mutta olen kuullut ihmisistä jotka kykenevät tähän. Kannattaa kokeilla.
  • Jos syö arkenakin ihanaa, monipuolista ja herkullista ruokaa, ei tartte odottaa noita bailuja nauttiakseen. Joka päivä voi syödä ihanasti. Tämä on muutakin kuin tyhjä, ällöttävän imelä lause.
  • Harva höttöherkku on oikeasti tolkuttoman hyvää. Pahoja ei kannata syödä. Aikuisikään mennessä melkein kaikkia herkkuja on myös jo maistanut. Tietää siis, miltä ne maistuvat. Voi aika huoletta päättää olla maistamatta uudelleen, jos ei ole varmuudella sen arvoista.
  • Kukaan muu ei pidä huolta juuri mun hyvinvoinnistani. Se on mun duuni. Saan päättää sen hommat itse. Tänään ja huomenna ja sit vielä kaikki muutkin päivät. Aika siistiä! Ja jos on lapsia, niin niidenkin hyvinvoinnista saan päättää!

Täydellisen loman resepti

Huomenna pitäisi lähteä duunikeikalle taas. Tuntuu aivan merkilliseltä koko työnteon konsepti. Ihan kuin olisin ollut lomalla ikuisesti.

Todellisuudessa lomaa oli 12 päivää – ihan harvinaisen pitkä joululoma tänä vuonna (se mielipuolinen duunisuma joulun alla kantoi ihanaa hedelmää) – mutta merkittävästi ikuisuutta lyhyempi jakso kuitenkin. Selvästi toimi, koska nyt on ihan pöllämystynyt olo pelkästä ajatuksesta, että on menossa huomenna ihan vieraan ihmisen kotiin juttelemaan hänen elämästään kolmeksi tunniksi, ja sitten kotiin kirjoittamaan siitä lehtikelpoinen tarina. Että yhtäkkiä tässä pitää pukea päälle ihmisten vaatteet ja laittaa ripsiväriä ja jotenkin käyttäytyä ja olla skarpisti. Ohhoh.

Hyvin lomautumisen salaisuus piilee ehkä joutilaisuuden ja kivan tekemisen mainiosti onnistuneessa sattumanvaraisessa yhdistelyssä.

Jos pitäisi koota yhtälö ainesoista, se olisi jotakuinkin tällainen:

– Jouluaatosta uudenvuodenpäivään 100 % kotona vietetyistä hetkistä haalarissa.

– light-versio tavanomaisesta some- yms viestittelystä

– Sarjoja erilaisilta tallentimilta (pimujen kanssa meni Ally McBealia ja Fireflyta, Johkun kanssa True Bloodin koko 5. tuotantokausi).

– Kirjaa sohvalla (Sain pitkästä aikaa loppuun yhden! Paul Auster: Oraakkeli yö)

– Pari leffaa ihan ihmisten ilmoilla (Uusi Bond ja Hobitti – tykkäsin molemmista)

– Paljon lautapelejä ( illat perheen kesken kaikkia kivoja, esim. Manila, Yspahan, Himalaya, Carcassonne ja korttiakin pelailtiin)

– Urheilua (lomaan mahtui Heia-tili mukaan 13,5 tuntia liikkaa: roller derbyä, salia, vesijuoksua, hiihtoa, kävelyä ja keilausta)

Lisäksi tein ja söin ihania ruokia, nukuin (pitkästä aikaa!) hyvin, tapasin sukulaisia ja ystäviä, tunnustin rakkautta, muhin kylpylässä, juhlin esikoisen synttäriä ja pidin murua hyvänä.

Tyytyväinen mutta kaihoisakin olo. Seuraavaan lomaan on tosi pitkä aika. Saas nähdä pystyisikö jonkun hiihtoloman tyyppisen pitämään edes lyhennettynä kuitenkin helmikuun lopulla. Kovasti tekisi mieli jatkaa näin.

 

Toivottavasti teilläkin oli hyvät lomat mitä sitten puuhasittekin! Nyt jatketaan taas arkiosastolla.