Äitienpäivälahjaksi: Kunnes rauha heidät erotti

kunnesrauhaheidaterotti_1.jpgPuuttuuko lahja sunnuntaille? Hanki äidille tai mummulle Ira Vihreälehdon hieno Kunnes rauha heidät erotti -kirja. Se kertoo todella koskettavien henkilötarinoiden kautta elämästä kotirintamalla neuvostosotavankien kanssa jatkosodan aikana. Olen nautiskellut kirjaa iltalukemisena tämän kevään. Se on tarjoillut ihan uudenlaisen katseen suunnan sodan ajan arkeen ja niihin ihmissuhteisiin, joita kotirintamalla rakennettiin.

Vihreälehdon kirjassa tarkastellaan työvoimapulaa helpottamaan maalaistaloihin lähetettyjen sotavankien ja kotirintamalla arkeaan eläneiden ihmisten välisiä kohtaamisia ja ihmissuhteita. Mukana on esimerkiksi liikuttavia tarinoita siitä, millä tavalla perheiden elämänmenoon osallistuneet vangit muodostuivat merkittäviksi  lapsille, joiden ikävöidyt isät olivat rintamalla. Kirjassa kerrotaan myös vankien ja tilan naisten välisistä rakkaussuhteista ja niiden seurauksena syntyneistä lapsista. Syvästi koskettavia ovat ne tarinat, joissa vankien kanssa ystävystytään, ja joudutaan sitten eroamaan, hyvin tietoisena siitä, mitä palauttaminen rajan yli miehille tarkoitti.

Pidän juuri tämänkaltaisesta tavasta käsitellä asioita: arkikokemusten näyttämisestä samalla, kun ympärillä tapahtuu mullistavia poliittisia melskeitä. Syvästi inhimillisistä tunteista ja tilanteista. Rintaman tarinat ovat ehdottoman tärkeitä myös, mutta on hyvin tervetullutta tarkastella sota-aikaa myös näin, kotiin jääneiden vinkkelistä. Minkälaista elämä tiloilla oli, kun isät, veljet ja puolisot olivat poissa, ja kaikki piti kuitenkin saada sujumaan?

Sota-ajan suhteista vankien ja kantaväestön välillä ei ole puhuttu edes perheen piirissä usein lainkaan. Moni sotavangin lapsi ja lapsenlapsi onkin kuvitellut oman perheensä olevan ainut saman kokenut, ja oppinut häpeämään taustaansa syvästi.  Epätietoisuus on juurettomuutta, kuulumattomuutta ja hahmottomuutta, ja Vihreälehto tuntee tunnelmat omakohtaisesti. Sotavanki-isoisän etsinnöistä voi tarkemmin lukea Vihreälehdon kirjasta Tuntematon sotavanki.

Kirjan lukeminen oli koskettava kokemus. Minua kiinnostavat myös omien sukutaustojeni vuoksi kaikenlaiset perhesalaisuudet ja vaietut vaiheet, ja siksikin Vihreälehto on tehnyt minusta erinomaisen hienon työn kootessaan tarinat kansiin. Ajattelen, että sota-aikojen tapahtumilla ja myös näillä kokemuksilla on ollut valtava vaikutus perheiden elämissä myös alkoholiin liittyen: häpeä synnyttää häpeää, vaikeneminen ruokkii vaikenemista. Suuntaa saamatonta pahaa oloa ja vastauksia vaille jääneitä kysymyksiä omasta menneisyydestä on paettu myös pulloihin. Myös nämä ovat ylisukupolvisten pahoinvoinnin ketjujen rakennusaineita. Kosteusvaurioita -kirjani tarinat ovat pitkässä jatkumossa näitä samoja vaikenemisen tarinoita.

Kunnes rauha heidät erotti sopii mitä mainioimmin äitienpäivälahjaksi, sillä painavasta aiheestaan huolimatta se on perehtyen, erittäin mukaansatempaavasti ja taitavasti kirjoitettu, ja tarinat muodostavat omia kokonaisuuksiaan, jolloin kirjaa on mukava edetä tarina tarinalta.

 

 

Mainokset

Kosteusvaurioita: Veneen keikuttamisesta, draamasta ja tyynemmille vesille pääsemisestä

Huomaan, että kohta tasan vuosi sitten kirjoittamani Pakko saada draamaa -postaus nousee nyt kiihtyvällä tahdilla luentaan. Sitä on luettu vuoden varrella tosi taajaan muutenkin, mutta nyt se on taas ollut se kaikkein isoimmat lukijavirrat tänne ohjaava teksti.

Luin sen itsekin pitkästä aikaa uudelleen. Oli kiinnostavaa katsoa, missä menin mietteineni vuosi sitten. Tämä kulunut on ollut tosi merkityksellinen näiden ajatusten osalta. Aloin loppusyksystä 2014 ensimmäistä kertaa kirjoittaa alkoholismin äärellä elämisestä ja sen jättämistä jäljistä. Silloin tosi arkaillen ja siinä luulossa, että olisin mietteineni yksin. Nyt, vuoden jälkeen, se ajatus vähän naurattaa. Koskaan ei Kokovartalofiiliksessä ole käynyt sellainen huiske, kuin noiden Alkoholistin aikuinen lapsi -sarjan kirjoitusten alettua. Tarve lukea niistä näyttää olevan jättimäinen.

Vähän ennen aiheesta kirjoittamista olin alkanut työskennellä sen kanssa tiiviisti itsekseni. Luin ja kuuntelin äänikirjoina vinon pinon alan teoksia. Aloin käydä AAL-kokouksissa. Mitä enemmän opin, sitä vähemmälle häpeä jäi. Sitä helpommalle tuntui puhua ja kirjoittaa aiheesta, joka aikaisemmin tuntui murskaavan ahdistavalta. Kirja kirjalta ja kokous kokoukselta aloin saada kiinni siitä, miten yleisestä kokemuksesta on kyse, ja miten jännän samankaltaisilla tavoilla lapsuuden kokemukset meissä aikuisina voivatkin näyttäytyä. Ja mitä enemmän te täällä kommentoitte ja luitte, sitä helpottavammalta vielä tuntui. Tuli taju siitä, että näistä ajatuksista on ihan ok puhua ääneen, jopa suotavaakin.

Kävin draamapostia lukiessani miettimään, mitä vuoden aikana on tapahtunut noille ajatuksilleni. Olisi älytöntä ajatella, että lyhyessä ajassa ehtisi tapahtua jokin totaalinen ”parantuminen”. Että mikään menneestä ei enää tuntuisi miltään. En tiedä onko siihen edes syytä pyrkiä tai mitenkään mahdollista koskaan ulottaakaan. Siellä se oli ja tapahtui, ja se kuuluu tähän pakettiin. Paljon on kuitenkin mennyt sielussa suoremmaksi, siltä tuntuu nyt.

Eniten eteenpäin mennyt juttu liittyy varmasti tunnistamiseen. En usko toipumisen tapahtuvan niin, että mikään ei enää tuntuisi miltään, vaan enemmän sitä kautta, että alamme hokata miksi ja miten reagoimme joissakin tilanteissa. Millaiset ihmiset ja tilanteet, joskus pelkät äänenpainot tai hiljaisuudetkin, toimivat sinä sukkulana menneisiin muistoihin. Tiedostan nykyisin hyvin, milloin ihon alla alkaa lepattaa, ja osaan asennoitua siihen. En tule tempaistuksi tunteeseen ja toimintaan itseltäni varkain.

Mitä sitten pitäisi tehdä silloin, kun draamapostin veneenkeikutustunne tai pakokauhu meinaa tulla päälle? Osaan puhua vain omasta puolestani. Minä kohdistan silloin huomioni hyvin vahvasti siihen tunteeseen. Joskus ihan ääneen puhumalla, jos ei meinaa mennä jakeluun. (Sen ei tarvitse olla kovin kaunosieluista. Esimerkiksi ”hei pöljä, mitäs nyt vouhkaat?” toimii ihan hyvin.) Käyn homman läpi. Järki siinä kai puhelee tunteelle.  Vähän niin kuin hyvälle kaverille voi sanoa, jos hän on tekemässä virhearviota: ”Huomasitko, mitä taas tapahtui? Älä mene tuohon vanhaan halpaan”.

Kiinnitän huomiota siihen, mitä oikeasti tapahtui, mitä sanottiin tai tehtiin, ja millaisen tulkinnan minä siitä sain kehitettyä kiihtyäkseni. Puran jännitelankoja, jotka syntyvät rivien välistä lukemisesta. Tämän nimittäin olen oppinut ainakin: älä tulkitse, koska tapaat tulkita päin hittoja, itsellesi kielteisellä tavalla. Katso värittelemättä, mitä oikeasti tapahtui.

Se, että käy tapahtuneen ja sen herättämän tunteen läpi, vie pois sellaista magiaa, joka saa käyrät kimpoilemaan. Vähän, kuin päästäisi simasta pihinät tai puhkaisis jonkun rakon. Ajattelen, että tällainen tunteen pilkkominen ja yksinkertainen kohtaaminen on olennaista siksi, että meille on usein niin vaikea tunnistaa tunteitamme, siis niitä hienovireisempiä kuin raivarit. Ei meille opetettu sitä lapsena, joten pitää opetella aikuisena.

Opettelen tulemaan tutuksi koko kirjon kanssa. Se vaatii joskus aika simppeleitä keinoja. Ihan niin kuin pienelle lapselle osoitetaan kirjasta – kato lehmä, kukka, perhonen, aikuinen voi osoitella itselleen ihan hyvin – kato kateus, mustasukkaisuus, haikeus, yksinäisyys, tarvitsevuus, onni, ilo, pelko. Ahaaaaa tästä siis olikin kyse!

Ihan turha muuten tuntea itseään maailmanluokan pälliksi niin tehdessään. Kaikki me täällä opettelemme elämään ekaa kertaa. Sitä paitsi, ei kukaan huomaa sitä, jos teet sen hiljaa pääsi sisällä. Minusta ehkä huomaa, kun kirjoitan sen tähän, mutta en enää suostu näitä tälläisiä ihmismäisiä juttuja häpeämään. Tälläistähän tämä on, puljaamista ja hokailua.

Draaman tarpeeni on vähentynyt kokolailla olemattomiin. Se on tosi helpottava ja ihana juttu. Suhtautumisistani on poistunut valtavasti painetta aiheen käsittelyn myötä. Eniten se ehkä näkyy ihmissuhteissani. En ripustele itseäni niihin, kuten ennen. Sellainen katastrofiskenaarioiden kehittely on myös kaikonnut hyvällä lailla.

Vinkkeli on nyt vaihtunut myös. Tajuan lunkiudella, että en juuri lainkaan kykene vaikuttamaan toisten ihmisten ajatuksiin tai tunteisiin, edes tai varsinkaan minua koskeviin. Jos joku päättäisi lähteä elämästäni, hän tekee niin minun toiveistani huolimatta, ja sitten oli varmasti ihan hyvä niin. Minun on tyystin tarpeetonta hassata voimiani kiihkeällä rimpuilemisella. Koettamalla ajatusten voimin saada ketään soittamaan, viestimään, pysymään.

Annan paljon enemmän arvoa itselleni. Ei tartte roikuskella turhissa jutuissa, tai mittauttaa itseään toisten tekemisillä.

awesome

Edelleen havahdun kyllä helposti huomaamaan, jos on ns. tavallista. Minua vähän huvittaakin, kun tajuan ajan kuluneen iisin perusarjen puitteissa. Se on vieläkin vähän vieras olotila, mutta siitä on selvästi mahdollista nauttia. Ihan erityisesti olen vuoden varrella tajunnut sen, että juuri se olotila kielii muutoksesta lapsuuden melskeiden ja aikuisuuden välillä. Juuri se, tasainen rauhallinen fiilis on todistusaineisto siitä, että olen osannut luoda ympärilleni hyvän, turvallisen, normaalin, terveen elämänpiirin.  Tyyni vesi nykyisin tuntuu arvokkaalta ja vaalimisen arvoiselta, suoranaista ylpeyttä aiheuttavalta. Annan ilolla siitä itselleni kiitokset, että osasin katkaista ketjun. Tein muutoksen tietoisesti ja työskentelin itseni kanssa. Nyt nautin sen hedelmistä.

Toisten draamat eivät myöskään enää kelpaa minulle polttoaineeksi. Olen karistanut tarpeeni pelastella ihmisiä tai syöksyä mukaan heidän epäterveisiin kuvioihinsa. Se ei tarkoita sitä – ja tämä on tärkeää – että jättäisin läheiseni pyristelemään tuskissaan yksin, etten välittäisi mitä heille kuuluu. Välitän kyllä yhtä paljon edelleen, mutta tajuan, minkä verran voin osallistua heidän surujensa selvittelyyn ja missä terveet rajat kulkevat. En ole ensimmäisenä hyppäämässä lentokoneeseen, jos joku maailman äärellä kohottaa kulmakarvaansa tarvitsevan oloisena. En tarjoudu hoitamaan asioita toisten puolesta tilanteissa, joissa heidän olisi tärkeää voida ne itse hoitaa. Koetan toimintaohjeita mieluummin tarjota kuuntelemista ja läsnäoloa ilman korjaamistarkoitusta.

Ja erityisesti tiedän nyt, että jos joku on pälli ja päästään pahasti pipi, minä voin poistaa itseni kuviosta. Aikuinen valitsee itse, keiden kanssa viettää vähän aikansa.

Nykyisin muuten myöhästynkin vähän vähemmällä paineella. Tämä herättää huumoria kaveripiirissä. Ei ehkä ole vieläkään ollenkaan tavallista, että tulen paikalle viittä yli, mutta siihen suhtaudutaan joka kerta enemmän hyvillään kuin huonona. Olen harjoitellut tätäkin. Alussa oli vastustamaton kiusaus alkaa ennakoida mahdollista viivettä viestein, mutta nykyisin saalin itselleni samat löysät kuin muutkin ihmiset tekevät. Ei ole niin justiinsa.

Vuosi tuntuu siis lunkistaneen aika lailla. Se on kiva huomata. Ei tästä nyt valmista tullut vielä tietenkään. Mutta mikäpä kiire, kun suunta on hyvä. Jännä nähdä, mitä seuraava tuo tullessaan!

Mitä teidän vuoteenne on kuulunut, jotka hyppäsitte lukemaan alkoholiaiheisia kirjoituksia vuosi sitten?  Huomaan ainakin monikymmenpäisen joukon klikkailleen vuoden varrella täältä itsensä AAL-ryhmien sivulle. Muutaman kerran olen ihan kasvokkainkin tavannut jokusen blogin myötä ryhmään lähteneen, ja kuullut muista ryhmistä runsain mitoin samoja kaikuja. Hitto, että olen niistä hyvilläni!

Antakaahan vähän kuulua kuulumisistanne! Keikkuuko vene yhtään vähemmän? Mitä teet silloin, kun olisi pakko saada draamaa?

Aamun hempeät sekalaiset – maitoa ja muuta olennaista elämästä.

Vaaleanpunaisessa Niiskuneiti-mukissa on kahvia punaisella maidolla. Mikä täydellinen yhdistelmä! Kerma on liian paksua, rasvaton on melkein vettä, kevytmaito jotakin epämääräsitä vähän siitä väliltä. Kulutusmaito, joksi sitä ei kai kukaan missään juuri enää sano – ehkä koska sitä ei kuluteta enää läheskään entisissä mitoissa – on parasta kahviin laitettavaa ainetta. Ja kahviin on laitettava ainetta! Eilen juuri oli maito loppu (ja melkein kuristin lapset) ja voi hirveää pimeään aamuun heräämistä, kun piti vielä mustana kahvinsa juoda.

Te kyllä tiedätte, miten tärkeitä nämä kahvimaitokysymykset minulle ovat. Lapset ovat olleet kuristusuhan alla ennenkin. Olen myös kantanut kaupasta purkkeja, joihin olen isosti tussannut oman nimeni. Toinen konsti, ja hyvin toimiva kunnes täydennys unohtuu, on hankkia kaappiin iskukuumennettuja parin desin tetroja, jotka riemastuttavalla tavalla sieltä sukeltavat pelastamaan aamut ja lasteni kaulanseudun.

Maitojauheeseen en lähde. Voikahvi epäilyttää. Kaura-, kookos-, ja mantelimaidot nostattavat vastenmieltä. Punaista ja luomua, niin aamu on aivan hyvä.

Heräsin kuudelta, vaikka seitsemäksi tähtäsin. Selkä vihottelee öisin. Patja on paska. On turhattavaa, että olen kivuton päivän, ja sitten sängyssä sattuu. Turvapaikassa! Sikailua. Haaveilen hyvästä, napakasta petauspatjasta, koska koko settiä ei ole rahaa uusia vielä aikoihin. Valinta vain on vaikeaa, koska selkä alkaa ilmaista inhoaan tai tykkäämistä vasta useamman yön jälkeen. Saa suositella, jos on jostakin hyvän löytänyt! Ei niin, että olisi sitä nyt varaa juuri käydä hankkimaankaan, mutta aina voi vähän etukäteishaavetta virittää.

Varhaisen madon voittopuolet ovat nämä hiljaiset aamut, joita rakastan. Olen sohvan vakosametilla, porovilttiin kääriytyneenä, kahvini lumoissa yksin. Ikkunasta näkyy pelkkää pimeää, mutten vielä raatsi alkaa kirkasvaloille. Josko tämä talvi menisi ilmankin? Sellaiset korvavalot olisivat muuten kovaa kamaa, joissa olisi kuulokkeet samalla! Tajunnanvirta on toisen kahvikupillisen selkeä seuralainen. Nyt alkaa tulla.

Tämä on ollut täyteläinen viikko. Olen sen varrella itkenyt, nauranut, lojunut ja liikkunut. Töitä tehnyt ja rentoillutkin. Olen kuunnellut, lukenut ja suunnitellut kirjoja, ja kokenut monta rakkaudellista kivaa hetkeä.

Top 3 on varmasti tämä, kaikki jaetulla kärkisijalla, tässä aika- ei tärkeysjärjestyksessä siis:

– Tapasin ihanan Outin, jonka olen viimeksi nähnyt joskus – hitto sentään – varmaan vajaa vuosikymmen sitten! Hän oli lämmin ja niin kivalla tavalla läsnä, että oli vähän kuin olisi sanoillaan ottanut syliin.  Ei yhtään lälly, vaan oikea ihminen. Kovaa naurettiinkin! Inspiroiduin ja virkistyin, ja todella tulin kauniilla, en lainkaan synkkämielisellä, tavalla kuunnelluksi. Niitä treffejä, joissa akku latautuu.

– Sain mustalla hetkellä kirkasta ystävyyttä. Pyyteetöntä, suoraa ja tarpeeseen. Kultainen ystäväni hommaili minulle vertaistukityypin, tuosta vain, sillä tavalla nätisti ei yhtään tuputtaen mutta rohkeasti oikeaan suuntaan tuupiskellen, vaikken sellaista ollut osannut ajatellakaan (ei tarvii auttaa!, tiedättehän). Ja sitten uskalsin siihen ajatukseen tarttua. Ekaa kertaa koskaan. Tuntui oudolta, hyvältä ja toiveikkaalta samaan aikaan. Rakkauden tekoja.

– Juttelin isän kanssa. Minun iskäni, tärkeän ja rakkaan. Rehellisesti, kivasti vanhoista aiheista, mutta  jotenkin uudesta tulokulmasta. Muistin taas, että enemmän voisi raotella syvempiäkin juttuja. Uskaliaasti keskustella vain, eikä niin paljon raamittaa arkisiin aiheisiin. Että kohtaamista ja kapasiteettia riittää yllin kyllin kummallakin puolella. Sinne voi ihan hyvin mennä, ilman hukkumisen vaaraa. Hyvä fiilis.

Tällaisia aamukahviajatukset ovat. Sohvan turvasta lausuttuina jotenkin vähän lumpsahtavat melankolian tai paatoksen puolelle. En silti suostu muovailemaan arkisemmiksi. Tällaistakin tämä välillä on.

Kaikki nämä ehdin rauhassa ajatella, ja nyt soivat herätyskellot ja sängyistä täällä kömmitään. Ei tartte kellekään paljastaa, että kahvikin on jo kolmas!

Kahvi erottavana ja yhdistävänä tekijänä

Meillä on ajastettava kahvinkeitin. Olemme niin mukavuudenhaluisia, että haluamme välttää ne peiton alla aamuisin käydyt tukahtuneet ”sinäpäs menet” -väittelyt.

Ajastin johtaa siihen, että koneen lataamishommaan joutuu iltaisin se, joka ekana sanoo ”sä laitat kahvin”. On vastaansanomaton fakta, että se laittaa, joka ekana sanotaan. Tästä ei kiistellä. Voi yrittää, mutta vasta-argumentiksi riittää ”mä sanoin ekana”.

Mutta on myös veteen piirrettyä milloin on liian aikaista sanoa tuo lause. Aamulla on selkeästi, alkuiltapäivästä vielä ihan mautonta, kohti iltaa aletaan pelata hermopeliä. Kahdeksaan mennessä jompikumpi sen sanoo (ja toista vituttaa ettei kehdannut äsken jo sanoa).

Kun kahvia sitten aamulla juodaan sohvalla (jossa molemmilla on oma kokopitkä makuupuolikkaansa) käydään seuraava henkien mittelö. Kun kupillinen loppuu, tulee ”antaisitsä kahvia”, riippumatta siitä, kumpi fyysisesti on lähempänä keitintä. Ja kun se kuuluu, pitää antaa.

Isoin vaara joutua kaatamaan on silloin, kun nousee jollekin asialle sohvastaan. Sitä näkee, miten toinen kiihdyttää juomistaan ajoittaakseen pyynnön oikein. Nousija miettii, ehtiikö kiihdyttää askelet niin, että ehtii vähän ohi kun lause kuuluu, ja voi todeta ”mä menin jo”.

Jos nousija ehtii toiseen huoneeseen, on hän turvassa. Sitten pitää kuulostella, milloin toinen nousee hakemaan itse kahvinsa, ja itse voi palata. Muuten sama ilmeinen vaara piilee paluumatkalla. Joskus toinen jaksaa järkyttävän pitkään odottaa, ja toinen ilmiselvän pitkään viivytellä toisessa huoneessa.

Kaikki tapahtuu kolmen neliömetrin alueella. Ei suhteissa ole niin isoista asioista useinkaan kyse.

Joskus kahvi tulee aamulla vuoteeseen. Joskus toinen sanoo jo hyvissä ajoin ”mä laitan”. Joskus sanotaan melkein yhteen ääneen ”joisitsä kulta vielä?”

 

Uutta luettavaa

Nyt löytyy lisää luettavaa niille teistä, jotka olette erityisesti tykänneet seurailla kellomäkeläisiä arjen absurditeetteja, ihmissuhdepohdintoja ja perhe-elämän merkillisyyksiä. Vierailkaa ja kommentoikaa sielläkin yhtä uutterasti kuin täällä!

Eroista, ihastumisista ja muusta helposta ja kepeästä parisuhdeshaibasta

Olen tänään taas jotenkin itselleni ison asian äärellä. Mietin irtiottamisia. Irrottautumisia. Lopettamisia. Luopumisia. Kaikkea sitä.

Ajatuksen käynnisti tällä kertaa biisi kaverin fb-seinällä. Mutta pohjan on luonut tämä pimeys ja hiljaiselo. On ollut aikaa ajatusten tulla.

Tässä se biisi. Ehkä pääset samalle sydänaallolle, ja kestät sen jälkeen alkavan melkoisen runollismelankolisen eksistentiaalipohdinnan. Biisi on tosi kaunis. Ajatukset levällään ja kesken. Jospa niissä jotain ihmismäistä tarttumapintaa olisi. Toivon ainakin, tai hitto vieköön olen möyrimisineni yksin (ja bonuksena näyttänyt sen vielä julkisestikin. Oh well).

Aloin siis miettiä elämän kulkua. Minun elämäni, ja yleisemmin elämien. Sen mahdollisuuksia ja kaikkea sitä, mitä nykyiset valinnat mahdollistavat ja toisaalta  sulkevat pois. Niitä elämiä, joita olisi ollut, jos ei juuri tätä. Niitä valintakohtia, joissa olisi kirjoittanut aivan uudenlaisen todellisuuden. Yhtä toden, mutta ihan erilaisen. Hyvineen ja huonoineen.

Tiedätte kyllä sen tunteen, joka välillä tulvahtaa yli. Että nyt on tehtävä muutos. Heittäydyttävä. Revittävä itsensä irti entisestä ja otettava ohjat tukevasti omiin käsiin. Se voi koskea mitä vain elämänaluetta. Työtä, asuinpaikkaa, parisuhdetta. Sitä kai aika usein, liittoa. Sitä minä jäin tällä kertaa pohtimaan.

Minä vähän pelkään sitä tunnetta joka kerta kun se tulee. Ja tuleehan se, jokaiselle (niin uskon, vaikka en voi tietää ennen kuin te kerrotte onko se niin!). Se on hurja ja intensiivinen ja maistuu niin paljon elämältä, että siinä puhurissa on hiton helppo ajatella, että tätä minun on nyt seurattava. Vaikka sitten tulisi mitä. Ja mitähän vain voikin tulla.

Se on vähän niin kuin tuuli. Se pamahtaa elämään useimmiten uuden ihmisen muodossa. Ei edes ehkä ihastumisena vielä, vaikka joskus sinäkin. Minulle ainakin useimmin sellaisen hahmottomamman raikkauden ja uutuuden ja kiinnostavuuden ja tuoreuden muodossa. Joskus se on vahvan fyysinen juttu, mutta ainakin yhtä usein tarttuma uuden toisen ajatukseen. Tapaan mieltää maailmaa ja olla. Sanoa tai tehdä. Sellaisen edessä tulee tempautuminen niiden muiden mahdollisten ilmatilaan. (Anteeksi, jos olen liian abstrakti. En saa tätä jäsentymään tukevammin.)

Sitten vähän aikaa mieli on melkoisessa tuiverruksessa. Tällaistakin on! Oli! Voisi olla! Tuolla jossain on juuri nytkin.

Ja kuitenkin, joka kerran kun olen odottanut ja tunnustellut, se on mennyt ohi. Joskus päivissä, joskus viikoissa, ja joskus on mennyt kuukausia. Joidenkin ihan isojen asioiden äärellä olen voinut puntaroida yli vuodenkin. Tarkastellut tunnetta ja koittanut päästä sen laidoilta kurkkaamaan, mistä nyt ihan oikeasti on kyse. Onko kyse todellisesta muutoksen tarpeesta vai jostain muusta? Jostakin mielen tempusta tylsän iskiessä. Arjen ja kaiken tämän. Ja tähän asti aina – mutta kuka sanoo että näin on ikuisesti – olen ollut onnellinen tuulen pyyhkäistyä pois. Toisten nurkkiin.

Mistä sen sitten tietää? Mistä voi tietää onko tämä tuuli juuri se, jonka matkaan kannattaa ja pitääkin hypätä? Joka on sen arvoista, että pistää paljon vanhaa ja kaunista palasiksi uuden paremman toivossa? Mistä sen voi tietää ja onko edes syytä järkeillä ja analysoida? Eikö elämään kuulu myös spontaani hyppäys? Olisihan aika kamalaa, jos sitten ei ollenkaan osaisikaan hypätä, vaikka olisi totinen tarve.

Ja sitten se, miten paljon yhdellä spontaanilla hyppäyksellä todella voi pistää rikki. Sitähän ei koskaan etukäteen tiedä, miten paljon sillä voi saada hyvää. Tässä turvallisuushakuinen tyyppi joutuu kaihtamansa riskianalyysin eteen.

Niitä hyppyjä meille kaupataan myös ulkoapäin. Aika tukevankin koneiston keinoin. Puhutaan siitä, että elämä soljuu ohi. Puhutaan tyytymisestä ja riittämisestä ja siitä, minkä arvoinen sinä olet. Härkitään miettimään, saatko juuri sinä juuri sinun elämästäsi, perheestäsi, työstäsi, kodistasi, paikastasi maailmassa irti kaiken sen, mikä irtisaatavissa on. Suhteestasi varsinkin. Paljon arvoa laitetaan kokemuksille ja sille, että haetaan sarjassa niitä oikeita. Vähemmän puhutaan pysyvyyden hyveistä. Koko ajan pitäisi arvottaa ja arvostella.

Sellainen väkisinkin pistää miettimään.

Olenko tyytyjä? Asettuja? Fakkiintunut kyyhöttäjä? Silloin varsinkin, kun ihmiset ympärillä tekevät isoja ratkaisuja, nämä omatkin mietteet aktualisoituvat. Ja nyt on selvästi sellainen aika että niitä tehdään. Ympärillä on paljon eroja ja irrottautumisia.

Nyt joku lukee rivienvälejä ja etsii viitteitä parisuhdekriisistä. Sielläkö Ani miettii eroa nyt? Nytkö se on ihastunut johonkin ja laskelmoi seurauksia? ja miten se nyt sellaisesta blogissa kirjoittaisi? Vähän jotenkin outo.

En mieti. Mietin tätä laajemmassa mittakaavassa nyt. Mutta olenhan eroakin miettinyt, totta kai. Keväisin useimmiten. Olisi vähän kai erikoista, minusta ainakin, jos en olisi 18 vuoden liittoni aikana ajatustakaan uhrannut sille, mitä olisi jos ei tätä. Että olen 16-vuotiaana asettunut tämän ihmisen kanssa elämään, enkä olisi kertaakaan ratkaisua ravistellut? Se olisi ehkä jopa jotenkin vähän pimeää. Epäihmismäistä.

Välillä olen miettinyt oikeinkin paljon. Kipeästikin. Enkä epäile hetkeäkään, ettei puolisokin. Toivonkin, että on. Koska se päätös, että tässä yhdessä mennään, pitää aina uudistaa halusta ja molemmin puolin. Puhumme siitä suoraan. Niistä ihastumisistakin. Luulen, että sitten kun se lakkaa, olemme isojen kysymysten äärellä.

Nyt ei olla. Nyt on tosi hyvä.

Mietin paljon eroavia ja eronneita ympärillä. Mikään ei minua koskaan saisi tuomitsemaan heidän valintojaan. Toivonkin, ettei tätä missään nimessä niin lueta. En yhtään usko roikkumiseen ja jäämiseen ja kestämiseen rakkaudessa. Marttyyrinkruunuihin tai sellaiseen.  Yrittämiseen uskon ja venymiseen pahojen paikkojen yli, ja niin ihmiset tekevätkin. Jossain sitten loppuu mielekkyys, ja silloin on aika toimia. Mikään ei ehkä loukkaa niin paljon, kuin toisen eropäätöksen kyseenalaistaminen. En halua sellaista. Se on taatusti kipeimpiä ratkaisuja ihmisen elämässä aina, ne viikon-parin pikasuhteet tässä nyt sivuuttaen.

Mitä mietitte näistä? Menikö turhan korkealentoiseksi? Mietittekö näitä tällaisia ylipäätään, vai kuulostanko jotenkin jakomieliseltä nyt? Puhutteko suhteessanne tätä, vai miten homma menee?

Onko tässä ajassa ja iässä jotakin sellaista nyt, että nämä mietteet realisoituvat entistä enemmän?

Syväsosiologinen teesi Frendit-harhasta

Mietin tässä eräänä päivänä kahvin ääressä Frendit-ilmiötä. Termi on omani, kas olenhan sosiaalitieteilijä, ja pidän oikeutenani nimetä ilmiöitä populaarikulttuurista tuttujen juttujen mukaan.

Frendit-ilmiössä on kyse kollektiivisesta harhasta.  Nimen varastin tietysti tuolta törkeän hyvältä sarjalta, joka on uinut minun ikäisiini ihan solutasolle vuosien saatossa. Toistelemme reploja, muistelemme kohtauksia. Ihana Frendit.

 

 

 

Frendit- harhassa on kuitenkin kyse muusta. Nimittäin siitä mielikuvasta, että aikuisilla ihmisillä on ympärillään jonkinlainen hyvin tiivis ystäväjoukko, jonka parissa kuluu 90 prosenttia elämästä. Tämän joukon kesken jaetaan kaikki päivän käänteet, ja aina siellä sohvalla on joku (voileivän kanssa) jonka kylkeen kaivautua, jos ahdistaa. Ja ennen kaikkea tähän kuuluu spontaani ilonpito. Lauletaan lauluja ja soitto soi. Pidetään yllätyskekkereitä ja lähdetään kulmakahvilaan hassuttelemaan.

Ajattelin tosi pitkään, että Frendit-elämä on olemassa. Että kaikilla muilla tuolla jossain on koko ajan jotenkin älyttömän sosiaalista ja kivaa. Hirmuisesti ystäviä, joille kaikki, kaikki, salaisuudet kerrotaan peiton alla pyjamabileissä. Aina joku, joka tuo kuumaa kanakeittoa (sitähän noissa sarjoissa aina tarjotaan, vaikkei meillä koskaan, miksiköhän?) tai sitten muuten vain on valmis juuri sinua varten mihin vain. Aina joku, jolle poruttaa kasvatusmurheet tai puolison törttöilyt. Omien vanhempien vanhenemisen tai paskat työkaverit.

Jossain vaiheessa mietin, miksi minulla sitten ei ole. Miksi minulla on muutamia älyttömän tärkeitä läheisiä ihmisiä, ihan toimiva sosiaalinen turvaverkko ja harrastusseuraa silloin kun sellaista kaivataan, mutta ei Frendejä? Miksi minun arkeni koostuu pääasiassa töissä käymisestä ja lasten touhujen hoitamisesta, sekä parisuhdeajasta puolison kanssa? Miksi minä en juuri ehdi viikolla kavereiden luokse tai miksei meillä heittäydytä spontaaneihin juhlatunnelmiin järin usein?

Että mikä on, kun en oikein jaksa aina edes puhelimessa roikkua? Missä vika? Minussako? Olenko jollakin perustavalla tavalla virheellinen? Socially challenged?

Aluksi perustelin itselleni, että se johtuu pitkästä parisuhteestani. Kun olen ollut saman ihmisen kanssa 16-vuotiaasta, ja meille on muodostunut suhde, jossa jaetaan ne tärkeimmät, niin siihen ei ole tarvittu muita. Että ne muut ovat sitten tuolla solmineet ne tärkeät Frendi-suhteensa sillä välin. Selän takana.

Vasta viime vuosina olen tajunnut, että ei kyse oikein siitäkään ole. Enemmän kyse on juuri ovelasta harhasta. On helppo ajatella, että muilla tuolla jatkuvasti kaikenlaista kivaa on. Nyt, blogien ja Facebookin aikaan sellaisen harhan luominen on entistä helpompaa.

Mutta että perustamppausta ihmisillä tässä iässä on. Jos on perhettä, niin heidän kanssaan se työajan ulkopuolinen aika tuppaa tarkkaan kulumaan. Jos ei ole perhettä, niin vastaavasti kaveriporukka on tärkeämmässä roolissa. Siltikin, aika vähän sitä ehtii tavallisen viikon varrella.

Frendit on telkkarissa. Ei ole aiheellista jatkuvasti ajatella, että tuolla ne kaikki muut jossain.

Ja jos lakkaa miettimästä, että toisilla tuolla jatkuvasti on jotain siistimpää menossa, ja minä vaan näitä ankeita arkisia, niin on aika lailla tyytyväisempi olo. Ne Frendi-viikonloput sitten erikseen.

Voihan olla niinkin, että kyse ei ole kollektiivisesta harhasta, ja kaikki muut siellä jossain viettävät paraikaakin hauskinta aikaansa saman tietokoneruudun äärellä. Nauravat ja syövät sipsejä. Pomppaavat johonkin spontaaniin hassuttelutanssiin.

Niin, siinä tapauksessa otan takas.