Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? – Puntareista ja pantarangaistuksista

Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? Jos antaisin askelten kertyä ilman kaipuuta kymppitonnista? Jos en tietäisi viikkoon paljonko painan? Jos en mittaisi ympäryksiä ja laskisi indeksejä, enkä katsoisi aamulla näytöltä nukuinko hyvin? Jos energia saisi palaa, niin kuin se palaa, mutten tallentaisi tietoja mihinkään? Jos en kertaakaan päivän aikana katsoisi ranteesta miten minulla menee?

Kun olin alakouluikäinen, opin elämästä muutaman faktan:

Jos kynä pysyy paikallaan rinnan tai pakaran alla, on lihava.

Oikealla naisella näkyvät alas katsoessa ensin tissit, ei vatsa

ja jos varpaat eivät näy ollenkaan, on ihan tuhoon tuomittu. Fläsä. Plösö. Puntsu.

Lukiossa jo tiesin, että aamun aerobinen polttaa parhaiten rasvaa.

Että kolmea kertaa vähempää ei salilla viikossa kannata käydäkään.

Että alle kympin lenkeistä ei huudella.

Osallistuin Painonvartijoihin ja poistin päästä pinnitkin ennen puntaria. Opin, että oikeat patukat löytyvät dieettihyllystä. Kaiken tämän tiesin alle kaksikymppisenä. Ennen raskauksiani. Ennen mitään. Tärkeimmät asiat.

Senkin opin, ettei ole mitään arvoa kävellä tai juosta, jos jälkiä ei jää. Jos näyttö puuttuu. Kävelin siis kaksi tuntia, kolmekymmentä kilometriä, töiden jälkeen, vähän kipeänä ja vaikka väsytti. Enkä kertonut kaverille, vaan kaikille tuhannelle lähimmälle – mutta vain jos oli riittävästi. Jos oli näyttää numeroita, karttakuvaa, hikiselfie.

Opin käyttämään taulukko-ohjelmaa voidakseni kirjata ylös rinnan, vyötärön, lanteen, reiden ja käsivarren, vuosi toisensa perään. Kymmeniä vuosia. Painon, painon muutoksen ja painoindeksin. Saman saatanan viiden kilon sisällä isoja tunteita. Unohdin vähän olla minä samaan aikaan, kun olin koko ajan minä vasta sitten joskus. Minumman kokoisena.

Mitä se arkeologi miettii, joka ne listat joskus löytää?

Otin lankkuhaasteen, kyykkyhaasteen, juoksuhaasteen. Pisimmät portaat jätekasan alta huipulle. Tuhtia symboliikkaa! Eikö tässä elämässä ole haastetta riittävästi? Eikö riittävästi numeroita, tiedettävää, mitattavaa?

Miksi tärkein mitta on navasta selän kautta takaisin napaan?

Ja aina löytyi, jokaiselle iälle, jokaiseen vaiheeseen jostain se toinen nainen, joka sanoi, huomautti, vihjasi, katsoi paljonpuhuvasti. Todensi nämä tiedot naiseudesta ja elämästä. Kaikille se löytyy, ja useampi. 

Laskin muoviset läpykät kaikkien ranteissa, pyöreät, kaitaiset, mustat ja värikkäät. Anturit sydänten ympärillä. Unisormukset ja sovellukset. REM-rytmi ja palautumisajat. Lääkärikäynnille valmiit kotianalyysit.

Kokouksessa, junassa, kauppajonossa mietin näiden tuntemattomien pätevien yksityisiä katseita ruuduillansa illalla. Lukemassa askeleita, palanutta rasvaa, kuljettuja kilometrejä syherönä sinivalossa. Vapaaehtoisesti pantarangaistustaan lusimassa.

Mitä, jos et mittaisi itsessäsi mitään? Millainen silloin olisit? Mahtuisitko tähän maailmaan? Maailmaasi. Siinä vasta olisikin kesäkuntoa!

Mainokset

Kosteusvaurioita: Hammaslääkäri avaa lukon

Makaan hammaslääkärissä. Tätä todella inhoan. En tiedä mistä pelko kumpuaa, mutta kädet hikoavat joka kerta ja odotan madonlukuja. Lääkäri on ihanan rauhoittava ja tällä kertaa tekee minulle tietämättään melkoisen palveluksenkin. Hän luettelee ne perinteiset numerot ja kummat koodit, ja sitten: ”hyvä ylipurenta.”

Minä kakaisen hänen sormensa pois suustani ja tarkennan. ”Miten niin hyvä?” Hammaslääkäri toteaa vähän hämillään sen olevan juuri sellainen, kuin kuuluu ollakin. Hyvä. Etuhampaat laskeutuvat alaleuan hampaiden päälle sillä tavalla, kuin ihmisleuassa nyt hyvä on. Minua alkaa naurattaa.

Olen tähän asti joka kerta kuullessani sanan ylipurenta mennyt vähän itseeni. Minua on vähän hävettänyt. Taas yli-jotakin! Aina yli. Liikaa. En ole tajunnut sitä koskaan ennen, mutta nyt, kun lääkäri liitti eteen myönteisen adjektiivin, tajusin oman mieleni. Enkä ainoastaan oman, vaan aika yleisen kuvion toimintahäiriöisissä perheissä kasvaneille. Meidän tehdasasetuksissamme lukee, että olemme kaikkea muuta kuin sopivia. Olemme liian sitä ja liian vähän tuota ja aina ainakin vähän häiriöksi. Meistä lukuisia joukko oppii jo varhain poimimaan ympäristöstä meihin kohdistetun epätyytyväisyyden ja muovautumaan tyydyttävämmälle tolalle ilman kyseenalaistusta.

Minä esimerkiksi olen ollut liian äänekäs. Liian iloinen. Liian itsekeskeinen. Liian varma. Liian dominoiva. Liian tilaa vievä. Liian lihava. Liian lehmä. Liian sotkuinen. Liian tarvitseva. Liian huora. Liian vittumainen. Liian vaativa.

Ihan liian vähän hyvä.

Olen siksi läpi nuoruuteni ja varhaisen aikuisuuteni pyrkinyt: puhumaan hiljempaa, hymyilemään pienemmin, unohtamaan itseni, epäilemään itseäni, vetäytymään, seisomaan pienempänä, laihduttamaan, miellyttämään ja mielistelemään, häpeämään, olemaan pyytämättä, taipumaan tahtoihin, olla odottamatta mitään.

Olemaan edes suurin piirtein kelpaava.

Nyt tämä purenta, tämä on ollut minulle hankala paikka. Ymmärrän, jos sinua naurattaa, mutta olen tosissani. Siihen on niin pirun vaikea itse vaikuttaa. Kaikkeen muuhunhan melkein voi, kun oikein pinnistää. Ja piru minä olen hyvä pinnistäjä! Olen vääntänyt leukojani peilin edessä omituisiin asentoihin, ihan oikeasti olen. Olen syyllisenä luikkinut lääkäriin kuulemaan taas sen saman: ylipurenta. En ole kyennyt jalostamaan luustoani sopivaksi. Taas yksi merkintä loputtomaan vikalistaan!

Eivät tienneet vanhempamme, miten tiukasti päälle se asetus jääkään.

Ja nyt sen kuulen! Pikkujutun. Ihan triviaalin. Se onkin siis oikea ominaisuus! Hyvä, kuulitteko? Just kuten kuuluukin! Ihan tavallinen. Mutta kun meille meikäläisille normaalia ja tavallista on niin pirun vähän olemassa.

On naurettavaa, surullista ja aika pälliä kerta kaikkiaan, että tällaisen oivalluksen hammaslääkärissä sain, mutta ei näitä paikkoja kuulkaas pääse itse valkkaamaan. Lääkärin pikku toteamus avasi tajuamaan taas palasen sellaista, mitä olen pyöritellyt päässä pidemmän aikaa. Ja nythän sen onneksi tiedän jo, täällä paremmassa aikuisuudessani, että nuo liiat ja liian vähät, ali- ja yli- etuliitteet, voi poistaa kaikista muistakin minuun kotona lätkäissyistä määreistä.

Minä olen, ja niin olet muuten sinäkin, katsos ihan tavallinen. Normaali. Riittävä. Aika mainiokin. Purukalustoinemme kaikkinemme justiinsa hyviä!